I.

-- Terttu, oletko siellä?

-- Olen äiti.

-- Mitä sinä teet?

-- Katselen vain sanomalehteä.

-- Entä Hilma? Missä hän on?

-- Hän meni vähän ulos... asialle.

-- Mille asialle?

-- Minun asialleni... Tarvitsetko jotakin, äiti?

-- En. Ihmettelin vain, että kaikki on niin hiljaa talossa.

Leskirouva Emmi Alanne puheli näin tyttärensä kanssa viereisestä

huoneesta, jossa hän jo viikkokausia vaikean sydäntaudin takia oli

vuoteeseensa kytketty.

-- Miksi puhelet taas turhaan, äiti? -- vastasi Terttu äitinsä

viimeisiin sanoihin, istuen yhä salissa pienen kirjoituspöytänsä

ääressä. -- Tiedäthän, että hiljaisuus on välttämätön sinulle ja sinun

tähtesi meille.

Terttu kuuli sitte äitinsä huoneesta vain hiljaisen huokauksen ja

siihen heidän vuoropuheensa päättyi.

Tuskin kuuluva huokaus pääsi Tertunkin rinnasta. Vasen käsi otsalla,

oikea oikealla poskella ja molemmat kyynärpäät pöydällä istui hän ja

alkoi tuijottaa ulos ikkunasta, johon näkyi kuin puitteissa Sörnäisten

puoleinen osa Helsingin pohjoissatamaa kirkkaan, kuulakkaan syyspäivän

valaistuksessa. Puut läheisillä saarilla koreilivat kirjavan kauniissa

syyspuvuissaan, veneitä lipui pitkin tyyntä merenpintaa, moottoripursia

kiiti äänekkäästi potkutellen ankkuriin asettuneiden suurien höyryjen

ja sotalaivojen lomitse mikä mihinkin suuntaan ja sunnuntai-yleisöä

kuljeskeli Siltasaaren ja Sörnäisten rantakaduilla. Taivas oli sininen

ja näytti kohonneen tavallista korkeammalle. Ainoastaan yksi hyvin

vaalea pilvi oli kuin eksynyt tuonne etäälle taivaan rantaan, missä se

yhtyi maahan ja metsään.

Terttu katsoa tuijotti sinne, mutta hänen ajatuksensa olivat muualla.

Hänen silmänsä kyllä näkivät tuon kuvan, mutta eivät sitä tarkanneet.

Hänen korvansa myöskin kyllä kuulivat rannassa, omien ikkunoiden

kohdalla, kisailevien poikasten huudon, mutta eivät kuitenkaan sanoja

tarkanneet. Kaikki hänen ajatuksensa pyörivät sillä hetkellä vain

niissä kahdessa sanomalehti-ilmoituksessa, jotka olivat hänen edessään

pöydällä. Tuntui kuin hän kyynäspäillään olisi tahtonut painaa

sanomalehteä lujasti pöytään, ettei se pääsisi luisumaan maahan tahi

ettei kukaan saisi temmata sitä pois hänen edestään.

Kuinka ne olivatkin, ne ilmoitukset, sattuneet samaan numeroon!

Toinen: "Vuokrattavana kalustettu huone Kruununhaassa Maurinkadun

varrella n:o 18. Rouva E. Alanne."

Se oli heidän neljäs huoneensa, hänen isävainajansa huone, eteisestä

oikealle. Keskellä oli sali, toisella puolella äidin huone, ja eteisen

toisella puolella ruokasali ja keittiö. Kalustus vaatimatonta,

mutta siistiä. Isän kuoltua, -- oi, se oli ollut niin raskas, tuo

onneton tapaus, kun isä aivan selittämättömästä syystä itse oli

päättänyt päivänsä! -- olivat he jääneet sinne asumaan ja yhden

vuoden ajan jo antaneet vuokralle sen neljännen huoneen, kun äidin

pienestä eläkkeestä muuten ei olisi voinut niin suurta vuokraa

maksaa. Mutta, sittenkin alkoi elämä jo käydä yhä vaikeammaksi, kun

äiti näin sairasteli ja lääkäri ei enää antanut paljon toiveita

hänen parantumisestaan. Oikeammin sanoen tohtori Aulanko kyllä

aina rohkaisi äitiä ja, -- niinkuin lääkärien on tapana ja ehkä

pitääkin, varsinkin sydäntautisille, -- uskotteli, ettei nyt niin

kovin tarvinnut huolissaan olla, mutta Tertulle hän, olletikin viime

aikoina, usein oli huomauttanut, että rouva Alanteen tila oli hyvinkin

vakava ja että saattoi odottaa pahinta millä hetkellä tahansa. Sen

vuoksi hän olikin hankkinut rouva Alanteelle sairaanhoitajattaren ja

sattui niin onnellisesti, että tämä oli Toini Syväri, Tertun entinen

koulutoveri jatko-opistosta. Neiti Syväri oli ensin vain tullut Terttua

tervehtimään kuin entistä ystävätärtään, mutta taitavasti asiaansa

ajaen oli tohtori Aulanko saanut rouva Alanteen suostumaan siihen, että

neiti Syväri jäi Terttua auttamaan määrättyinä tunteina vuorokaudessa,

sillä tohtori oli huomannut Tertun viime viikkoina liiaksi rasittuneen

ja välttämättä tarvitsevan apua ja seuraa. Tämäkin lääkärin toimenpide

oli saanut Tertun vakuutetuksi siitä, että äidin päivät eivät enää

voineet kauan kestää.

Äiti raukka! Hän oli kuitenkin niin elämänhaluinen. Elää hän olisi

vain tahtonut iloitakseen ja nauttiakseen elämästä. Ja se elämänhalu

hänellä varmaan oli jo perintönä veressään. Hänen äitinsä oli ollut

etelämaalainen, -- Romaniasta kotoisin, -- ja jo aivan nuorena oli

hän joutunut naimisiin suomalaisen sotilaan kanssa. Tätä Tertun äidin

etelämaalaista syntyperää todistivat hänen tummanruskeat silmänsä,

jotka niin vilkkaina paloivat hänen leveiden, kaarevien silmäkulmiensa

alla, ja paksuhko käyrä nenänsä. Mutta varsinkin ilmeni hänen vieras

kansallisuutensa, kun valkoisella päänalasella näki hänen kasvonsa,

hiukset hajallaan, ilman tavallista hiuslaitetta, ja kun tauti oli

karkoittanut punan hänen poskiltaan. Nyt, hänen ollessaan vasta

puolivälissä viidettäkymmentä, näytti kalman säälimätön käsi jo

kolkuttavan hänen elämänsä ovelle, -- nyt, kun hän vielä olisi tahtonut

elää iloitakseen ja nauttiakseen elämästä.

Tertun elämänkatsomus oli monessa suhteessa melkein päinvastainen

kuin hänen äitinsä. Sen hän varmaan oli perinyt isävainajaltaan,

joka oli ollut hyvin vakavaluontoinen. Äidiltään hän ulkomuodossakin

oli perinyt vain kauniit ruskeat silmänsä ja tumman etelämaalaisen

hipiänsä, mutta muuten oli hän kovin isänsä näköinen: korkeahko,

hieman pyöreä otsa, pitkänlainen suippo nenä ja päättäväinen huulien

ilme, jossa välistä kuvastui ankaruuttakin, vaikka kasvojen piirteet

kokonaisuudessaan kuvastivatkin hyvää, rehtiä, rakastavaa ja luottoisaa

luonnetta. Terttu oli kasvultaan pitempi kuin äitinsä ja kun rouva

Alanteen olennossa pääpiirteenä oli viehkeä sulous, oli Tertun

käytöksessä jotakin komean kaunista, joka enemmän veti puoleensa

vakavalla ylevyydellään. Tuntui kuin Terttua olisi enemmän ollut

ihailtava jonkun matkan päästä, kun taas hänen äitinsä ikäänkuin

lumoten veti lähemmäksi itseään. Senpä tähden monikin mies pikemmin

kallistui äidin kuin tyttären puoleen, edellinen kun luonteeltaan oli

avoimempi, jälkimäinen taas, -- nuoruutensakin takia, -- sulkeutuneempi.

Niin, Terttu ei aina äidilleenkään ensi hädässä ilmaissut, mitä hänen

povessaan piili. Hänellä oli usein oma tahtonsa ja hän pani sen

täytäntöönkin, milloin niin hyväksi näki. Usein saattoi hän kauan

harkita ennenkuin johonkin ryhtyi, mutta toisinaan teki hän päätöksensä

miltei yht'äkkiä, aivankuin vaistomaisesti. Niin oli nytkin ollut

laita, kun hän siinä istui miettiväisenä kirjoituspöytänsä ääressä. Oli

tullut tehdyksi teko aivan kuin ukkosen iskemänä. Hän oli lähettänyt

heidän palvelijansa Hilman viemään kirjeen postilaatikkoon, -- kirjeen,

jonka hän oli kirjoittanut melkein ajattelematta, kun oli lukenut sen

päivän lehdestä seuraavan ilmoituksen:

"Kotiopettajatarta

halutaan kahdelle 6 ja 8 vuoden vanhalle lapselle, jotka

äskettäin ovat jääneet äidittömiksi. Vastaus henkilötietoineen

lähetettävä mahdollisimman pian lähempää kirjeenvaihtoa varten

T--ven pappilaan, kirkkoherra A. Vaaraselle."

Kun Terttu oli lukenut tämän ilmoituksen, oli todellakin salamana

leimahtanut hänen päähänsä ajatus, että hänen äitinsä voi kuolla

minä päivänä tahansa, elämään oli ruvettava tavalla tahi toisella,

ja parasta oli tarttua siihen toimeen, joka tuossa ilmoituksessa

tarjottiin ja johon hänellä entisenä jatko-opistolaisena, vaikka

oppijaksoa ei ollut tullut päätetyksikään, oli tarpeelliset

edellytyksetkin. Terttu melkein tunsi kutsumustakin sydämessään tuohon

toimeen. Koti, hiljainen rauhallinen koti ja tarkoituksenmukainen

perhe-elämä kangasti aina hänen mielessään. Eikä Helsinki häntä liioin

vetänyt puoleensa: siinä juuri oli usein tuommoista tarkoituksetonta

touhua, siinä ei saanut sitä ehjää elämänkuvaa, jonka hän luuli

löytävänsä maaseudulla, ehkäpä juuri sen vuoksi, että hän oli kaupungin

lapsi ja kesällä oli nuoruutensa kauniimmat päivät viettänyt maalla.

Senpä vuoksi hänen sielunsa silmien eteen nyt nousi runollisen

kauniina hiljainen maalaispappila tuolla kaukana Karjalan mailla,

puhtoisten, valkeain luminietosten peitossa, siellä leskeksi jäänyt

sureva kirkkoherra kahden pienen lapsensa kanssa, räiskyvä takkavalkea

pitkinä iltapuhteina, puhtaus ja rauha kodikkaissa, vanhanaikuisilla

huonekaluilla kalustetuissa tilavissa huoneissa, ehkäpä vanhanaikuinen

mahognypianokin salissa, jossa kotikutoiset matot ovat lattialla ovesta

oveen, mutta pääasiallisesti sielun rauha ja tyytyväisyys ja onni...

Onni! Elämän onni! Mikä se on? Missä se on? Mistä sen löytää?

Niin usein se kangastaa sielun silmien edessä, niin usein sitä ihminen

tavoittelee, kurottaa kätensä, kun luulee sen löytäneensä, mutta

pettyneenä vaipuu hän sitä ongelmaa ajattelemaan, kun se harhakuvana,

tuulentupana katoaa, haihtuu olemattomaksi. Mutta silti hän tavoittelee

sitä aina ja tavoittaa pitää -- elääksensä.

Siksi oli Terttukin kirjeensä kirjoittanut tuon ilmoituksen johdosta,

-- kirjeen, jonka hän oli lähettänyt Hilman viemään postilaatikkoon.

Juuri sille asialle, jota hän ei tahtonut äsken äidilleen ilmaista,

oli hän Hilman lähettänyt. Ja sitä tekoaan hän siinä nyt mietti, vasen

käsi otsalla, oikea oikealla poskella, tuijottaessaan ulos ikkunasta,

mietti, ei katunut, että oli sen tehnyt, vaan oli varma, että oli

tehnyt oikein, koska se oli tullut tehdyksi niin odottamatta, niin

päättävästi, kuin salliman määräyksestä ikään.

Eteisen kello helähti ja herätti samalla Tertun hänen ajatuksistaan.