III.

Tultuaan Esplanaadille ja astuessaan Grönqvistin talon kohdalla huomasi

Terttu jo kaukaa Kämpin hotellin edustalla Helmin tulevan häntä vastaan

komeana kuin ainakin, ilosta ja naurusta säteilevin kasvoin. Ettei

Helmi ollut yksin, sen Terttu arvasi, mutta, väkijoukon tähden,hän

vasta likemmäksi tultuaan näki, ettei Helmi ollutkaan sulhasensa, vaan

erään meriupseerin seurassa.

Helmi huomasi Tertun ja Terttu kuuli Helmin päätään nyökäyttäen sanovan

upseerille:

-- Ah! voilà une de mes amies à qui je dois parler. Alors il faut que

je vous quitte, monsieur. Au revoir!

Upseeri nosti kätensä korvalliselleen ja kääntyi Kluuvikadulle.

Helmi riensi iloisesti Terttua vastaan, kaukaa jo ojentaen hänelle

kättään ja huudahtaen:

-- Päivää, Terttu! Kerranhan sinutkin tapaan. Minne olet menossa?

Terttu vastasi ja Helmi jatkoi yhtä hilpeästi:

-- Minä seuraan sinua tahi oikeammin täytyy sinun nyt seurata minua!

Kuule! Tule luokseni! Minä vien sinut.

Terttu esteli, mutta Helmi tarttui häntä käsivarresta ja jatkoi:

-- Joutavia! Ei sinulla mitään kiirettä ole. Minulla on sinulle niin

paljon kerrottavaa.

Tertun ei auttanut muu kuin seurata mukana ja Helmin laverrellessa he

kääntyivät Esplanaadilta ylös Antinkadulle.

-- Ajatteles, -- kertoi Helmi, -- tuohon upseeriin, jonka näit,

tutustuin muutama päivä sitte "Elävissä kuvissa" -- Maximissa.

-- Niinkö? Kuka hän on? -- kysyi Terttu.

-- Sillä on niin konstikas puolalainen nimi, ettei sitä osaa lausua

muuten kuin aivastamalla. Kyllä minulla on hänen nimikorttinsa, --

vastasi Helmi naurahtaen.

-- Onko hän sulhasesi tuttava? -- kysyi Terttu viattomasti.

Helmi purskahti äänekkääseen nauruun ja sanoi:

-- Vielä mitä se mustasukkainen sallisi...!

-- Missäs hän on? -- uteli vielä Terttu.

-- Keidasko? Meni matkoilleen, -- olin vähällä sanoa -- matkoihinsa,

-- jatkoi Helmi entiseen tapaansa. -- Sinne Nurmeksen radan

rakennustöihin, -- selitti hän vielä.

Terttu loi häneen kummastelevan katseen ja kysyi:

-- Kuinkas te sitte tutustuitte?

-- Tuonko upseerin kanssa? Hyvin yksinkertaisesti: istuttiin

vierekkäin, minulta luisui käsilaukkuni lattialle, hän nosti sen ylös

ja minä kiitin kohteliaisuudesta. Kun hän kuuli, että minä mongerran

vähän ranskaa, niin hän puuttui puheisiin. Mitä lienee ensin sanonut,

että on kovin kuuma istua "elävissä kuvissa" päällysvaatteet päällään.

Sitte, kun sali pimeni, pusersi hän "vahingossa" kättäni ja minä taisin

"vahingossa" vastata samallaisella puserruksella, -- valui puhe

vuolaana Helmin suusta.

-- Kylläpä sinä olet! -- sai Terttu vain sanotuksi.

-- Eihän tuossa nyt mitään pahaa ollut, -- puolustihe Helmi viattomasti.

-- Onkos sitte mitään muuta ollut? -- kysyi Terttu varovasti.

-- Pahempaa -- ei, -- vastasi Helmi. -- Vaikka kyllä hän innokkaasti

kovisti minua lähtemään kanssaan Kämppiin illastamaan. Kotia hän minut

saattoi ja sai vain kättäni suudella -- sinä iltana.

-- Sinä iltana? -- kysyi Terttu taas, silmät suurina.

-- Niin, minä en päässyt hänestä ennenkuin lupasin seuraavana päivänä

-- se oli eilen -- mennä hänen kanssaan tango-kahville Fenniaan, --

kertoi edelleen Helmi. -- Ja nyt hän juoksee perässäni niinkuin näit.

Tässä minä asun, -- keskeytti hän sitte kertomuksensa, kun olivat

tulleet portille, josta kääntyivät pihaan.

-- Tule, tule! -- jatkoi Helmi vielä, vetäen Terttua kädestä. -- Sinun

ei tarvitse portaitakaan nousta. Minä asun ihan maan tasalla: tuossa

noin on ikkunani.

Ja hän meni edellä sisään Tertun häntä seuratessa.

Kun palvelija aukaisi oven jotensakin pimeään väliköntapaiseen eteiseen

ja sytytti sähkön, kysyi Helmi häneltä:

-- Onko ketään käynyt minua tapaamassa?

-- Ei, neiti, -- vastasi palvelija.

-- No, mutta jos nyt joku tulisi, niin sanokaa, etten ole kotona. Minä

en tahdo ottaa ketään vieraita vastaan, -- sanoi Helmi.

-- Hyvä on, neiti, -- vastasi palvelija, joka auttoi päällystakkia

Tertun päältä.

-- Käy sisään nyt! -- sanoi Helmi ja aukaisi oven Tertulle huoneeseensa.

Sisään tultuaan astui hän Tertun eteen ja suuteli häntä, sanoen:

-- Olit sinä kiltti, kun tulit. -- Istu nyt siihen, missä mukavimman

paikan löydät!

Terttu istuutui isoon nojatuoliin, joka seisoi syrjittäin lähellä

ikkunaa.

-- Onpas sinulla iso ja kaunis ja sievästi kalustettu huone, --

huomautti hän sitte silmäillen ympärilleen.

-- Onhan se, -- sanoi Helmi. Samalla kopeloi hän nurkassa olevan

kirjoituspöytänsä laatikosta esille suuren konvehtilaatikon, jonka

paiskasi Tertun syliin, sanoen:

-- Syö, ole niin hyvä! Kahvia en voi sinulle toimittaa. Ja tuon (hän

osoitti konvehtilaatikkoa) sain eilen uudelta ihailijaltani, joka

sinullakin vast'ikään oli onni nähdä.

-- Kyllä sinä olet! -- oli taaskin ainoa, minkä Terttu sai sanotuksi.

-- Mitäs pahaa siinä on?! -- sanoi Helmi jälleen hyvin viattomasti.

-- Soitatko sinä, -- tarkoitan: otatko musiikkitunteja, koska sinulla

on pianiinokin täällä? -- kysyi Terttu puhuakseen jostakin muusta.

-- Tietysti. Olenhan vähän kuin musiikkiopistossa. Laulutunteja otan,

-- selitti Helmi.

-- Sinullahan on sievä ääni, -- sanoi Terttu.

-- Kuka sen tietää! Mutta täytyyhän sitä jotakin tehdä ajan kuluksi.

Eikähän sitä vielä tiedä, mihin kurkkuaan ja sormiaan tarvitsee, --

puhui Helmi ja istuutui nojatuoliin toiselle puolen ikkunan edessä

olevaa pientä kukkaistelinettä.

-- Ehkäpä jotakin laulaisit minulle, -- sanoi Terttu ja pani

konvehtilaatikon pöydälle.

-- Jahka nyt vähän levätään ja ensin rupatetaan, -- vastasi Helmi,

ottaen laatikosta sokeroidun kirsikkakonvehdin, jota maiskutellen

sulatti suussaan. -- Kuulehan! -- jatkoi hän: -- mitä se teidän

vuokralaisenne tekee?

-- Kirjoittelee väitöskirjaa, vastasi Terttu.

-- Onko hän asunut teillä ennenkin? -- kysyi Helmi edelleen.

-- Ei, -- sanoi Terttu lyhyesti.

-- Mutta sinä tunnet hänet kuitenkin vanhastaan, vai? -- uteli Helmi

vaivattomasti.

-- Kyllä, -- Hangossa tutustuimme toissa vuonna, -- oli Tertun vastaus.

-- Niinkö?! -- huudahti Helmi. -- No, sitte ehkä olette kihloissakin?

-- lisäsi hän yhtä luontevasti.

-- Emme -- sinnepäinkään, -- vakuutti Terttu, katsoen suoraan Helmiä

silmiin, joissa huomasi veitikkamaisen ilmeen.

-- Mutta varmasti menette? -- kysyi Helmi yhä samaan sävyyn.

-- Älä viitsi laskea leikkiä! -- koetti Terttu väistellä vastausta.

-- No, jos niin on, niin voin sanoa sinulle, että olen antanut sille

miehelle rukkaset, -- tokaisi Helmi aivan kuin olisi Terttua tikulla

silmään pistänyt.

Terttu ällistyi noista sanoista niin, ettei hän voinut sanoa mitään,

vaan tunsi poskensa lehahtavan punaisiksi. Samalla tunsi hän, että

hänen sydämensä alkoi sykkiä tavallista nopeammin. Ja kun Helmi pitkään

aikaan ei sanonut mitään, niin tuli Tertun huulilta vihdoin lause:

-- Eihän semmoisista asioista puhuta.

-- Mutta minä puhun, -- vastasi Helmi, -- sillä en välitä noista

sovinnaisuuden enkä soveliaisuuden säännöistä vähääkään.

-- Onkohan siitä edes mitään hyötyä? -- lausui Terttu hiljakseen.

-- Kukapa tietää?! Ehkä siitä voi olla hyötyä sekä sinulle että

minulle, -- jatkoi Helmi. -- Jos tahdot kuulla, niin kerron sinulle

hänen ja minun välisestä tuttavuudesta jotakin -- lisäsi Helmi koettaen

herättää Tertun uteliaisuutta.

Uteliaisuus oli jo muutenkin alkanut Tertussa herätä, kun hän oli

tointunut ensimäisestä hämmästyksestään. Oikeastaanhan hän aikaisemmin

oli kaivannutkin selitystä tuon hämärän asian suhteen. Ja nyt se

selitys tarjoutui hänelle aivan itsestään. Milt'eipä sitä tyrkytettiin

hänelle.

-- Enhän voi estää sinua kertomasta, jos se sinua huvittaa, -- lausui

Terttu.

-- Niinkuin ei se sinuakin huvittaisi?! -- kujeili Helmi. -- Olen

varma, että sinä varsin hyvin jotakin huomasit vuokralaisenne ja minun

väleissä, käydessäni sulhaseni kanssa teillä.

-- Muistan maisteri Honkasalon sanoneen, että olitte pari kertaa ennen

tavanneet toisenne, -- ryhtyi Terttu vihdoin puheisiin.

-- Nii-in, aivan oikein, kahdesti olemme tavanneet toisemme, -- alkoi

Helmi.

-- Täälläkö Helsingissä? -- kysyi Terttu, vähän kautta rantain, polulle

päästäkseen.

-- Ensimäisen kerran täällä, Kaivopuistossa, kesäkuussa toissa vuonna,

kun olin "Iloista leskeä" katsomassa -- jatkui Helmin kertomus. --

Olin juuri palannut Parisista, jossa olin kolme ihanaa kuukautta

viettänyt. Helsinki tietysti oli tyhjänlainen siinä Juhannuksen aikana.

Mutta minulla oli kuten aina onni purjeissani. Päivää ennen kuin piti

kotia lähteä tapasin kadulla varatuomari Karppisen, joka oli siellä

meidän tuomarimme luona käräjiä pitänyt ja jonka tietysti tunsin.

Tarjosin Karppiselle käsivarteni ja vein hänet jotensakin vähällä

vaivalla "Iloista leskeä" katsomaan. Sanoin hänelle kuitenkin heti,

että minulle on yksi mies liika vähän ja käskin hänen katselemaan

ympärilleen, eikö hän näkisi katsojien joukossa ketään tuttavaa,

joka olisi hiukan hauskempi seuratoveri kuin hän itse oli. Silloin

äkkäsi hän eräällä syrjäpenkillä istumassa entisen osakuntatoverinsa

maisteri Honkasalon, joka näytti siltä kuin ei hän olisi tietänyt,

kenen hyväksi hän pussinsa tyhjentäisi. "Tuo poikaparka tänne!", sanoin

minä, ja maisteri Honkasalo oli melkein kompastua portaan astimiin,

kun hän Karppisen kanssa juoksi ylös verannalle, jossa minä istuin.

Juhlallinen esittely suoritettiin kaikkien sääntöjen mukaan, mutta

sitte riisuttiin naamiot pois jo paljoa aikaisemmin kuin naamiaisissa

on tapa. Oltiin yhtä iloisia kuin "iloinen leski" ja herrat olivat

olevinaan yhtä rikkaita kuin hän. Operettia katsellessamme joimme

ensin vaatimattomasti, herrat whiskynsä ja minä sherrykobbelini,

sikarien tupruttaessa savua kilpaa sen mairittelun pyhän savun kanssa,

joka suitsusi herrojeni huulilta. Varsinkin olin uuden tuttavani

suosioon päässyt ensi silmänräpäyksestä, sen huomasin selvään. Ja

hänen kaunopuheliaisuutensa kasvoi kasvamistaan, mikäli taivas hänen

mielestään sinä iltana pimeni. Ylimmilleen nousi hänen innostuksensa,

kun illallinen, joka myöskin suoritettiin kaikkien sääntöjen mukaan,

oli edistynyt siihen kohtaan, jolloin kultakaulaiset Moët & Chandon,

-- muutoin minun lempi-"merkkini", -- jäähdytysastioissaan kannettiin

seuraamme. Oo, se oli humua, jonka korviaan myöten punastuen näki

meidän varhainen "Auroramme"! Minun oli lähdettävä seuraavana aamuna

kello kahdeksan eikä siis ollut paljon aikaa ruumiin rauhaan. Kun tulin

asemalle, huomasin kaikesta, etteivät herrani, jotka olivat tulleet

minua saattamaan, olleet sinä yönä silmiäänkään ummistaneet, mutta minä

piiloitin katseeni heidän tuomiinsa tuoksuaviin kukkaiskimppuihin,

antaen kiitokseni runsauden sarven vuotaa yli reunojensa mikäli aika

ja paikka salli. Uuden ystäväni kädestä en ollut saada kättänikään

irti ja koko matkan kolotti oikeata olkapäätäni oikein pahasti

hänen sydämellisen pudistuksensa jälkeen. Olin tullut, nähnyt ja

voittanut, mutta myöskin lähtenyt, kuitenkin paljon merkitsevällä

"näkemiin"-sanalla, josta "ikuinen rakkaus" ei ollut kaukana. Se oli

ensimäinen tapaamisemme.

-- Vai semmoinen se oli? -- sanoi Terttu, jonka silmät olivat koko ajan

olleet kuin naulatut Helmin huuliin ja ajatukset jännitettyinä olivat

seuranneet kertomuksen juoksua. Uusia näköaloja avautui hänelle jo

tästä ensimäisestä tapaamisesta Laurin luonteen suhteen. Siltä puolelta

ei hän vielä ollut koskaan Lauria tuntenut, se hänen täytyi jo heti

paikalla itselleen myöntää.

-- Niin, -- vastasi Helmi melkein intomielin, oikein huomattavan

innostuneena kertomuksestaan ja noista muistoistaan.

-- Ja toinen kerta? -- kysyi Terttu arasti. Hänen hermonsa värisivät,

kun hän odotti jatkoa.

-- Toisen kerran olimme pitemmän aikaa yhdessä, -- alkoi Helmi, -- ja

silloin kahden kesken. Muistathan, kun minä toissa kesänä tapasin sinut

Hangossa? -- kysyi hän.

Terttu ei voinut muuta kuin nyökäyttää päätään vastaukseksi. Ääni ei

lähtenyt hänen suustaan. Asia oli siis niin, kuin hän oli aavistanut.

Nyt se oli tuleva todennetuksi asianomaisen omasta suusta.

-- Olin Hankoon tullessani, -- jatkoi Helmi, -- nähnyt uuden tuttavani

laiturilla. Tahi oikeammin huomasi hän, laiturilla seisoessaan, ensin

minut, kun laiva laski rantaan. Näin sitte, että joku heilutti minulle

hattuaan ja huusi: "tervetullut"! Tuloni oli aivan odottamaton hänelle

enkä minäkään tietänyt hänen niillä seuduin oleskelevan. Pelkkä

sattuma! Matkanikin Tukholmaan oli vain päähänpisto. Vanhempani olivat

lähteneet Mikkeliin muutamaksi päiväksi sukulaisten luo ja minä, joka

olen tämmöinen oman pääni ja tahtoni "immeinen", minä sanoin, että minä

käväisen Tukholmassa. Niin astuin Helsingissä "v. Döbelniin" ja läksin.

Tuttavani huudahdukseen Hangossa vastasin: "tervetullut mukaan! Minä

matkustan eteenpäin".

-- Oletteko yksin?

-- Olen.

-- Minä tulen, -- älkää vain jättäkö!

-- Puhutelkaa kapteenia, ettei hän jätä, minä kyllä odotan! -- sanoin

minä. -- Ja kun kapteeni ilmoitti aikaa tarpeeksi olevan siihen, mihin

tuttavani sitä tarvitsi, niin näin vain pari jalkaa, jotka juoksivat

maihin ja hyppäsivät ensimäisille siellä seisoville ajurin rattaille.

-- No, niin! Tuossahan ei ole mitään hauskaa. -- Niinkuin tiedät,

kävin minäkin maissa ja sillä matkalla tapasin sinut. Totta puhuen, en

uskonut maisteri Honkasalosta saavani matkatoveria Tukholmaan, vaikka

muistaakseni silloin kanssasi suottailinkin, että ainahan sitä matkalla

johonkin tutustuu ja saa ajan hauskasti kulumaan. Mutta annappas

olla! Ennenkuin kolmannen kerran soitettiin, niin jo ajaa Honkasalo

kimpsuineen kampsuineen rantaan. Oikein hikipäässä oli mies. Ja hän

ehti kuin ehtikin mukaan. Sen se rakkaus saa aikaan.

Terttu huo'ahti syvään kuullessaan tuon sanan Helmin suusta. Mitä oli

sitte se, mitä Lauri oli osoittanut häntä kohtaan heidän tuttavuutensa

aikana? Tertun teki mieli väittää vastaan, sanoa, ettei se ollut muuta

kuin hulluutta, mutta vaikeni. Silloin muisti hän sanan: intohimo --

ja se sana tyydytti häntä. Olkoon niin, että se oli intohimoa, mutta

rakkautta, tuota suurta, pyhää tunnetta, se ei ollut.

-- Ja niin me läksimme, -- jatkoi kotvasen kuluttua Helmi, sulatettuaan

tuota pikaa pienen konvehdin suussaan. Hän ojensi konvehtilaatikon

myöskin Tertulle, mutta tämä sanoi vain lyhyesti:

-- Kiitos, en huoli.

-- Kuule! -- hoksasi Helmi yht'äkkiä: -- koska sinä jo silloin olit

tuttu Honkasalon kanssa, eikö hän todellakaan kertaakaan puhunut

sinulle minusta?

-- Ei, -- eihän siihen mitään aihetta ilmaantunut, -- vastasi Terttu.

-- Vastahan sinut näin samana päivänä, kun te läksitte.

-- Niin, mutta muuten. Luulin hänen jollakin lailla muistelevan minua,

-- sanoi Helmi. -- No, sama se! Varmaan hän sitte oli kätkenyt minut

niin syvälle sydämeensä, etteivät syrjäiset siitä vihiä saisi, --

suottaili hän eikä huomannut, kuinka se koski kipeästi Tertun sydämeen.

-- Niinkö luulet? -- kysyi Terttu.

-- Olin vakuutettu siitä silloin, päättäen kaikesta, mitä hän teki, --

selitti Helmi.

-- Jumala! -- ajatteli Terttu itsekseen. -- Pitääkö minun todellakin

kuulla kaikki vai nousenko ja lähden pois? Ja hän ponnisti kaikki

voimansa, käytti kaiken kylmäverisyytensä kuullakseen loppuun asti,

koska se kerran niin oli sallittu.

-- Mitäs hän sitte teki? -- sai Terttu kysytyksi ja hän tunsi

hermojensa puistattavan häntä.

-- No, yksin jo se, että hän niin päistikkaa seurasi minua, todistaa

jotakin, -- jatkoi Helmi. -- Ja hauska matka siitä tuli, -- sen

vakuutan sinulle. En unhota sitä koskaan. Se on -- tähän saakka --

elämäni voimakkaimpia muistoja.

-- Kuule! -- keskeytti Terttu melkein väräjävällä äänellä: -- miksi

kerrot minulle kaiken tämän?

-- Siksi, että häntä rakastan, -- niin, minä rakastan häntä vieläkin,

-- vastasi Helmi pontevasti.

Tertulta oli hengitys tyrehtyä kurkkuun, mutta hän sai sittenkin esille

sanat:

-- Mutta sittehän sinun pitäisi...

-- Ollako siitä puhumatta? -- keskeytti Helmi kysymyksellä Tertun

lauseen.

-- Niin, -- tuli tuskin kuuluvasti Tertun huulilta valittava vastaus.

-- Mutta puhun siksi, että se on minulle niin rakas muisto, -- minä

rakastan siitä pelkkää muistoa jo, -- selitti Helmi.

-- Ja sinähän olet kihloissa toisen kanssa, -- sanoi Terttu

rohkaistuneena, ikäänkuin hän nukkuessaan olisi saanut kiinni

oljenkorresta ja vielä toivonut pelastuvansa.

-- Niin olen, mutta sulhastani en rakasta hituistakaan. Näithän itse

kuinka puiseva hän oli kaikessa "korrektisuudessaan". Sen sijaan tuolla

toisella on sydämeni, kunnioitukseni, kaikki puolellaan, -- teki Helmi

vilpittömän tunnustuksensa.

-- Kunnioituskin? -- alkoi Terttu. -- Ja kuitenkin sanoit antaneesi

hänelle rukkaset?

-- Niin -- tavallaan -- annoin, vastasi Helmi. -- Sitä et ymmärrä

ennenkuin olen kertonut matkastamme loppuun.

-- Entäs sulhasesi? -- kysyi Terttu, joka jo oli miltei haluton

kuulemaan lisää tuosta matkasta. -- Miksi hänet sitte otit?

-- Ottaakseni vain, -- sanoi Helmi huolettomasti. -- Ja siksi, että hän

oli niin altis minut ottamaan -- ilman muuta.

-- Ilman muuta? -- kummasteli Terttu.

-- Niin, -- niinkuin ostetaan tavara, joka silmää miellyttää,

kysymättä, tarkemmin tutkimatta, onko se hyvä tahi huono, -- vastasi

Helmi kyynillisesti.

-- Mitä sinä sanotkaan?! -- huudahti Terttu hämmästyneenä. -- Mitä

sinulle sitte on tapahtunut? Olivatko todellakin _hänen_ ja sinun

välisi niin läheiset?

Helmi purskahti pitkään, äänekkääseen nauruun.

-- Kaikkia sinä uskotkin! Ei sitä toki niin pitkälle menty, -- sanoi

hän vihdoin. -- _Hän_ kyllä tahtoi kaikki...

Terttu huo'ahti helpoituksesta ja vaipui nojatuolin selkäintä vastaan.

-- Niinkö?! -- oli taaskin ainoa kummasteleva sana, joka pääsi hänen

suustaan.

-- Siinä olivat rukkaset, jotka hänelle annoin, -- selitti Helmi.

-- Hän ei siis tahtonut sinua vaimokseen? -- kysyi Terttu hiukan jo

hilpeämmällä äänellä.

-- Minä tulin lopulta siihen käsitykseen, -- jatkoi Helmi vastaukseksi

Tertun kysymykseen, -- että se mies _pelkää_ avioliittoa. Hänen

rakkautensa on, vaikka kovin intohimoista onkin -- kuinka minä sanoisin

-- _tietoperäistä_ laatua. Hän miettii, harkitsee, punnitsee muka sen

seurauksia. Sainpa häneltä lopuksi kuulla sen minulle hyvin vähän

imartelevan lausunnon, että hän tavattomasti kyllä rakastaa minua,

mutta ei tunne kunnioitusta, ei ainakaan tarpeeksi kunnioitusta minua

kohtaan voidakseen naida minut.

-- Niinkö?! -- huudahti Terttu uudelleen ja tuosta huudahduksesta

kaikui melkein vahingon ilo.

-- Minä oikeastaan välitän viis' hänen kunnioituksestaan, vaikka minä

puolestani kunnioitan häntä juuri tuon suoruuden tähden, sillä hän ei

ole niinkään väärässä, -- selitti Helmi avomielisyydellä, joka sai

Tertun ällistymään. -- Mutta minä olen kuin olenkin ylpeä siitä, että

hän niin hurjasti tahtoi omistaa minut. Minä siis olen herättänyt

hänessä tavattomassa määrässä niin sanottua lihallista rakkautta ja

onhan se ansio sekin, jota ei saa halveksia. Kun siis sanon tämän näin

suoraan sinullekin, Terttu, niinkuin sen olen hänellekin sanonut, niin

miksei oikeastaan voisi minuakin kunnioittaa, jopa ihaillakin. Minä

olen melkein varma, että sinä sittekin tällä hetkellä melkein ihailet

minua juuri tästä avustani, ellet -- sääli, -- juoksi puhe virtana

Helmin suusta. -- Vastaa suoraan, -- lisäsi hän, -- kumpiko tunne

sinussa nyt on vallalla?

-- Minä en voi olla antamatta arvoa sinun itsearvostelullesi, -- lausui

Terttu. -- Ja kun siitä samalla tuntuu kaikuvan omituinen omantunnon

särkynyt sävel, niin en voi olla vilpittömästi sinua säälimättäkään.

Helmi hypähti paikaltaan, juoksi Tertun eteen ja suuteli häntä

poskelle, ottaen hänen päänsä hellästi käsiensä väliin. Terttu ei

ehtinyt saada kiinni hänen kädestään, kun hän jo oli hypähtänyt

takaisin ja heittäytynyt rentonaan nojatuoliinsa, viskaten molemmat

kätensä päänsä taakse ja jääden tuijottamaan kattoon. Tertusta näytti,

kuin Helmin silmät olisivat saaneet omituisen kostean kiillon.

Kului muutama silmänräpäys molemminpuolisessa vaitiolossa. Terttu oli

vaipua ajatuksiinsa eikä etsinytkään sanoja jatkaakseen puhelua. Seinän

takana löi kello suristen kaksi.

-- No, niin, se matka sitte, -- keskeytti Helmi äänettömyyden, asettuen

jälleen entiseen asentoonsa. -- Minähän en päässyt alkuunkaan, kun

mietteillämme ehdimme siitä niin paljon edelle.

Terttu ei nyt yrittänytkään estää häntä kertomasta loppuun, kun hän

etukäteen todellakin oli saanut kuulla jo niin paljon ja häntä suuressa

määrin rauhoittavaa. Terttu siis ei tehnyt muuta, kuin katsahti vain

omaankin kelloonsa, kun oli kuullut seinäkellon lyövän.

-- Eihän sinun vielä niin kiire ole? -- kysäsi Helmi sen johdosta.

-- Voinhan vielä vähän aikaa istua, -- vastasi Terttu.

-- Niin no, me sitte läksimme Hangosta, -- jatkoi Helmi. Oli ilta, --

elokuun ilta, ilman oikeata kuutamoa: vain tuommoinen sirpintapainen

sirpale näkyi silloin tällöin harmaiden pilvien lomista, luoden

kylmän tunnelman yli Suomen loittonevan rannan ja vihreän-ruskeiden

kuohahtelevain aaltojen, joihin laivan tulet välkähtäen kuvastuivat.

Matkustavaisia ei ollut liiaksi, niin että liikkuminen ja oleskeleminen

välikannella kävi hyvin päinsä. Onneksi, -- välistä voi sanoa niinkin,

-- ei ollut tuttavia laivalla mukana: enimmäkseen pietarilaisia

virka- tahi kauppamiehiä (kuka heidät tietää), pari englantilaista,

jotka, mikäli sitä kieltä ymmärsin, puhuivat vain lohenonkimisesta,

ja yhtä monta saksalaista kauppamatkustajaa -- päättäen mukana

olleista isoista näytelaatikoista. Väljää oli siis ruokasalissakin,

jonne meidät pian kutsui laivaa kiertävän gonggong'in kumea ääni.

Laiva ei keinunut pahasti, niin että kaikki saivat tyytyväisinä käydä

kukkuraiseen voileipäpöytään käsiksi ja äänekästä, hilpeätä puhelua

kuului kaikkialta. Me aloimme pienellä "pomeranssi"-ryypyllä siltä

varalta muka, että ruoka paremmin pysyisi tallella, jos niiksi tulisi,

että meri vaatisi veronsa. Ja me saimme istua rauhassa kahden kesken

ruokasalin ylänurkassa, minä sohvassa, toverini minua vastapäätä

tuolilla. Mistäkö puhuttiin? Tietysti ensimäisestä tapaamisestamme

Helsingissä ja -- mitä sen jälkeen oli tapahtunut, oikeammin, miltä

sen jälkeen oli tuntunut. Minä sanoin, että minulla oli ollut sen

Kaivohuoneella vietetyn illan jälkeen vain hiukan päänsärkyä, ei muuta,

kun taas _hän_ valitti, ettei ollut lainkaan tottunut juomaan ja että

hänellä oli ollut ankara sekä ruumiin että sielun kohmelo.

-- Niinkö?! -- kysäsi Terttu jälleen viattomasti, ajatustensa ja

tunteittensa mukaisesti.

-- Poikaparka! -- säälittelin minä häntä. -- Ette siis minua paljon

muistellutkaan sen jälkeen? -- kysäsin silloin.

Hän ajatteli hetken ja vastasi avomielisesti:

-- Totta puhuen -- vähän.

-- Mutta nyt olitte kuitenkin heti valmis lähtemään mukaan? -- utelin

edelleen.

-- Teissä on omituinen, salaperäinen vetovoima, -- vastasi hän. -- Kun

teidät näin, unhotin oitis _kaikki._

-- Niinkö?! -- melkein kuiskaten lausui taas Terttu.

-- Mikä se sitte minussa semmoinen vetovoima on? -- kyselin leikilläni.

-- En osaa sanoa, mutta jotakin teissä vain on, joka pimentää järkeni,

-- jotakin herkullista, jonka osterin tavoin tahtoisi nielaista

huuhtomalla suunsa perästäpäin shampanjalla, -- sanoi hän.

-- Minä voisin melkein pahastua tuosta vertauksesta, ellei se olisi

niin suoraan sanottu minulle vasten naamaa, -- nauroin minä.

-- On paha tapani puhua sillä lailla, -- vastasi hän aivan

rauhallisesti.

Ja minusta tuntui, että hän oli vakuutettu siitä, etten minä pahastunut

lainkaan, vaan että päinvastoin olin mielissänikin hänen sanoistaan.

-- Niinkö aistillisen vaikutuksen minä siis teihin teenkin? -- kysäsin

minä, alakuloisesti päätäni nyökytellen.

-- Voisitte yhtä hyvin sanoa minulle: niinkö aistillinen mies te

olette? Sillä, totta puhuen, on sanoissani ainakin yhtä paljon

itsesyytöstä, kuin teihin kohdistuvaa epäkohteliasta moitetta, --

puolustihe hän ja -- minun mielestäni -- erinomaisella tavalla. Tuosta

vastauksesta heräsi minussa kunnioitus häntä kohtaan. Miellyttänyt oli

hän minua jo alunpitäen, mutta rakkaudeksi en sitä silloin ainakaan

voinut nimittää. Rakastaa aloin häntä hiukan myöhemmin, -- selitti

Helmi.

-- Minkä johdosta? -- kysyi Terttu hieman uteliaalla äänen sävyllä.

-- Hänen rohkeutensa, hänen voimansa tähden, hänen miehisen uljuutensa

tähden, -- sanoi Helmi milt'ei intomielin.

-- Kerrohan! -- sanoi Terttu ehdottomasti, aivan kuin innostuen hänkin.

-- Sillä välin olimme lopettaneet illallisen ja poistuimme

peräkannelle, -- jatkoi Helmi. -- Me istuuduimme tupakkakojun suojaan

ja hän pyysi saada tilata kahvia, kysyen tahdoinko sen kanssa jotakin

muutakin. Sanoin mielelläni juovani pienen lasin ruskeata Bolsia.

Pöytä asetettiin eteemme, hän kävi hakemassa pari huopaa, joihin

kääriydyimme, istuutuen vierekkäin, ja niin aloimme, kahviamme

ja likööriämme särpiellen, taas syventyä toisiimme kohteliailla

kysymyksillä ja epäkohteliailla vastauksilla, tahi päinvastoin, miten

sattui, mutta kuitenkin aina mielenkiintoisella tavalla. Hän oli

todellakin hauska matkatoveri ja minäkin koetin parastani -- omalla

tavallani. Tiedäthän, etten ole lahjakas, -- lisäsi siihen Helmi.

-- Älä nyt! -- sanoi vain Terttu.

-- Siinä suhteessa en ole itserakas, jatkoi Helmi. -- Mutta pahasti

mieltäni kirvelee, ellen toisella tavoin miehiä voita, -- miestä, piti

minun sanoa, joka minua miellyttää. -- No, niin! Siinä sitä tutkittiin

sielutieteet, Goethet, -- mikä se romaani lienee ollutkaan, josta

hän puhui! -- ja rakkaus ja aviokysymykset ja jos mitkä! Hän puhui,

mielestäni, enemmän tieteelliseltä kannalta, minä, tietysti, sen

nojalla, mitä elämästä ja omasta kokemuksestani tunsin.

Terttu aikoi nyt jotakin sanoa, mutta piti omana hyvänään kaikki,

mitä itse Laurista tiesi siinä suhteessa. Ajatteli kuitenkin: vai

käsiteltiin samoja kysymyksiä heidänkin kesken?

-- Ja me istuimme kauan sillä lailla, -- kertoi Helmi edelleen. --

Juomat, sielutieteelliset kysymykset ja merituuli olivat ajaneet meidät

aivan likelle toisiamme enkä pannut vastaan, että Lauri, -- me joimme

veljenmaljan minun esityksestäni, -- laski käsivartensa minun selkäni

ja olkapäitteni ympäri.

Tertun oli vaikea kuunnella tätä kertomusta ja hengitys kohotteli

taajemmin hänen rintaansa.

Helmi jatkoi:

-- Minua todellakin värisytti ja minä tunsin, että hänenkin lihaksensa

hytkähtelivät.

-- Taitaa olla parasta, että kuitenkin jo menen alas kojuuni, kun on jo

näin myöhä, -- sanoin minä. Minulla oli oma, yksinäinen kojuni.

-- Niin, -- menkäämme! -- sanoi hän. Ja hän saattoi minua alas

portaita, pidellen minua käsivarresta ja varoitellen, etten välikössä

kompastuisi matkalaukkuihin, joita oli sinne kasattu. Muut matkustajat

olivat kaikki jo panneet maata.

-- Hyvää yötä nyt sitte! -- sanoin minä ja ojensin hänelle käteni.

-- Ei vielä, -- kuiskasi hän ja saattoi minua edelleen kojuuni.

Minulla oli ylläni pehmeä matkakaapu ja päässäni pieni lakki, jommoisia

tavallisesti merimatkoilla käytetään.

-- Minä autan kaavun päältäsi, -- sanoi hän, seuraten minua kojuuni.

Tuskin olin astunut sisään ja alkanut ottaa kaavun nappeja auki,

seisoessani selin häntä vastaan, kun kuulin, että hän tempasi jälkeensä

punaisen oviverhon kiinni, kietoi käsivartensa minun molempien

käsivarteni ympäri niin, etten niitä voinut liikuttaakaan ja kallisti

minua taaksepäin niin paljon, että sai kasvonsa minun kasvojeni eteen,

painaen samalla suunsa minun suutani vastaan. Muistan vain, että

kaikki pimeni silmissäni ja olin tukehtua hänen rajusta, pitkästä

suudelmastaan. Vasta kun keikahdin laivan heilahduksesta sohvalle, sain

sanotuksi:

-- Sinähän tukehdutat minut!

-- Mikä sinun on? -- kysyi Helmi, nähdessään, että Terttu peitti

kasvonsa käsiinsä.

-- Älä viitsi jatkaa! -- lausui Terttu vain hiljaa.

-- Ei sitte enää mitään tapahtunut, -- lohdutteli Helmi mitään

aavistamatta, aivan viattomasti.

-- Minä en nyt mene pois täältä, -- sanoi silloin Lauri ja istuutui

viereeni sohvalle, yrittäen jälleen kiertää käsivartensa ympärilleni.

-- Ei, Lauri, ei, -- sanoin minä. -- Sinä menet, ellet tahdo, että

i'äksi jäämme vihamiehiksi.

-- Vaikka niinkin, kunhan kerran vain saan sinut omistaa, -- vastasi

hän, jälleen syleillen minua ja painaen päänsä rintaani vasten.

-- Silloin menen minä pois, -- sanoin minä ja yhdellä ponnahduksella

pääsin irti hänestä ja ulos kojustani. Hän seurasi jäljessä, minä

pujahdin jälleen kojuuni, vaivoin sain oven kiinni ja lukkoon.

-- Hyvää yötä! -- sanoin hänelle sisältä, mutta en kuullut mitään

vastausta.

Minä vaivuin alassuin vuoteelleni ja makasin siinä kauan ennenkuin voin

riisuutua. Oi, se oli vaikea hetki, vaikea yö! Minä kärsin kauheasti

ja minä olin vakuutettu, että hänkin vietti yönsä samallaisten tuskien

vallassa.

Terttu oli sittenkin, pää vasemman käden rystyitä vasten, kyynärpää

tuolin käsinojalla, otsa rypyssä ja katse maahan tuijottaen, kuunnellut

loppuun tämän avomielisen tunnustuksen.

-- Miksi tuon kaiken sitte minulle kerroit? -- sanoi hän hetkisen

kuluttua taaskin hiljaa.

-- Siksi, että sen tietäisit, koska _hän_ nyt asuu teillä, eikä tiedä,

mitä vielä voi tapahtua, -- vastasi Helmi, nousten paikaltaan, ja

astui muutaman askeleen edestakaisin, käsivarsiaan huitoen, ikäänkuin

voimistellen. -- Oo, se oli mies, oikea rohkea, uljas miehinen mies?!

Semmoista minä rakastan, -- lisäsi Helmi vieläkin.

-- Mitä sinä sanotkaan?! -- sanoi Terttu pahastuneella äänellä.

-- Minä en sitä häpeä sanoa, -- vastasi Helmi.

-- Vaikka olet toisen kanssa kihloissa? -- jatkoi Terttu.

-- Sanoinhan sinulle taannoin jo, etten tuota toista rakasta, --

vakuutti Helmi.

-- Teet siis väärin häntä kohtaan ja olet tehnyt väärin, kun hänen

kanssaan kihloihin menit, -- lausui Terttu.

-- Siinä olet oikeassa, mutta ei sitä vielä tiedä, kuinka käykään, --

lausui Helmi rohkeasti.

-- Niinkö? -- tuli taas Tertun suusta hiljainen, puoliksi ihmettelevä,

puoliksi epäluuloinen ja pelonaiainen kysymys. Hän kyllä tahtoi tietää,

mitä Helmi oikeastaan sanoillaan tarkoitti, mutta kysyikin: -- Kuinka

sitte hänen kanssaan kihloihin jouduitkaan?

-- Se oli hyvin yksinkertainen, proosallinen juttu, -- vastasi Helmi.

-- Ei tee oikein mieli muistellakaan sitä, vielä vähemmin kertoa.

-- Ei, ei, sitä en tarkoittanutkaan. Ihmettelin vain, -- esteli Terttu.

-- Mutta minä sen kerron kuitenkin, -- sanoi Helmi vilkkaasti,

istuutuen nyt rentonaan sohvaan, joka seisoi nurkassa likellä pianinoa.

-- Olethan kuullut jo niin paljon _hänestä,_ niin jaksanet kuulla

vähän tästä _toisestakin,_ varsinkin, koska hänet jo ulkonäöltään

tunnetkin. -- Se oli nyt vain sillä lailla, -- jatkoi Helmi, -- että

isäni kuljetti minut mukanaan viime elokuussa läänimme pääkaupunkiin

maanviljelysnäyttelyyn kauroja, auroja, lehmiä ja sikoja katselemaan,

jotka niinkuin hyvin arvata voit, minua tavattomasti huvittavat.

Sinne oli läheisistä rautatietöistään dressiinallaan tullut

syöttöporsaita katsomaan muun muassa insinööri Keidaskin ja niin

hän tuosta miellyttävästä seurasta yht'äkkiä löysi minutkin, tullen

erään tuttavansa kautta esitellyksi isälleni ja, ikävä kyllä, hänen

ainoalle tyttärelleenkin. Koska minä insinöörin mielestä nähtävästi

olin porsaita parempi, niin hän lyöttäytyi meidän seuraamme ja me

olimme pääsemättömässä pulassa sen miehen kanssa. Ja kun erosimme,

niin ilmoitti hän piakkoin käyvänsä meidän luona maalla, koska muka

niilläkin seuduin hänellä sattui olemaan töitä valvottavina. Välistä

täytyy sanoa "tervetullut", vaikka ajatteleekin: "mene hiiteen"!

Terttu purskahti nauruiln, mutta Helmi jatkoi vakavana:

-- Täytyi olla noin hienotunteinen sen tähden, että isä muka tiesi,

että insinööri Keidas oli piispan sisaren poika ja siis hienoa

syntyperää. Ja eikös sitte "piakkoin" tullutkin, niinkuin oli uhannut!

Ja oikein hienona tulikin. Kosimaan, tietysti! Kävi viikon kuluessa

kolme, neljä kertaa. Ensin minua mielitteli ja kun huomasi, että minun

kanssani jotenkin saattoi tulla toimeen, niin tutki vanhempienikin

mieltä. Mitäpäs vanhuksilla olisi ollut näin herttaista vävypoikaa

vastaan?! Ja sitte, eräänä aamuna isäni kysäisikin minulta, tahdoinko

rakastaa tuota herraa myötä- ja vastoin-käymisissä. Johon minä

vastasin, että jos niin tahdotte saada minut avioliiton rauhan

satamaan, niin sopii koettaa.

Niinpä sitte, kun herrani itse rohkaisi mielensä ja kääntyi samalla

kysymyksellä minun puoleeni, minä sanoin, että "otan". Sillä lailla

minä nyt jouduin kihloihin. Eikös ollutkin juhlallisen komea

kosimistapa?

Terttu ei ehtinyt vastata, kun eteisen kello soi ja hän kuuli, että

palvelija juoksi ovea avaamaan. Samalla hän huomasi että Helmi jännitti

kuuloaan, mutta koetti puheellaan saada peitetyksi eteisessä tapahtuvan

sanan vaihdon.

-- Täällä asuu pari rouvan sukulaistakin; varmaan he tulivat kotiin, --

olivat Helmin sanat, ja hän istui aivan rauhallisesti paikallaan.

Kohta sen jälkeen, kun eteisen ovi oli paukahtanut kiinni, käänsi

Terttu kasvonsa pihalle päin ja hän tunsi, kuinka hänen poskensa

kalpenivat, veren syöstessä niistä pois. Ikkunain alalasien edessä

oli läpikuultavat harsoverhot, niin että sisältä kyllä saattoi nähdä

ulos, vaan ei ulkoa niin helposti sisälle. Ja kun hän istui syrjittäin

lähellä ikkunaa, niin ei hän parhaimmallakaan tahdollaan voinut erehtyä

siitä, kenen hän näki poistuvan porttikäytävälle päin. Se oli Lauri.

Lauri oli siis käynyt ovella soittamassa ja ketään muuta, kuin Helmiä

hän tietystikään ei ollut voinut käydä siinä asunnossa tapaamassa.

Tertun silmissä pimeni, hänen ajatuksensa hämmentyivät ja hän ei saanut

sanotuksi mitään.

Helmi varmaan sen huomasi ja teki siitä johtopäätöksensä. Kummallista

kyllä ei palvelijakaan tullut mitään ilmoittamaan, että oli totellut

neidin käskyä ja vastannut, ettei neiti ollut kotona, vaikka olikin.

Kaipa Helmi odotti palvelijan tulevan sitä sanomaan, koska hänkin oli

pitkän aikaa vaiti, katse kääntyen vuoroon ovelle, vuoroon Terttuun.

-- Sinua eivät taida lainkaan huvittaa nämä minun lörpötykseni? --

kysäsi Helmi vihdoin.

-- Päinvastoin, ne ovat tavattoman mielenkiintoisia. Ja nyt vasta ne

alkavatkin minua huvittaa, -- vastasi Terttu, mutta niin teennäisen

hilpeällä äänen painolla, että Helmi, sen huomattuaan, oikein hymähti.

-- Valitettavasti ei ole paljon enää jäljellä ja sekään ei ole

erikoisemmin mielenkiintoista, -- selitti hän.

-- Kerrohan nyt kuitenkin! -- rohkaisi Terttu mielensä vastaukseksi.

-- No niin! Ymmärrät hyvin, että suostuin "ottamaan" insinööri Keitaan

vain siksi, että kadotin Laurin -- näkyvistäni, en sydämestäni. Se taas

tapahtui seuraavalla tavalla. Sen suuren ehtoon jälkeisenä päivänä oli

hyvänlainen myrsky aavalla merellä ja minä en jaksanut ollenkaan nousta

vuoteestani aamiaista syömään. Vasta kun saavuimme Tukholman ihanaan

saaristoväylään, ryhdyin pukeutumaan ja läksin ylös välikannelle.

Siellä tapasimme taas toisemme, me edellisen illan syntilapset.

Kohtauksemme oli hyvin sovinnainen; koetimme käyttäytyä niin, kuin

ei ollenkaan mitään olisi tapahtunut. Lauri tuntui ensin arastelevan

ikäänkuin olisi peljännyt kohdata jotakin vihamielisyyttä minun

puoleltani, mutta muuttui pian taas nähdessään aivan päinvastaista.

Minä todellakin koetin parastani ollakseni niin herttainen ja

rakastettava kuin suinkin. Päivä teki kuitenkin valoineen vaikutuksensa

ja loppumatkamme kului ilman minkäänlaisia kommelluksia siihen suuntaan

kuin edellisenä päivänä. Ajamatta henkisestikään karille saavuimme

onnellisesti Tukholmaan. Mitähän Lauri nyt aikoo tehdä? -- oli kysymys,

jonka uteliaana tein itselleni.

-- No, ja mitä hän teki? -- kysyi Terttu jotensakin rohkeasti.

-- Kun meidän oli otettava ajuri ja minä, tahallani, hyvin

välinpitämättömästi ojensin hänelle käteni hyvästiksi, kiittäen

hauskasta matkatoveruudesta, -- jatkoi Helmi, -- niin hän kysyi

minulta, mihin hotelliin ai'oin mennä. Vastasin, että menen Hotel

Rydbergiin, koskapa lyhytaikaisen oloni tähden Tukholmassa saatoin

suorittaa hienommankin hotellin suuremmat vaatimukset. Hän taas sanoi

menevänsä erääseen Drottninggatanin varrella olevaan matkailijakotiin,

jota hänelle eräs laivan tarjoilijatar, joka oli tukholmalainen, hyvin

lämpimästi oli suositellut. Astuimme siis eri ajureihin ja Lauri kysyi:

-- Emmekö siis tapaa enää toisiamme?

-- En tiedä, -- sanoin minä. Kuinka kohtalo hyväksi näkee _l_

-- Jaa tahi ei? -- kysyi hän silloin katsoen hyvin tiukasti minua

silmiin.

-- Saadaan nähdä, -- vastasin minä.

-- Hyvästi sitte! -- sanoi hän ja me erosimme, kättä puristaen hiukan

kylmästi. Minä huomasin, ettei hän semmoisia kujeita rakastanut. Minä

ajoin edellä, mutta tahallanikaan en kertaakaan katsonut taakseni.

-- Kylläpä sinä todellakin osaat kujeilla! -- sanoi siihen Terttu.

-- Semmoinen on välistä sisuni, -- suottaili Helmi.

-- Ettekö sitte todellakaan enää tavanneet toisianne? -- kysyi Terttu

uteliaana.

-- Odotahan! -- jatkoi Helmi. Minä ajoin Rydbergiin ja otin siellä

asemani mukaisen vaatimattoman huoneen. Kun olin yksin siellä ja

olin pukeutunut ulos mennäkseni, tuntui oloni hiukan nololta ja

minä todellakin kaduin "kujettani". Ei tehnyt mieli ryhtyä uusiin

seikkailuihin ja minä tiedustelin puhelimitse, oliko herra Honkasalo

asuntoa Hanssonin matkailijakodissa, jonka minäkin tiesin olevan hyvän

ja juuri Drottninggatanin varrella. Oli, -- vastattiin sieltä, mutta

oli juuri lähtenyt ulos. Ajattelin, että ehkä hän tulee minua noutamaan

sittenkin ja istuin hetkisen seurusteluhuoneessa alhaalla, sanottuani

ovenvartialle, että olin siellä tavattavissa, jos minua kysyttäisiin.

Poikaa vain ei näkynyt: suuttui nähtävästi ja päätti näyttää, että on

sitä luonnonlujuutta hänelläkin. No niin, mitäpäs siitä! Kun ei, niin

ei! Silloin päätin lähteä Skansenille ja ajoin sinne raitiovaunulla.

Saahan siellä nähdä ja kuulla, jos mitä, ja siten aikansakin jotenkuten

kulumaan. Nousin mäkeä ylös enkä ollut kauan ehtinyt vielä astuakaan,

niin jo näin oman matkatoverini katselemassa Taalalaista kotia. Pistin

takaa käteni hänen käsivarteensa ja olin naurusta katketa, kun huomasin

hänen hämmästyksensä ja samalla ihastuksensa. Siten oli sovinto taas

tehty, hän pisti vuorostaan kätensä minun käsivarteeni eikä hellittänyt

koko iltana. Tietysti menimme Hasselbackenille päivällistä syömään,

mutta kun tiesin nyt vähän enemmän Laurin tavoista ja tottumuksista,

niin sanoin, että eläisimme niin vaatimattomasti kuin olosuhteet

sallivat. Tietysti ei niin hienossa paikassa voinut syödä ilman

puolikasta Moët & Chandonia. Jonka jälkeen me sitte, siellä täällä

hiukan harhailtuamme, palasimme hotelliimme. Lauri tietysti saattoi

minua huoneeseeni enkä erehtynyt luuloissani, että edellisen illan

yritys tulisi uusiintumaan. Silloin hänelle suoraan sanoin, että

minä, niinkuin hän luultavasti oli huomannut, rakastin häntä paljon,

niin paljon, että tahdoin omistaa hänet koko elinajakseni ja että hän

todellakin syvästi loukkasi minua kunnioittamalla minua näin vähän

tai oikeammin sillä, ettei ollenkaan minua kunnioittanut, kun saattoi

kohdella minua sillä lailla.

-- Minä en voi sinua naida, -- sanoi hän.

-- Ja miks'et? -- kysyin minä.

-- Siksi, ett'et koskaan avioliitossa tule olemaan onnellinen etkä

ketään tekemään onnelliseksi, -- vastasi hän suoraan.

-- Niinkö hyvin luulet minut tuntevasi? -- kysyin minä melkein

ällistyneenä.

-- Niin, -- sanoi hän varmana. -- Sinulla on sellainen luonne,

että voit suoda miehelle ihanimman autuuden hetken, vaan et muuta.

Pysyväisyyttä sinussa ei ole ja siksi emme koskaan voisi olla

onnellisia sinun kanssasi. Minulla ainakin on toisellainen luonne ja

toisellaiset vaatimukset, vaikka sinua ihailenkin semmoisena kuin olet.

-- Sanoiko hän todellakin niin? -- kysyi Terttu ihastuneena ja hypähti

melkein pystyyn.

-- Sanoi, -- vastasi Helmi. -- Hänellä oli rohkeutta vastata sillä

lailla. Se on suorin totuus, minkä koskaan elämässäni olen kuullut ja

luultavasti tulen kuulemaan.

-- Mitäs sinä silloin sanoit? -- kysyi Terttu, silmät ilosta kiiltävinä.

-- Minä luulen, että te, herra maisteri Honkasalo, olette oikeassa

siinä suhteessa, mutta että te ensimäisenä saisitte minulta sen

ihanimman autuuden hetken, siinä te olette pahasti erehtynyt, --

vastasin minä väräjävällä äänellä, tuntien kalpenevani. Samalla minä

nousin ja osoitin hänelle sormellani ovea, sanoen:

-- Tuossa! Tehkää niin hyvin!

Ja hän otti hattunsa ja meni.

-- Ja sitte? -- kysyi Terttu melkein innostuneena tästä kertomuksesta.

-- Minä palasin seuraavana päivänä "v. Döbelnillä" takaisin kotimaahan,

-- vastasi Helmi.

-- Tapaamatta toisianne? -- kysyi Terttu vielä.

-- Tietysti, -- sanoi Helmi. -- Hän ei edes pyytänyt anteeksikaan

mennessään. Vasta kauan, kauan perästäpäin kuulin, että hän oli

matkustanut Tukholmasta suoraa päätä Berliniin.

-- Nyt minä todellakin ihailen sinua, -- sanoi Terttu, nousi ja meni

vuorostaan suutelemaan Helmiä.

-- Se on turhaa, -- vastasi toinen, valaen kuin kylmällä vedellä

ystävättärensä. -- Minä olen sittenkin perästäpäin monta kertaa katunut

tekoani.

-- Niinkö?! -- kummasteli Terttu.

-- Niin. Sillä minä rakastin ja rakastan sitä miestä -- kaikesta

huolimatta, -- vakuutti Helmi, jälleen viskaten kätensä päänsä taakse

ja tuijottaen kattoon. Ja jälleen huomasi Terttu hänen silmissään

ikäänkuin kostean kiillon.

-- Se on luonnotonta, se on mahdotonta rakkautta, -- lausui Terttu

aivan kuin lohdutellen.

-- Olkoon mitä tahansa, -- vaikka hulluutta, -- mutta niin se vain

on, -- sanoi Helmi, nousi, meni pianinonsa luo ja löi muutamia rajuja

soinnoksia, joissa kuvastui koko hänen silloinen sielun tilansa.

Samassa löi kello seinän takana jälleen suristen kolme.

-- Herranen aika! -- säpsähti Terttu. -- Nyt minä olen kauheasti

viipynyt. Hyvästi nyt! Minun täytyy jo mennä.

-- Hyvästi! -- sanoi Helmi ja nousi puristamaan Tertun kättä. Ja hän

saattoi Terttua eteiseen, jossa auttoi päällystakinkin hänen päälleen.

-- Saanko tulla joskus äitiäsi tervehtimään? -- kysyi hän Tertulta.

-- Tee niin hyvin! Ehkä äiti joskus jaksaa puhua kanssasi vähän, --

vastasi Terttu. -- Mutta kauan ei lääkäri salli häntä vaivata.

-- Hyvä, hyvä! Ymmärränhän minä sen, -- sanoi Helmi, vetäen eteisen

oven kiinni Tertun jälkeen. -- Käy nyt sinä toistekin minun luonani! --

huusi hän vielä portailla.

-- Kiitos! Näkemiin! -- olivat Tertun sanat, kun hän poistui portaita

alas ja riensi kiireesti kotiaan.