Oli sateinen päivä heinäkuun lopulla. Ilma oli paksu ja harmaa.
Merta ei näkynyt paljon ollenkaan. Tie kaupungista "Belle Vue'n"
hotelliin oli märkä ja rapakkoinen. Silloin tällöin ajoi sitä
myöten joku ajuri, joka kuljetti huvila-asukkaita milloin mihinkin
määräpaikkaan. Ja kiireesti, sadekaapuihinsa tahi sateenvarjojensa
alle peittäytyen, harppasivat kulkijat pitkin askelin määrätyillä
tunneillaan kylpyhuonetta kohti kylpyjään saamaan. Toiset taas
viettivät lomahetkensä kasinolla alakuloisina katsellen ikävää ilmaa
tahi odotellen ruoka-aikaa.
Rouva Alanne ja Terttu, jotka asuivat "Haartmanin huvilassa"
yläkerrassa, jotenkin lähellä kasinoa, jossa he kävivät ruokailemassa,
olivat myöskin tulleet kasinoon. Rouva Alanteella oli kylpytuntinsa
piakkoin ja sitä odotellessa seurasi hän Terttua lukuhuoneeseen, jossa
tämä sillä välin aikoi sanomalehtiä silmäillä. Suureen seurustelusaliin
oli jo kokoontunut osa Hangon kesä- ja kylpy-yleisöä, enimmäkseen
venäläisiä ja Venäjän juutalaisia. Ikkunan luona, pienen pöydän
ääressä, pelasi "syöttiä" kaksi kimnasistia, kolme tyttöletukkaa käveli
käsikynkässä lattiaa pitkin päästä päähän, keskenään rupatellen ja
nauraa kikattaen, erääseen nurkkaan oli pöydän ympärille asettunut
käsitöineen neljä leveänläntää rouvaa, jotka varmaankin latelivat
juorujaan paikallisesta yleisöstä ja päivän tapahtumista, ja soitikon
ääressä istui nuottivihko edessään muuan neiti, joka antoi ääntä hänen
vieressään istuvalle ja selloaan virittävälle juutalaisen näköiselle
nuorukaiselle. Tuskin olivatkaan rouva Alanne ja Terttu astuneet
lattian poikki salin päässä olevaan sanomalehtihuoneeseen, kun salista
alkoi kuulua pianon säestyksellä tuntehikkaasti ja leveästi sellolla
soitettu ihana aaria oopperasta "Jevgeni Onjegin", jonka aarian Lenski
laulaa ennen kaksintaistelua ja joka alkaa sanoilla: "Oi, minne, minne
loittonitte"...
-- Mennään kuuntelemaan, äiti, -- sanoi Terttu ja veti äitiään kädestä
takaisin saliin. -- Se on niin tavattoman kaunis, -- minun lempiaariani!
-- Ja tuo poika soittaakin sen hurmaavasti, -- lisäsi rouva Alanne
hiljakseen, heidän istuutuessaan penkille oven suuhun.
Kun soitto oli loppunut, räjähti salissa yleinen ihastuksen myrsky:
kova kätten taputusten räiske, johon Terttukin yhtyi.
-- Mutta minulla ei ole enää paljon aikaa, -- sanoi rouva Alanne, nousi
ja meni takaisin lukuhuoneeseen, jonne Terttukin häntä seurasi.
Siellä istui vain yksi herra. Hän oli heittäytynyt rennosti ainoaan
huoneessa olevaan nojatuoliin ja oli piiloutunut sanomalehtensä taakse
viitsimättä luoda sieltä silmiäänkään, kun rouva Alanne ja Terttu ensi
kerran astuivat huoneeseen. Vasta kun he, soiton päätyttyä, tulivat
toistamiseen ja alkoivat selailla pöydällä ajelehtivia lehtiä, vilkaisi
hän heihin ja melkein hypähti pystyyn nähtyään näiden naisten kasvot
edessään toisella puolen pyöreää pöytää, joka oli keskilattialla.
Toisella, ikkunapöydällä, hänen vieressään oli pieni "Hangon lehti".
Yht'äkkiä sieppasi herra sen käteensä ja ojentaen sen Tertulle yli
pöydän lausui:
-- Tämä on ainoa tänään ilmestynyt, jos suvaitsette, neiti.
Terttu otti tarjotun lehden vastaan ja kiitti.
Kun rouva Alanne vähän ajan kuluttua oli poistunut ja Terttu oli
siirtynyt saliin soittoa kuulemaan, huomasi hän, että tuo äskeinen
herra tuon tuostakin katseli häntä lukusalista. Väliin hän siellä
käveli muutaman kerran edestakaisin, otti kerran taskustaan pienen
peiliharjan, suki hiuksiaan, kurkisti peiliin, korjasi kaulahuiviaan,
ja käveli taas muutaman askeleen ja sitte taas seisoi oven ra'ossa,
muka kuunnellen soittoa hänkin, mutta koko ajan katsoen Terttuun. Se
tuntui lopulta Tertusta hiukan ilkeältäkin ja hän kääntyi selin ovea
kohti, nojaten kyynärpäällään ikkunalautaan ja katsoen ulos verannalle.
Kun sellon soittaja oli lopettanut kappaleensa, palkittiin soitto
taaskin äänekkäällä kätten paukkeella. Joku salissa olijoista nousi
paikaltaan ja meni lukuhuoneeseen, painaen mentyään oven kiinni ja
tehden sillä lopun vieraan herran silmäilystä.
Jonkun ajan kuluttua tuli saliin eräs hankolainen Tertun tuttava,
rouva Bondén, joka lyöttäytyi Tertun kanssa puheluun. Tätä kesti
siksi, kunnes rouva Alanne palasi. Kun he sitte seisoivat verannalla
ja ottivat sateenvarjonsa mennäkseen vielä ennen päivällistä kotia
käymään, kulki heidän ohitsensa se sama herra, nostaen hankolaiselle
rouvalle lakkia.
-- Se oli maisteri Honkasalo, -- selitti rouva, vaikk'ei häneltä sitä
kysyttykään. -- Hän asuu Wikströmin täyshoitolassa Hangon kylässä ja
käy aina tähän aikaan täältä postiaan noutamassa.
-- Kaikki täti tunteekin, -- tuli siihen Terttu sanoneeksi.
-- Hänhän on lankoni hyvän nuoruudenystävän poika. Hänen isänsä on
kirkkoherrana jossakin ihan siellä Lapin rajoilla. Kuuluu muuten olevan
hyvin etevä nuorukainen, -- aikoo lisentsiaatiksi, -- selitti rouva
edelleen.
-- Ei, mutta nyt meidän täytyy mennä, -- sanoi rouva Alanne.
Hän ja Terttu hyvästelivät rouvaa ja kiirehtivät kotiaan.
* * * * *
Parin päivän kuluttua paistoi aurinko taas täydeltä terältään ja oli
oikein hurmaava "Hangon ilma", niinkuin paikallisilla patriooteilla oli
tapana sanoa. Maa oli kuivunut sateen jälkeen nopeasti, havupuitten
suojassa oli ilma tavattoman puhdasta ja kevyttä, leveä, kaunis
hiekkarannikko "Belle Vue'n" kohdalla heloitti vaalean kellertävänä
auringon paahteessa ja pilvetön, sininen taivas kaareutui korkeana
silmän siintämättömään katoavan, hopealta hohtavan ja katsetta
huikaisevan peilikirkkaan meren pinnan yllä, jonka läike leppoisasti
hiveli loivaa rantaa. Jalat polvien yläpuolelle paljastettuina
molskuttelivat lapset kirkuen vedessä sillä välin kuin vanhemmat ja
hoitajattaret pitivät heitä silmällä istuen päivän säteiltä piilossa
korituoleissaan. Siellä täällä oli semmoisia tuoleja käännetty
vastakkain parikin, joissa nähtävästi jotkut nuoret tahtoivat salassa
yleisön silmiltä kuherrella. Vaaleita pukuja ja kauniita kasvoja tuli
lautakäytävää myöten kulkijaa vastaan, monenkielistä iloista puhetta ja
raikasta naurua kaikui joka taholta. Elämää, elämää joka paikassa!
Kaunista säätä käyttivät hyväkseen myöskin innokkaat tennispelaajat,
joita varten kenttä oli olemassa männikön keskellä lääkärien ja
voimistelu- ynnä hieronta-rakennuksen lähistöllä. Paitsi pelaajia oli
siellä paljon katselijoitakin, joista toiset mielenkiinnolla seurasivat
pelin kulkua, toiset ihailivat jonkun soman pelaajattaren kauniita
muotoja ja liikkeitä, toiset taas pelistä välittämättä lörpötellen
lisäsivät yleistä puheen sorinaa. Vähän matkan päässä oli vielä
krokettikenttä, josta kuului pallojen pauketta ja nuoremman väen huutoa
ja kiistelyä.
Mutta olipa niitäkin, jotka olivat siirtyneet etemmäksi kasinosta
ja kylpylästä, mitkä niemellä oleville kallioille, jotka ulottuivat
ulommaksi mereen ja joilta oli laajempi näköala saaristoon ja
kaupunkiin päin, mitkä taas etsimään siimestä jostakin poukamasta,
missä oli vihanta ranta puitten suojassa. Sellaisen hiljaisen, vehreän
sopukan olivat rouva Alanne ja Terttukin löytäneet niemen ja "Belle
Vue'n" rannikon kainalosta ja siellä he usein, tämmöisinä kauniina
päivinä, tuntikausia lepäilivät riippumatoissaan, jotka Terttu sitoi
puitten väliin. Tavallisesti oli Tertulla joku kirja mukanaan, jota hän
sitte luki ääneen äidin kuullen.
Siellä rouva Alanne ja Terttu nytkin loikoilivat riippumatoissaan,
Terttu lukien ja hänen äitinsä niin vain leväten, kasvot nenäliinan
peitossa, jonka hän oli viskannut silmilleen suojellakseen niitä
kärpäsiltä ja itikoilta. Noin kymmenen askeleen päässä heidän
poukamastaan kulki tie niemelle ja kallioille päin, ja tuon tuostakin
siitä aina joku kävi sivutse. Terttu oli juuri lukenut luvun loppuun,
laskenut kirjan käsistään ja heittänyt käsivartensa päänsä taakse, kun
hän kuuli tieltä hiekan ritinätä ja naisen äänen, joka sanoi:
-- Siellähän he ovat.
Terttu kohotti päätään ja huomasi heidän tuttavansa Hangon rouvan
kääntyvän tieltä tulemaan heitä kohti sekä hänen jäljessään saman
herran, jonka toissa päivänä olivat lukuhuoneessa nähneet. Herra
seurasi ikäänkuin hieman epäröiden loitompana, kun rouva taas
likemmäksi tullen kysyi:
-- Saako tulla häiritsemään?
-- Kuka siellä on? -- kysyi rouva Alanne, heittäen nenäliinan
silmiltään.
-- Rouva Bondén ja se herra, -- vastasi Terttu puolikovaa äidilleen,
kääntäen samalla jalkansa ulos riippumatosta ja laskeutuen maahan.
-- Tehkää niin hyvin! -- vastasi silloin rouva Alanne.
-- Mutta minä pyydän, rouva Alanne: jääkää vain riippumattoonne! Älkää
antako ollenkaan meidän häiritä itseänne! -- sanoi rouva Bondén, tullen
tervehtimään rouva Alannetta ja Terttua.
-- No, jos sallitte niin en nouse -- sanoi rouva Alanne, kurottaen
kättään rouva Bondénille.
-- Tietysti, tietysti, -- sanoi rouva Bondén.
-- Kävelimme tännepäin maisteri Honkasalon kanssa... Sallitteko, että
esittelen?
-- Tulkaa lähemmäksi, maisteri Honkasalo! sanoi hän ennenkuin ehti
vastaustakaan saada rouva Alanteelta ja viittasi kädellään Honkasaloa
luokseen. -- Kuulin, että olette jo vähän tuttujakin, -- lisäsi hän
vielä esitellessään.
-- Niin, me olemme todellakin vaihtaneet muutaman sanan toistemme
kanssa, -- sanoi rouva Alanne, ojentaen kättään maisteri Honkasalolle,
joka olkihattu kädessään astui rouva Alanteen luo, tarttui hänen
käteensä ja kumarsi.
-- Niin, minä ajattelin, kun sen kuulin, että ehkä neiti Alanteelle
voisi tulla vähän hauskempaa Hangossa, jos... -- vaikka maisteri
Honkasalo, ikävä kyllä, ei asukaan kaupungissa, -- laverteli puhelias
rouva Bondén, niin että molemmat nuoret eivät oikein tietäneet, mitä
sanoa toisilleen; vaihtoivat vain silmäyksiä, hymähtivät ja katsoivat
muuanne.
-- Hangossahan toki ei tarvitse koskaan ikävöidä, rouva Bondén, --
sanoi jotensakin samaan äänensävyyn Honkasalo.
-- Niin, sen maisteri sanoo vain mielistelläkseen meitä hankolaisia,
-- vastasi, suu makeassa hymyssä, rouva Bondén, istuutuessaan leveästi
sammaltuneelle kivelle.
-- Muulloin kuin sateisella ilmalla, on totuuden nimessä lisättävä, --
sanoi siihen rouva Alanne.
-- Silloinkin voi välistä saada ajan kulumaan hyvää soittoa
kuuntelemalla kasinon salissa, -- puuttui vihdoin Terttu puheeseen.
-- Te näytte, neiti Alanne, kovin ihailevan soittoa, -- sanoi Honkasalo.
-- Kyllä, oikeinpa rakastan sitä, kun kuulen lempisäveltäjiäni hyvin
esitettävän, -- vastasi Terttu melkein intomielisesti ja katsoi
ensi kerran Honkasaloa suoraan silmiin. Silloin hän heti myöskin
huomasi tämän kaikki omituisimmat kasvojen piirteet, katseen, tukan,
viikset ja nenän kärjen, ja kaikki painui selvästi hänen muistiinsa
ainiaaksi. Siitä lähtien alkoi nuorten puhe sitte vapaammin juosta,
varsinkin, kun rouva Bondén veti rouva Alanteen huomion pois heistä
aivan toisellaisella keskustelulla. Honkasalo huomautti sen jälkeen,
että muutaman päivän perästä tuli olemaan konsertti ja kysyi, aikoiko
Terttu mennä sinne. Terttu sanoi sen riippuvan äidistä ja myöskin
isän tulosta Hankoon, mutta piti sen hyvin mahdollisena. Samalla sai
Honkasalo tietää, että Tertun isä, asessori Alanne, joka toinen viikko
kävi Hangossa perhettään tervehtimässä, välistä useamminkin, kun vain
virastaan pääsi, -- Helsingistä. Terttu puolestaan taas sai keskustelun
kuluessa tietää, että Honkasalo oli kandidaattitutkintoaan varten
pääaineina lukenut estetiikkaa ja filosofiaa ja että hän aikoi ryhtyä
kirjoittamaan kauno- ja sielutieteellistä tutkielmaa Goethen romaanista
"Die Wahlverwandtschaften".
-- Hävetäkseni täytyy minun sanoa, etten sitä romaania ole lukenut, --
sanoi heidän siitä puhuessaan Terttu vilpittömästi.
-- Sitä teidän, neiti, ei tarvitse ollenkaan hävetä tunnustaa, lohdutti
Honkasalo, -- sillä harva nykyajan ihmisistä ja varsinkin meikäläisistä
lienee siihen tutustunut.
Terttu oli istuutunut riippumattoonsa ja kiikutteli sitä sievästi,
jalat nilkasta ristissä. Honkasalo istui vastapäätä häntä kivellä,
olkihattu yhä kourassaan, ja loi silloin tällöin katseensa Tertun
vaalean ruskeisiin sukkiin ja ruskeisiin avokenkiin, joiden yläpuolella
hänen hameensa helmat kiikkuessa somasti liehuivat, vilahuttaen
toisinaan enemmänkin kaunista pohkiota.
Tertun kysymyksen johdosta, mitä Goethen mainitussa romaanissa oli
niin mielenkiintoista, että siitä voisi yliopistollisen väitöskirjan
kirjoittaa, selitti Honkasalo, että siihen oli kätketty paljonkin
rakkaus- ja avioliitto-probleemia koskevaa ja kehoitti Terttua sitä
lukemaan. Sen Terttu lupasikin tehdä Helsinkiin palattuaan.
-- Mutta eiköhän meidän, Terttuseni, jo pidä ajatella kotiin lähtöä? --
sanoi rouva Alanne, kohottautuen riippumatossaan.
-- Eiköpähän. Äläkä unhota, äiti, taaskaan juoda kirnupiimää, jonka
tohtori sinulle eilen määräsi, -- huomautti Terttu.
-- Sitä kirnupiimää vielä! -- nauroi rouva Alanne. -- Ne lääkärit
keksivät jos joitakin tehtäviä meille, jotta vain aikamme täällä
kuluisi.
-- Ja rahamme, -- lisäsi Terttu alkaen päästää riippumattoaan irti
puusta.
-- Se on kaikki hankolaisille vain tervetullutta, -- lausahti siihen
rouva Bondén. -- Milläs me sitte koko talven eläisimme?
-- Ehkä minä saan auttaa, -- sanoi Honkasalo, hypähtäen paikaltaan ja
ojentaen molemmat kätensä rouva Alanteelle, joka ponnisteli päästäkseen
pois mukavasta asennostaan riippumatosta. Hänen avullaan rouva Alanne
nopeammin keikahtikin jaloilleen ja Honkasalo päästi sen jälkeen
hänen mattonsa irti puista, ottaen sekä sen että Tertun riippumaton
kantaakseen.
He kulkivat männikön laitaa suoraan alas "Belle Vue'hen" vievälle
tielle, -- rouvat edellä, nuoret jäljessä. Tertun ja Honkasalon välillä
jatkui senkin matkan vielä keskustelua ja kun he erosivat, tunsivat
he jo tämän ensimäisen tutustumisensa nojalla saaneensa toisistaan
koko joukon vaikutelmia, jotka jäivät heidän molempien sydänten
salaisuudeksi.
* * * * *
Sitä seuraavana päivänä oli kasinolla tavallinen viikko-iltama. Kun
rouva Alanne ja Terttu saapuivat sinne, oli verannalla heitä vastassa
maisteri Honkasalo. Tervehtiessään lausui rouva Alanne pahoittelevansa,
etteivät sattuneet edellisenä päivänä olemaan kotona, kun maisteri
oli ollut niin ystävällinen ja käynyt heidän luonaan, sekä ilmaisi
toivomuksen, että hän tulisi heillä toistekin käymään. Siihen
Honkasalo kiittäen kumarsi ja kun Terttu lausui ihmettelynsä, ettei
ollut pariin päivään Honkasaloa ollenkaan nähnyt kaupungissa, niin
tämä selitti, että oli edellisen illan ja koko sen päivän vajonnut
erään mielenkiintoisen teoksen lukemiseen, joka kosketteli hänen
väitöskirjansa aihetta. Tästä Tertun kysymyksestä Honkasalo koko lailla
mielistyi, sillä hän huomasi siinä piilevän ajatuksen, että häntä
ainakin oli muistettu sillä aikaa. Kysymyksensä tehtyään Terttukin
hoksasi, että toinen voi sen niin käsittää, mutta kun hän vastaukseksi
samalla sai Honkasalolta hyvin lämpimän katseen, niin tuntui kuin joku
lempeä hengetär olisi vetänyt häntä vieläkin lähemmäksi tätä uutta
tuttavaa.
Yleisöä parveili verannalla ruokapöytien välissä ja muutamia vanhoja
pariskuntia istui hiirenhernepensaiden suojassa juurakkotuoleissaan
alhaalla kasinon edustalla, katsellen ja arvostellen sieltä
ohikulkijoita. Salissa, seinustoilla, istui enimmäkseen nuorta väkeä,
joka odotteli tanssin alkua. Pienellä korokkeella, salin perällä olevan
parven alla, viritteli seitsemänmiehinen orkesteri jouhisoittimiaan
ja kohta alkoikin laihanlaisena soida raukea valssisävelmä, joka
houkutteli muutamia nuorukaisia kiidättämään neitosiaan hiukan
kulunutta lautalattiaa myöten. Verannalta toiset menivät saliin, toiset
katselivat ikkunoista tanssia, johon jo useampiakin pareja liittyi.
Rouva Alanne, Terttu ja Honkasalo menivät myöskin saliin ja Honkasalo
toimitti heille kaikille istuimet vastapäätä soittokuntaa.
-- Tanssittehan, neiti Alanne? -- kysyi Honkasalo, nousten Tertun
eteen. -- Saanko pyytää? -- lisäsi hän kumartaen Tertulle.
-- En ole erikoisemmin tanssinhaluinen enkä tanssintaitoinenkaan, --
vastasi Terttu, -- mutta voimmehan...
Ja hän nousi ja laski vasemman käsivartensa Honkasalon oikealle
olkapäälle, joka puolestaan voimakkaasti kiersi käsivartensa Tertun
vyötäisien ympäri, vieden hänet mukanaan muiden parien joukkoon. Terttu
ei tanssinut varsin kevyesti, sen hän tiesi itse. Eikä Honkasalokaan
ollut mikään mestari tällä alalla. Molempien mielipiteet siis yhtyivät
siinä, ettei lattia ollut hyvä. Rouva Alanne, joka koko ajan silmillään
seurasi heitä, sanoi kun Honkasalo pyöräytti Tertun hänen äitinsä
viereen istumaan paikoilleen:
-- Kävihän se sievästi.
-- Minusta on synti tanssia kauniina kesäiltoina tomuisessa salissa, --
sanoi Terttu.
-- Mutta eihän ylilääkäri sallikaan tanssia kuin kello kymmeneen asti,
-- huomautti Honkasalo siihen.
-- Siitä eivät kuitenkaan kaikki nuoret ja terveet, jotka eivät hoitoa
tarvitse, ole hyvillään, -- lausui rouva Alanne.
Samassa tuli eräs nuori helsinkiläinen liikemies, Tertun tuttava, ja
pyysi hänet tanssimaan. Terttu ei voinut kieltäytyä ja suostui, vaikka
hieman vastahakoisesti.
-- Luulen, että neiti Alanne on kovin vakavamielinen, -- kääntyi sillä
välin Honkasalo rouva Alanteen puoleen. -- Hän ei ainakaan ole tanssiin
ihastunut kuin monet muut nuoret neitoset.
-- Se on totta, maisteri. Terttu katselee elämää mielestäni välistä
melkein liiankin vakavalta kannalta.
-- Niinkö? Oletin, että se oli ehkä tilapäistä... haluttomuutta.
-- Ei. Hänessä todellakin pitäisi olla enemmän elämän halua ja elämän
iloa. Nuorissa varsinkin se on välttämätöntä, eikö niin?
-- Tietysti -- jossakin määrin, -- vastasi Honkasalo hiukan
epämääräisesti, tahtomatta asettua kenenkään puolelle.
Terttu kiitti jo ensimäisen kierroksen jälkeen kanssatanssijaansa,
syyttäen hengästymistä, ja istuutui paikalleen.
-- Mitä arvelette, neiti Alanne, franseesistä? -- kysyi Honkasalo. --
Saanen kai lupauksenne siihen?
-- Arvelen, että eiköhän olisi parempi, että menisimme merenpuoleiselle
verannalle istumaan ja viettäisimme tämän kauniin illan siellä, --
vastasi Terttu katsoen Honkasaloa silmiin.
-- En toivo sen parempaa, -- iloitsi siitä esityksestä Honkasalo.
-- Entä äiti? Ethän sinäkään viitsi täällä sisällä istua, kun
kuitenkaan ei ole mitään erikoisempaa nähtävää eikä kuultavaa? --
kääntyi Terttu äitinsä puoleen.
-- Kuinka tahdotte. Mennään sitte, -- sanoi rouva Alanne ja kun valssi
samassa loppuikin, niin nousivat he kaikki kolme paikoiltaan ja menivät
Tertun esittämälle paikalle.
Siellä oli heidän tavallinen ruokapöytänsäkin seinustalla melkein
rakennuksen nurkassa ja rouva Alanne istuutui pöydän ääreen käskien
Tertun tilaamaan heille kolmelle teetä.
-- Toivon, että te, herra maisteri, tänään olette meidän vieraamme
ja syötte illallistakin kanssamme, -- lisäsi rouva Alanne, pyytäen
Honkasaloa istuutumaan pöydän päähän.
Honkasalo kiitti ja, Tertun puhutellessa tarjoilijatarta, sanoi rouva
Alanteen ehtineen ennen häntä tilata teetä, hän kun itse oli aikeessa
kysyä, millä olisi saanut kiittää olostaan heidän ystävällisessä ja
miellyttävässä seurassaan.
-- Vielä mitä?! -- sanoi rouva Alanne, -- mehän olemme täällä kuin
kotonamme ja tehän olette meidän seuravieraamme.
Terttu istuutui samalla pöytään ja huo'ahti tyytyväisenä:
-- No, eikö olekin paljon hauskempi täällä? -- kysyi hän, kääntyen sekä
äitinsä että Honkasalon puoleen.
Äiti nyökäytti vain päätään ja Honkasalo vastasi kysymällä:
-- Te olette nähtävästi luonnon ihailija, neiti?
-- Ja rauhan ja hiljaisuuden, -- lisäsi Terttu.
-- Anteeksi, -- sanoi Honkasalo hypähtäen paikaltaan: päällystakkini
jäi sille puolelle. Saanko käydä sen noutamassa? -- ja vastausta
odottamatta katosi hän ruokasalin kautta toiselle verannalle.
Ehkä viisi minuuttia olivat rouva Alanne ja Terttu vaihtaneet muutamia
sanoja keskenään, kun Honkasalo palasi päällystakki käsivarrellaan ja
toisessa kädessä kimppu kauniita tumman punaisia ruusuja, jotka hän
ojensi Tertulle.
Tertun kasvot kirkastuivat ihastuksesta ja ihastuksen huudahdus pääsi
sekä hänen että rouva Alanteen huulilta. Ja kiittäen puristi Terttu sen
lisäksi kovasti Honkasalon kättä, luoden samalla syvän katseen hänen
silmiinsä.
-- Onneksi oli kukkaiskoju vielä auki, -- sai Honkasalo hänelle hiljaa
selitetyksi.
-- Onneksi, todellakin, -- minulle, -- sanoi Terttu, painaen kasvonsa
syvälle tuoksuviin ruusuihin.
-- Todellakin harvinaisen kauniita ruusuja, -- puuttui rouva Alanne
puheeseen, -- mutta ne ovat pantavat heti veteen.
Honkasalo nousi, kääntyi tarjoilijattaren puoleen ja pyysi hänen
tuomaan ison vesikannun raikasta vettä, johon ruusut sitte
sijoitettiinkin heidän eteensä. Samalla tuotiin teekin. Ja kaikki kolme
tunsivat kuin olisivat olleet jo saman perheen jäseniä ja saattoivat
lausua ajatuksensa ilman mitään väkinäistä tunnetta, joka vaatii
punnitsemaan tarkkaan joka-ikisen sanan. Puheen aihetta tarjosi kaunis
auringon laskukin, joka synnytti nopeasti vaihtelevia värivivahduksia
taivaalle ja hiljaa kuohuvalle viheriäiselle meren aallokolle.
Merelle katsoessaan sanoi Terttu yht'äkkiä Honkasalolle:
-- Olen ajatellut sitä Goethen romaania, josta minulle siellä rannassa
puhuitte. Mitä se nimi "Die Wahlverwandtschaften" ensiksikin tarkoittaa?
-- Sen selittää Goethe itse romaaninsa ensi osan neljännessä luvussa.
Nimi viittaa, -- selitti Honkasalo, -- oikeastaan erääseen kemialliseen
prosessiin, jonka mukaan luonnossa yhteen joutuneet erilaatuiset
ainesoliot pyrkivät liitostaan eroon toiseen liittoon yhtyäkseen.
-- Niinkö tieteellinen romaani se sitte onkin? -- kysyi Terttu vähän
pettyneenä.
-- Oo! -- huudahti rouva Alanne, tietämättä oikein mitä sanoa.
-- Mutta se nimi on vain vertauskuva, -- jatkoi Honkasalo. --
Kysymys romaanissa tietysti on samallaisesta henkisestä prosessista
yhteiskunnassa, ihmisten veren ja sielun heimolaisuudesta, sydänten
"vaaliheimolaisuudesta" rakkauteen nähden heidän välillään siinä
liitossa, jota kutsumme avioksi.
-- No, se on aivan toista, -- huudahti nyt rouva Alanne.
Ja Terttu lisäsi:
-- Sittehän se ei olekaan kuiva tieteellinen, vaan mielenkiintoinen
sielutieteellinen romaani.
-- Juuri niin, neiti Alanne, -- sanoi Honkasalo. -- Hyvin
mielenkiintoinen. Kysymys on siitä, missä määrin ihmiset todellakin
_sopivat_ toisilleen avioliitossa, vastaako heidän vaalinsa veren
ja sielun heimolaisuutta. Ja jos nämä "oliot" näyttäytyvät olevan
erilaatuiset, niin he pyrkivät eroon, etsien yhtymistä toisten
samanluontoisten "olioitten" kanssa kuin he itse ovat.
-- Sehän on sitte aivan nykyaikainen avioeroromaani, -- huomautti rouva
Alanne. -- Se minunkin sitte pitää lukea.
-- Se on omituista, -- sanoi Terttu, ikäänkuin mietteihinsä vajoten. --
Minä olen tuota kysymystä usein itsekseni ajatellut.
-- Niinkö? -- kysyi Honkasalo. -- Onko teillä, neiti Alanne, ollut
jotakin aihetta...?
-- Ei personallisesti, mutta, -- alkoi Terttu.
-- Sen minä uskon, -- keskeytti Honkasalo.
-- Eikä edes ihmiselämästä havaintoa, -- korjasi Terttu ajatuksensa.
-- Mistä sitte? -- kysyi Honkasalo uteliaana.
-- Kahden pikku linnun elämästä, -- selitti Terttu.
-- Niin, se on totta, -- sanoi rouva Alanne.
-- Kuinka niin? -- kysyi Honkasalo.
-- Olisi hauska kuulla. Olen aina ollut vakuutettu vaaliheimolaisuuden
olemassa olosta muittenkin elävien olentojen rakkaussuhteissa, kuin
ihmisten.
-- Kerrohan maisterille, -- sanoi rouva Alanne Tertulle. -- Se oli
todellakin omituinen tapaus.
-- Se on minun pikku Viivini elämän tarina, -- alkoi Terttu kertoa.
-- Viivi oli pienen, ihan puhtaan keltaisen kanarialinnun nimi. Sen
osti isä minulle, kun olin kahdentoista vuoden vanha. Olin aina
halunnut saada pienen kanarialinnun ja kun toivuin ankaran tulirokon
jälkeen, jota olin sairastanut monta viikkoa, niin toi isä minulle
sanomattomaksi ilokseni tuon pikkulinnun sievässä häkissä. Minä ristin
lintuni Viiviksi, sillä se oli "tyttö", -- (kaikki nauroivat, Terttu
itsekin, kun hän sanoi "tyttö",) -- ja kun se aina vastasi minulle:
"vii-vii-vii". Se oli todellakin niin ymmärtäväinen ja viisas, että
minä sen kanssa puhelinkin. Ja sekös osasi laulaa ja välistä kirkui
niin kovasti, että oikein korvia särki! Ja ihmeellistä, kuinka se
minut tunsikin hyvin! Kun vain tulin huoneeseen, niin se aina lopetti
laulunsa ja rupesi hyppimään puikolta puikolle, odottaen, että minä
tulisin sen kanssa juttelemaan. Aamuisin oli kuitenkin kaikkein
hauskinta nähdä sen kujeita. Minun täytyi, tietysti, yöksi aina peittää
sen, häkki tummalla huivilla, ettei se liian aikaisin herättäisi meitä
laulullaan. Mutta sekös sitte piti peliä, kun tulin sitä hoitelemaan!
Tavallisesti se jo oli hypännyt maahan tai siemenkuppinsa laidalle,
syöden ensimäisen murkinansa. Kun minä sitte tulin ja paljastin häkin,
niin sekös alkoi piipattaa ja hypiskellä edestakaisin ylös ja alas ja
puikolta puikolle, ja haukotteli, ihan kuin olisi nauranut, ja pientä
kieltänsä liikutteli niin nopeasti, että oli oikein lysti katsella. Ja
korviaankin se raapi toisen jalan keskimäisellä pitkällä varpaallaan
ja höyheniään laitteli ja pöyhötteli ihankuin me naiset pukujamme,
kaupungille lähtiessämme. Ja kun minä pistin käteni häkin ovesta sisään
hiekkaa puhdistaakseni, niin paikalla se lensi kättäni nokkimaan ihan
kuin suutelemaan ja tuskin ehdin vettä vesikuppiin kaataa, niin se
jo oli siinä juomassa, nostaen aina nokkansa ylös, kun vesipisaran
lainasi, ja aina sitte katsoi minuun ja sanoi: "vii-vii-vii".
-- Kuinka lapsellinen mielikuvitus sinulla onkin, Terttu! -- keskeytti
rouva Alanne.
-- Ei ollenkaan, äiti, niin se oli, -- sanoi Terttu.
-- Tietysti se on niin, kuin neiti Alanne kertoo, -- puolusti
Honkasalo. -- Sehän on niin luonnollista. Minä ymmärrän niin hyvin tuon
kanarialinnun rakkauden jokapäiväistä ruokkijatartaan kohtaan.
-- Te luulette siis, ettei siinä muuta tunnetta ollutkaan, kuin...?
-- Kuin jonkinlainen ilo saada jokapäiväinen leipänsä, -- jatkoi
Honkasalo.
-- Aivan niin, sanon minäkin, -- yhtyi siihen rouva Alanne.
-- Hyi, kuinka te olette proosallisia! -- huudahti Terttu. -- Mutta
minä olen varma, että Viivi ymmärsi ja tunsi paljon enemmän. Minä
tiedän sen.
-- Haluan kuulla todistuksenne, -- sanoi Honkasalo, asettuen odottavaan
asentoon.
-- No, kuulkaa sitte! Kun, -- kahden vuoden perästä, -- tuli aika
naittaa Viivi, -- jatkoi Terttu leikillisesti ja sekä rouva Alanne että
Honkasalo purskahtivat nauruun, -- niin pyysin isän ostamaan sille
miehen.
Rouva Alanne nauroi taas ja Honkasalo sanoi:
-- Tehän kerrotte oikein hauskasti, neiti Alanne.
-- Mikä on totta, se on totta, -- sanoi Terttu. -- Ajattelin, että
Viivin oli ikävä yksinänsä olla ja isä kai ajatteli samoin, koska hän
täytti pyyntöni. Me laitoimme pesänkin jo valmiiksi pieneen koppiloon,
joka sidottiin häkin ylänurkkaan. Ja olisittepas nähnyt, kuinka Viivi
ihmetteli sitä laitetta! Piipatti, käänteli päätään molemmille puolille
ja hyppeli edestakaisin, kurkistipa koppilon aukosta muutaman kerran
pesäänkin.
-- Oikein olen jo utelias kuulemaan, kuinka sitte kävi, -- kysyi
Honkasalo, ihastuneena katsellen Terttua.
-- Kävi niin, että kun isä toi sen "miehen" ja me laskimme sen häkkiin,
niin Viivi pelästyi niin, että se lentää pyristeli sinne tänne häkin
seinästä seinään ja putosi viimein maahan, jossa makasi kauan aikaa ja
oikein näki, kuinka sen sydän kolkutti.
-- Viivi parka! -- sanoi rouva Alanne.
-- Oliko se niin ruma, se "mies"? -- kysyi Honkasalo naurahtaen.
-- Totta puhuen, ei se minua ainakaan miellyttänyt ja pahoin pelkään,
ettei se ollut aivan puhdasverinen kanarialintu. Se oli vähän vihertävä
ja siipien kärjet olivat hyvinkin tummat, -- selitti Terttu.
-- Varmaankin oli se jotakin kanarialinnun ja jonkin pohjoismaisen
laululinnun sekarotua, jommoisia on hyvinkin paljon myytävinä, --
arveli Honkasalo.
-- Hyvin mahdollista, vaikka osasihan se laulaa sekin, -- jatkoi
Terttu. Mutta pääasia on, että ihan ensimäisestä silmänräpäyksestä asti
he eivät _sopineet_ toisilleen. He eivät rakastaneet toisiaan. Viivi
ainakaan _ei_ rakastanut miestään, sen näin selvästi.
-- Aivan oikein, neiti Alanne, -- sanoi Honkasalo. -- Heiltä siis
puuttui tuo samainen verenheimolaisuus.
-- Ja ilmeisesti myöskin hengenheimolaisuus, -- lisäsi Terttu, --
muuten ei voi selittää heidän vastenmielisyyttään toinen toistaan
kohtaan. Näin, että Viivi oikein vihasi "miestään", joka minusta oli
oikea tyranni.
-- Kuinka niin, kuinka niin? -- kysyi Honkasalo uteliaana.
-- Siten, ettei se sallinut Viivin tehdä mitään: ei syödä, ei juoda
rauhassa, ei istua puolallaan eikä laulaa. Aina se tuli ja ajoi Viivin
pois.
-- Se on totta, -- sanoi rouva Alanne.
-- Niin ettäkö oikein tappelivatkin? -- kysyi Honkasalo.
-- Ihan todenperään, -- vakuutti Terttu. -- Oikein oli surkeata ja
sydäntäsärkevää nähdä sitä elämää.
-- Luonnollisesti te erotitte linnut toisistaan? -- uteli edelleen
Honkasalo.
--- Emme tulleet sitä ajoissa tehneeksi: luulimme heidän tottuvan
toisiinsa, -- selitti Terttu, -- mutta "mies" söi lopulta niin paljon,
että kuoli.
-- No, nyt minä ymmärrän: kysymyksessä oli taaskin se jokapäiväinen
leipä. Se "mies" ehkä oli aikaisemmin saanut kovin vähän ruokaa ja nyt
söi liian ahnaasti. Viivinne taas, neiti Alanne, varmaankin kadehti
"miestään", että se söi hänen ruokansa.
-- Minä luulen todellakin, että siinä oli kateutta Viivin puolelta,
mutta siten ymmärrettynä, että minä suosin ja ruokin sitä sen
"miestäkin". Ja siinä minä luulen, että se meidän, -- Viivin ja minun,
-- välinen rakkaus olikin, jota te äsken epäilitte, -- selitti Terttu.
-- Taaskin tuommoinen lapsellinen luulo, -- naurahti rouva Alanne.
-- En ollenkaan epäile, neiti Alanne, -- puolusti häntä taas
Honkasalo, -- että kanarialintunne teitä rakasti, oli teihin tottunut
ja kiintynyt, ja vaikka painostinkin leipäkysymystä lintujenne
onnettomassa avioliitossa, niin tahdon lisätä, että sievä kertomuksenne
minun mielestäni selvästi todentaa vaaliheimolaisuuden olemassa olon
lintujenkin kesken. -- Jos nuo linnut olisivat tunteneet todellista
verenheimolaisuutta välillään, olisi "ruoka" kokonaan unhottunut tahi
ollut sivuasia ja samoin -- ikävä sanoa se, neiti Alanne, -- myöskin
Viivinne rakkaus _teitä_ kohtaan.
-- Niinkö luulette? -- kysyi Terttu alakuloisesti, hänen päänsä painui
alas ja katse tuijotti sameana kauas merelle.
-- Semmoista se on elämä! -- sanoi rouva Alanne.
-- Ja rakkaus, -- lisäsi Honkasalo. -- Mutta kuinka sitte Viivin kävi
hänen "miehensä" kuoltua? -- kysyi hän, koettaen saada Tertun pois
mietteistään.
-- Viivi ei ollut sitte enää sama kuin ennen eikä sen laulukaan, --
kertoi Terttu harvakseen ja masennetuin mielin. -- Se eli kyllä vielä
muutamia vuosia, mutta alkoi huomattavasti vanheta. Se sai vähitellen
suuria pahkoja varpaisiinsa eikä voinut enää lopulta hyvin istua
puolallakaan, saatikka sitte hypellä niin helposti kuin ennen. Sitte
kerran, kun tulin sille siemeniä antamaan, istui se kyykistyneenä
kuppinsa laidalla, mutta ei syönyt. Puhuttelin sitä, mutta se ei
vastannut mitään. Koetin saada sen puolalle tahi maahan siksi aikaa,
kuin olisin kupin täyttänyt, ja se yrittikin hypätä maahan, mutta jäi
kynnestään häkin rautalankaan riippumaan. Näin, että se oli siihen
pitkästä kynnestään takertunut, irroitin sen siitä, mutta huomasinkin,
että se oli taittanut jalkansa. Täytyi tehdä loppu sen elämästä
niin pian kuin suinkin. Juoksin tohtori Aulangon luo, pyysin hänen
hankkimaan pienen pullon kloroformia, jonka hänen avullaan sainkin
apteekista, ja minä nukutin Viivin ainiaaksi: otin sen käteeni, panin
kloroformiin kastellun pumpulipalasen sen nokan eteen, se käänteli hiukan
päätään, sydän alkoi nopeasti sykkiä, taukosi sitten yht'äkkiä, jalat
ja varpaat kutistuivat ruumista vastaan ja pikku Viivini oli kuollut.
Terttu otti nenäliinansa, niisti nenänsä ja käänsi päänsä syrjään.
Rouva Alanne ojensi kätensä pöydän yli ja taputti ääneti Terttua
käsivarrelle.
Honkasalo oli kotvan aikaa vaiti, mutta sanoi vihdoin:
-- Semmoista se on elämä!
-- Ja tiedättekö, mitä Terttu sitte teki? -- sanoi rouva Alanne,
kääntyen Honkasaloon päin.
-- Neiti tietysti hautasi lintunsa suurilla juhlamenoilla, -- vastasi
tämä.
-- Enkä ollenkaan niin, -- sanoi Terttu. -- Minä käärin Viivin
pumpuliin, panin sen pieneen koteloon, jossa oli ollut hajuvesipullo,
käärin sitte valkoista silkkipaperia kotelon ympäri ja sidoin sen
kiinni sinisellä nauhalla ja menin Pohjoissatamaan, nauhan päähän
sidoin kiven ja halkoveneiden laiturista laskin kotelon meren pohjaan.
Sillä lailla minä aivan yksin pikku lintuni hautasin.
-- Se oli ainakin muista kokonaan poikkeava pikkulintujen hautaus, --
vakuutti Honkasalo.
-- Niin, no! Sen pituinen se! -- lisäsi Terttu ja koetti rohkaista
mieltään tämän surullisen muistonsa jälkeen.
Silloin olivat kylpyvieraat alkaneet illastaa ja rouva Alanne sanoi:
-- Emmeköhän mekin jo käy ruokaan käsiksi? Tehkää niin hyvin, maisteri!
Tule Terttu! -- Ja hän nousi ylös ja meni Honkasalon ja Tertun kanssa
ruokasaliin. Oli jo tullut pimeä ja lamput olivat sytytetyt.
Kauniit ruusunsa pani Terttu, kotia tultuaan, maljakkoon, jonka asetti
yöksi heidän huoneensa oven taakse parvekkeelle viileälle paikalle.
* * * * *
Tämän jälkeen kului kahden viikon aikana harva se päivä, ettei
Honkasalo ollut rouva Alanteen ja Tertun parissa. Syrjäiset sanoivat,
että hän seurasi kuin varjo heitä kaikkialla, kantaen heidän
tavaroitaan ja palvellen heitä kaikellaisten asiain toimittamisella.
Kun asessori Alanne tuli Hankoon perhettään tervehtimään, esitti rouva
Alanne Honkasalon miehelleen, joka rouvansa ja tyttärensä puolesta
oli valmis ajamaan Hangon kylään Honkasalon luo vastavieraillullekin,
mutta tuli siitä estetyksi, kun Honkasalo tuli häntä vastaan Hangon
Vuorikadun kulmassa, juuri kun asessori oli astumaisillaan ajurin
rattaihin. Asessori ilmaisi aikeensa ja Honkasalo pyysi, ettei asessori
millään lailla vaivaisi itseään tekemään sitä matkaa, kiittäen
samalla siitä kunniasta, joka asessorin käynti hänen luonaan olisi
ollut. Tulipa Honkasalo niinkin hyväksi ystäväksi perheessä, että
hän, rouva Alanteen esityksestä, sai ruveta kutsumaan häntä tädiksi
ja sinuttelemaan Terttua, -- niinkuin meillä täällä pohjoismaissa
on tapa. Mitään erikoisempaa ei näiden kahden viikon tapahtumissa
kuitenkaan ilmennyt. Kuten kylpypaikoissa ainakin oli heidänkin
elämänsä yhtämittaista samoissa paikoissa oleskelemista ja liikkumista
kylpy- ja ruokatuntien lomissa. Iltapuolet käytettiin tavallisesti
lepäämiseen riippumatoissa heidän poukamassaan tahi kävelyihin milloin
rannikkoa pitkin toisella niemellä olevaan pieneen kahvilaan tahi
kylpyhuoneen takana olevalle niemelle ylös niille jylhille kallioille,
jossa korkeimmalla paikalla sijaitsi pieni katosmaja penkkeineen. Tie
sinne kävi paikottain rotkojen lävitse, paikottain tiheäin pensaikkojen
kautta, paikottain pienen vihannan aukeaman poikki, johon levähdystä
varten oli sijoitettu penkki tahi pelkkä lauta kahden kannon päähän.
Sillä tiellä mieli usein pyrki purkautumaan sydämellisempäänkin
keskusteluun.
Sattui, että Honkasalo yhtenä päivänä oli jäänyt tulematta kaupunkiin,
-- ainakaan hän ei ollut näyttäytynyt rouva Alanteelle ja Tertulle. Se
tuntui niin oudolta, Tertun mieli myrtyi. Hän tunsi oikein kaipaavansa
Lauria. Jokin ikäänkuin kaivoi sydänkuopassa hänellä. Rouva Alannekin,
joka huomasi Tertun mielialan, sanoi puolestaan:
-- Mikähän Laurille nyt on tullut, kun näin on meidät unhottanut?
Terttu ei vastannut mitään, mutta hänen äidilleen se vaitiolo sanoi
paljon.
Seuraavana päivänä Lauri tuli ja Tertun silmät säihkyivät ilosta.
Rouva Alanne oli kuitenkin pahoinvoipa eikä sinä päivänä edes käynyt
kasinolla. Lääkäri vaati, että hänen piti koko iltapuolenkin pysyä
vuoteessaan.
-- Kyllä minä täällä yksin toimeen tulen, -- sanoi rouva Alanne
Tertulle. -- Menkää te kävelemään, minne tahdotte.
Päivä oli kuitenkin kovin tuulinen ja myrsky tuntui yhä yltyvän. Oli
pysyteltävä kasinolla tahi etsittävä hyvin tuulelta turvassa oleva
kävelypaikka. Kun tuuli kävi etelästä, oli suojaakin vain havumetsässä,
joiden takana rantakalliot kohosivat. Kasinolta suuntasivat Terttu
ja Lauri, innokkaasti keskenään puhellen, melkein vaistomaisesti
askeleensa sinnepäin ja joutuivat lopulta rotkotielle sekä sille
pienelle vihannalle aukeamalle, jossa ei tuntunut myrskyä lainkaan. He
istuutuivat penkille kummankaan heistä esittämättä, että siinä kotvan
levähtäisivät.
Koko matkan olivat he puhuneet hyvin vakavasti. Lauri pääsi selville
siitä, ettei Terttu ollut ollenkaan niiden naisten kannalla, jotka
tahtovat naisasian hyväksi hommata kaikellaisissa yhteiskunnallisissa
tehtävissä tahi, armeliaisuuden nimessä, yhdistyksissä ja iltamien
toimeen panemisessa. Kun he siinä nyt kävivät penkille istumaan, sanoi
Lauri:
-- On oikein hauska kuulla sinun mielipiteesi tässä asiassa, Terttu.
-- Älä luule kuitenkaan, -- vastasi Terttu, -- että minä naisliikettä
halveksin. Päinvastoin se on saanut jo paljon hyvää ja suurtakin aikaan.
-- Niinkuin? -- kysyi Lauri.
-- Niinkuin naisen vapauttamisen miehen orjuudesta tahdon ja tunteiden
puolesta, -- selitti Terttu. -- Me saamme todellakin nyt jo tahtoa ja
tuntea vapaammin kuin ennen.
-- No, mutta niissä sitte sinun mielestäsi on naisen elämän tarkoitus?
-- kysyi Lauri.
-- Siinä, että hänen todellakin täytyy olla nainen ja pysyä naisena,
niinkuin Jumala on hänet luonut, -- vastasi Terttu.
-- Se on? -- kysyi taaskin Lauri.
-- Olla äiti ja lastensa kasvattaja, -- jatkoi Terttu. Yhteiskuntahan
perustuu perheeseen ja sen vuoksi minusta naisella on mitä suurin,
kaunein ja pyhin tehtävä kodissaan, perheessään. Mitä nainen siellä
kylvää pienokaisten sydämiin, siitä saa yhteiskunta niittää sadon, ja
jos se kylvö on ollut hyvä, niin on satokin oleva sadankertainen.
-- Entäs koulu? -- kysyi Lauri.
-- Koulu on sittenkin vain kodin kasvatuksen täydentäjä, -- selitti
Terttu edelleen. -- Koti on ydin, koulu kuori. Tahi myöskin: koti on
sielu, koulu -- ruumis. Vaikka onhan se ehkä vähän ontuva sittenkin
tämä vertaus. Toivon kuitenkin, että ymmärrät, mitä tarkoitan?
-- Kyllä, varsin hyvin, -- sanoi Lauri. Ymmärränpä sanoistasi
enemmänkin. Näen selvään, mitä sinun sydämesi kaipaa.
-- Minä puhun niinkuin minun mielestäni ylimalkaan pitäisi olla, --
selitti Terttu. Kun lisään, että ne naiset, jotka eivät voi tulla
äideiksi ja perheenemänniksi, tekevät kodille ja yhteiskunnalle kauniin
ja suuren palveluksen ottaessaan, missä niin tarvitaan, hoitaakseen
toisten kotia ja kasvattaakseen toisten lapsia heidän kodeissaankin,
niin huomaat, että samalla annan suuren arvon opetuksellekin,
sanottakoon sitä nyt kouluksi tässäkin merkityksessä.
-- Minä kunnioitan sinun mielipiteitäsi, -- sanoi Lauri. -- Mutta kodin
ja perheen täytyy syntyä jostakin ja tuo jokin on rakkaus. Se taas on
hyvin erilaatuinen ja sen tautta ovat perheetkin niin erilaatuiset.
Oikeastaan ei ole mitään niin epämääräistä kuin tuo tunne, johon
perhe-elämä, joka sitte on synnyttävä yhteiskunnan, perustuu. Tuo tunne
on, ja luullakseni, tulee aina olemaan kahden sydämen salaisuus, aina
joku erikoistapaus, johon eivät mitkään säännöt sovellu.
-- Pääsääntö on kai se, että se on oikea silloin, kun se syntyy
kunnioituksesta toista kohtaan, -- sanoi Terttu, mutta säpsähti samalla
muistaessaan, että Lauri vast'ikään oli sanonut kunnioittavansa hänen
mielipiteitään.
-- Minä luulen aivan päinvastoin, -- väitti Lauri vastaan, --
että kunnioitus voi syntyä rakkaudesta, mutta ani harvoin rakkaus
kunnioituksesta. Rakkaus syntyy tavallisesti jostakin aivan toisesta.
-- Mistä sitte? -- kysyi Terttu uteliaana. -- Onko sielutieteessä
mitään selityksiä tahi määritelmiä?
-- Minun sielutieteeni mukaan se on melkein selittämätön ongelma, --
jatkoi Lauri. -- Usein rakkaus ilmestyy puuskan tavoin, tulee aivan
kuin äkkiä yllättävä tauti.
-- Ja on silloin nimeltään intohimoa, -- selitti Terttu.
-- Niin sanotaan, -- myönsi Lauri, -- mutta se voi silloin silti
olla sitä todellista, oikeata rakkautta, sillä siinä juuri on sitä
veren- ja hengenheimolaisuutta, joka vetää yhteen kaksi "oliota"
vastustamattomalla voimalla.
-- Ehkä sitte sanot, ettei ilman intohimoa oikeata rakkautta olekaan?
-- kysyi Terttu.
-- En uskalla väittää, mutta uskallan luulla niin olevan, -- sanoi
Lauri. -- Uskallanpa luulla, että intohimoa sittenkin on olemassa
siinäkin vastakkaisessa rakkauden lajissa, joka tulee hiipien kuin
vaarallisin tauti, vaikka se silloin ei ole asianomaisten itsensä
huomattavissa. Sanalla sanoen: se on veri, joka siinäkin vetää heidät
toisiaan kohti.
-- Se on siis niin vaarallinen asia? -- kysyi Terttu ja hänen
kysymyksessään piili monenlaisia eri vivahduksia: vakavuutta, leikkiä,
ivaa, ehkäpä pieni salavihjaus Laurin mahdollisiin kokemuksiin sen
asian suhteen.
Lauri sen huomasi ja vastasi samaan sävyyn:
-- On, -- kun ei tiedä koskaan, minkälaiset siitä voi olla seuraukset.
-- Niinkö? -- sanoi Terttu naurahtaen. Ja Lauri vastasi siihen vain
kuivasti:
-- Niin.
-- Ei, mutta nyt meidän täytyy jo ruveta lähtemään kotiinpäin, -- sanoi
yhteen menoon Terttu, nousten paikaltaan. -- Alkaa jo hämärtää ja äiti
voi olla huolissaan, minne olemme jääneet.
Lauri nousi myöskin ja lähti astumaan Tertun vieressä. Kun he
suojapaikastaan rotkon kautta nousivat kalliolle, huomasivat he, että
myrsky oli äitynyt täyteen vauhtiin. Meri kuohui viheriän harmaana
vyöryttäen vaahtopäisiä jättiläisaaltoja rantaa kohti, särkien ne
pärskeellä kareja ja kallion kielekkeitä vastaan. Pilvet ajelivat
rajusti toisiaan matalalla taivaalla ja tuuli repeli tempauksin niitä,
koettaen saada niistä sadetta irti. Silloin tällöin putoilikin joku
pisara. Eräs höyry tupruttaen paksua savua, joka painui alas aalloille,
ponnisteli voimiaan Hangon satamaan päin. Ja etäältä ulapalta vilahteli
määräajoin majakan tuli.
-- Katsotaanhan silmänräpäys, Terttu! -- pysäytti Lauri Tertun,
pidellen häntä käsivarresta. -- Tämä on suurenmoista.
-- Se on pelottavaa, -- sanoi Terttu. -- Ihmisraukat, joiden pitää olla
merellä nyt!
Lauri sanoi:
-- Menkäämme ulos tuonne kielekkeelle! Katsos, kuinka tuolla yhdeksäs
aalto komeasti kohosi ja räiskähti kauas kalliolle! Ja kuinka
voimakkaasti meri taas imaisi vetensä takaisin!
Terttu seurasi Lauria, käsi hänen käsivarrellaan, ja Lauri tunsi,
kuinka Tertun hermot puistattivat häntä.
-- Se on pelottavaa, -- sanoi Terttu vielä kerran. Hänen hameensa
helmat hulmusivat paukkeella myrskyn ravistamina.
-- Emmehän me ihmiset pelkää elämänkään merellä, -- jatkoi Lauri. --
Tuommoista on kuitenkin sää usein meidän ihmisraukkojenkin sielussa.
-- Mutta sitä emme silmin näe, -- lausui Terttu. -- Luulen, ettemme
pelkää niin paljon sitä, jota emme näe, vaikka tiedämme ja tunnemmekin
sen olevan. Kuolemaakin pelkäämme oikein vasta silloin, kun se on
silmiemme edessä.
Samassa räiskäytti taaskin suuri aalto vettä korkealle ilmaan, niin
että Tertun ja Laurin täytyi hiukan peräytyä paikoiltaan.
-- Kas, kuinka veneet tuolla poukamassa keikkuvat ja laitojaan
hankaavat toisiaan vastaan! -- osoitti Lauri pieneen lahden pohjukkaan,
joka on niemien ja kallioiden kainalossa aivan kasinon kentän
edessä. He seisoivat juuri kylpyhuoneen takana olevalla korkeimmalla
kielekkeellä ja toisella puolella poukamaa näkyi kaksi ihmishaahmoa
rannalla. Laiturin kohdalla häämöitti vielä kolmas haahmo, joka näkyi
puuhaavan purjeveneen kiinnittämisessä laituriin.
-- Tuossapa on vene päässyt irti! -- sanoi Terttu. -- Katsos, kuinka se
lyö laitojaan kalliota vastaan, -- tuossa meidän jalkojemme juuressa!
Lauri jätti Tertun seisomaan ja laskeutui katsoakseen muutaman askeleen
alemmaksi rantaan päin viettävää kalliota myöten. Samassa löi taaskin
suuri aalto ja pärskähytti vettä juuri sille kohtaa, missä Lauri
seisoi. Tämä peräytyi nopeasti taaksepäin, kääntyi, juoksi muutaman
askeleen ylöspäin, mutta yht'äkkiä hänen kenkänsä korko lipesi ja hän
vajota romahti jonnekin vähän matkan päähän Tertusta, niin että Terttu
näki vain hänen päänsä. Terttu kirkasi ja peitti kasvonsa.
-- Lauri, Lauri! -- huudahti hän. -- Mikä sulle tuli? Satutitko itsesi?
-- En vähääkään, -- vastasi Lauri alaalta, päätään kohottaen. --
Luisuin aivan sievästi istuallani kalliota myöten ja täällä on
hiekkapohja tie.
-- Mennään jo pois! -- sanoi Terttu rukoilevalla ja säälin äänellä, ja
etsi paikkaa, mistä voisi laskeutua alas sinne, missä Lauri oli.
-- Täältä pääsemmekin heti tielle, -- vastasi Lauri. -- Tule! -- lisäsi
hän ja ojensi kätensä Terttua kohti. -- Minä autan sinut alas.
Terttu astui likemmäksi ja melkein heittäytyi Laurin kaulaan, joka otti
hänet tukevasti käsivarsilleen ja nosti hänet hiekkapohjaan maahan.
Ollessaan Laurin sylissä tunsi hän, kuinka tämän kasvot painautuivat
hänen kaulaansa vasten ja vieno väristys kulki läpi hänen ruumiinsa.
-- Kiitos! --- sanoi Terttu hiljaa, kun Lauri hellävaroin laski hänet
jaloilleen seisomaan.
-- Ethän toki peljästynyt? -- kysyi Lauri suottaillen.
Terttu ensin ei aikonut vastata mitään, mutta sitte pääsi hänen
huuliltaan melkein pahastuneella äänenpainolla:
-- Vielä sinä kysyt?!
Ja hän alkoi nopeasti astua kylpyhuoneelle päin Laurin rientäessä hänen
rinnallaan.
-- Mennään jo oikein sukkelaan! -- sanoi hän. Mutta puheesta ei
tahtonut tulla enää mitään. Eikä vaikeneminenkaan liioin rasittanut.
Kumpikin heistä oli ajatuksiinsa vajonnut.
Kun he olivat tulleet huvilan ovelle ja Lauri ojensi kätensä
hyvästiksi, sanoi hän Tertulle:
-- Muistuu mieleeni eräs lause Goethen romaanista "Die
Wahlverwandtschaften".
-- Mikä se sitte on? -- kysyi Terttu, käsi Laurin kädessä.
-- Tämä, vastasi Lauri: -- "Semmoinen on rakkauden laita, että se
yksinään luulee omaavansa oikeudet ja että sen tieltä kaikki muut
oikeudet saavat väistyä."
Oliko se anteeksi pyyntöä, itsensä puolustusta vai tunnustusta, --
siitä ei Terttu silloin ollut selvillä. Eikä taitanut olla Lauri
itsekään.
He toivottivat toisilleen "hyvää yötä" ja menivät kukin kotiaan.
Ja tuo lause antoi heille molemmille ajatuksen aihetta vielä kauan,
kauan.
* * * * *
Kolme vuorokautta kesti myrskyä, joka toi mukanaan taajoja
sateenkuuroja. Ne olivat kovin ikäviä päiviä. Lauri ei käynyt
kaupungissa ollenkaan. Terttu ja hän eivät tavanneet toisiaan niinä
vuorokausina.
Vähitellen alkoi taivas seestyä, tuuli tyyntyi ja ihmiset alkoivat olla
enemmän liikkeellä. Kun Terttu neljäntenä päivänä jälkeen puolisen tuli
heidän huvilastaan alas maantielle, ajoi hänen ohitsensa ajuri, joka
vei Belle Vue'hen päin erästä nuorta vaaleaveristä, punaposkista ja
sirosti puettua naista. Tämä kääntyi, kun jo oli ajanut ohi, ja huusi:
-- Terttu, päivää!
Terttu tunsi silloin entisen koulutoverinsa, Helmi Leinikön ja
huiskautti hänelle päivänsuojallaan. Ajaja pysäytti ajurin, astui alas
rattailta ja juoksi takaisin Terttua tervehtimään.
-- Täälläkö sinä kesää vietät? -- kysyi iloisesti neiti Leinikkö,
ojentaen kätensä Tertulle.
-- Täällä olen äidin kanssa, joka ottaa kylpyjä, -- vastasi Terttu. --
Entä sinä, etsitkö asuntoa tänne jäädäksesi vai miksi ajelet?
-- Olen matkalla Tukholmaan, -- vastasi toinen. -- Tulin juuri laivalla
ja läksin vähän kaupungille ajelemaan, kun laiva seisoo täällä parin
tunnin ajan. Olenhan matkapuvussakin.
-- Tavattoman viehättävä, -- sanoi Terttu, tietämättä mitä sanaa oikein
käyttäisi ja silmäillen entistä koulutoveriaan kiireestä kantapäähän.
-- Mutta etkö tule sisään? -- lisäsi hän.
-- Eihän nyt ole aikaa, -- sanoi toinen. -- Tule sinä ennemmin kanssani
ajelemaan, minne ajuri vie!
-- No, sama se! Äiti onkin lääkärin luona ja minulla ei ole mitään
tekemistä, -- vastasi Terttu ja molemmat kiipesivät ajurin rattaille,
joka hiljakseen lähti ajamaan Belle Vue'hen päin.
Terttu ei ollut nähnyt Helmiä siitä saakka, kun he tyttökoulun
lopettivat. Helmin koti oli Etelä-Hämeessä, jossa hänen isällään
oli maatila, mutta koulun kävi hän Helsingissä. Lähemmin ei Terttu
entisen luokkatoverinsa kotioloja tuntenut eivätkä he olleet koulussa
olleet kovin läheisiä ystävättäriäkään. Heidän luonteensa olivat
olleet kovin erilaatuiset ja sen tautta ei heitä mitkään yhteiset
harrastukset vetäneet likemmäksi toisiaan. Mutta Terttu muisti Helmin
erittäin hyvin. Mikään lahjakas tyttö ei tämä ollut eikä lukukaan
häntä erikoisesti miellyttänyt. Hänen tavattoman iloinen luonteensa ja
harvinainen ulkomuotonsa herättivät kuitenkin kaikkien huomion. Niin
reipasta ja elämänhaluista tyttöä oli tuskin koko koulussa. Ja nämä
ominaisuudet loistivat nuoren tytön koko olemuksesta. Vaaleat hiukset,
jotka kiemuroina valuivat hänen olkapäilleen, kehystäen hänen terveyttä
uhkuvat verevät kasvonsa, joissa huomattavimpina olivat suuret
mustikkasiniset, kirkkaan loistavat, vaikka hieman teräväkatseiset
silmät ja melkein verta tiukkuvat, pulleat huulet, joiden lomista
kaksi kaunista valkoista ylähammasta pilkisti esille, antoivat hänen
kasvoilleen hiukan nukkemaisen näön. Kaunis vain ei ollut hänellä
ylähuuli, joka oli liiaksi ulkoneva, ja siitä syystä, varsinkin hänen
puhuessaan, ilmekään suupielissä ei ollut kaunis. Mutta sen kuitenkin
melkein unhotti hänen vartalonsa ja veikeän käytöksensä takia, jotka
vastustamattomasti lumosivat miesten mielen, Lisäksi hänellä oli
tavattoman pieni ja siro käsi, jonka hipiä oli lienteä kuin silkki.
Tässä kuvassa, joka oli jäänyt Tertun muistiin, oli nyt muuttunut
oikeastaan vain Helmin hiuslaite, mutta sekään, vaikka muodinmukainen
oli, ei suuresti rikkonut nukkemaista yleisvaikutusta hänen
kasvoissaan. Veikeästi toisella korvalla oleva hattu, josta riippui
suuri tumma viinirypäleterttu, ja eri värivivahduksissa läikehtivä
matkapäällyskaapu tekivät hänet todellakin viehättäväksi, niinkuin
Terttu hänelle sanoi.
-- Mitä sinä Tukholmaan matkustat? -- kysyi Terttu, kun he olivat
lähteneet ajamaan.
-- Muuten vain -- huvittelemaan, -- vastasi Helmi.
-- Ja ihan yksin? -- uteli Terttu edelleen.
-- Ainahan sitä matkalla tuttavia saa, -- huomautti Helmi, veitikka
silmännurkassa.
-- Hyvänen aika! -- osasi Terttu vain siihen sanoa. -- En minä vain
niin uskaltaisi.
-- Kukas minut söisi?! -- nauroi Helmi siihen.
-- Kuule! Mitä sinä olet tehnyt siitä saakka, kun koulusta pääsimme? --
kysyi Terttu taas.
-- En mitään. Tahi -- huvitellut vain. Mitäs varten elämme, ell'emme
huvitellaksemme? -- lasketteli Helmi sanojaan nopeasti ja iloisesti.
-- Elämmehän vain yhden kerran. Hetkestä on siis otettava vaari, että
kuollessamme voimme sanoa nauttineemme elämästä.
-- Sekö sinun mielestäsi sitte on elämän tarkoitus? -- kysyi Terttu,
katsoen pitkään Helmiin.
-- Se, -- vastasi tämä vilpittömästi, lyöden kuin vasaralla naulaan.
Terttu loi vain silmänsä syrjään ja oli hetkisen vaiti. Sitte sanoi hän:
-- Sinullahan oli sievä lauluääni ja soittelit pianoakin ennen. Etkö
ole sillä alalla koettanut jotakin tehdä?
-- Olen -- vähän kumpaakin harjoitellut, vaan ei siitä vielä ainakaan
ole mitään kokonaista tullut, -- selitti Helmi ja kysäisi samalla: --
Kenen huvila tuo?
-- En tiedä. Se on "Elviira" nimeltään ja siinä asuu venäläisiä
kesävieraita, -- vastasi Terttu.
-- Eikös täällä ole hauskoja kesävieraita, -- herroja? -- kysyi Helmi.
-- Miten mistäkin. Minä en ole semmoisia etsinyt, -- vastasi Terttu.
-- Mutta ehkä löytänyt jonkun etsimättä? Kuule! Oletko jo kihloissa
taikka ehkä naimisissakin? -- kysyi Helmi edelleen.
-- En kumpaakaan, -- sanoi Terttu.
-- Se on hyvä. Sen kyllä ehtii vielä, sen naimisjutun, -- laverteli
Helmi.
Samalla katsoi hän kelloaan. He olivat tulleet Belle-Vue'n lähelle ja
ajuri kysyi, oliko käännyttävä takaisin.
-- Tässäkö kaikki? Eipä täällä ollut paljon nähtävää. Käännytään pois
vain! -- vastasi Helmi.
-- Sinulla kun on noin edullinen ulkomuoto... -- alkoi Terttu, kääntyen
Helmiin päin.
-- Kiitos ystävällisyydestäsi! -- keskeytti tämä.
-- ... Ja osaat soittaa ja laulaa, -- jatkoi Terttu keskeytymisestä
välittämättä, -- sinun pitäisi antautua näyttämötaiteen tahi oikeammin
oopperan palvelukseen.
-- Johan nyt! Niin suuria minä en haaveksi, -- tokaisi Helmi.
-- Sehän olisi ainakin jokin järkevä elämän tehtävä, -- sanoi Terttu.
-- Kun Jumala minulle on niin vähän järkeä antanut, etten kaipaa mitään
elämän tehtävää! -- tuli taaskin vuolaana virtana puhe Helmin huulilta.
-- Minä raukka elän vain päivästä päivään, -- hypin kuin heinäsirkka,
-- lisäsi hän nauraen.
-- Voi, voi, sinun virsiäsi! -- oli kaikki, mitä Terttu siihen sai
sanotuksi.
-- Minnekä sitä ajetaan? -- kysyi ajuri.
-- Laivalle takaisin, -- vastasi Helmi. -- Minnekäs sinun on mentävä?
-- kysyi hän sitte Tertulta.
-- Minä jätän sinut heti paikalla tuossa lääkärin rakennuksen kohdalla
ja menen äitiäni noutamaan, -- vastasi Terttu.
-- Hyvä on, -- vastasi Helmi ja lisäsi: -- En minä viitsisi täällä
tuntiakaan asua. Täällä näyttää niin surmaavan ikävältä.
Terttu pysäytti ajurin.
-- Hyvästi nyt sitte, Helmi, ja onnea matkallesi! -- sanoi Terttu,
puristaen hänen kättään hyvästiksi.
-- Toivota edes paljon huvia! -- sanoi Helmi. -- Hyvästi! Hyvästi!
-- Voinhan senkin, -- sanoi Terttu.
-- Ai, paljon terveisiä äidillesi! -- huusi Helmi, kääntyen vielä
rattailla. Ja huiskauttaen kättään istuutui hän mukavammin paikalleen,
ajurin napsauttaessa hevostaan piiskalla.
Terttu tapasi äitinsä, joka jo oli käynyt lääkärin luona, ja kertoi,
kenen oli nähnyt ja minkä vaikutuksen Helmi häneen oli tehnyt.
-- Hän osaa ainakin elää, -- sanoi rouva Alanne tyttärelleen.
Terttu ei vastannut mitään. Hän muisti Laurin kertomat sanat
verenheimolaisuudesta ja löysi sitä jossakin määrin äidistään ja
Helmistä. Samalla hän taas muisti Laurin itsensä ja kummasteli, ettei
hän vielä ollut ilmestynyt heidän seuraansa. Olihan kulunut kokonaista
kolme vuorokautta heidän viime yhdessä olostaan. Eikähän ilmakaan enää
ollut esteenä hänen tulolleen. Olisikohan hän sairastunut vai missä oli
syy?
Ja Tertun levottomuus kasvoi, kun Lauria ei vielä iltasellakaan
näkynyt. Rouva Alanne sen huomasi ja illallista syödessä he molemmat
lausuivat arvelujaan Laurin poisjäämisestä, punniten syitä ja
vastasyitä.
-- Eihän teidän välillänne sitte mitään liene tapahtunut? -- kysyi
rouva Alanne vihdoin.
-- Mitäs sitä olisi voinut tapahtua, -- sanoi Terttu, katsellen
miettiväisenä merelle.
-- Tahi eihän hän liene jostakin loukkaantunut? -- lausui äiti edelleen.
-- En minä ainakaan mitään syytä tiedä, -- vastasi Terttu rypistäen
silmäkulmiaan.
-- Hm! -- oli siihen sitte rouva Alanteen ihmettelevä vastaus.
-- Ei puhuta siitä nyt enää! -- sanoi Terttu ja alkoi katsella
ympärilleen.
-- Ei puhuta sitte!
Melkein ääneti istuivat he huoneensa parvekkeella tunnin ajan ennenkuin
panivat maata. Äiti kuuli, että Terttu ei nukkunut pitkään aikaan.
Kun palvelijatar seuraavana aamuna tuli sisään, oli tarjottimella
Tertulle kirje, joka oli tullut kaupungin postissa. Hän ei tuntenut
käsialaa, sillä Lauri ei ollut hänelle koskaan vielä kirjoittanut,
mutta hänen sydämensä aavisti, että se oli häneltä ja hän repäsi
yhdellä tempauksella toisen reunan kuoresta pois.
-- Keltä se on? -- kysyi rouva Alanne.
Terttu ei vastannut mitään, mutta rouva Alanne huomasi hänen
kalpenevan, kun hän aukaisi kirjeen ja itsekseen luki sen niin
nopeasti, että hänen silmänsä näyttivät melkein ahmaisevan sen
sisällyksen. Lauri kirjoitti:
"Hyvä Terttu!
Ymmärrät varmaan, miksi en näinä päivinä ole voinut käydä
kaupungissa, ja varmaan et minua ole odottanutkaan, mutta suonet
minulle anteeksi, että näin kirjeessä ilmoitan Sinulle täytyväni
äkkipikaa lähteä pois täältä joksikin aikaa. Syyn lähtööni saanet
tuonnempana tietää. Ehkä tapaan teidät täällä vielä syksymmällä.
Toivon, että tätikin suo minulle anteeksi, etten ennen lähtöäni
voinut käydä luonanne hyvästillä kiittämässä teitä kaikesta
minulle osoittamastanne ystävällisyydestä.
Parhaimmat terveiseni tädille ja Sinulle.