Siinä ei ole suoranaista viittausta siihen, että sen kirjoittaja
olisi ollut tietoinen heti lähestyvästä kuolemastaan. Ei hän liioin
puheissaan sisarustensa kanssa, jotka hoitivat häntä mitä hellimmin
ja kaikin tavoin koettivat lievittää hänen tuskiaan ja tehdä hänelle
ajan rattoisaksi, maininnut mitään sentapaista. Ainoastaan pastori
Valkamalle hän sanoi kerran tämän käydessä häntä tervehtimässä: "Minä
en tiedä, mihin tämä tauti päättyy, mutta kun Jumala kutsuu, olen
valmis." Kaikille häntä ympäröiville hän oli sydämellisen kiitollinen
ja osoitti kipujen kohdatessa ihmeellistä kärsivällisyyttä.
Lokakuun 6:nnen vastaisena yönä sattui kolmas hengenahdistuskohtaus
-- viimeinen. Tällä kertaa ei ollut apua jäästä eikä lääkkeistä.
Vähää ennen yhtä yöllä oli taistelu lopussa, ja Paul Nicolay nukahti
kuolemaan hiljaa, huokauksetta sisartensa läsnäollessa.
Odotettu Mestari oli viimein tullut -- ei maailmaan, vaan sielun luo,
joka oli Hänen omansa.
* * * * *
Kun ne monet, jotka olivat tunteneet paroni Nicolayn ja rakastaneet
häntä, saivat sanoman hänen kuolemastaan, tuotti se heille syvää
tuskaa. Toiset tunsivat vain hänen jälkeensä jättämän tyhjyyden
eivätkä voineet käsittää Jumalan tarkoitusta siinä, että Hän näin
vaikeana aikana kutsui kotiin miehen, joka oli Hänen parhaita
työmiehiään, kun taas toisille oli selvää, että Paul Nicolayn
maallisten kärsimysten ja vaivain mitta oli täyttynyt, että hän oli
kypsä pääsemään lepoon Isän helmoihin. Ja monet -- häntä lähinnä
olleet -- tunsivat ikäänkuin kuolema ei olisi tuonut ainoastaan
_lepoa_, kuin voisi Jumala käyttää palvelijataan vieläkin, toisissa,
laajemmissa oloissa.
Paul Nicolay itse sanoi kerran eräästä ystävästään, joka
kutsuttiin täältä, juuri kun hän oli aikeissa antautua uudelle,
siunaukselliselle toiminta-alalle: "Miksi Jumala sen teki? Mutta
hänestä sopinee kai sanoa: _saanut virkaylennyksen_." -- Sama ajatus
on kirjeessä, jonka paroni Nicolayn kuoleman jälkeen häntä parhaiten
ymmärtänyt ystävä Mr. Wilder kirjoitti paroni Nicolayn sisarille:
"Tohtori Karl Friesiltä saimme Ruotsin kautta sanoman, että kelpo
veljemme on kutsuttu korkeampaan palvelustoimeen. Tuo sanoma oli
minulle kova isku, sillä toivoin saavani tavata Paulin ensi kesänä
pienessä kodissamme Norjassa. -- -- --
"Paulin laita on hyvin, sillä niin on, kuin suuri apostoli todistaa:
_täältä eritä ja olla Kristuksen kanssa -- -- se olisi monin verroin
parempi_. Oletteko huomanneet, millä tavoin suuri apostoli, jonka
mukaan Paul on saanut nimensä, kuvaa kuolemaa? _Lähtöni aika on jo
tullut_ [2 Tim. 4: 6], hän sanoo. Sana, jota on käännöksessä vastaa
_lähtö_, on kreikaksi _analusis_, merisanastoa. Kuolema oli Paulille
purjehdus suurempien mahdollisuuksien ja etuisuuksien merelle, ei
saapumista levon satamaan. Tennyson on kai saanut runonsa ajatuksen
Paavalilta kirjoittaessaan näin:
"Sunset and evening star
and one clear call for me.
And may there be no moaning of the bar
when I put out to sea."
"Päivän laskein, iltatähdin
kutsu mulle selvään soi.
Kareja ei surra maksa,
aavalle kun päästä voi!"
Paroni Nicolayn omaisille, jotka muistivat hänet nuorena
intomielisenä purjehtijana, tuli tämä ystävän luoma kuva hyvin
rakkaaksi. Ja ajan vieriessä he kokivat myös todeksi ajatuksen, jonka
eräs toinen ystävä oli lausunut muistosanoissaan vainajasta -- ettei
kuolema erota meitä siitä, joka on "Kristuksen toisella puolella",
vaan ainoastaan kätkee hänet katseiltamme.
Lohdulliset olivat heistä myös vuoden 1904 päiväkirjasta tapaamansa
sanat: "Jos Jumala ottaa minut pois, niin soisin, etteivät omaiseni
pitäisi sitä surullisena, vaan iloisena tapahtumana, etteivät he
lihallisin silmin katsoisi sen näkyväistä puolta, vaan ajattelisivat,
että maallinen kuoreni on irtaantunut ja että sieluni on vapaa ja
siirretty Jeesuksen Kristuksen ihanaan läheisyyteen. -- -- -- Jos
rukoilemalla voisin pidentää elämääni, en sitä tekisi."
Lokakuun 11:ntenä 1919 kuljetettiin Paul Nicolayn tomumaja
Ludwigsteiniin, hautaan, jonka hän oli itse eläissään laitattanut
kuntoon itseään varten. Taajoin parvin olivat hänen ystävänsä
kerääntyneet Monrepos'hon ollakseen läsnä hänen viimeisellä maisella
matkallaan. Muuan surujuhlassa läsnäolleista, rouva _Helmi Gulin_,
on luonut siitä kuvauksen, johon hän on saanut kiinnitetyksi hivenen
hetken syvällistä kauneutta:
"Syyskoristeissaan oli Monrepos'n ihana puisto lokakuun 11:ntenä.
Raskaina ja kosteina, kuin kyyneleisinä, riippuivat vanhojen puitten
keltaiset lehdet. Luonto oli surupuvussa -- surua kertoi myös
valtaportin vaakunaa peittävä musta lippu sekä pihalla laakereitten
ympäröimä katafalkki. Suuret äänettömät salit, joissa joka askelella
kohtasi vanhaa taidetta ja entisajan muistoja, tuntuivat kumman
hiljaisilta. Mutta tunnelma ei ollut surun eikä kuoleman, kuin
iäisyyden tuulahduksen tunsit tuota kylkirakennuksen huonetta
lähestyessäsi. Siellä hän lepäsi kuoloon nukkuneena, ylimys,
jonka sydän oli nöyrä ja luottamus Jumalaan kuin lapsen. Kukkasin
kaunistetussa arkussaan, esi-isiensä muotokuvien keskellä, makasi
sukunsa viimeinen miehinen jälkeläinen. -- -- --
"Jo varhain, ennen maahanpanijaisten määräaikaa, kulki lakkaamaton
ystäväin, tuttavien ja alustalaisten virta tähän rauhaisaan
leposijaan. Monrepos'n tilusten vanhat, nuoret, lapset, kaikki
tulivat vaatimattomina kukkineen sanomaan viimeiset jäähyväiset
rakastetulle isännälleen. Jokaisen kasvoille jäi ikäänkuin hohde
vainajan omasta rauhasta. Kuinka olivatkin häneen nähden toteutuneet
saksalaisen pastori Wegenerin avoimen arkun äärellä lukemat sanat:
'Jos ruumiimme, tämä maallinen majamme, hajotetaankin maahan, on
meillä asumus Jumalalta, _iankaikkinen_ maja taivaissa, joka ei ole
käsin tehty.' Vielä hetken viivähti sisarten katse hellänä noissa
rakkaissa piirteissä, ja sitten ne pantiin kätköön ylösnousemuksen
aamuun saakka.
"Monrepos'n turvakodin lasten hentojen, kirkkaitten äänten laulaessa
kannettiin heidän hyväntekijänsä viimeisen kerran lapsuuskotinsa
salien läpi. Pihalta kajahti vastaan Sorvalin kansakoululasten
laulu. Kun arkku sitten oli asetettu katafalkille, jonka ympärillä
Monrepos'n vapaaehtoinen palokunta suruharsoisine lippuineen oli
vahtina, alkoi valtaava kukkaskunnioitus todisteena vainajan muitten
hyväksi uhrautuneesta elämästä. Esiintyi lähetystö toisensa jälkeen.
Kaikissa puheissa oli pohjasävelenä kaipuu ja kiitollisuus.
"Kun juhlallinen toimitus päättyi pihamaalla, oli jo hämärä
laskeutunut. Arkku kannettiin nyt puiston lävitse Ludwigsteinin
hautasaarelle, jonka harmaa torni piirtyi himmeästi tummaa
taivasta vasten. Arkun edellä kulki hiippakunnan piispa, ja
hitaasti lähestyttiin rantaa, missä odotti lautta. Ruotsalaisen
seurakuntaliiton kuoron laulaessa: 'Jerusalem, bort ifrån jordens
grus' liukui lautta verkalleen rannalta. Viimeisen kerran vietiin
nyt Monrepos'n omistaja rakkaaseen Ludwigsteiniinsä, missä hän oli
niin usein ennen päivän painuessa rakkaitten vainajainsa haudoilla
kuunnellut aaltojen loisketta ja tuuliharpun vienoa soittoa tornin
huipusta. Nyt ne soivat hänen omalle poistuvalle hengelleen.
"Kuin kaikuna toisista maailmoista kajahti vuoren kukkulalta
diakonissojen laulu, kun arkkua kannettiin lautalta: 'Kiitävi aika,
vierähtävät vuodet, miespolvet vaipuvat unholaan.' -- Ja hämärän yhä
tihetessä kannettiin arkku vuorenrinnettä pitkin tornin juurelle.
Siellä toimitti piispa Colliander ruumiinsiunauksen puhuen Fil.
3: 7-14:nnen sanoista, jotka niin hyvin kuvasivat kotiinpäässeen
vainajan elämää. Tuli yhä pimeämpi, ja alakuloisesti suhisivat
kuuset, kun arkku vielä kerran nostettiin ja kannettiin rinnettä alas
lähemmä rantaa, minne paroni Nicolay itse oli valinnut viimeisen
leposijansa. Kuin unessa kuljimme sen jäljissä. Nyt käännyttiin
oikealle, ja syvän hiljaisuuden vallitessa kannettiin poika
vanhempainsa avattuun hautaholviin. Vielä muutama askel, ja sitten
laskeutuu arkku. Ja kas! Juuri silloin kuu nousee taivaanrannalta ja
luo hopeasäteensä vetten yli hautaan. Oli kuin taivas olisi avautunut
ja säde vainajaa nyt ympäröivästä valosta laskeutunut surevien
sydämiin. Ja halki hiljaisen illan kuului pastori Wegenerin ääni:
'Mitä ei silmä ole nähnyt eikä korva kuullut, mikä ei ole ihmisen
sydämeen noussut, sen Jumala on valmistanut niille, jotka Häntä
rakastavat. Rakkaat silmät ovat sulkeutuneet iäksi, silmät, joiden
katse saattoi olla niin totinen ja kuitenkin niin rakastava, mutta ne
ovat sulkeutuneet vain avautuakseen uudelle, paremmalle, ihanammalle
maailmalle. Ja suu, jonka todistus johti niin monet Herran luo, on
vaiennut, mutta vain ylistääkseen Häntä siinä maassa, missä kuolema
on nielty ja voitto saatu.'
"Überwunden der Erde Leid,
überwunden der Seele Streit,
rein erfunden vor Gottes Thron,
teuer erkauft durch Gottes Sohn,
reingewaschen durch Jesu Blut,
wohl dir, wohl dir, du hast es gut.
"Im weissen Kleide im Tempel des Herrn,
mit Friedenspalmen, dem Morgenstern,
mit Lebenskronen aus Jesu Hand,
'Mein Kind' aus dem Munde des Höchsten genannt --
durch Kampfen zum Sieg,
durch Glauben zum Schauen,
überwanden der Kampf und das Todesgrauen
überwanden im Glauben durch Jesu Tod --
wohl dir, wohl dir, du hast es gut."
["Voitit jo maisen tuskan,
voitit jo sielun taiston,
nyt puhdasna näyt Jumalan istuimen eessä,
sun kalliisti osti Jumalan Poika,
sun puhtaaksi pesi Jeesuksen veri
-- onnekas olet, sun hyvä on.
-- Olet valkopuvussa templissä Herran
rauhanpalmuin, kointähdin,
Jeesuksen antamin elämänkruunuin,
Korkeimman "lapsekseen" lausumana --
tulleena taistoista voittoon,
uskosta näkemiseen voitit jo taistelut,
kuolemankauhut, voitit jo uskossa Jeesuksen veren kautta --
onnekas olet, sun hyvä on."]
"'Ain' rauhaa vain' kajahti haudalla viimeinen kaunis kuorolaulu.
Rauhassa, tosi rauhassa lepää nyt väsynyt soturi taistelun päätyttyä.
Mitä hän kerran sanoi elämän vaikeuksia ja kärsimyksiä ajatellen:
'Tämä hetkisen kestävä ja kevyt ahdistuksemme tuottaa meille ylen
runsain määrin iankaikkisen ja täydellisen kirkkauden', siitä tuli
hänelle pian todellisuus. --
"Syysillan suuri hiljaisuus leviää yli Monrepos'n. Yhä soivat tornista
harpun ihmeelliset, hiljaiset soinnut kuin rauhansävelinä iäisyyden
maailmoista. Rauha laskeikse kukkaiselle kummulle. Ylimys, joka
_ei_ ollut _mitään_ itsessään, mutta jolle Kristus oli _kaikki_,
on siirtynyt kirkkaampaan valoon, sen Mestarin läheisyyteen, jota
hän palveli ja rakasti niin uskollisesti ja jonka ihanuudesta hänen
elämänsä on todistava vielä kauan hänen kuolemansa jälkeen."