"Sillä minulle on eläminen Kristus
ja kuoleminen voitto."
[Nämä filippiläiskirjeen ensimmäisestä luvusta otetut sanat on aiottu
piirtää Paul Nicolayn haudalle pystytettävään hautapatsaaseen.]
Tammikuussa 1917 paroni Nicolay oli pahasti sairaana Monrepos'ssa.
Sairauden kestäessä hänen ajatuksensa kiertelivät koko ajan
Venäjällä, työssä, josta hänen ei vielä ollut täytynyt luopua.
"Kuka täyttää paikkani Pietarissa, jos minä kuolen?" hän kirjoittaa
päiväkirjaansa. "Jos minä nyt kuolen, näyttää siltä, ettei Jumala
enää voi käyttää minua. Ensin toivehikkaalta näyttäneen elämän
surullinen loppu! Vakava ajatus tuo, että olet ehkä lähellä loppuasi
ja yhä niin huono kristitty." Ja kun voimat hiukan vahvistuivat,
rukoili hän Jumalaa antamaan hänen pitää sydämensä yhtä herkkänä ja
armolle avoimena kuin sairautensa päivinä.
Hänen terveytensä pysyi jonkun aikaa horjuvana, ja niinkuin
aikaisemmin hän pelkäsi keuhkotautia. Mutta tutkimuksessa ei nytkään
ilmennyt mitään sensuuntaista. Mutta hän tunsi itsensä hyvin
uupuneeksi, ja päiväkirjamerkinnät osoittavat, ettei kuolemanajatus
väistynyt. Syntymäpäivänään -- heinäkuun 14:ntenä -- hän kirjoittaa:
"Minä olen valmis kuolemaan tai olen iloinen, jos saan elää, kunhan
saan taas tehdä työtä murtumattomin voimin" -- kenties itsetiedotonta
kaikua Paavalin sanoista filippiläiskirjeen ensi luvussa (22 v.).
Ja niinkuin suuren apostolin mielessä, kun hän kirjoitti nämä sanat
Filippin seurakunnalle, yhtyi myös Paul Nicolayn mielessä aavistus
ehkä piankin tapahtuvasta lähdöstä ajatukseen kohtaamisestaan
Herransa kanssa, jota hän palveli. "Jos Kristus tulisi huomenna,
olisi ainoa lohtuni tieto siitä, että olen Hänen omansa", hän
kirjoitti syyskuussa. Kristuksen toinen tulemus, joka oli ehkä
piankin tapahtuva, kenties jo hänen eläissään, oli käynyt hänelle yhä
enemmän todellisuudeksi.
Joskin tämä ajatus -- noin v. 1910 -- oli tullut kalliiksi hänelle
itselleen, ei hän kuitenkaan tahtonut ottaa sitä julkisten
tekstinselitysten ja yleisen keskustelun aiheeksi. "Minä uskon
niinkuin sinäkin, että on hyvä olla puhumatta liian paljon Herran
tulemisesta, mutta olla itse valmiina", hän kirjoitti 1915 K.
A. Wredelle. "Mutta kun tapaamme _uskovaisia_ kristityitä, on
velvollisuutemme auttaa heitä saamaan valoa tähän kysymykseen -- ja
odottaa sitä päivää iloisen vakavina, ilman pelkoa ja vavistusta."
Sotatapausten kehitys, suuret valtiolliset mullistukset, yleinen
mieltenkuohu, pahan näennäinen riemuvoitto kaikilla aloilla se
vahvisti hänessä yhä ajatusta, että Kristus oli itse tarttuva tähän
maailman murhenäytelmään, että lupaus Hänen tulemisestaan omiansa
pelastamaan nyt oli täyttyvä.
Paroni Nicolay joutui läheltä koskettamaan ajan kauhuja --
niinpä hän kerran sattumalta joutui äsken murhatun serkkunsa,
kenraali Stackelbergin, verisen ruumiin ääreen Pietarin kadulla,
ja pian sen jälkeen yrittivät sotamiehet vangita hänet itsensä.
Mutta ei oman kärsimyksen pelko johtanut häntä etsimään lohtua
ylimaailmallisesta toivosta -- "Jumalan rauha ympäröi meitä yhä",
hän kirjoitti maaliskuussa kanuunanpaukkeen täyttäessä kaupungin
-- vaan pikemminkin tuska, jota hän tunsi nähdessään synnin vallan
ihmiselämässä. "Iloisen vakavana" hän siksi odotti elämänsä viime
vuosina tuota suurta tapahtumaa -- ja kun hän lukemalla jotakin
Ilmestyskirjan selitystä oli saanut ajatuksen, että se sattuisi
juutalaisten uudenvuodenjuhlaksi, oli hänen tapana joka vuosi niihin
aikoihin kysellä kirjeissään lähimmiltä ystäviltään: "Muistatko, että
pian on taas tuo 'ratkaiseva päivä'?"
Tuo odotus ei ollut levotonta eikä kiihkoista -- pikemmin siinä oli
lapsekasta joulutunnelmaa, josta surun ja työn täyttämään arkeen
heijastui valoisa, pyhä hohde. Ja vähitellen kävi hänelle perin
tärkeäksi muittenkin opastaminen tälle odotuksen ja valvomisen
tielle. Niinpä sanotaan toukokuussa 1917 Mr. Woodille kirjoitetussa
kirjeessä, josta on jo aikaisemmin lainattu muutama rivi:
"Tämä äärettömän hirveä sota näyttää joutuvan lopulleen, sillä
kaikki riitapuolet uupuvat ja elintarpeista on puute. Muutamat
merkit tuntuvat viittaavan Herramme lähestyvään tulemiseen --
äärimmäisantikristillisen sosialidemokratian ja anarkian suunnaton
kehittyminen ja toisaalta monissa sydämissä havaittava evankeliumin
jano, evankeliumin, joka on vapaasti saatavissa kaikkialla tässä
maassa [Venäjällä]. Tiedättekö, että koko muhamettilaismaailma
odottaa Jeesuksen Kristuksen tuloa, joka, niinkuin sanovat, ei
kuollutkaan ristillä, vaan otettiin taivaaseen ja palaa maan päälle
hallitsemaan muslemilaisena ruhtinaana, surmaa antikristuksen,
kuolee ja haudataan Medinaan Muhammedin viereen? Ja tiedättekö,
että buddhalaismaailma odottaa Buddhan uutta ruumistusta Metteyahin
(Messiaan) nimisenä, joka on oleva olennoitu rakkaus? On surullista,
etteivät kristityt näy ottavan lukuun tätä tulevaa tapahtumaa, ei
ainakaan kirkko suurin piirtein."
Oli kuin Paul Nicolayn sisäisessä elämässä olisi tänä aikana
tapahtunut hiljainen voimain keskitys -- valmistus seuraavan vuoden
myrskyihin. Hän jätti haihtumattoman vaikutelman moniin, jotka
tapasivat hänet Runnilla, missä hän kesällä 1917 hoiti terveyttään.
Kun hän parantumiskautensa päätyttyä palasi Monrepos'hon, ei hän
tietänyt, että kotitilasta nyt oli tuleva hänen ainoa kotinsa aina
kuolemaan asti. Runnilla-olo oli ollut hänelle terveellinen, mutta
lepoa, jota hän olisi tarvinnut sen jälkeen, ei seuraava syksy suonut
hänelle enempää kuin kenellekään muulle. Ajan levottomuus ryntäsi
vastustamattomasti tuon rauhaisiin perintätapoihinsa kiintyneen
vanhan herraskartanon yli. Jo kesällä oli ollut pakko poistaa
puistosta kaikki keisaripatsaat, kun yksi niistä oli särjetty.
Mutta pian tapahtui paljoa kauheampaa aivan välittömästi Monrepos'n
asukkaitten lähistöllä. Syyskuun 11:ntenä sotamiehet hirttivät erään
tykistökapteenin aivan puiston laidasta alkavaan metsään, ja pian sen
jälkeen tuli sama kohtalo kahdenkymmenen muun upseerin osaksi. Paroni
Nicolaynkin kotiin sotilaat tulivat "etsimään upseereja" ja vielä
toistekin luultavasti aikoen vangita hänet, mutta silloin onnistui
erään tilalla työskentelevän venäläisen työmiehen pelastaa isäntänsä
vaarasta.
Marraskuun lakon aikana paroni Nicolay oli täydessä toimessa --
seurakuntaliiton kehoituksesta hän esiintyi useita kertoja Viipurissa
puhujana sekä pienissä piireissä että suurelle yleisölle. Hän alkoi
nyt m.m. pitää raamatuntutkisteluita filippiläiskirjeestä -- tuosta
kärsimyksen ja voittoisan ilon kirjeestä, johon hän oli syventynyt ja
johon hän oli venäläisiä ylioppilaita varten kirjoittanut samanlaisen
selityksen kuin hänen Markuksen evankeliuminsa "käsikirja" oli.
Pahimpina marraskuunpäivinä oltiin aikeessa peruuttaa kokoukset,
mutta päätettiinkin sentään jatkaa. Paroni Nicolay kulki monet illat
kaupunkiin ja sieltä takaisin tuon pimeän, huonoon huutoon tulleen
metsän läpi, iloiten siitä, että Jumala varjeli hänet pelkäämästä
noilla retkillä.
"Me istumme Jumalan koulupenkillä ja opimme uskomaan näkemättä", hän
kirjoitti K. A. Wredelle, kun lakkoaika oli ohi. "Kalliin opetuksen
saa, ken oppii käsittämään, että me tosiaan voimme todellisissa
vaaroissa ja hädissä olla rauhassa, koska Jumala pitää huolta
lapsistansa. Herran läsnäolo, varjelus ja uskollisuus on tosiasia,
sen saamme huomata yhä uudelleen."
Paul Nicolay tunsi näihin aikoihin syvästi, että hänen nyt enemmän
kuin koskaan "tuli olla Herran suuna ja Jumalan viestin tuojana".
Viipurissa hän ei pitänyt ainoastaan raamatuntutkisteluja, vaan myös
esitelmiä sekä alusti eräässä keskustelutilaisuudessa ajankysymyksen:
"Mitä tämä aika vaatii kristityltä?" Joulukuun alussa hän kertoi
kaupungin venäläisessä reaalikoulussa ylioppilaitten kristillisestä
maailmanliitosta, ja saman kuun lopulla hän kävi Pietarissa, missä
piti esitelmän Johannes Kastajasta. Vaikka hän nauttikin, kun sai
olla erillään suurkaupungin humusta, toivoi hän kuitenkin, että.
Monrepos'ssa-olo muodostuisi vain lepoajaksi, ja että "Herra
seuraavana vuonna taas tahtoisi käyttää heikkoa palvelijaansa". Vielä
kerran hän matkusti Pietariin tammikuun 24:ntenä 1918, ja siellä
hän puhui tuolle sanomattomiin kärsimyksiin tuomitulle kaupungille
Ilmestyskirjan 21: 5:nnen värssyn sanoista: "Katso, uudeksi minä teen
kaikki" -- vei viimeisen toivehikkaan viestinsä ihmisille, joiden
parissa hän oli työskennellyt niin kauan. --
Vuodenvaihteessa paroni Nicolay kirjoittaa: "Niin päättyy siis tämä
hirveä vuosi, kauhein koko elämässäni, ja kuitenkin vuosi, jona
Jumalan hyvyys ja uskollisuus ei ole koskaan pettänyt. Kiitos ja
ylistys!" Uudesta vuodesta tuli vastavierinyttäkin kamalampi, mutta
häntä ympäröi sama rauha, ja Jumala käytti palvelijaansa lakkaamatta.
Kun vähitellen kaikki tiet muuallepäin telkeytyivät, omistautui
paroni Nicolay, kuten sanottu, työhön Viipurin seurakuntaliitossa.
Hän sai raamatuntutkistelunsa filippiläiskirjeestä päätetyiksi
säännöllisesti pidetyissä torstainkokouksissa ja alkoi sitten
tutkielmasarjan Jeesuksen vertauksista -- Luukkaan 15:nnestä,
hääjuhlasta, kylväjästä, viinitarhan työmiehistä, kymmenestä
neitsyestä, kymmenestä talentista -- ja jatkoi näin aina toukokuuhun
asti, siis koko "punaisen kauhunajan", joka Viipurissa alkoi
tammikuun lopulla ja ulottui huhtikuun viime päiviin. Tämän ajan
kokemuksista hän kirjoittaa helmikuun 13:ntena Mr. Mottille:
"Me elämme kauheita aikoja, niinkuin luultavasti tiedätte, sekä
Venäjällä että täällä Suomessa, missä käydään sisällistä sotaa.
Eteläosa, siihen luettuna Turku, Helsinki, Tampere, Kotka ja
Viipuri, ovat punakaartilaisten käsissä -- Venäjän bolsevikkien
kaksoisveljien, jotka aikovat toteuttaa täällä sikäläiset kummalliset
sosialistiset teoriat. Uskon silmä näkee siinä välttämättömän
rangaistuksen, joka on Jumalan lähettämä eikä kestä iäti. Ihmishenki
ei nyt maksa paljoa Venäjällä eikä Suomessa. On epämieluista tuntea
olevansa vallankumouksellisen väkijoukon ja sen teoretisoivien
johtajien vanki, tietäen samalla, että nälänhätä tosiasiallisesti
uhkaa juuri nyt -- ja kuitenkin tämä on uskon koulutusta. Meiltä
ei ole toistaiseksi puuttunut mitään ja olemme tulleet ilmeisesti
varjelluiksi. Jumala on, sen uskomme, pian poistava tämän ruoskan
-- niin pian kuin Hänen aikansa on täyttynyt. Jumala sallii auransa
kyntää Venäjää ja Suomea, se on varma enne siitä, että Hän on
aikeissa kylvää."
Niinkuin kirjeestä käy ilmi, ei paroni Nicolayn tarvinnut
mieskohtaisesti kärsiä punaisena aikana. Tosin pitivät
punakaartilaiset erään tilalla syntyneen miehen johdolla
kotitarkastuksen Monrepos'ssa, mutta he käyttäytyivät "vallan
siivosti", olivatpa jonkunverran hämilläänkin -- ehkä siksi, että
johtaja oli mieleltään suopea tilan omistajaa kohtaan ja tarkastuksen
toimeenpano oli hänelle epämieluisaa. Hengellistä työtään paroni
Nicolay sai tehdä esteettä -- se oli hänestä mitä suurin etu. Hän oli
iloinen, kun sai keskittyä _yhteen_ työhön, ja kirjoitti myöhemmin,
että tämä talvi oli hänelle ruumiillisesti rauhallisin -- hänenhän ei
tarvinnut matkustella eikä hajoittaa voimiaan.
Sekin häntä ilahdutti, että hätä vei monet lähemmä Jumalaa.
"Vallankumouksen tulen hehkussa ihmisten sydämet olivat levottomia ja
kirkot täydempiä kuin koskaan tavallisina aikoina. Minut pakotettiin
monesti saarnastuoliin, ja vaikkei se ollut minulle mieluista,
muistelen nyt kiitollisena tätä yhteistoiminnan aikaa pastori N:n
rinnalla, kun me palvelimme hätään joutuneita ihmisiä", hän kirjoitti
myöhemmin? Työ, johon sanat viittaavat, oli muuan esitelmäsarja, joka
pidettiin kirkossa ja oli osaksi puoli apologeettista laatua, kuten
esim. puhe: "Kaksi pakottavaa syytä miksi uskoa Kristukseen", osaksi
puhtaasti hartaudellisluontoinen, niinkuin esim. puhe: "Kristus
myrskyssä". Näitä esitelmiä olivat kuulemassa monet, jotka eivät
olleet koskaan olleet ahkeria kirkonkävijöitä eivätkä mielellään
tulleet raamatuntutkisteluihin ja seurakunta-iltoihin -- ja jotain
_Jumalan todellisuudesta_ toi heidän näkyvilleen puhujan levollinen
luottamus ja ehdoton varmuus "näkymättömistä".--
Paroni Nicolay ei unohtanut venäläisiäkään, joita ajan myrskyt
olivat heitelleet Viipuriin. Täältä tyyssijansa etsineitä oli myös
everstinna Pashkov, joka oli asettunut kaupungin lähistöön erääseen
huvilaan. Hänen luokseen kokoontuivat maanpakolaiset hartauteen
ja rukoukseen, ja paroni Nicolay johti usein kokouksia. Tällöin
muodostettiin uskonnollinen yhtymä, joka elää yhä hänen kuoltuaankin
ja everstinna Pashkovin muutettua paikkakunnalta.
Niin toimelias kuin Paul Nicolay olikin, alkoi kuitenkin luonnoton
yleinen tila tuntua yhä painostavammalta, kuta pitemmälle kevät
ehti. Huhtikuussa tuli tuo suuri käänne ja sen tuoma helpotus, mutta
myös sen seuralaisina uutta kärsimystä ja uutta surua. 24:ntenä
valkoiset alkoivat piirittää Viipuria, ja 25:ntenä saapui parvittain
pakolaisia, enimmäkseen vaimoja ja lapsia, lähiseutujen köyhää
väestöä, etsimään suojaa Monrepos'sta. Täältä he saivat muutamaksi
päiväksi tyyssijan sekä hoitoa, ja rajun ammunnan aikana, monien
srapnellien räjähdellessä aivan rakennuksen vierellä, tilan omistaja
luki psaltarista 46:nnen psalmin -- "Jumala on turvamme ja voimamme"
-- järkytetyille vierailleen. Monrepos'hon nähden toteutuivat psalmin
sanat kirjaimellisesti -- ei ainoakaan ikkunanruutu edes särkynyt
pommituksesta.
29:nnen päivän aamuna paroni Nicolay kutsuttiin ulos ja näki siellä
hämmästyksekseen joukon harmaapukuisia nuoria miehiä -- Kajaanin
rykmentin valkokaartilaisia, Viipuri oli vallattu ja ankara jännitys
ohi, mutta niinkuin useimmille olivat hänellekin sitä seuranneet
päivät hyvin raskaita. Hän sai nyt kuulla Viipurissa ja muissa
kaupungeissa tehdyistä murhista sekä taistelun monista uhreista
-- m.m. vaikutti häneen syvästi tieto, että molemmat nuoret Bruun
veljekset, hänen vanhan ystävänsä pojat, olivat menettäneet henkensä.
Niin pian kuin kävi päinsä hän lähti paroni Henrik Wreden kotiin
iloisena tavatessaan tämän terveenä ja reippaana huolimatta kovin
koetellun Kouvolan läheisyydestä. Mutta täällä hän kuuli kerrottavan
monista kaameista tapahtumista.
Ettei kaikkea vääryyttä oltu voitettu sillä, että valkoiset voittivat
-- sitä ei Paul Nicolay voinut olla näkemättä sisäisille arvoille
selkeine katseineen. Jo lähipäivinä Viipurin valloituksen jälkeen
hän sai olla toteamassa kauheita kohtauksia, niinkuin silloin, kun
hän matkalla Monrepos'sta kaupunkiin näki voittajien surmaavan
valleilla joukon venäläisiä, jotka epätoivoisesti heiluttivat
nenäliinojaan ja pyysivät armahdusta ja joista monet olivat
viattomia. Vankien näkeminen, kun näitä kuljetettiin kasarmeihin,
herätti hänessä niin ikään raskaita, vakavia ajatuksia. Hän oli
koko olennoltaan ja käsitystavaltaan "porvari", mutta kristitty oli
hänessä luokka-ihmistä voimakkaampi, ja vaikka hänestä oikeuden
tuli tehdä tehtävänsä, järkytti häntä ajatus, että _kosto_ saisi
tällaisena hetkenä vapaan vallan. Hän ja kauppaneuvos William Hackman
julkaisivat siksi yhteisesti huhtikuun 30:ntenä Viipurin lehdissä
vallassaolijoille seuraavan vetoamuksen:
"Koroitettakoon tänä vakavana hetkenä, jolloin on kyseessä niin
paljon, ääni puoltamaan kiihkotonta menettelyä syyllisiksi
joutuneita kansamme lapsia kohtaan sekä viisasta arvostelukykyä
heidän rankaisemisessaan.
"On tosin surullista, mutta välttämätöntä, että yhteiskunta
puhdistetaan julmista, tunnottomista väkivallantekijöistä. Mutta
useimmat nyt vangituista työläisistä eivät ole näitä. Monet
työmiehistämme joutuivat punakaartiin, koska sitä ennen kuuluivat
työväenyhdistyksiin, ja heidän siis nyt oli mentävä joukon
mukana. He ovat kiihoittajain harhaan johtamia ja katuvat nyt
syvästi sekä ovat katkeroituneita johtajilleen.
"Kohdelkoot vapauttajamme -- ja me itsekin -- tätä ryhmää
viisaasti, säälivästi ja inhimillisesti. Jos näitä työläisiä
rangaistaan sokeasti, on katkeruus oleva suunnaton, ja
yhteiskuntamme haavaa pahennetaan moninverroin. Jos näitä
työläisiä kohdellaan viisaasti, säälivästi ja inhimillisesti, on
päästy askel eteenpäin kohti sisäisen rauhamme palauttamista,
luokkavihan lievittymistä ja yhteiskunnan uudestirakentamista.
"Älkööt kosto ja viha himmentäkö nuoren itsenäisen
valtiojärjestyksemme aamunkoittoa."
Persoonallisissa suhteissaan alustalaisiinsa ei paroni Nicolay
milloinkaan, sanoo pastori Valkama, antanut heidän valtiollisen
kantansa vaikuttaa asiaan, milloin oli annettava heille aineellista
apua. Hän piti myös "hulluutena" tuota viranomaisten käskyä, että
kaikkien venäläisten oli kymmenen vuorokauden kuluessa lähdettävä
maasta. Hänen 614:stä vuokraajastaan oli 115 venäläisiä, ja heidän
vaikea asemansa säälitti häntä kovasti, minkävuoksi hän päättikin
käydä linnanpäällikön puheilla heidän puolestaan.
Mutta kaiken tämän ohessa paroni Nicolay ei luopunut uskonnollisesta
toiminnastaan. Hän tunsi, ettei siihen ollut oikeutta. "'Rast ich,
so rost ich' ('Jos lepään, niin ruostun') on kaiverrettu vanhaan
saksalaiseen säilään", sanotaan päiväkirjassa. Raamatuntutkistelunsa
filippiläiskirjeestä hän oli nyt jättänyt ruotsinkielisessä asussa
painoon ja luki sen oikaisuvedoksen kesällä. Puhuttuaan toukokuun
16:ntena viimeisen kerran Jeesuksen vertauksista hän oli tarttunut
käsiksi toisiin tehtäviin: hän syventyi Jaakobin kirjeeseen ja piti
Diakonissalaitoksella sarjan selityksiä profeetta Eliaan kirjasta.
Elokuussa hän sai kutsun Södertäljen vuotuiseen konferenssiin ja
kirjoitti siitä Mr. Sloanille: "Nyt iloitsen edeltäpäin Ruotsissa
pidettävästä Södertäljen kokouksesta, jonne minua ovat kutsuneet
prinssi Bernadotte ja tohtori Fries. -- -- 'Jumalan hajalla olevain'
lasten yhteen kokoaminen ja auttaminen, se on sitä työtä, jonka
vuoksi Kristuskin antoi henkensä. Minusta tulisi tehdä enemmän tätä
työtä. Me pidämme aika ajoin evankelioimiskokouksia kirkoissa ja
niitten ulkopuolella, mutta meidän pitäisi panna toimeen 4-5:n
kokouksen sarjoja Jumalan kansan hengellisen elämän syventämiseksi.
Sellainen työ on tuskin alullakaan. Konferenssien kokoonkutsuminen
olisi jo askel sinnepäin. Nykyjään se on melkein tai kokonaan
mahdotonta, kun ruuan hankkiminen ihmisjoukoille on niin vaikeata.
-- -- Kaikki alkaa olla yhä enemmän nurin narin tässä maailmassa,
ja Herramme Jeesuksen Kristuksen tulemus ilmaiseikse yhä enemmän
siksi ratkaisuksi, jota kohti koko tämä sekasorto on käymässä. --
Tämä hirveä sota, jota on sanottu Euroopan itsemurhaksi, ei näy pian
päättyvän. Aletaan paremmin ymmärtää mahdolliseksi, että pakanain
aika lähenee loppuaan".
Samassa kirjeessä paroni Nicolay tekee selkoa Mr. Sloanin ystävistä
Venäjällä ja jatkaa: "Hirmuista on elää anarkistisessa maassa. Oppii
ymmärtämään hyvin kouriintuntuvalla tavalla Herran sanat Matt. 24:
12:nnessa: 'sentähden että laittomuus pääsee valtaan, kylmenee
useimpain rakkaus'."
Tuskin tarvinnee sanoa, että sota, tuo "Euroopan itsemurha",
joutui Paul Nicolayn, niinkuin kaikkien ajattelevain ihmisten
silmissä, edustamaan kaikkea pahaa yhteenkoottuna. Mutta kuten
olemme aikaisemmin nähneet, olisi hänestä sotakin voinut olla
Jumalan aseena, keinona Hänen suurten, ihmiskuntaa tarkoittavien
aikeittensa toteuttamiseksi. Yksilöllinen kuin oli, ei hän koskaan
tahtonut suhtautua sodan probleemiin tämän kysymyksen yleisessä
muodossa -- jokaisen tuli hänen mielestään ratkaista tämä kysymys
omalta kohdaltaan Jumalan erikoisen johdatuksen mukaisesti. Hän ei
ollut siis sotaa vastaan; vuorisaarna oli hänestä lähinnä kristityn
yksityiselämän ohjenuora. Hänen suhteessaan maailmansotaan ilmeni
hänen inhimillinen rajoituksensa siten, että hän asettui toisen
riitapuolen puolelle. Tuntien järkähtämätöntä myötätuntoa kaikkea
englantilaista kohtaan ja koskaan voittamatta vastenmielisyyttään
Saksaan -- mikä ei muuten häirinnyt hänen suhdettaan niihin
saksalaisiin ja "saksalaisystävällisiin", jotka olivat häntä lähellä
-- hänestä liittolaisvaltain taistelu tätä maata vastaan oli
taistelua ylevämpien ihanteitten, uuden, paremman ajan puolesta.
Sodan päätyttyä hän kirjoitti siitä Mr. Sloanille.
"Minä kirjoitan suurten valtiollisten tapahtumain vaikutuksen
alaisena. Oikein helpottaa, kun näkee oikeuden voittavan. On kuin
Jumala olisi antanut vanhurskautensa saada riemuvoiton koko maailman
silmäin edessä. Saksalainen sananlasku sanoo: 'Jumalan mylly jauhaa
hitaasti, mutta ihmeen hienoa.' -- Ylistetty olkoon Jumala."
Paroni Nicolay toivoi paljon liittoutuneitten toimenpiteistä
bolsevikkejä vastaan -- hän ei saanut nähdä, että heitä vastaan
tähdätyt aineelliset aseet osoittautuivat aivan voimattomiksi, yhtä
vähän kuin sitäkään, millaiseksi "rauha" lopulta rappeutui. Mutta hän
ymmärsi myös nyt, että Jumala tiesi parhaiten, kuinka kauan Venäjän
oli tuskailtava auran alla, jotta "Hänen kylvönsä tunkisi kyllin
syvälle", ja ettei "Hänen aikaansa" voinut jouduttaa keinotekoisesti.
--
Samassa kirjeessä, jossa rauhantekoa kosketeltiin ja joka on
kirjoitettu marraskuussa, tekee paroni Nicolay selkoa vaikutelmistaan
Södertäljen kokouksesta, joka oli pidetty syyskuussa ja johon hän
oli ottanut osaa. Hän kertoo, että seurustelu muitten kristittyjen,
m.m. herra ja rouva Friesin kanssa, oli ollut hänelle suureksi
iloksi. "Se oli nautintoa (such a treat)." Vaikka hän antoi arvoa
yksityisille puhujille niinkuin prinssi Bernadottelle, ei hänestä
kokous ollut sentään verrattavissa siihen, mitä hän oli nähnyt ja
kuullut edellisenä vuonna Keswickissä. Kirjeen lopussa hän puhuu
työmahdollisuuksista Suomessa.
"Nyt avautuvat minulle Suomessa uskonnollisen toiminnan ovet. Me
haluamme herättää ruotsalaisissa seurakunnissa hengellistä elämää
ja koota ne, jotka tahtovat olla kristityltä, sisäpiiriksi, jotka
kokoontuvat, muodostavat raamattupiiriryhmiä ja lämmittävät toinen
toisiaan. Nykyisin he aivan häipyvät kirkon nimellisten jäsenten
suureen joukkoon eivätkä edes tunne toisiaan. Sisäpiiri olisi
seurakunnan sielu, elämän, lämmön, toiminnan keskus silloinkin, kun
pappi ei ymmärrä mitä hänen tulisi olla. Olen saanut käydä muutamilla
paikkakunnilla näissä asioissa ja huomenna toivon voivani matkustaa
viikoksi Kotkaan. Jos voisimme muodostaa tällaisia piirejä useissa
paikoin, olisi aivan luonnollista, että ne saisivat kokoontua joskus
yleisiin kokouksiin. Suomen sivistynyt luokka on koskematon ja
hirvittävän tietämätön hengellisistä asioista."
Vähemmän kuin koskaan ennen paroni Nicolay otti lukuun terveyttään
ja voimiaan. Hän tunsi, että hänellä oli paljon tehtävää -- ja että
aika oli lyhyt. Elokuussa paroni Wredelle kirjoitetussa kirjeessä
sanotaan: -- -- "Minusta tuntuu, ettemme me suomalaiset saa panna
käsiämme ristiin, vaan että me nyt olemme valmiit kuulemaan
'Haggain-viestiä'. Antakoon nyt Jumala viisautta ja suokoon meidän
päästä selville mikä on Hänen suunnitelmansa mitä tulee Jumalan
valtakuntaan Suomessa. Tulee ajatelleeksi Herran sanoja Job. 9:
4:nnessä." ["Niin kauan kuin on päivä, tulee meidän tehdä sen tekoja,
joka minut lähetti; tulee yö jolloin ei kukaan voi tehdä työtä."]
Ruotsissa -- Södertäljen-matkallaan ja myös Tukholmassa, jonka
kautta hänen oli kuljettava ja jossa hän viivähti -- esiintyi hän
monet kerrat ja puhui m.m. kahdesta aineesta, jotka olivat enemmän
kuin mikään muu hänen sydämellään, aiheista: _"Parempi elämä"_ ja
_"Kristuksen tulemus"_. Suomeen palattuaan hän antautui, kuten
ylempänä julkaistu kirje Mr. Sloanille viittaileekin, kokonaan työhön
sisäpiirien muodostamiseksi seurakuntiin. Kuten mainittu, kävi hän
useissa maamme eteläosan kaupungeissa herättääkseen harrastusta
tähän lempiajatukseensa. Kun muuan Porvoon papeista kysymyksistä
neuvoteltaessa käytti sanontaa "Herran ystäväin yhtymä", nousi
paroni Nicolay heti lausuakseen ilmi kiitollisuutensa siitä, että
oli käytetty tuota nimitystä: "_Herran ystävät_ -- sepä sana osui
oikeaan." Ja päiväkirjassa on mainittu tämä pieni välikohtaus. --
Vuoden lopulla alkoi kuitenkin uupumus tuntua -- ja hänen
esitelmissäänkin oli huomattavissa ajoittain jonkinlainen väsähdys.
Hän tunsi sen itse, ja se vaivasi häntä. Jonkin esitelmäsarjan
päätettyään hän kirjoittaa: "On kuin olisi täytynyt suorittaa
joukko tutkintoja." Siitä huolimatta hänellä on paljon annettavana
kuulijoilleen juuri senkin vuoksi, että hän taisteli monille ilmeistä
taistelua väsymystä vastaan ja että hänen persoonallisuudellaan oli
nyt jos koskaan itsekieltäymyksen leima. Sillä tuskinpa hän oli
milloinkaan niin ikävöinyt saada "kuolla omasta itsestään" viedäkseen
Herransa asian voittoon. Kerran hänen esiintyessään Kotkassa muuan
paikkakuntalainen kiitti häntä kaikkien puolesta huomauttaen, että
hän oli tehnyt Hussin tavalla -- valaissut lampulla evankeliumia ja
itse jäänyt varjoon. Päiväkirjassaan hän kirjoittaa siitä: "Nuo sanat
ilahduttivat minua enemmän kuin mikään muu mitä olisi voitu sanoa,
sillä sitä juuri olin rukoillut ennen tänne tuloani."
Joulukuun paroni Nicolay vietti hiljaisesti Monrepos'ssa
huolehtien esikaupunkialueittensa myyntiasioista ja valmistellen
kirjallista esitystä raamatuntutkisteluksi ensimmäisestä
tessalonikalaiskirjeestä, jota hän käsitteli myös Viipurissa.
Tämän vuoden -- viimeisen, jonka hän eli päähän asti -- hän näki
siskoilleen päättyvän heidän kerallaan rukouksiin vaipuneena.
Päiväkirjan tavanmukaisessa uudenvuodentutkistelussa sanotaan:
"Hirveä vuosi -- vallankumous, sisäinen sota, nälänhätä! Mutta Jumala
on pitänyt meistä huolta kaikin tavoin runsain armoin, niin ettei
meiltä ole puuttunut mitään. Rukoilen, että Hän olisi kanssamme ensi
vuonna ja tekisi minut paremmaksi kristityksi."
_"Paremmaksi kristityksi"_ -- nuo sanat voisi panna Paul Nicolayn
koko viimeisen elinvuoden tunnukseksi. Tammikuussa hän kirjoitti:
"En tunne itseäni ollenkaan toivehikkaaksi ja iloiseksi tämän vuoden
alkaessa. Ehkä se johtuu ruumiillisesta painostuksesta? Tuli mitä
tuli, minun velvollisuuteni on pysyä uskonliitossani ja luottaa
kaikessa Jumalaan, kun kaikki on hyvin, ja eipä edes väkivaltainen
kuolema voisi häiritä rauhaani." Hän jatkoi koko talven ja kevään
seurakuntatyötään eri kaupungeissa sekä raamatuntutkisteluitaan
Viipurissa -- mutta oli kuin samalla _yksi_ ajatus, tietoisuus
kaikesta, missä hänen pyhityksensä vielä oli puutteellinen, olisi
hänen hartaan Kristuksen tulemuksen odottamisensa ohella yhä enemmän
saanut valtoihinsa hänen sisäelämänsä. "Jumala ei ole aikonut
vain pelastaa meidät, vaan myös hioa meistä jalokiviä Kristuksen
kruunuun." Päivittäisessä työssä lannistettava ruumiillinen heikkous
aiheutti hänelle kärsimyksiä, joiden käsiteltäväksi hän antautui
kuin hiottava työkalu, hartaasti haluten edes yhden kerran saada
kokonaan voitetuksi vielä vajavaisesti nujerretun vanhan minänsä.
Hermojen huonous ilmeni usein, ja hänellä oli kiusauksia kiivauteen
ja kärsimättömyyteen, mutta hän ei tyytynyt siihen itsepuolusteluun,
joka olisi ollut aivan käsillä. "Epäystävällisyyden puuskasta
vapautti minut silmänräpäyksessä ajatus: 'kiellä itsesi'", hän
kirjoittaa kerran, ja toisen kerran hän sanoo: "_Ristiinnaulitse
itsesi_ -- 'Hän ei voi olla minun opetuslapseni' muulla tavoin. Se
ei voi onnistua muulla tavoin. Ei mihinkään muuhun luottamisesta ole
apua kuin tästä suhtautumisesta omaan minään."
Keväällä ilmaisi paroni Nicolayn sydän heikontumisen oireita,
ja lääkäri kielsi häntä saarnaamasta kirkossa, mutta osittain
hän ei ottanut kieltoa noudattaakseen. Seurakuntapiirissä hänen
raamatunselityksensä koskivat nyt toista tessalonikalaiskirjettä
ja Jobin kirjaa. Kun hän esiintyi, saattoi hän yhä tuntea, aivan
niinkuin kristillisen toimintansa ensi vuosinakin, suurta tuskaisaa
levottomuutta, voimattomuutta tehtäväänsä. Mutta -- "saatana voi
peloittaa, vaan ei estää", nämä sanat, jotka Wilder kauan sitten
oli lausunut hänelle ja joita hänen oli tapana usein toistaa, hän
huomasi tosiksi nyt niinkuin ennenkin. Voimaa hän aina ammensi
hiljaisuudesta Jumalan kasvojen edessä. Joskus hän tunsi itsensä
liian heikoksi rukoilemaan -- ja hän koetti antautua tunniksi "hiljaa
odottamaan Jumalaa". -- "Se on vaikeata, mutta alkaa auttaa", hän
kirjoitti siitä. -- Toukokuussa hän piti seurakuntapiirissä viimeisen
raamatuntutkistelunsa -- se käsitteli Pyhän Hengen saamista. Liittyen
roomalaiskirjeen seitsemännen luvun 6:nteen värssyyn hän tehosti
sitä, että sen toisena ehtona on itsekieltäytymys, toisena --
luottamus Pyhään Henkeen. Molemmat ehdot ovat yhtä järkähtämättömät.
Kun joku huomautti myöhemmin, että Henkeä on vain odotettava, vastasi
paroni Nicolay: "Niinpä kyllä, mutta _voidaksemme odottaa meidän
tulee olla kuuliaisia_."
Samaa ajatusta, ettei henkemme voi kasvaa niin kauan kuin
ihmisen sisimmän laita ei ole niinkuin pitäisi, hän tehosti
myös raamatuntutkistelussaan Vaasassa N.N.K.Y:n kesäkursseilla,
jotka pidettiin kesäkuussa ja jonne hän matkusti heti Ilmajoen
ylioppilaskokouksesta. Vaasan päivinä hän oli todella onnellinen
-- vastoin kaikkea odotusta, sillä hän ei ollut mielellään
kokouksissa, joissa oli pelkästään naisia osanottajina. Hän tunsi,
että "ilmassa oli herätys". Vaasassa olleilla taas oli puolestaan
kaikilla se tunne, että Paul Nicolaysta tällöin säteili voima,
joka ei ollut hänestä itsestään lähtöisin. Hän liikkui hiljaisena,
kuten tavallisesti, jos mahdollista vielä entistäänkin vähemmän
haluten itse päästä ääneen, hän seurusteli kaikkien kanssa yhtä
luonnollisesti kuin ennen, tyyni mieliala oli myös entinen. Mutta
hänen olennossaan ilmeni jotain uutta tuon kaiken ohella.
"Päivän ihanat kokoukset olivat päättyneet", sanotaan rouva af
Forselleksen kirjoitelmassa Ad Lucemissa. -- "Nyt verhosi pohjolan
valoisa yötunnelma maat ja meret, ja me astelimme verkalleen kotiin
päin. Auringon viime säteet loivat ihmeellistä hohdetta polullemme.
Minä mainitsin sanasen siitä, kuinka hyvä päivän raamatuntutkistelu
oli ollut, ja kuinka todelliseksi oli minulle käynyt meidän omasta
minästämme vapauttava Jumalan voima. 'Se mitä sanoin, oli tullut
suoraan sulatusahjosta', virkkoi Paul Nicolay hiljaa. -- Auringonko
viime jäähyväiset heijastuivat hänen kasvoillaan, vai toinenko valo
jo sädehti hänen ympärillään? En tiedä, mutta sen tiedän, että
Jeesuksen sanat: Te olette maailman valo silloin kävivät sisällöltään
minulle kirjaimellisesti eläviksi, samalla kuin mieleeni tunkihe
tietoisuus, ettei Paul Nicolay enää jäisi pitkäksi aikaa luoksemme."
Joka tapauksessa lienevät tuskin monet rouva Forselleksen lailla
aavistaneet jo silloin paroni Nicolayn lähdön läheisyyttä. Hän oli
aina ollut kivulloinen, ja ne, jotka näkivät hänet Ilmajoen ja Vaasan
kesäisinä päivinä täydessä työssä ja toimessa, katse suunnattuna
uusiin tehtäviin, eivät yleensä ajatelleet, että hänen työpäivänsä
läheni loppuaan. Hänelle itselleen ei kuolemanajatus ollut koskaan
ollut outo, niinkuin tiedämme -- ja se toistuu useasti myös viimeisen
kesän kirjeissä ja muistiinpanoissa.
Kesäkuun alussa hän kirjoittaa paroni K. A. Wredelle: "Täällä on
sangen yksitoikkoista ja ikävää, varsinkin kun en voi kulkea nopeasti
tai ponnistella saamatta hengenahdistusta. Lääkärit sanovat, ettei
se johdu sydänviasta, vaan verisuonten kalkkeutumasta. Tuo kaikki
muistuttaa iästäni, sekä ettei meillä ole täällä pysyvää kaupunkia,
vaan me etsimme parempaa." Mutta heti sen jälkeen hän katsahtaa
taas eteenpäin kauan suunniteltuun Keswick-kokoukseen. "Sinä
täytät 60 vuotta syyskuun 18:ntena, kun me kaikki olemme koolla
Porvoossa. Henrik lupaa tulla mukaan. Muista tätä kokousta joka päivä
rukouksissasi. Jollei Jumalan henki ole mukana, niin onhan kaikki
turhaa." Naantalista, "ikävästä paikasta", minne hänen oli ollut
pakko lähteä Vaasasta hoitamaan terveyttään, ja missä hän viettää
parhaat hetkensä yksinänsä kallioilla, hän kirjoittaa heinäkuun
13:ntena samalle ystävälle:
"Kun minä huomenna lähden 60:nnelle, tahdon mieluimmin lopettaa
edellisen vuoteni hieman puhelemalla kanssasi. Tohtori sanoo, että
sairastan pitkälle kehittynyttä kalkkeutumista, ja hän ei näytä
kiinnittävän suuriakaan toiveita täkäläisiin kylpyihin. Se ei huoleta
minua, mutta se kannustaa minua elämään niin lähellä Herraa kuin
suinkin koko lopun elämääni."
Naantalissa hänellä oli mielestään "aivan liian vähän tekemistä",
ja hänelle oli aina tervetullutta, jos hän voi olla hyödyksi,
varsinkin kun oli yksityiskeskustelussa koetettava auttaa etsiviä
lähimmäisiä. Eräänä päivänä hän puhui kaupungin rukoushuoneessakin.
Sitä paitsi hän hoiti koko ajan laajaa kirjeenvaihtoaan, jota
hän oli vähitellen oppinut pitämään "palvelustyönsä osana". Nyt
tämä kirjeenvaihto koski lähinnä Porvoon syyskokousta, ja kun hän
elokuun 7:ntenä -- "ilomielin" -- lähti Naantalista, hän antautui
voimansa takaa sen valmisteluihin. Hän tunsi parantolakauden
kaikesta huolimatta vahvistaneen -- "hermot rauhallisemmat ja muisti
parantunut", sanotaan päiväkirjassa -- ja siitä oli työ hyötyvä. Hän
kirjoitteli nyt myös toisen tessalonikalaiskirjeen selitystään --
työ, jonka hän sai pääasiallisesti valmiiksi elokuun 19:ntenä. Kolmea
päivää myöhemmin paroni Nicolay sairastui, ja hänen täytyi kutsua
lääkäri, joka huomasi hänen saaneen paratyyfuksen. Hänen ensi
ajatuksensa oli: "Onko tämä valmistusta Porvoon kokoukseen? Jos
Jumala tahtoo heikontaa minut siksi, ei minulla ole sitä vastaan."
Hän ei voinut ensin ollenkaan ajatella, että hänen oli jäätävä
pois tästä kokouksesta, johon hän oli eläytynyt yksityiskohtia
myöten. Mr. Sloanille kirjoittamassaan kirjeessä syyskuun 8:nnelta,
jolloin hän vielä oli sairaana, hän esittää englantilaiselle
ystävälleen konferenssin koko suunnittelun ja sitä koskevat pelkonsa.
Seurakuntatyöstään hän kertoo myöskin ja lisää: "Ehkä jatkan tänä
talvena, jollei Jumala vie minua erikseen." Jumala ei erehdy, tuo
ajatus lohdutti Paul Nicolayta, kun hän näki Porvoon kokouksen
avajaispäivän lähenevän hänen oman tilansa paranematta. Kun se
päivä -- 16:s -- koitti, hän kirjoitti Karlstorpiin ystävälleen:
"Minä olen vielä vuoteessa, neljättä viikkoa, mutta kuume alkaa jo
väistyä. Tosin on minulle pettymys, etten saa ottaa osaa Porvoon
kokoukseen, mutta käsitän sen niin, että Herra tahtoo antaa
siunauksensa jonkun toisen kautta." Ja päiväkirjassa kohtaa meitä
tuo luonteenomainen sana: "Minä en ymmärrä Jumalan teitä, mutta
eihän minun ole tarviskaan." Kokouksen kulkua paroni Nicolay seurasi
tarkoin, mikä olikin helppoa sen osanottajain monien kirjeitten
avulla. Hänen ajatuksensa ja rukouksensa sulkivat piiriinsä jokaisen
eri puheen, jokaisen ratkaisunhetken kokouksen varrelta -- ja ne
saapuivat perille, sillä konferenssin yleisvaikutelma oli, ettei
paroni Nicolayn läsnäolo ollut tuntunut koskaan niin selvästi kuin
nyt, kun hän oli poissa. Kokouksen jälkeen hänen luonaan kävi muuan
hänen nuorista ystävistään -- pastori A. Lehtonen -- ja hän sai
suullisen selonteon niin Porvoon kokouksesta kuin pohjoismaisesta
ylioppilaskokouksesta, joka oli elokuussa pidetty Tanskassa.
Lääkäri oli julistanut nyt varsinaisen taudin voitetuksi, mutta
suuri heikkous tuntui yhä. Syyskuun 25:ntenä -- vuoden "ratkaisevana
päivänä" -- paroni Nicolay oli jalkeilla odotellen ikävöimäänsä
suurta tapahtumaa. "Ei, ei vielä", hän kirjoitti illalla
päiväkirjaansa. -- Muutaman päivän näytti siltä, kuin olisivat voimat
alkaneet palata. Vuoteessakaan ollessaan hän ei ollut tahtonut olla
toimetonna, vaan luki oikaisuvedosta erääseen Kristuksen jumaluutta
käsittelevän kirjoitelmansa painokseen, joka oli määrä julkaista
Ruotsissa. Nyt hän antautui uusin innoin kaikkeen työhön, mitä
hän voi toipilaana suorittaa; niinpä hän pani kokonaisen päivän
venäläisten kirjojen pakkaamiseen, ne kun oli lähetettävä Amerikkaan
uusien painosten painatusta varten. 30:ntenä hän tuli ensi kerran
alakertaan päivällisille -- mutta hänen huoneeseensa johtavien
jyrkkien portaitten edestakaisin kapuaminen olikin liian rasittavaa.
Toistamiseen sairastumisensa jälkeen hän sai lokakuun toisen päivän
vastaisena yönä ankaran hengenahdistuksen -- ja tämän tapahtuman
mainitseminen on hänen viimeinen päiväkirjamerkintänsä. Samana
päivänä hän lähetti venäläiset kirjansa sekä kirjeitä useille
henkilöille -- prinssi Bernadottelle, jonka tuli saada kuulla
Porvoon kokouksesta, neiti Marie Bréchet'lle, sisarelleen kreivinna
Pahlenille ja eräälle ranskalaiselle serkulleen, pater Joseph de
Broglie'lle. Lokakuun kolmantena hän kirjoitti viimeisen kerran
ystävilleen Toivolaan, joita hän muisteli erikoisesti, heidän
kodissaan kun oli samoin sairautta, ja päivää myöhemmin hän lähetti
paroni K. A. Wredelle tämän tervehdyksen:
'Kiitos, rakas ystävä, rakkaista riveistäsi. Olkoon sinun suotu
iloisena ja siunattuna palata Helsinkiin työhösi. Minulla tuntuu
olevan koetusten ja Herran kurin aika. Olen ollut kuusi viikkoa
sairaana ja nyt juuri, kun aloin päästä jalkeille, sain sellaisia
hengenahdistuskohtauksia, ettei ole ennen ollutkaan, ja lämpö
kohosi. Jumala tietää, saanko koskaan jatkaa entistä työtäni.
Tervehdi Gertrudia sydämellisesti. Nyt olen taas vuoteessa.