V.

Sen jälkeen vieri muutama vuorokausi ilman mitään erikoisempia

tapahtumia. Niinkuin luonnossa aurinko nousee ja laskee, päivä ja

yö vuorottelevat, mutta ilma tuntuu aivan kuin pysähtyneen raukeaan

odotukseen, seisovan paikallaan välinpitämättömissä mietteissä, niin

kului elämä ulkonaisesti tämänkin kertomuksen henkilöiden oloissa.

Ulkonaisesti, -- niin. Vaan sisällisesti, toisten huomaamattomissa

kätköissä, sydänten syvimmissä sopukoissa taistelivat tunteet

valtavalla voimalla ja aivojen ahtaimmissakin lokeroissa myllersivät

ajatukset ehkä rajummin kuin koskaan ennen. Niin oli laita ainakin

kahden, kolmen, jopa neljänkin heistä, joiden elämän langat sallima

näin kohtalokkaalla tavalla oli kietonut yhteen.

Terttu ja Lauri tapasivat kyllä joka päivä toisensa kuin ainakin

tuon ruokasalissa tapahtuneen kohtauksen jälkeen, mutta mitään

lisäselvityksiä ei nyt enää seurannut. Kaikki kävi tavallista,

tutunomaista latuaan. Eivät he olleet toisilleen vieraammat eivätkä

lähemmätkään.

Olihan Lauri nyt vihdoin kuitenkin tunnustanut Tertulle rakkautensa

selvin sanoin ja tämä seikka tuotti Tertulle suurta sisällistä

tyydytystä. Olipa hän miltei tyytyväinen koko heidän keskustelunsa

kulkuun eikä loppupäätöskään häntä juuri ollenkaan huolettanut, vaikka

hänen vastauksensa oli jäänyt avoimeksi, puolinaiseksi, jopa koko

lailla kieltäväksikin. Ainakin saattoi Lauri sen kieltäväksi käsittää

Tertun arvelujenkin mukaan, ehkäpä todella käsittikin, päättäen siitä,

ettei hän tähän kysymykseen ollenkaan näinä päivinä kajonnut.

Lauri näkyi kaikin voimin koettavan syventyä työhönsä. Hän kävi

määrätyillä tunneillaan ruokailemassa, mutta palasi pian taas

kotia ja istuutui työpöytänsä ääreen, jopa illatkin kulutti, joko

siinä tahi vuoteessaan lukemalla, myöhään yöhön saakka. Joku uusi

korrehtuuriarkki hänelle tuotiin tarkastettavaksi, mutta niitä ei hän

enää tarjonnutkaan Tertulle luettavaksi sen jälkeen kuin oli häneltä

saanut aikaisemmin hänelle antamansa takaisin, -- kyllä luettuina,

jopa sillä huomautuksellakin että johdanto Tertun mielestä oli

erittäin mielenkiintoinen ja arvokas. Laurista tuntui siltä kuin hän

sydämensä asialle olisi tehnyt huonon palveluksen tutustuttamalla

Terttua Goethen romaanin ja hänen oman sitä käsittelevän väitöskirjansa

ja siten myös omien ajatustensa salaisuuksiin ja sen tauttakin hän

katsoi edullisemmaksi olla enää antamatta jatkoa Tertulle luettavaksi.

Hän ei edes tullut ajatelleeksi sitä, että Terttu saattoi käsittää

tämän asian niin, ettei Lauri enää tahtonut osoittaa minkäänlaista

huomaavaisuutta Tertulle siinä suhteessa, hänen mielipiteilleen, hänen

mielenkiinnolleen työn edistymiseen nähden.

Tämä seikka ei Tertulta suinkaan jäänyt huomaamatta, sillä hän

tiesi kyllä, milloin Laurille korrehtuuria tuotiin. Sitä paitsi

Lauri puheessaankaan Tertun kanssa tuskin koskaan enää kajosi tähän

lempiaineeseensa niinkuin ennen. Mutta näiden huomioittensa ohessa

teki Terttu vielä senkin havainnon, että Lauri kotona istumisellaan

ikäänkuin tahtoi haihduttaa Tertun mahdolliset epäluulot siitä, että

hän olisi kaupungilla käydessään etsinyt yhtymistä tuon toisen tuttavan

kanssa. Terttu tosin ei ollut varma siitä, että asia Laurin puolelta

todellakin oli niin, ja hän arveli kyllä, että se saattoi olla hänen

omaa luulotteluaankin, pelkkää hänen oman mielikuvituksensa tuotetta,

mutta joka tapauksessa Laurin kotona istuminen teki häneen tämän

vaikutuksen ja sekin häntä koko lailla tyydytti. Tämä tyydytys korvasi

suuressa määrin sen loukkauksen tunteen, jonka hänessä aikaan sai se,

ettei Lauri enää tuonut hänelle väitöskirjansa korrehtuuriarkkeja

luettaviksi.

Rouva Alanteen luona Lauri kävi nyt harvemmin, mutta tiedusteli

kyllä hänen vointiaan ja lähetti hänelle terveisensä sekä Tertun

että Hilman kautta. Mitään muutosta rouva Alanteen terveyden tilassa

oikeastaan ei ollut huomattavissa, ei parempaan eikä huonompaan päin,

ja ainaisilla strofantti-tipoilla tohtori Aulanko koetti ylläpitää

asiain tilaa niin tunnollisesti ja niin kauan kuin suinkin. Välistä

hän rohkaisi potilaansa mieltä huomauttamalla, että jahka tästä talven

yli päästään, niin tuovat kai kevät ja kesä varmaankin melkoisen

parannuksen, varsinkin jos rouva Alanne voisi päästä jollekin

terveelliselle ylänköseudulle. Tietysti tohtori Aulanko näön vuoksi

mainitsi Nauheiminkin ja Norjan tunturit, vaikka hän hyvin tiesi,

että sinne pääsy aineellisten esteiden takia hänen potilaalleen oli

mahdottomuus ja että ehkä muutenkin, jo pitkän matkan tähden, käynti

noissa terveydenhoitopaikoissa olisi pikemmin voinut jouduttaa, kuin

viivyttää loppua. Rouva Alanne pudisteli kuitenkin hiljakseen päätään

hyvänsuovalle lääkärilleen ja kaikista tuntui, että hän itsekin alkoi

olla vakuutettu, ettei hän enää talven yli jaksaisi elää. Kaikessa

hiljaisuudessa herttainen, uskonnollismielinen Toini puolestaan koetti

varovasti valmistaa rouva Alannetta hänen viimeistä matkaansa varten

ja Toinin mieltä ylentävien puheitten ja hartauslukemisten nojalla

alkoi ennen niin elämänhaluinen sairas siihen ajatukseen tottua ja

rauhallisesti odottaa, mitä tuleman piti. Silloin tällöin hän jostakin

tapahtumasta vielä huomattavasti ilostui ja osoitti olevansa mukana

tämän maailman menossa. Niinpä, kun hän yht'äkkiä huomasi tohtorinsa

ja sairaanhoitajattarensa sormissa kihlasormukset, oikein sydämensä

pohjasta riemuitsi ja onnitteli heitä, vakuuttaen, ettei se ollut

hänelle lainkaan mikään yllätys, että hänen silmänsä jo aikoja sitte

oli heidän välinsä huomannut ja että tiesi niin pitävänkin käydä.

Samalla hän sanoi kadehtivansa niitä, jotka vielä saavat alkaa elämänsä

ja tavoitella onnea. Onni muka useimmiten on petollinen, mutta elää

on silti ihana semmoistakin onnea etsiessä. Ja hän toivotti kihloissa

oleville pitkää, kestävää, pettämätöntä onnea.

Tämä nyt julkiseksi käynyt kihlaus tietenkin johdatti rouva Alanteen

ajatukset hänen oman tyttärensä kohtaloon ja hänen ja Laurin välisiin

suhteisiin, joita hän sairasvuoteeltaan edelleen hellittämättä seurasi,

mikäli se oli hänelle mahdollista. Luonnollisesti hän ei voinut olla

huomaamatta sitä höltymisenkään tilaa, joka nyt Tertun ja Laurin

välille oli tullut, vaikkei hän sitä asiaa suorastaan puheeksikaan

ottanut. Helmin jutun vaikutuksesta tähän herpaantumiseen hän tietysti

ei ollut saanut vähäistäkään vihiä. Mutta tuo Tertun kerran leikillä

äidilleen ilmaisema aikomus ruveta kotiopettajattareksi antoi sairaalle

kuitenkin silloin tällöin ja varsinkin nyt ajattelemisen aihetta, jopa

hän siitä asiasta muutaman kerran rupesi puhelemaankin tyttärensä

kanssa. Ja kun Terttu siitä huomasi, että se ajatus äitiä vaivasi,

niin täytyi hänen vakuuttaa, ettei siinä jutussa oikeastaan perää

ollut paljon mitään. Näin ollen oli Tertun pakko kokonaan sivuuttaa

aikomuksensa ilmaista äidilleen, että oli kirjoittanut kirkkoherra

Vaaraselle ja että sieltä jo oli saanut tarjouksenkin. Ja kun Terttu

puolestaan aina väisteli äidin viittauksia hänen ja Laurin suhteisiin,

niin ei rouva Alanteenkaan auttanut muu, kuin jättää se asia sikseen.

Oikeastaan tuo kirkkoherra Vaarasen kutsumuskirje Tertulle oli

jotensakin pulmallinen seikka äidin sairauden tähden. Sitä

puolta oli Terttu kovin vähän ajatellut vastatessaan Vaarasen

sanomalehti-ilmoitukseen, mutta se johtui siitä, että Terttu

oli melkein vakuutettu, ettei sitä paikkaa saisi. Nyt tuo niin

ajattelemattomasti tehty teko kuitenkin sai näin vakavan, jopa

pulmallisen ja kohtalokkaankin käänteen. Pulmallinen oli tämä juttu

juuri äidin sairauden ja kohtalokas -- Laurin tulon tähden. Miten

oli siitä lopullisesti selviydyttävä, sitä oli Tertun kovin vaikea

ratkaista. Mutta hän jätti kaikki Jumalan käsiin. Muutahan ei ollut

tehtäväkään. Äidille siitä ei nyt missään tapauksessa voinut puhua. Ja

mitä oli seuraava siitä, että Lauri sen asian jo tiesi, sen saisi hän

varmaankin kohta nähdä -- lopullisesti. Jonkun vaikutuksen oli se jo

Lauriin tehnyt, siitä oli Terttu, kaikista asioista päättäen, selvillä.

* * * * *

Eräänä päivänä, kun Terttu oli mennyt kaupungille asioilleen ja

Hilma juoksi eteisen ovea aukaisemaan, ilmestyi rouva Alanteen

asunnon eteiseen Helmi, joka kuultuaan, ettei Terttu ollut kotona,

käski Hilman tiedustelemaan, voiko rouva Alanne ottaa hänet vastaan.

Tämän kysymyksen johdosta saapui pian Helmin puheille Toini, tuoden

hänelle vastauksen, että rouva Alanne kyllä muutamaksi minuutiksi oli

tavattavissa, koska Helmi oli niin ystävällinen ja muisti häntä, mutta,

niinkuin sanottu, kauan ei ollut hyvä sairasta rasittaa. Helmillä

oli kaunis neilikkakimppu paperiin käärittynä ja hän sanoi, ettei

hänellä ollut aikomustakaan kauan viipyä, tahtoi vain antaa "tädille"

kukkasensa ja kysyä, kuinka hän jaksoi. Niinpä sitte Toini saattoi

Helmin potilaan luo, joka ihastui sekä vieraan tulosta että hänen

tuomistaan kukkasista, jotka oitis saivat paikkansa maljakossa ja

yöpöydällä vuoteen vieressä.

Helmi noudattikin tarkasti määräystä, ei puhunut paljoa ja minkä

puhui, niin lausui kaikki varovasti ja lopuksi ilmaisi ilonsa, että

sai "tätiä" nähdä ja toivotti hänelle täydellistä parantumista.

Kiittäessään tästä ystävällisyydestä, rouva Alanne ei saattanut olla

lausumatta ihastustaan Helmin kauneuden ja hänen tyylikkään pukunsa

johdosta.

-- Herranen aika! -- hoksasi rouva Alanne. -- Minähän en edes

toivottanut sinulle onnea. Sinähän myöskin olet kihloissa, -- lisäsi

hän ja tarttui vielä Helmin käteen.

-- Pyh! -- vastasi siihen Helmi. Se on jo niin vanha juttu, että olen

sen jo itsekin unhottanut.

-- Mutta nyt ei saa enää liiaksi innostua, -- tuli Toini väliin ja

taputti rouva Alannetta olkapäälle.

-- Minä menen, minä menen, -- vakuutti Helmi, hyvästellen. Ja Toinille

sanoi hän, kun Toini aikoi saattaa häntä eteiseen: -- Minä kyllä yksin

löydän tien poiskin täältä. Istu vain rauhassa tädin luona! -- Ja hän

sulki väkisin oven jälkeensä, jättäen Toinin rouva Alanteen huoneeseen

ja mennen yksin eteiseen. Hilma oli sillä välin poistunut keittiöönsä.

Eteiseen tultuaan Helmi yht'äkkiä pysähtyi Laurin huoneeseen vievän

oven kohdalle, kallisti päätään ja kuunteli. Lauri oli kotona.

Silmänräpäyksen mietittyään hän hiljaa kolkutti ovelle.

-- Sisään! -- kuului vastaus.

-- Saako todellakin tulla? -- kysyi Helmi kuiskaten, raottaessaan ovea.

-- Minä luulin, että se oli palvelija, -- vastasi Lauri, nousten

kirjoituspöytänsä äärestä, jossa työskenteli paitahihasillaan, ja veti

tuolin selkäimellä olevan takkinsa päälleen.

-- Ihanko todella? -- kysäsi Helmi hilpeästi, vaikka hieman

pilkallisesti ja astui huoneeseen, sulkien, oven.

-- Mikä on käyntinne tarkoitus? -- kysyi Lauri nyt vuorostaan, mutta

hyvin juhlallisesti ja oikaisten vartalonsa.

-- Kuule! Sovitaan pois, Lauri! -- sanoi Helmi ja ojensi kätensä

Laurille.

Lauri ojensi verkalleen, ikäänkuin epäröiden kätensä, sanoen:

-- En luule itselläni olevan oikeutta evätä, mutta minua kuitenkin

kummastuttaa...

Helmi puristi Laurin kättä, keskeyttäen hänen lauseensa:

-- Kiitos! -- Minun suhteenihan sinua ei tarvitse kummastuttaa mikään,

-- lisäsi hän, katsoen Lauria veitikkamaisesti silmiin: -- Tunnethan

minut hyvin -- vanhastaan.

Lauri todellakin tunsi kaikesta: puheesta, äänestä, käytöksestä Helmin

samaksi, mikä hän oli ollut -- ennen.

-- Uudistan vielä äskeisen kysymykseni: mikä on tämän käynnin

tarkoitus? -- lausui Lauri, välttäen nyt ilmeisesti teitittelemistä ja

myöskin sinuttelemista, vaikka Helmi alkoi sinuttelemalla häntä.

-- Sen saat ehkä kohtakin tietää, mutta nyt en voi sitä sinulle sanoa,

-- vastasi Helmi kiehtovasti ja tarttui molemmin käsin Laurin takin

ryntäisiin, lähentäen kasvonsa aivan likelle Laurin kasvoja, niinkuin

olisi tahtonut sanoa: -- "Ota ja suutele!"

Samassa helähti eteisen kello ja molemmat hätkähtivät, edeten

toisistaan.

-- Se on Terttu! Mutta tulkoon! Minulla ei ole häneltä mitään

peljättävää, -- kuiskasi Helmi. -- Toivottavasti ei sinullakaan? --

lisäsi hän vielä, katsoen Lauriin ja ikäänkuin rohkaisten katseellaan

Lauria, jonka hän huomasi rypistävän otsaansa.

Lauri ei vastannut mitään, vaan kääntyi ja astui muutaman askeleen

pöytäänsä kohti.

He kuulivat sitte, että Hilma tuli ovea aukaisemaan ja kertoi vieraan

käyneen, -- saman neidin, joka kerran oli käynyt sulhasensa kanssa.

Terttu ällistyi ja, kun Hilma oli poistunut, jäi hän vielä kotvaksi

eteiseen.

Terttu oli, kaupungilla liikkuessaan, nähnyt Helmin kulkevan vähän

matkan päässä hänestä kadun poikki ja Tertusta oli aivan tuntunut, että

Helmi oli nähnyt hänet, mutta jostakin syystä karttanut häntä. Salaman

nopeudella leimahti nyt Tertun päähän ajatus, että Helmi oli tahtonut

käyttää tätä Tertun poissaoloa hyväkseen, käydäkseen, niinkuin oli

uhannut, Tertun äitiä tervehtimässä ja samalla, jos siihen tilaisuutta

olisi, tavatakseen Lauria. Nyt tämä Tertun otaksuminen näyttäytyikin

oikeaksi. Sen vuoksi Terttu kotvasen viivähtikin mietteissään eteisessä

ja ihmeekseen, joka melkein oli saada hänen sydämensä sykinnän

taukoamaan, kuuli hän Helmin äänen Laurin huoneesta:

-- Minä olen muuttanut Topeliuskadun 19: teen, porras C, neljäs kerros,

ovi vasemmalle. Siitä ei tiedä kukaan. En ole tahtonut kirjoittaa

sinulle ja pyytää sinua luokseni, -- ei koskaan tiedä, kenen käsiin

kirjeet voivat joutua ja herättää epäluuloa. Eikä minulla ole ollut

onni tavata sinua ulkonakaan pyytääkseni sinua tulemaan. Kuule!

Tulethan? Sinun pitää tulla!

-- En tiedä. En luule -- en, -- kuuli Terttu Laurin vastaavan.

-- Ellet tule, ei tiedä kuinka minun käy, -- oli Helmin intomielinen

vastaus.

-- En lupaa mitään, -- esteli Lauri.

-- Mutta tulet kuitenkin, -- siitä olen varma, -- kuiskasi Helmi. Ja

Terttu kuuli, että hän suuteli Lauria.

-- Näkemiin siis! -- kuuli Terttu vielä Helmin kuiskaavan, mutta

pujahti samalla varpaisillaan pois eteisestä ruokasaliin, mennen

piiloon oven taa. Sieltä kuuli hän, että Laurin huoneen ovi nopeasti

avautui ja suljettiin taas, sitte avautui ovi portaille ja painettiin

hiljaa kiinni. Helmi oli poistunut.

Laurin huoneesta kuului askeleita niinkuin silloin, kun hänen oli

tapana mietteissään kävellä edestakaisin.

* * * * *

Kesti kauan ennenkuin Terttu siitä, mitä näin odottamatta sai kuulla,

tointui niin paljon, että saattoi mennä äitinsä huoneeseen ja kuunnella

siellä kertomusta Helmin käynnistä. Sisällä, kaikesta päättäen, ei

tiedetty mitään, että Helmi oli poikennut Laurin huoneeseen, eikä siitä

nähtävästi ollut aavistusta Hilmallakaan, joka luuli Helmin joko olevan

rouvan luona tahi menneen pois. Näin ollen oli tämä merkillinen tapaus,

tältä puolen, luonnollisesti pysyvä Tertun yksinomaisena salaisuutena.

Toiselta puolen, arveli Terttu, eivät Helmi ja Lauri varmaankaan

aavistaneet hänen olleen eteisessä ja kuulleen heidän viimeisiä

sanojaan, sillä jos he olisivat luulleet hänen siellä olevan, niin

epäilemättä eivät olisi hiiskuneet sanaakaan keskenään, vielä vähemmin

olisi Helmi uskaltanut tehdä sitä, minkä teki. Se oli siis salaisuus,

mutta mikä kauhea salaisuus. Ja mikä rohkea teko. Ja päälle päätteeksi

heidän omassa asunnossaan, Laurin huoneessa, äidin ollessa sairaana,

Toinin ollessa äidin luona! Lisäksi vielä niiden muutamien kymmenien

minuuttien aikana, jotka olivat kuluneet siitä, kuin Terttu oli Helmin

kadulla nähnyt. Ja hän, Helmi, oli tullut äitiä tervehtimään, vieläpä

kukkiakin tuonut, vain sillä tekosyyllä, että saisi Lauria tavata!

Niinkuin hän ei olisi voinut Lauria tavata muualla? Olihan hänellä

oikeus, -- niin, olihan Helmillä oikeus tavata Lauria missä vain.

Hänhän sanoi äärettömästi todellakin vieläkin rakastavansa Lauria.

Vieläkin! Sehän on totta! Helmihän on kihloissa ja siitä huolimatta

hän uskalsi! -- Mutta sehän se juuri todistaa, että hän Lauria vielä

rakastaa. Ja senhän hän oli sanonut Tertulle itse ihan selvään. Entä

Lauri sitte?! Helmin sanojen mukaan hänkin puolestaan epäilemättä vielä

Helmiä rakasti ja mahdollisesti yhtä hurjasti kuin ennenkin. Heillähän

siis oli oikeus. Mikäs oikeus sitte hänellä itsellään, Tertulla,

oli heitä arvostella? Tuskin mitään -- varsinkin heidän "suuren

kohtauksensa" jälkeen, pääkysymyksen jäädessä avoimeksi, puolinaiseksi,

jopa milt'ei kielteiseksi Tertun puolelta. Sydämensä oikeus hänellä

kuitenkin oli, sen hän tunsi sydän juuriaan myöten, sillä eihän tämä

tapaus olisi muuten näin syvästi häneen koskenut. Hänhän rakasti

sittenkin Lauria sydämensä pohjasta kaikesta huolimatta, vaikka ei

Laurille silloin varmaa vastausta ollut antanutkaan. Niin, miks'ei

antanut? Ehk'ei silloin tätä olisi tapahtunutkaan? Ehkä Lauri silloin

ihan jyrkästi olisi Helmille vastannut, ehkäpä suorastaan poiskin

ajanut? Hänhän, Terttu, siis itse oli syypää kaikkeen, kaikkeen! Ja

kentiesi hän nyt oli kadottava Laurin ainiaaksi, ainiaaksi?! -- Tästä

tuli Terttu miltei täydellisesti vakuutetuksi, kun Lauri, päivällisen

syötyään, vain vähäksi aikaa käväisi kotona ja sitte oli poissa koko

illan. Sitähän ei ollut tapahtunut pitkään, pitkään aikaan. Ja jos

Lauri jossakin ennen iltaisin kävi, niin mainitsi hän siitä edeltäpäin

Tertulle. Nyt meni eikä sanonut muuta kuin Hilmalle vain ilmoitti,

ettei hänelle tarvinnut huoneeseen mitään syötävää tuoda. Oli siis

varma, minne hän meni. Hän ei voinut mennä muualle, kuin Helmin luo,

joka nyt oli muuttanut toiseen paikkaan, ehkäpä juuri voidakseen siellä

paremmin olla Laurin kanssa kahden kesken.

Voi, Jumala, Jumala! Eihän uskalla kaikkea edes ajatellakaan!

* * * * *

Nämä tapahtumat vaativat Tertulta sinä iltana ääretöntä henkistä

voimain ponnistusta, ettei äidilleen, Toinille eikä edes Hilmalle

tulisi ilmaisseeksi, mitä hänen sielunsa pohjalla liikkui. Syyttäen

väsymystä halusi hän käydä maata niin aikaiseen kuin suinkin. Hän

tahtoi olla yksin, -- yksin ajatustensa kanssa, jotka rajumyrskynä

kohisivat hänen aivoissaan, -- yksin tunteittensa kanssa, jotka

värisyttivät hänen hermojansa ja joka silmänräpäys uhkasivat avata

kyynelten sulut päästääkseen vedet tulvimaan hänen hehkuville

poskilleen. Unhotusta! Unhotusta! Unta! Lepoa! Mutta turhaan hän

rukoili. Sydämen rauha oli poissa. Säälimätön oli yötär. Ei lähettänyt

unetarta kylvämään levon hienoja hahtuvia Tertun itkettyneiden tummien

silmien ripseille. Rauhattomana Terttu vain heittelihe vuoteessaan

kyljeltä kyljelle, kuuli kellon lyövän tunnit ja puolet. Kuuli -- --

eteisen oven avattavan ja Laurin tulevan kotia. Jumalan kiitos!

Vihdoinkin! Eihän hän siis kuitenkaan koko yötä ollut poissa -- --

siellä! Olikohan Terttu ehkä sittenkin hieman nukahtanut? Ja oliko

kaikki jonkinlaista houretta? Mutta olihan Helmi käynyt päivällä. Ja

varma oli myöskin, että Lauri oli ollut poissa. Oliko hän --? Olivatko

he --? Jumala! Jospa kaikki sittenkin olisi vain ollut unta, ilkeätä,

kauheata unta vain!

* * * * *

Terttu heräsi aamulla jo hyvin varhain. Hän oli sittenkin aamupuoleen

nukahtanut ja nukkunut ehkä pari tuntia. Mutta pää oli niin raskas,

lepoa eivät jäsenet olleet siitä unesta saaneet. Hän nousi, alkoi

hiljakseen pukeutua. Hiuksiaan laittaessaan katsahti hän kuvastimeen.

Kuinka kalpeat, kärsimysten raatelemat olivatkaan hänen muuten niin

kauniit kasvonsa!