-- Eteisessä soitettiin, Terttu, -- kuului rouva Alanteen ääni
viereisestä huoneesta.
-- Minä kuulin, äiti. Varmaankin Toini, -- vastasi Terttu, joka oli
hypännyt paikaltaan kellon soidessa. Ja odotettuaan kotvasen, että
Hilma tulisi avaamaan, mutta huomattuaan, ettei hän vielä ollut
palannutkaan keittiöön asialta, juoksi Terttu itse eteiseen. Samalla
helähti eteisen kello toistamiseen. Kun hän avasi oven, seisoi hänen
edessään nuori mies, jonka ilmestyminen sai hänet säpsähtämään ja
peräytymään pari askelta.
-- Minä luulin... sai Terttu vain sanotuksi, kun hänen lauseensa
katkesi.
-- Taisin tulla liian varhain häiritsemään, sanoi tuo herra, mutta
astui kuitenkin eteiseen, pitäen Tertun peräytymistä merkkinä, että hän
tahtoi antaa tilaa ja äänettömästi pyysi tulemaan sisään.
-- Odotin ystävätärtäni, -- äidin hoitajatarta, ikäänkuin puolustautuen
jatkoi Terttu.
-- Tietysti ette minua odottanut, mutta tunnette kuitenkin, -- sanoi
tulija, ojentaen samalla kättään Tertulle.
-- Kyllä, -- maisteri Honkasalo, -- vastasi Terttu, tarttuen hänen
käteensä. -- Tehkää niin hyvin! -- lisäsi hän samalla melkein
vaistomaisesti ja pienellä eleellä pyytäen herraa saliin.
-- Tulin suoraa päätä rautatieasemalta, -- vastasi tämä siihen. --
Siksi olenkin vielä näin matkapuvussa ja vähän huonossa siivossa. Ostin
asemalla sanomalehden ja näin, että täällä on huone vuokrattavana.
Siinä asiani.
-- Tahdotteko te...?
-- Kyllä, tietysti. Miksikä en. Mutta ehkä ette... te?
-- Miks'ei, -- tietysti...
Ne olivat hieman noloja, nuo viime kysymykset ja vastaukset, mutta
niistä kuvastui asianomaisille ajatuksia ja tunteita,: jotka
muistuttivat jostakin entisestä, jota he eivät tahtoneet ilmaista,
mutta joka kuitenkin ehdottomasti pyrki esille.
-- Tarkoitan, että ehk'ei tämä huone teitä miellytä, -- koetti Terttu
selvittää tilannetta ja aukaisi samalla eteisestä isävainajansa
huoneeseen vievän oven.
-- Miks'ei miellyttäisi, -- sanoi maisteri Honkasalo ja astui sisään
huoneeseen. -- Täällähän on kaikki, mitä tarvitsen, päälle päätteeksi
kaunis näköala ja varmaan on hyvinkin rauhallista elämä täällä
Kruununhaassa?
-- Kyllä, -- täällä ei ainakaan mikään liiallinen ajo häiritse ja
lisäksihän asumme kolmannessa kerroksessa...
-- Vallan mainiota. Kaikki, mitä tarvitsen saadakseni rauhassa lopettaa
väitöskirjani painattamistyötä.
-- Se on siis...?
-- Niin, se on jo melkein valmis, -- sanoi maisteri Honkasalo ja katsoi
ensimäisen kerran Terttua oikein silmiin.
Tertun oli vaikea kestää sitä katsetta ja melkein vaistomaisesti ojensi
hän kätensä ja aukaisi saliin vievän oven.
-- Kuka siellä? -- kuului samassa rouva Alanteen ääni hänen huoneestaan.
-- Huoneen vuokraaja, äiti, -- vastasi Terttu, -- ja arvaa kuka?
Terttu samassa melkein säpsähti, kun huomasi sanoissaan pienen
ilonvivahduksen.
-- Mistä minä tiedän, -- vastasi rouva Alanne hiukan kärsimättömästi.
-- Onko äitinne sairas? -- kysyi maisteri Honkasalo puolikovasti
Tertulta.
-- On, hyvin, -- ja on ollut jo kauan. Se on sydänvika, --. selitti
Terttu myöskin matalammalla äänellä ja nopeasti. Samalla vastasi hän
äidilleen, astuen hänen huoneensa ovelle:
-- Se on tuttava Hangosta, -- toissa kesänä...
-- Niin, Honkasalo, -- jos täti vielä muistaa...? Saanko ehkä tulla
tervehtimään? -- kysyi tuttavanomaisesti ja ystävällisellä äänellä
nimensä maininnut.
-- Ei, ei, nyt ei ole huone semmoisessa kunnossa, -- vastasi rouva
Alanne huoneestaan. -- Mutta sehän oli hauska, että tulitte,
maisteri... Lauri, piti minun sanoa, että tulit.
-- Niin, ja vuokralaiseksi tulen, jos otetaan vastaan, -- jatkoi
maisteri Honkasalo, edelleenkin puhellen salista hänen kanssaan.
-- Siitä saat sopia Tertun kanssa, -- sanoi rouva Alanne.
-- Kiitos, minä koetan, -- kääntyi Honkasalo Tertun puoleen. -- Minä
toivon, että sovimme tarvitsematta nyt kosketella lähemmin asian
rahallista puolta, vai kuinka, neiti...? Vai saanko sanoa Terttu,
niinkuin silloin?
-- Tehkää... tee niin hyvin!
Ja taaskin Terttu samalla eleellä pyysi Honkasaloa istumaan. Tällä oli
päällystakkinsa vielä käsivarrellaan ja hän sanoi:
-- Minä lähden siis heti noutamaan tavarani asemalta ja palaan kohta,
jos vain huone sitä myöten on minua varten valmis?
-- Kyllä -- miks'ei, -- tuli hieman epäröivänä vastaus Tertun huulilta.
-- Mutta...
-- Mutta -- mitä? -- kysyi toinen.
-- En tiedä. Etteköhän... etköhän löydä parempaa kuin tämä?
-- On siis kuitenkin, näen mä, hieman vastahakoista muuttoni tänne --
Tertusta? -- kysyi Honkasalo. Tertun nimen lisääminen tähän kysymykseen
tuli hiukan vältellen Honkasalon suusta, kun hän huomasi Tertunkin
välttelevän häntä ristimänimeltä mainitsematta.
-- Ajattelin äidin sairautta -- etupäässä, -- vastasi Terttu.
-- Etupäässä? -- kysyi vihjaten Honkasalo. -- Niin, kun sen johdosta
taloutemme on hiukan rempallaan, -- selitti Terttu.
-- Olen ajatellutkin ruokailla muualla, kaupungilla, tuottaakseni
taloudessanne omasta puolestani niin vähän vaivaa kuin suinkin, --
vastasi Honkasalo lohdutellen.
-- Niin olin otaksunutkin, -- vastasi Terttu. -- Mutta täältä voi tulla
muutto milloin tahansa. Pelkäämme pahinta äidin tähden, -- lisäsi hän
kuiskaten ja luoden silmäyksen äidin huoneeseen päin.
-- Toivokaamme kuitenkin parasta, -- lohdutteli jälleen Honkasalo.
Muistettuaan yht'äkkiä ilmoituksen, joka oli aiheuttanut kirjeen
lähettämisen, missä suostui ottamaan vastaan kotiopettajattaren paikan
Karjalassa, jatkoi Terttu:
-- Ja sitte voin minäkin muuttaa pois.
-- Niinkö? -- kysyi Honkasalo ja miettiväisenä loi hän katseen Tertun
silmiin. -- Ja minne?
-- Sen sanon toiste ja -- vasta sitte, kun se tapahtuu, -- vastasi
Terttu, astuen kirjoituspöytänsä luo ja asettuen siihen selin käsiinsä
nojautumaan. Hän ikäänkuin vaistomaisesti peitteli tällä asennollaan
pöydällä olevaa sanomalehteä Honkasalon katseelta.
-- Niinkö? -- uudisti Honkasalo kysymyksensä. -- Kuinka minun siis on
oikein ymmärrettävä asia ja -- meneteltävä? -- kysyi hän epäsuoraan,
puoliksi Tertulta, puoliksi itseltään.
Oli hetken äänettömyys. Terttu ei vastannut mitään, katseli vain
syrjään.
-- Mahdollisesti on vielä muutakin syytä? -- sanoi vihdoin Honkasalo
harvaan ja tutkivalla katseella silmäillen Terttua.
-- Ei, -- vastasi tämä lyhyesti ja hiljaa, mutta varmasti.
-- Ajattelin, kun sanoit tädin olevan huonona sairaana, -- niin, aivan
itsestään tulin silmänräpäyksessä ajatelleeksi, -- puuttui Honkasalo
vilkkaammin nyt puheeseen, -- että ehkä voisin täällä jollakin lailla
olla avuksi ja lohdutukseksi.
Terttu loi katseensa ylös Honkasaloon ja sanoi:
-- Todellakin.
Se oli enemmän hänen omien ajatustensa äkkinäistä ilmaisua, pikemmin
vastausta, kuin epäsuoraa kysymystä Honkasalolle. Vastauksena tämä sen
käsittikin ja kysäsi nopeasti:
-- Ehkä siis Terttu antaa suostumuksensa muuttooni tänne?
-- Kyllä, -- vastasi Terttu ja ojensi Honkasalolle kätensä.
-- Kiitos, -- sanoi tämä ja puristi kättä. --
Nyt se on sovittu Tertunkin kanssa, -- lisäsi hän vilkkaasti,
pyörähtäen toisen jalkansa kantapäällä rouva Alanteen huoneeseen päin.
-- No, se on hyvä, -- kuului sieltä hiljainen hyväksyminen.
-- Nyt käyn vain asemalta kampsuni noutamassa ja palaan puolen tunnin
kuluttua. Siis, näkemiin, täti! Toivon päivemmällä saavani audienssin
tädin omassa huoneessa? -- lisäsi hän tyytyväisenä.
-- Kyllä, kyllä, -- kuului jälleen rouva Alanteen ääni.
-- Siis, niinkuin puhuttu, Terttu? -- sanoi Honkasalo eteisen oven
suusta jo ja katse loistavana Terttuun päin.
-- Niin, -- Lauri, -- vastasi Terttu, seisoen yhä selin pöytäänsä
vasten. Hän tunsi, että hänen katseensa oli imeytynyt Laurin kasvoihin.
Ja hänen rintansa alkoi nopeammin kohota, kun hän oli suustaan saanut
sanotuksi: Lauri. Olihan toista vuotta kulunut siitä, kun hän oli hänet
nähnyt, kun hän hänelle oli sanonut: Lauri.
Sillä välin oli Lauri Honkasalo jo ehtinyt kääntyä ja kadota eteiseen.
Terttu vain seisoi paikallaan ja hänen katseensa oli kiintynyt tuohon
odottamattomaan ilmestykseen hänen aivojensa kuvastimessa. Sehän oli
sama haahmo, kuin mikä oli siihen jäänyt kesältä toista vuotta sitte.
Tuo vasemmalla puolella olevasta jakauksesta rohkeasti kirkkaan otsan
yläpuolelle keikkuva hiustupsu, vaaleanruskeiden silmien lempeä katse,
hiukan kärjestään kohoava, vaan silti kaunis, miehekäs nenä ja hiusten
väriset, hiukkasen punaiseen vivahtavat ruskeat viikset terveiltä
punottavien huulien päällä sekä sopusointuinen, vilkasliikkeinen ryhti,
kaikki oli pysynyt entisellään. Ja Tertun katse oli niin kiintynyt
haahmoon, joka katosi eteiseen, ettei hän kuullut niitä sanoja, jotka
siellä vaihdettiin. Vasta kun salin ovelle ilmestyi toinen haahmo,
heräsi hän taaskin ajatuksistaan.
Lauri Honkasalon avatessa eteisen ovea oli, näet, häntä vastaan samassa
tullut Toini Syväri, jota Terttu juuri odottikin, kun taannoin oli
mennyt ovea aukaisemaan.
-- Toini! Sinäkö? -- saikin Terttu vain sanotuksi hämmästyneenä, kun
Terttu Laurin haahmon sijassa salin ovella yht'äkkiä huomasi Toinin
vaatimattoman olennon.