-- Kuka se herra oli, joka tuli minua vastaan? -- kysyi Toini riisuen
päällystakkinsa eteiseen, Tertun seisoessa salin oven kynnyksellä.
-- Uusi vuokralaisemme, -- maisteri Honkasalo. Muistaakseni olen joskus
sinulle kertonut, että tunnemme hänet jo Hangon ajoilta, -- vastasi
Terttu selitellen.
-- Muistan, muistan, -- vai hän se oli?! -- sanoi Toini, tarttuen
Tertun käteen. Ja käsi kädessä astuivat ystävättäret yhdessä saliin.
-- Nyt tuli Toinikin, -- jatkoi Terttu, kääntyen äitinsä huoneeseen
päin.
-- Kuulin, kuulin, -- kuului sieltä jälleen rouva Alanteen ääni.
-- Päivää, täti! Kuinka täti tänään voi? -- sanoi Toini, jättäen Tertun
käden ja kadoten sisään rouva Alanteen huoneeseen.
Toini oli keskikokoinen, hieman laiha ja, samoin kuin Terttu,
kahdenkymmenen korvissa oleva neiti. Mitään erikoisemmin huomattavaa
ei hänen ulkomuodossaan ollut; päinvastoin teki kaikki, voisi sanoa,
harmaan vaikutuksen. Hänen silmänsä olivat sinisen harmaat, mutta
niiden katse oli oli niin sanomattoman sukoileva, että tuntui kuin se
olisi levännyt sen henkilön silmissä, jota hän kulloinkin puhutteli,
sillä hän katsoi aina puhuteltavaansa suoraan silmiin. Samoin oli hänen
äänensäkin niin rauhallinen, niin leppeä ja tyynnyttävä, että oli varma
siitä, ettei hän koskaan voinut kiivastua, ei koskaan sanoa mitään
toisen mieltä pahoittavaa. Ja kun hän oli puettu sairaanhoitajattaren
pukuun, joka häntä tavattomasti somisti, niin tuntui kun hän olisi
ollut henkilöittynyt hyvyys; koko hänen olennostaan silloin oikein
uhkui nöyryys ja alttiiksiantavaisuus. Elämän tarkoitus Toinista olikin
tosikristillinen työ kärsivän ihmiskunnan hyväksi ja siksi hän olikin
toimialakseen valinnut sairaiden hoidon, jossa toimessa hän löysikin
sydämelleen täydellisen tyydytyksen.
Sen oli Terttukin nähnyt, sen oli hänen äitinsä täysin määrin kokenut
siitä saakka kuin Toini oli häntä vaalimassa. Kuinka leppoisan
hyväilevänä helähtelikään Toinin sointuva ääni nytkin äidin huoneesta!
Äiti aina oikein virkistyi, kun Toini istui hänen vuoteensa vieressä ja
auttoi häntä milloin missäkin asiassa.
Toinin mentyä äidin luo Terttu hengähti hetken ja oivalsi sitte
yht'äkkiä, mitä kaikkia oli tapahtunutkin vasta kuluneen puolen tunnin
aikana. Olikohan Hilma palannut, -- oli ensimäinen ajatus, joka
juolahti hänen mieleensä. Hän meni ja painoi sähkökellon nappulaa, joka
oli salista eteiseen vievän oven pielessä.
Hilma, verevä, sinisilmäinen, vaaleatukkainen ja korkearintainen tyttö,
joka heillä oli yksinäisenä palvelijana, tuli kiireesti ruokasaliin ja
Terttu riensi häntä vastaan.
-- Hilma siis vei kirjeeni laatikkoon? -- oli Tertun ensimäinen kysymys.
-- Kyllä, neiti, vaikka sen takia täytyi vielä takaisin juosta, kun
niin oli kiire maitomyymälään, etteivät ehtisi sitä sulkea ennen
yhtätoista, ja minä kun siinä hötäkässä olin unhottanut kirjeen
keittiön pöydälle, -- selitteli Hilma avomielisesti.
-- Se oli siis niin sallittu, -- sanoi siihen Terttu melkein
ajatuksissaan. Nyt hän miltei toivoi, että kirje todellakin olisi
jäänyt keittiön pöydälle ja että hän olisi saanut sen takaisin. Mutta
se olikin myöhäistä. Se oli siis niin sallittu.
-- Kaipa se niin oli, -- sanoi Hilma, katsoen Terttuun pitkään ja
ymmärtämättä hänen sanojensa sisällistä merkitystä.
-- Hilman poissa ollessa on saatu vuokralainen, -- sanoi Terttu,
mieltään rohkaisten. Pitää viedä sinne herran huoneeseen pesuvettä.
Hän tulee ehkä jo puolen tunnin kuluttua. Tässä on kaksi pyyhettä, --
lisäsi Terttu vielä, -- valikoiden liinavaatekaapista ne, jotka piti
parhaimpina.
Hän jäi siihen kotvaksi mietteisiin. Tuntui todellakin omituiselta
kohtalon määräykseltä tuo kirjeen kirjoittaminen juuri vähää ennen
Lauri Honkasalon saapumista. Sallimus siis varmaankin tahtoi,
että hänen olisi lähdettävä, kun toinen tuli, -- että heidän joka
tapauksessa olisi erottava...
Terttu survasi laatikon kiinni ja sulki kaapin. Sitte hän suuntasi
taas askeleensa saliin, jonne kuului viereisestä huoneesta Toinin
sointuva puhelu äidin kanssa. Toini kertoili äidille hauskasti päivän
tapahtumia, mitkä tiesi äitiä huvittavan. "Mutta, herranen aika,
eihän se vielä merkitse mitään, että sen kirjeen olen lähettänyt",
-- pyörivät ajatukset Tertun päässä, -- "saahan toisella kirjeellä
kaikki peruutetuksi, jos kirkkoherran päätös todellakin lankeaa minun
osalleni, joka myöskin vielä on tietymätöntä. Turhaanhan minä nyt sitä
ajattelen, jos niiksi tulisi."
Jos niiksi tulisi!
Hän istuutui sohvan nurkkaan ja ajatukset veivät hänet Hankoon, jossa
hän toissa kesänä oli tutustunut Lauri Honkasaloon.