Maaliskuun 5:ntenä 1910 Paul Nicolay kadotti äitinsä. Suhde
häneen oli ollut loppuun asti sama kuin nuoruusvuosina -- poika
oli ympäröinyt hänet rakkaudellaan ja kunnioituksellaan, ja äiti
puolestaan oli tukenut häntä neuvoin ja esirukouksin kaikessa hänen
työssään, kaikissa hänen vaikeuksissaan. Kaikki hänen pyrintönsä
olivat aina saaneet täyttä ymmärtämystä -- eikä tätä tosiseikkaa
kumoa se, että äidin ja pojan käsityksessä tästä tai tuosta
kristillisen elämän puolesta tapaamme vähäisiä eroavaisuuksia. Äidin
kuolemasta hän kirjoittaa kirjeessään Mr. Mottille:
"Me olemme kokeneet Jumalan hyvää johtoa hänen pitkällisen,
vaivalloisen sairautensa aikana -- Hän kun säästi äitini lääkärien
odottamilta kauheilta kivuilta, ylläpiti hänen kärsivällisyyttään
ja uskoaan suuren heikkouden hetkinä ja soi hänelle rauhallisen,
tuskattoman lopun. Sairaus oli epäilemättä jonkinlainen syöpä, alusta
alkaen toivoton, mutta ilman todettavia paiseita tai haavoja. Ensin
-- syyskuussa -- näytti siltä kuin loppu -- erittäin tuskallinen
loppu -- olisi ollut lähellä, mutta homeopatia tuotti lievitystä.
Syöminen ei kuitenkaan käynyt sen helpommin, ja vähitellen hän yhä
heikkeni, kunnes nukahti ikuiseen uneen. Muutamaa päivää ennen
kuolemaansa hän sanoi: 'Kuinka ihanaa olisikaan vaipua uneen
maan päällä ja herätä kirkkaudessa.' Viimeiseksi kuulin hänen
huuliltaan: 'Jumala siunatkoon teitä.' Me olemme hyvin tyyniä,
täysin varmoja, että tämä on Jumalasta, ja että Hän tekee kaikki
hyvin ja meidän parhaaksemme. Viime keskiviikkona äiti haudattiin
hautasaarellemme Suomeen lähelle Viipuria." -- Paul Nicolay tunsi
selvästi, ettei ero äidistä tullut olemaan pitkällinen, ja hän oli
monesti äitinsä kuoleman jälkeen tuntevinaan hänen läsnäoloaan.
Huolimatta levollisesta varmuudesta, että tapaus oli "Jumalasta",
se vaikutti häneen syvästi. Eikä se kuitenkaan estänyt häntä äidin
kuoleman jälkeisenä päivänä "päänsärkyisenä ja tyhjäsydämisenä"
pitämästä julkista esitelmää venäläisille ylioppilaille. Esitelmä
oli heikonpuoleinen -- mutta huhu puhujan kokemasta menetyksestä ja
hänen itsehillinnästään levisi ylioppilaitten keskuuteen ja teki
heihin syvemmän vaikutuksen kuin hehkuvinkaan kaunopuheisuus. -- Työn
tuli aina olla ensi sijalla hänen elämässään. "Sitä minä nyt eniten
toivon, että _todella etsisin Jumalan kunniaa ja etua_ ennen muuta
ja täyttäisin tehtävän, jonka hän on antanut suoritettavakseni", hän
kirjoittaa saman vuoden syyskuussa eräälle suomalaiselle ystävälleen.
"Tarkoitan -- Kristuksen elämässä on niin suurta ja syvällistä se,
että Hänellä oli niin suuri elämänpäämäärä, jonka vuoksi Hän eli:
'Minä olen kirkastanut sinut maan päällä -- -- --. Olen täyttänyt
sen tehtävän, jonka annoit minulle tehdäkseni.' (Joh. 17: 4.) Jospa
olisi samoin meidän elämämme! Kuinka innokkaita olisimmekaan silloin
levittämään Herran valtakuntaa, ja millä silmin katsoisimmekaan
kaikkia pettymyksiä, vaikeuksia, kiusauksia, kärsimyksiä. Mutta
kuinka äärettömän kaukana tunnenkaan olevani siitä. Se olisi elämää,
jolla olisi _yksi päämäärä, yksi tie, yksi sydän_. Kasvattakoon Herra
meidät siihen."
Kun tarkastaa Paul Nicolayn elämää kokonaisuudessaan, niin tuntuu
siltä, että hän oli päässyt verrattain pitkälle Jumalan koulussa
juuri siinä, mistä hän tässä mainitsee. Hänen harrastuksensa olivat
vähitellen keskittyneet yhä enemmän suureen päämäärään, hän pyhitti
voimansa yhä ehdottomammin tuon päämäärän vaatimaan toimintaan,
niin että hänen yksityiselämänsä ja yleisten pyrintöjensä välinen
raja häipyy miltei näkymättömiin. Hänen omaistensa täytyi kai jo
varhain tottua siihen, että saivat pitää hänet vain puolittain.
Äidin kuoleman jälkeen hän piti vanhempien siskojensa kera huolta
kodista -- nuorin oli jo 1890 sen jättänyt mennen avioliittoon
kuurinmaalaisen tilanomistajan, kreivi von der Pahlenin kanssa --
ja hän oli lämpimästi kiintynyt heihin sekä tunsi elävästi, kuinka
myötätuntoisesti he huolehtivat hänestä ja harrastivat hänen kaikkia
toimiaan. Mutta sen, joka ehdoitta antautuu suureen tehtävään,
tämä tehtävä aina jossain määrin eristää hänen lähimmistään ja
rakkaimmistaankin, minkä myös Paul Nicolay sai kokea. Niin Pietarissa
kuin Monrepos'ssa hän oli ennen kaikkea rintamamies, jolla ei ollut
omaa päätösvaltaa ja joka ei saanut unohtaa hetkeksikään, että hänen
oli kuultava ylempänsä käskyjä.
Paul Nicolay oli saanut elämältä paljon sellaista, jota pidetään
ihmisen onnena, -- yhteiskunnallisen aseman, varallisuutta,
perhesuhteita -- kaikki näytti olevan omiaan tasoittamaan hänen
tietään. Mutta mieskohtaisesta onnesta ei koskaan saanut tulla
hänen pyrintöjensä päämäärä. Ajallista hyvyyttä hän piti haltuunsa
uskottuna leiviskänä, ja tunnollisuutensa vuoksi tunsi hän usein
vastuun siitä raskaaksi. Monille alaisilleen ja palvelijoilleen hän
oli mielestään niin aineellisesti kuin hengellisesti velkaa, ja
omaisuuttaan hän tunsi olevansa ainoastaan kutsuttu hoitamaan, ei
käyttämään omaksi hyväkseen. Kun hän elämänsä lopulla -- vallankumous
oli tällöin huonontanut hänen taloudellisen asemansa, -- suunnitteli
Monrepos'n Viipurin esikaupunkeihin kuuluvien alueitten myymistä,
pohti hän varsinkin kahta kysymystä: kuinka järjestäisi myynnin niin
ettei vuokraaja joutuisi kärsimään siitä, ja kuinka käyttäisi niitä
suuria varoja, jotka se tuottaisi hänelle. -- Omalta kohdaltaan
hän oli äärimmäisen säästäväinen -- muistelkaamme vain hänen
suhtautumistaan purjehdusjahtiinsa. --
Jo varhain paroni Nicolay oli raamattuun nojautuen (lähinnä 5 Moos.
14: 22:een) määrännyt tulojensa kymmenykset uskonnollisiin ja
hyväntekeväisyystarkoituksiin. Tämä rahamäärä osoittautui kuitenkin
pian riittämättömäksi. Ennen kaikkea hänen omasta toiminnastaan --
matkoista, Venäjän ylioppilasliikkeestä, jota hän varsin tuntuvasti
tuki y.m. [Suomenkin Kristillistä Ylioppilasliittoa paroni Nicolay
kannatti taloudellisesti, joskin vähemmässä määrin. Hänen kuoltuaan
liitto sai Smk. 30,000, jotka hän oli jälkisäädöksessään määrännyt
sille. -- Pelastusarmeijan slummityö Viipurissa sai hänestä
lämpimän ystävän.] -- koitui suuria menoja. Anteliaasti hän myös
kannatti pakanalähetystä, jota hän harrasti lämpimästi, varsinkin
"China Inland Mission'ia" (Kiinan Sisälähetystä), jonka työhön
hän oli tutustunut englantilaisten ystäviensä kautta. Niinkuin
muihinkin varakkaihin turvautuivat häneenkin -- kirjeellisesti tai
suullisesti -- monet kertoillen hänelle todellisia tai kuviteltuja
tarpeitaan. Hän ei yleensä voinut mielestään jättää tällaisia
pyyntöjä huomioonottamatta -- enimmäkseen hän halusi hankkia varman
selon oloista, joiden vuoksi oli vedottu häneen, ja pyysi, kun ei
voinut sitä itse tehdä, tietoja ja neuvoa uskotuilta ystäviltään.
Jos avunpyytäjä oli helsinkiläinen, kohdistettiin kyselyt siten
monesti K. A. Wredeen, joka kaupunginlähetykseen perehtyneenä
monta kertaa saattoikin auttaa häntä näissä tiedusteluissa. Häntä
vaivasi, jos hän huomasi, että häntä joskus koetettiin pettää --
varsinkin häntä kuohutti se, että jotkut hänen puoleensa kääntyessään
olivat olevinaan uskovaisia luullen sen edistävän asiaansa. Paroni
Nicolay oli harvoin haluton auttamaan hädänalaista. Niin laajeni
yhä hänen yksityisen hyväntekeväisyytensä piiri, kunnes -- mikäli
ystävät saattoivat huomata -- hyvin suuri osa hänen tuloistaan meni
hädänalaisten ihmisten tai hyödyllisten yritysten kannattamiseen,
tavalla tai toisella.
Kuinka laaja tämä hyväntekeväisyys todellisuudessa oli, voitaneen
tuskin sanoa, sillä Paul Nicolay noudatti kirjaimellisesti Jeesuksen
vuorisaarnan kehoitusta jakaen almuja niin, ettei vasen käsi
tietänyt, mitä oikea teki. Hänen antinsa ei pukeutunut pöyhkeilevien
lahjoitusten muotoon, joista lehdet kertoilevat tai joita korein
puhein ylistellään. Paul Nicolay ei yleensäkään ollut niitä, jotka
saavat koko palkkansa täällä maan päällä. Pastori H. Valkama,
joka Viipurin esikaupunkien pappina joutui tekemisiin Monrepos'n
omistajan kanssa, sanoo tätä elämäkertaa varten antamassaan lisässä:
"Oikeastaan hän puhui verrattain vähän rakkaudesta, mutta hän toimi
sitä enemmän rakkauden hengessä. Sillä lukemattomat kerrat hän
antoi suoranaista aineellista apua, joka kaikessa hiljaisuudessa
loi päivänpaistetta ja iloa puutteen majoihin. -- -- Hän ei pitänyt
luetteloa näistä hyvistätöistään eikä sallinut muittenkaan siihen
ryhtyä. Mutta kaikkien orpojen isällä ja leskien turvalla on ne
sittenkin muistissaan."
On luonnollista, että paroni Nicolayn huolenpito hyvin suurelta
osaltaan kohdistui juuri hänen alustalaisiinsa Viipurin
esikaupungeissa -- Pikiruukissa, Saunalahdessa, Likolammissa ja
Sorvalissa. Mikäli hänellä oli aikaa oli hän heille hyvä isäntä.
Hänen suhteelleen mäkitupalaisiin ja työmiehiin antoi leimansa se
velvollisuudestaan tietoinen vakavuus ja lahjomaton oikeudentunto,
jotka aina olivat hänelle ominaiset. Aina auttamaan auliina milloin
tarvittiin, hän toisaalta vaati kaikilta tarkkuutta työssä.
Rehellisyyteen ja täsmällisyyteen, jotka olivat hänelle itselleen
tunnuksellisia ominaisuuksia, hän koetti kasvattaa ympäristöäänkin.
Niinpä hänessä, vaikka hän muuten oli kylläkin hyvänsävyinen, saattoi
ilmetä ankaruutta, kun joku vuokraajista hänelle ilmoittamatta jätti
sovittuna päivänä vuokransa maksamatta. Jollei joku voinut ajoissa
maksaa, odotti hän tämän ilmoittavan siitä, ja jos niin tapahtui,
oli asia hänen mielestään järjestetty toistaiseksi. Huolimattomuus
ja välinpitämättömyys herättivät hänessä syvää mielipahaa. Talon
palvelijatkin tunsivat paronin täsmällisyyden vaatimuksen, jota
heistä oli usein vaikea täyttää. Mutta monta kertaa he seisoivat
hämillään punastellen isäntänsä edessä, kun tämä -- vielä ankarampana
itseään kuin muita kohtaan -- kohteliaalla tavallaan pyysi anteeksi
jotakin vähäpätöistä laiminlyöntiä, johon hän oli mielestään syypää.
"Kuinka paljon useammin minä itse olin ollut paljoa huolimattomampi!"
sanoi muuan palvelijatar paronin kuoltua hänestä puhuessaan. Ja
ominaisuutena, johon oli erikoisesti kiinnittänyt hänessä huomiota,
hän mainitsi lisäksi _kärsivällisyyden_, tuon "jalokiven", jota Paul
Nicolay itse oli pitänyt vaikeimmin saavutettavana.
Niin paroni Nicolay tuli vaikuttaneeksi hyvää Monrepos'ssa ei vain
toiminnallaan, vaan yhtä paljon olemuksellaan. Mutta teossakin hän
harrasti alustalaistensa hengellistä kehitystä. Viime vuosina tilalla
oleskellessaan hän kävi aina sunnuntaiaamuisin Hiekan pienessä
vaatimattomassa rukoushuoneessa -- "hän tuli sinne rukoilevana",
kirjoittaa pastori Valkama, "kuunteli hartaana saarnaajan sanoja ja
rukoili hänen puolestaan." Näin hän joutui sisäisiin kosketuksiin
sekä esikaupunkipapin että tämän seurakunnan kanssa, ja pian alkoi
hänen aloitteestaan järjestetty työ Hiekan nuorison keräämiseksi
hartaus- ja raamatuntutkisteluhetkiin. Tämä työ jatkuu yhä niin
Hiekassa kuin Likolammissa, onpa suunniteltu sen ulottamista
muihinkin esikaupunkeihin. Kun oli kyseessä seurakuntatalon
rakentaminen Sorvaliin, omaksui paroni Nicolay lämpimästi tämän
ajatuksen, lahjoitti perusrahan rakennusta varten ja seurasi
hartaasti yrityksen jatkuvaa kehitystä.
Paljoa aikaisemmilta ajoilta oli peräisin paroni Nicolayn tottumus
koota joka päivä kello puoli yhdeksältä Monrepos'n suomeapuhuva väki
aamurukouksiin. Hän luki silloin heille itse Uutta Testamenttia,
johtipa lauluakin soinnuttomalla, mutta jotenkin varmalla äänellään.
1890-luvulla hän alkoi sitäpaitsi pitää aamuhartaushetkiä myös
talon venäläiselle palvelusväelle. Hänen äitinsä ja myöhemmin hänen
sisarensa keräsivät hartaushetkeen kaikki -- vieraat ja palvelijat,
-- jotka ymmärsivät saksaa. Näin täytti vähitellen omistajan henki
koko talon.
Ylläolevasta selviää jo kylläkin, etteivät ne kuukaudet, jotka
paroni Nicolay vietti vuoden mittaan Monrepos'ssa, tulleet olemaan
yksinomaan tai edes pääasiallisesti lepoaikoja. Mutta eräs seikka
aika ajoin pikemminkin raskautti olon vanhassa kodissa: tilan
sopimaton ilmasto, joka johtui sen alavuudesta lahden, n.s.
Suomenvedenpohjan, rannalla, josta aamuin illoin kohosi kosteata
usvaa. Tämä ei tietystikään ollut terveellistä sille, joka niinkuin
paroni Nicolay sairasti malariaa. Syksyllä 1910 hän kirjoittaa
siitä kirjeessään: "Minä voin niin hyvin kuin Monrepos'ssa on
mahdollista. Täkäläinen vesi ja ilma vaikuttavat minuun jollain
lailla haitallisesti, ja usein olen tyytymätön sekä niihin että
itseeni. Joskus ajattelen, ettei Jumala tahdo minun juurtuvan tänne,
jotten jättäisi Venäjän ylioppilastyötä." Tuo ajatus -- että hänen
Monrepos'ssa viihtymättömyydellään oli erikoinen tarkoitus -- oli
jo aikaisemmin johtunut hänen mieleensä. Kun hän v. 1908 miettii,
"miksei hänellä ole kotia, jossa hän voisi elää", hän lisää: "Jos
niin on laita ylioppilastyön vuoksi, niin täytynee ylioppilastyön
olla sen arvoinen."
Paroni Nicolayn kiintymys edeltäjiensä rakastamaan paikkaan, missä
hän itsekin oli nuorena viettänyt monta hupaista hetkeä, laimenee
siis vuosien vieriessä. Puiston kaunistamiseen hänellä ei ollut
harrastusta -- hän tyytyi pitämään kunnossa entiset istutukset,
mikä jo sekin vaati paljon vaivannäköä. Puistosta, joka oli avoinna
yleisölle, oli sitäpaitsi huolta, osa kävelijöistä kun harjoitti
siellä ilkivaltaisuutta. Penkit kaadettiin kumoon tai siirrettiin
sijoiltaan, huvihuoneitten seinät piirreltiin täyteen kirjoituksia,
muistomerkkejä tärveltiin -- vieläpä itse Ludwigsteinissä häirittiin
hautaristin rauhaa monet kerrat. Näin joutui paroni Nicolay,
joka olisi mielellään tahtonut uskoa ihmisissä asuvaan hyvään,
Monrepos'ssa päivittäiseen, juuri typeryydessään niin tuskalliseen
kosketukseen heissä olevan pahan ja ruman kanssa -- ja se vaikutti
masentavasti.
Tuskinpa siksi on syytä ihmetellä, että hän usein juuri Monrepos'ssa
tunsi itsensä väsyneemmäksi, voimattomammaksi vastustamaan omia
heikkouksiaan, tunsi olevansa täällä vähemmän "paikallaan" kuin
monissa muissa paikoissa. Olemme nähneet, että hän täälläkin taisteli
miehekkäästi täyttääkseen velvollisuutensa, mutta taistelu kävi
hänelle aika ajoin vaikeaksi, eikä ehkä liene aivan epäoikeutettu
tuo erään hänen ystävänsä sana, ettei hänellä ollut oikein hyvää
"kotituulta". Hilpeys, joka muuten oli hänen viehättävimpiä
puoliaan, hävisi hänestä usein kokonaan perintötilalla. Molempain
siskojensa parissa hän sentään vietti Monrepos'ssakin monta valoisaa
rauhanhetkeä, mutta jos hän syksyisin käväisi yksin tuossa vanhassa
talossa, silloin varsinkin saattoi sinne asustunut kaihomielisyys
kokonaan vallata hänet. Yksinäisinä hetkinä, jotka hän vietti
pienessä yläkerran huoneessa, minkä Monrepos'n herra oli valinnut
omakseen, ja missä krusifiksi vuoteen yläpuolella oli sen harvoja
koristeita, saattoi hänen sydämeensä hiipiä kalvava kaipuu omistaa ne
maalliset aarteet, joita hänelle ei oltu suotu -- rakastettu vaimo
ja iloisia lapsia. Niinpä hän kirjoittaa esim. syksyllä 1913: "Viime
päivinä olen tuntenut kalvavana tuskana yksinäisyyteni ja kadun,
etten ole nainut nuorena. On niin luonnotonta, ettei ole omaa kotia,
mutta katumus on nyt myöhäinen. Jos olisin naimisissa, ei minulla
olisi ollut harrastusta, ei liioin varoja työhön ylioppilasliikkeen
hyväksi. Ehkä palkka odottaa toisessa maailmassa -- mutta mistä
palkka, kun ei ole ansiota? Kenties tämä kalvava yksinäisyydentunne
jouduttaa Pietariin siirtymistäni ja kiihoittaa minut työhöni.
Viiniköynnöstä leikataan, jotta sen elinnesteet keskittyisivät
yhteen suuntaan. On kuin Jumala olisi leikannut minua, katkaissut
muut toiveet saadakseen minut kulkemaan vain yhteen suuntaan.
Kenties täytyy rinnassa olla haava, jotta neste virtailisi, jotta
olisi herkkyyttä ja hedelmänkasvua. Kristus sanoo: Jokainen, joka
on luopunut taloista tai vanhemmistaan j.n.e. Jumalan valtakunnan
tähden, on monin verroin saava takaisin tässä ajassa ja tulevassa
maailmassa iankaikkisen elämän. [Kuvaava on paroni Nicolayn
raamatussa Matt. 19: 29:nteen liittyvä huomautus: 'Kyllä Jumalan
palvelija saa korvaukseksi enemmän kuin hän menettää, mutta älä
ajattele sitä, älä tingiskele Jumalan kanssa.'] -- Oli miten oli
-- minun menetykseni on ollut välikappaleena auttamassa joitakuita
toisia siveellisesti ja hengellisesti -- se on jonkinmoinen lohdutus."
Ylioppilasliike -- se ajatus auttoi hänet monesta tuollaisesta
synkästä hetkestä, tuo tietoisuus, jonka olemme usein tavanneet
hänessä, että siunauksen levittäjän täytyy vuodattaa vertaan. Yhtä
vähän kuin 1899 hän antausi raskaitten ajatustensa valtoihin.
Vaikka hänen joskus oli tapana nimitellä itseään ihmisvihaajaksi,
ei katkeruus todellisuudessa koskaan päässyt juurtumaan hänen
sydämeensä. Vaikka hän oli luonnostaan erakko, vei hänen
Jumala-suhteensa hänet harvinaisen syvälliseen ja lämpimään
elämänyhteyteen monien häntä ympäröivien ihmisten kanssa. Paul
Nicolay kykeni antamaan paljon -- hän sai myös paljon vastalahjaksi.
Hänestä ei voi puhua koskettelematta samalla hänen ystäviään, joiden
kiintymys ja vieraanvaraisen avoin koti korvasivat hänelle mitä
häneltä itseltään puuttui, antoivat sitä päivänpaistetta, joka ei
ollut saanut valahtaa hänen omalle tielleen. Jalojen luonteitten
eläytymiskyky sai hänet täysin nauttimaan ystävien onnesta, eikä
hänen olemuksensa valoisa puoli koskaan niin päässyt oikeuksiinsa
kuin hänen suhteessaan heihin ja käynneillään heidän kodeissaan.
Ensi sijalla on näiden joukossa Mr. Wilderin koti Norjassa. Kauniissa
"Norheim'in" huvilassa Veldressä, Mjösenin rannalla, Paul Nicolay
viihtyi sanomattoman hyvin. Jokainen, joka on Veldren asemalta
kavunnut metsäpolkua, joka tummien, honkia kasvavain ylänteitten
ja sorjien vuorenrinteitten lomitse johtaa vaalealle, lehtevien
koivujen ja puutarhan kukkarunsauden ympäröimälle talolle [vertaa: Ad
Lucem N:o 5, 1910: "Käynti Mr. Wilderin kodissa."], on kokenut mikä
kodikkuus ja rauhan tunne lehahtaa vastaan jo perille tullessa, ja
hän ymmärtää, että tämä paikka saattoi tarjota iloa ja lepoa kaikille
siellä kävijöille. Ei vain seudun kauneus, ihana näköala järven yli,
ei vain kirkas, leuto ilma -- ei, vaan isännän ja hänen vaimonsa
tervetuliaisten lämpö ja ennen kaikkea tunne siitä, että "koti oli
rakennettu kalliolle", soi mielelle niin mieluisaa lepoa. Koti oli
avoinna seudun rahvaalle ja sen lapsille, ja sitäpaitsi siitä tuli
kaikkien Norjan kautta matkustavien, kristillisen elämän alalla
työskentelevien luonnollinen yhtymäpaikka. Jumalan valtakunnan asiat
olivat täällä keskipisteenä. "Työ, opiskelu, urheilu, oleskelu tässä
ihanassa luonnossa, kaikki tapahtuu siinä hiljaisessa, hilpeässä
hengessä, joka on tietoinen siitä, että Jumala on ensimmäinen ja
viimeinen." Täällä oli oikea ilmasto Paul Nicolaylle -- mutta enemmän
kuin kaikkeen muuhun hän pani arvoa seurusteluun Mr. Wilderin itsensä
kanssa, jonka valoisa, sopusointuinen olemus ikäänkuin täydensi hänen
omaa, taistelunpitoisempaa luontoaan -- samalla kuin näiden molempain
miesten välillä vallitsi syvä, kaikille ilmeinen hengenheimolaisuus.
"Oli kuin olisimme tunteneet ja ymmärtäneet toisemme täydellisesti",
kirjoitti Mr. Wilder ystävänsä kuoltua. "Norjassa yhdessä viettämämme
ajat olivat minulle enemmän kuin voin sanoin selittää -- nuo
pitkät kävelyt honkien siimeksessä, jolloin uskoimme toisillemme
kokemuksiamme ja puhelimme elämän syvimmistä kysymyksistä sekä siitä,
mitä Kristus oli meille." --
Mutta jos tämän veldreläisperheen vanhemmat jäsenet olivat onnellisia
hänen seurassaan, eivät kodin nuorimmat pitäneet tätä vierasta sen
vähemmässä arvossa. Hän oli hyvin lapsirakas, ja nuo neljä Norheimin
tyttöstä tiesivät aina varmasti saavansa hänestä leikkitoverin.
Vakavan raamatuntutkistelun jälkeen hän saattoi liittyä heihin
laittaakseen heille paperileijan tai ryhtyä taisteluun aseinaan
rakkaat männynkäpynsä -- ja lasten ilo oli rajaton. Aterioilla hän
saattoi ihan poikamaisen vallattomana siroittaa sokeria munakokkeliin
tai pippuria ruokalajiin, johon tuo mauste ei kuulunut, ja illalla
hänellä oli ehkä valmiina yllätys -- rakettiaineksia, jotka otettiin
esille yleisen riemun vallitessa. Ihmekö siis, että lapset kyllä
tiesivät antaa arvoa rakkaalle "Pluncle'illeen", joksi he nimittivät
paroni Nicolayta -- nimitys oli yhdistelmä hänen ristimänimestään ja
englantilaisesta sanasta "uncle" -- setä.
Suomessakin Paul Nicolaylla oli ystäviä, joiden parissa hän tunsi
itsensä täysin kotiutuneeksi. Kuvauksemme varrella on ollut
usein aihetta mainita vapaaherrat Henrik ja K. A. Wrede. Tällöin
lienee myös käynyt selväksi, mitä yhteistyö jälkimmäisen kanssa
merkitsi paroni Nicolaylle. He olivat tutustuneet v. 1894, aikana,
jolloin K.A. Wrede omain sanainsa mukaan ei ollut vielä "astunut
täyttä askelta kristityksi", ja Nicolayn "elämästä, sanoista ja
neuvoista" oli hänelle paljon apua sekä silloin, kun tuo askel oli
astuttava, että pitkin hänen elämäänsä Kristuksen työssä toimiessa.
Samoin joutui paroni Wreden ystävyys tukemaan Paul Nicolayta
monessakin suhteessa. He tapasivat toisensa usein, ja heistä tuli
työtovereita sanan kauneimmassa merkityksessä -- niin suomalaisissa
ylioppilaskokouksissa kuin sittemmin kirkollisella työmaalla. Kun
heidän kehityksensä aluksi kulki hieman eri suuntiin, joskin pohja
oli yhteinen, oli ajatustenvaihto, jonka seurustelu tarjosi, sitäkin
rikkaampaa. Päiviä, jotka paroni Nicolay vietti K. A. Wreden luona
-- talvisin Hagan huvilakaupungissa lähellä Helsinkiä ja kesäisin
Karlstorpissa Wredebyn mailla -- hän aina muisteli jäljestäpäin
ilomielin, ja pitemmän eron sattuessa oli sisällökäs kirjeenvaihto
yhdyssiteenä hänen ja ystävän ja tämän perheen välillä -- "Paavalin"
ja hänen "rakkaan Tiituksensa" -- kuten he kirjeissä nimittelivät
toisiaan.
Oli vielä Suomessa toinenkin paikka, jonka rakkaimpia vieraita oli
paroni Nicolay, ja jossa hän aina oleskeli mielellään, sillä sieltä
lehahti häntä vastaan teeskentelemätön rajaton myötätunto. Se paikka
oli Toivola, jonne hänen oli tapana pistäytyä tervehtimään paroni
Henrik Wredeä ja tämän "Jumalan lahjaa", joksi hän joskus nimitti
paronitar Ellen Wredeä.
Täällä hän sai, kuten Norheimissä, olla aivan vapaasti, niinkuin
siellä hän sai Toivolassakin hengittää puhdasta, rauhoittavaa
maaseudun ilmaa ja lämmitellä perheonnen ja ystävällisyyden
säteilyssä. Ulkomaisissa tai suomalaisissa parantoloissa oleskeltuaan
hän saapui mielellään Toivolaan "toipumaan". Hänen ystävänsä
tietävät kertoa monia pikku piirteitä hänen täällä tuntemastaan
kodintunteesta -- kuinka hän iltaisin tahtoi valmistaa ja tarjota
teen -- sen taidon hän oli oppinut Venäjällä ja Englannissa --
ja monesti itse läksi noutamaan teevettä keittiöstä, tai kuinka
hän joka käynnillään kulki isäntänsä mukana puutarhaan tai
kanahuoneeseen iloitakseen hänen kanssaan kaikista uusista tai
vanhoista nähtävyyksistä. Tuo jälkimmäinen tapahtui kylläkin
lähinnä myötätunnosta ystävän rientoja ja, pyrintöjä kohtaan, sillä
itse hän ei juuri harrastanut maataloutta. Ainoastaan koiria hän
osasi todella arvostella -- ja niitä on Monrepos'ssa aina ollut
runsaasti, kun taas Toivolalla oli ennen kaikkea tarjota kauniita
hevosia ja lehmiä sekä siipikarjaa. Häntä saattoi usein huvittaa
ankan- ja hanhenpoikasten loiskina joessa, mutta eri lintulajit ja
karjarodut y.m.s. kaikkine yksityiskohtineen eivät kiinnittäneet
hänen mieltään. Myös kasvien elämä oli hänelle varsin vieras, ja
usein oli hänen tapana laskea leikkiä kehnoista kasviopintiedoistaan.
Häntä viehättivät toisenlaiset luonnonilmiöt; niinpä hän mielellään
tutki kirkkaina syysiltoina tähtitaivasta, joka oli hänelle hyvinkin
tuttu. Kun paroni Wrede moitti häntä harrastuksen puutteesta
maanviljelysasioissa, koetti hän puolestaan innostuttaa ystäväänsä
tekniikan alalla tehtyihin ihmeellisiin keksintöihin, joita hän koko
ikänsä seurasi vilkkaasti. --
Toivolassakin oli hänen ystävänään talon nuori tytär -- ja häntä hän
mielellään auttoi koulutöissä, eikä vain vieraissa kielissä, vaan
myös maantieteen läksyissä ja fysiikan ja matematiikan tehtävissä.
Moniksi tunneiksi antautui paroni Nicolay täälläkin työhönsä -- mutta
samalla hänellä oli aikaa nauttia ulkoilmaelämästä. Hiihtoretket
talvisin ja kesäisin lepohetket joenrannassa onkivapa kädessä tai
kävelyt ihanissa havumetsissä virkistivät, ja hän antoi niille sitä
enemmän arvoa kun niiden joka tapauksessa täytyi supistua vähiin. --
Mutta eivät häntä toivolaiset muistele hauskana ja herttaisena
seuraihmisenä, vaan hiljaisena, totisena "Jumalan miehenä", jonka
rukoukset, puheet ja koko olemus avasi heille uusia näköaloja hengen
maailmoihin. Sama muisto on jäänyt hänestä moniin muihin ulkomaisiin
ja suomalaisiin koteihin, joissa hän vieraili lähetysmatkoillaan.
Paljoa useammat, kuin hänen elämäkertansa voi mainita hänen
ystävinään, säilyttävät tämän muiston kalliina aarteenaan. Ja hänelle
itselleen oli hänen kaikkialla saamansa rakkaus osa siitä palkasta,
jota se Herra, jonka kanssa hän ei koskaan tinkinyt, runsaskätisesti
soi palvelijalleen.