_Maailmankansalainen_ -- sitähän sanaa mielellään -- ja syystäkin --
tahtoisi käyttää miehestä sellaisesta kuin Paul Nicolay. Koko maailma
oli hänen työkenttänään, jokainen kansa, joka tarvitsi apua tiellä
Kristuksen luo, oli hänen kansansa. Maa, joka tuntui tarvitsevan
häntä eniten, oli Venäjä, ja hän omistikin sille parhaat voimansa
ja suurimman osan aikaansa -- mutta ei hän kuitenkaan ollut oikein
juurtunut sinne. Olemme nähneet, että Englanti oli hänen kaipuunsa
maa -- se taas oli kaukana. Mutta oli maa, joka tuli vähitellen yhä
enemmän hänen kotimaakseen, missä hän voi työskennellä vapaasti,
missä hän sai osakseen rakkautta ja ymmärtämystä -- maa, jota
syntyperäkin oikeutti häntä sanomaan omakseen. Se maa oli Suomi.
Paul Nicolay oli syntyjään suomalainen vapaaherra ja suomalaisella
maaperällä sijaitsevan tilan perijä. Säätyvaltiopäiviin osaaottamalla
hän oli tutustunut maan sivistyneeseen luokkaan, Monrepos'ssa
oleskelunsa ja saaristolähetyksensä avulla sen rahvaaseen. Hän
oli oppinut maan molemmat kielet -- joskaan hän ei koskaan
puhunut kumpaakaan täysin virheettömästi, tuli hän sentään hyvin
toimeen suomentaidollaan, ja ruotsiksi hän saattoi vapaasti
ilmaista syvimmätkin ajatuksensa. Suomen vaihtuvat kohtalot eivät
olleet häneen koskematta, hänen sydämensä vuoti verta sen kansan
kärsiessä, ja hän, tuo hillitty ja alistuva mies, saattoi tuntea
mielensä aivan kapinoivaksi sen itsenäisyyttä vastaan tähdättyjen
iskujen tullessa. Bobrikoffin sortokautena -- sortovuosina --
on päiväkirjassa usein tämäntapaisia merkintöjä: "Kauhea päivä
Suomelle!" -- "Toivon, etteivät promulgeeraisi. Se olisi alhaista!",
vieläpä: "Kenraalikuvernööri saanut uuden oikeuden hallinnollisiin
karkoituksiin! Mitkä _surman_ajatukset ahdistavatkaan minua." Niin,
hän, joka muuten pysyi tarkoin erillään kaikesta valtiollisesta
toiminnasta, oli mielellään suomalaisten ystäväinsä käytettävissä,
kun oli vaikutusvaltaisilta venäläisiltä piireiltä saatava tietoa
tilanteesta tai puhuttava Suomen oikeuden puolesta.
Evy Fogelbergin kirjassa "Vankien ystävä" on kuvaus neiti Mathilda
Wreden käynnistä hänen seurassaan v. 1899 metropoliitta Antoniuksen
luona. Paroni Nicolayssa ilmeni tässä tilaisuudessa hänen koko tyyni
lujuutensa, joka oli hänelle ominainen. Kun metropoliitta tehtyyn
pyyntöön väitti, "ettei hänellä ollut mitään vaikutusta", vastasi
Paul Nicolay: "Jokaisella rehellisellä miehellä on vaikutuksensa,
ja joka ymmärtää tehdä sitä, mikä hyvää on, eikä tee, hänelle se on
synniksi." -- Paroni Henrik Wrede kertoo toisesta tilaisuudesta,
jolloin Nicolay esiintyi Suomen ja oikeuden esitaistelijana. Kun
hänen ystävänsä Maksimovski oli saanut tehtäväkseen ottaa osaa Suomen
rikoslain uudistamiseen, koetti hän kaikin voimin vaikuttaa häneen
meidän maallemme suosiolliseen suuntaan. -- Ja jos joku Paul Nicolayn
suomalaisista ystävistä oli vaarassa, oli hän aina ensimmäinen, kenen
puoleen kääntyä asian selvittämiseksi, mikäli se oli mahdollista. Oli
hänen kuinka kiire tahansa ja voimat vähissä, aina hän osoittautui
yhtä valmiiksi auttamaan.
Paul Nicolay rakasti Suomen laillista järjestystä, hän rakasti Suomen
kansaa -- "meidän rakkaasta Suomen kansastamme" hän puhui joskus eikä
silloin tehnyt eroa suomalaisen ja ruotsalaisen välillä, sillä tätä
eroa ei hänen käsityksessään ollut olemassa. Hän rakasti sitä rauhaa
ja järjestystä, joka ennen sotaa vallitsi maassamme. Mutta eniten hän
rakasti Suomen ylioppilaita.
Rouva af Forselles on kertonut, että kun Paul Nicolay tammikuussa
1901 ensi kerran lukukauden aikana -- Turun kesäkokouksessahan hän
oli jo esiintynyt -- suostui puhumaan eräälle ryhmälle suomalaisia
mies- ja naisylioppilaita, hän jälkeenpäin peräti tyytymättömänä
suoritukseensa huudahti: "Minkä narrin saittekaan minusta!" ("What
a fool you have made of me!") lisäten: "Minä en enää koskaan
puhu ylioppilaille." Paroni Nicolay sai hyvin pian kokea, miten
paikkansapitävä on sananparsi: "ei koskaan saa sanoa ei koskaan".
Hän joutui puhumaan ylioppilaille -- myös suomalaisille -- useammin
ja paremmalla menestyksellä kuin enimmät muut. Ja mitä hän silloin
kerran puhui rouva af Forselleksen kodissa -- hänen yksinkertaisia,
sydämeen tunkevia sanojaan Kristuksen ristin merkityksestä eivät
kuulijat unohtaneet, ja ne olivatkin arvokas johdanto hänen
myöhempään toimintaansa.
Me olemme aikaisemmin koskettaneet paroni Nicolayn osuutta Turun
kesäkokoukseen v. 1900. Sittemmin hän otti osaa melkein kaikkiin
tällaisiin kokouksiin ja oli niitä valmisteleväin toimikuntien
itseoikeutettu jäsen. Kun ohjelma oli ensin laadittava, kirjoitteli
hän pitkiä kirjeitä kristillisen ylioppilasliiton sihteerille
vastaten niissä seikkaperäisesti kaikkiin hänelle tehtyihin
kysymyksiin. Häneltä saatiin neuvoja kokouspaikasta, ehdotettujen
puhujien ja esitelmänaiheitten soveliaisuudesta ja monista muista
yksityiskohdista -- mutta hän ei koskaan vaatinut eikä odottanut,
että kaikkia näitä ohjeita noudatettiin. Mistään ei niin hyvin kuin
näistä kirjeistä selviä Paul Nicolayn suuri, vilpitön nöyryys.
Hän kirjoitti kokemattomille nuorille, jotka ottivat osaa liiton
työhön, kuin täysin vertaisilleen, ja hän antoi aina arvoa heidän
mielipiteelleen. Jollei käynyt, niinkuin hän tahtoi, jos "toverit"
vastustivat jotakuta hänen ehdotustaan, otaksui hän tavallisesti,
että Jumalalla oli omat tarkoituksensa salliessaan asian saada
sellaisen käänteen. Mutta hän ei koskaan kieltäytynyt antamasta
kokemustaan käytettäväksi -- olipa kyseessä kesäkokoukset tai jokin
muu asia: toimihenkilöitten vaalit, esitelmäsarjat, raamattupiirityö.
Itse kesäkokouksissa paroni Nicolay sai tavallisesti Osakseen jonkun
puhujatehtävän tai useampiakin; niinpä hänet monesti pyydettiin
konferenssin avaajaksi tai päättäjäksi. Mutta hän otti niihin osaa
paljoa tehokkaammallakin tavalla -- hänestä tuli näiden tilaisuuksien
innoittava ja johtava henkinen voima, joka painoi persoonallisen
leimansa kokouksiin. Ne eivät saaneet alentua "huviretkiksi" tai
kesäjuhliksi -- niitä oli valmistettava ja kannatettava monin
rukouksin, kaikkien läsnäolevien uskovain ylioppilaitten tuli
muistaa olevansa vastuussa etsivistä tovereistaan -- Jumala ei halua
"sienikristityitä", jotka vain imevät itseensä elämän vettä, mutta
eivät anna toisille, sitä vertausta hän käytti mielellään -- ja sen
ohella myös omalta kohdaltaan pyrkiä pyhittymään ja syvenemään.
Nuoruudenilon tuli päästä oikeuksiinsa -- samoin kuin venäläisissäkin
kokouksissa paroni Nicolay saattoi olla näissäkin iloisista iloisin
-- mutta ei niin, että se häivytti silmistä varsinaisen päämäärän,
sielujen voittamisen Kristukselle. Hänen seurassaan olleet muistavat,
kuinka silloin usein arkinen keskustelu sai vähitellen yhä vakavamman
leiman, kunnes hän lopuksi keskeytti sen hiljaa sanomalla:
"Muuttakaamme nyt nämä ajatukset rukouksiksi."
Hänelle itselleen olivat nämä useimmiten kauniilla seuduilla vietetyt
kesäpäivät virkistyksen aikoja. Hän viihtyi hyvin suomalaisten
ylioppilaitten parissa, ja hänestä tuli heidän rakas ystävänsä ja
kenties suurempaa arvovaltaa nauttiva kuin hän olisi itse toivonut.
Kun juna tällaisella kesäretkellä alkoi lähestyä kokouspaikkaa
ja vähitellen täyttyi valkolakkisista nuorista, kävi hän yhä
säteilevämmäksi, ja hänen ilonsa oli vilpitön, kun kuoro viritti
jonkun huomiotavetävistä lauluistaan: "Oi, kuinka ihanaa..." tai
"Sinusta, Jeesus, laulan ilomiellä..." Hän ei ollut soitannollinen
eikä ymmärtänyt edes kirkkokonsertteja, mutta tätä laulua hän
rakasti. Täkäläinen huoleton nuoruudenraikkaus oli hänelle yleensä
kuin lepoa Venäjän hermostuneen tunnelman jälkeen. Ja nuoret
tungeksivat hänen ympärillään -- "paroni Nicolayn", "Paul-sedän" --
vasta kun hän oli mukana, oli kaikki niinkuin olla piti. Pelkästään
se, että kuultiin hänen hennon, mutta iloisen äänensä sanovan
"päivää, päivää, rakas ystävä", tuttu sorahdus "rakas" sanassa,
että nähtiin taas tuo ikäänkuin asiaankuuluva urheilulakki, joka
huoneeseen tultua tavallisesti katosi harmaan takin taskuun -- jo se
loi jokaiseen kodikkuuden tunnetta.
Ja seuraavinakin päivinä oli "paroni" yhä -- siitä huolimatta, että
hänen käytöksensä oli niin vaatimatonta, että se tuntui ujolta --
kokouksen keskeinen henkilö. Hänen raamattutuntinsa, käsittelivätpä
ne henkilöitä, kuten Jaakobia, Eliasta, Paavalia, tai jotakin yleistä
aihetta, kuten "uskon voimaa", sisälsivät aina jonkun käytännöllisen
totuuden, joka syöpyi mieliin ja jäi saaliiksi matkalta. Miten uuden
arvon saikaan Jaakobin vaikeatajuinen tarina, kun se luonnehdittiin
kertomukseksi siitä, "kuinka Jumala johti ja kasvatti miestä, jolla
oli _varsin_ (paroni Nicolayn suussa = hyvin) [ruotsiksi 'ganska'
ja 'mycket'] monimutkainen ja vaikea luonne"', ja kuinka selväksi
kävi vuorisaarnan toinen luku, kun hän sanoi, että sen pääajatuksena
oli "sydänkammioissa asuvan totuuden" vaatimus. Kuinka iskikään
mieliin hänen tulkintansa Matt. 5: 22:sta: "Antipatia on vihaa."
Entä puheet, jotka vetosivat mieskohtaisesta kunkin omaantuntoon
-- ilman paatosta, ilman liikoja sanoja -- kuinka valtavasti ne
vaikuttivatkaan! "Meidän suhteemme Häneen -- sinun ja minun -- tulee
olla kauttaaltaan tosi" -- nämä sanat voitaisiin panna kaikkien
paroni Nicolayn esitysten otsakkeeksi. Se oli hänen silmissään ensi
ehto Kristusta lähestyttäessä, eikä hän väsynyt viittaamaan siihen --
eikä kukaan väsynyt kuuntelemaan.
Kuvaava oli erään aivan nuoren pojan sana Ilmajoen kokouksessa
-- viimeisessä, missä paroni Nicolay oli mukana. Kun joku kysyi
nuorukaiselta, kenestä esitelmöitsijästä hän piti eniten, vastasi
hän välittömästi. "Paroni Nicolaysta -- _täytyyhän_ uskoa mitä
hän sanoo." Hänen vaikutuksensa salaisuus oli juuri tämä hänen
herättämänsä rajaton luottamus, joka pakotti jokaisen kuulijan
pysähtymään siihen, mikä oli totuus tälle totuuden miehelle. Siksi
odotettiinkin jonkinlaisella jännityksellä mitä hän sanoisi, kun
hänen osakseen oli tullut vastata johonkin "kysymykseen" -- noihin
nimettömiin, kirjallisiin kysymyksiin, joita saatiin kesäkokouksissa
pistää "kysymyslaatikkoon" vanhempien osanottajain sittemmin
vastattaviksi. Vastaus sisälsi monesti käytännöllisen neuvon, jolla
tuli olemaan suuri merkitys kysyjälle -- enimmäkseen viittauksen
johonkin raamatunlauseeseen tai useampiinkin tai kehoituksen tutkia
jotakuta raamatun kertomusta määrätyltä näkökannalta, joskus -- jos
kysymys oli "ulkopiirinen" (perifeerinen) -- kehoituksen jättää se
rauhaan ja keskittyä pääasiaan. Hyvin usein sattui vastaus kysyjän
omaantuntoon, johonkin sairaaseen kohtaan pakottaen hänet näkemään
itsensä uudelta kannalta. Mutta aina se annettiin sellaisessa
muodossa, että se tuntui kokonaan taistelutoverin kädenannolta,
ei koskaan kiistämättömältä oraakkelilauselmalta, ei koskaan niin
täysin valmiilta, että se olisi ollut vain ilman omaa ponnistusta
vastaanotettava. Ihmiset, niin hän arveli, tuli käännyttää, mutta
"ei meihin, meidän opilliseen katsomukseemme, vaan omakohtaisesti
kokemaan totuutta." --
Vähin ei ollut Paul Nicolayn merkitys sielunhoitajana kristillisen
ylioppilasliikkeemme piirissä. Hän ei ollut koskaan niin iloinen kuin
milloin joku tuli puhumaan hänelle hengellisistä vaikeuksistaan,
ja niin sattui usein sekä kesäkokouksissa että hänen käydessään
Helsingissä. Tällöin hän raivasi monille etsiville nuorille tien
persoonalliseen kristinuskoon osoittamalla heille, että aluksi
voi jättää koko joukon kysymyksiä avoimiksi, kunhan Kristus on
päässyt käsiksi omaantuntoon ja tahto alistettu Hänelle. Hän, jonka
uskonelämä oli niin yksinkertaista ja eheää, osoitti ihmeellistä
ymmärtämystä niitä kohtaan, jotka olivat epäilyjen -- ehkä ei aivan
tavallistenkaan -- vaivaamia. Joka suhteessa Paul Nicolayta kuvaava
on hänen eräälle nuorelle kirjoittamansa kirje, naiselle, joka oli
kertonut hänelle, ettei uskonut voivansa olla muitten kristittyjen
kanssa yhteistyössä, hän kun ei tietänyt, oliko hänen uskonsa edes
pääpiirteissään sama kuin heidän -- m.m. oli käsitys Kristuksesta
syntien sovittajana vielä hänelle vieras. Kirje alkaa siirtymällä
heti in medias res:
"Minä muistan, mitä minulle itselleni on maksanut päästä
hengellisesti 'omille jaloilleni', olla 'Kristuksen lain' alainen,
mutta vapaa 'ihmisten laeista'. Tahdoin olla uskollinen ja
tunnollinen suhteessani Jumalaan ja Hänen sanaansa, mutta sallimatta
ihmisten painaa minuun omaa leimaansa ja pakottaa minua matkimaan
heitä dogmaattisissa sanamuodoissa ja puheenparsissa. -- -- --
Minulla on 'Kristus minussa' merkinnyt enemmän kuin 'Kristus minun
puolestani', sillä kokemukseni kulki enemmän sitä reittiä. Se ei
tiedä sitä, että toinen puoli asiasta olisi tarpeeton tai liikaa.
Kristus ei noudata kaavoja kasvattaessaan meitä. Hän ilmaisee itsensä
toiselle enemmän toiselta, toiselle enemmän toiselta puolen, ja
vähitellen me huomaamme noiden eri teiden risteilevän hautomatta
salahankkeita toisiaan vastaan. -- --
"Mutta kuinka voitte luulla, että Teidän täytyisi tuntea itsenne
eristyneeksi kristittyjen joukossa? Se joka voi sanoa Kristuksesta
'_minun_ Herrani ja _minun_ Jumalani', on varmasti kristitty. On
niin ihanaa, ettei kristittyjen yhteys ole muotojen ja sanontatavan
yhteyttä, vaan hengen. Kristus rakastaa kukkiansa eikä tahdo, että
toinen jäljittelisi toista, vaan että kaikki erikoislahjoineen
pyrkisivät Hänen kaltaisikseen. 'Unity in Variety' ['Yhdenmukaisuutta
moninaisuudessa'], niinkuin englantilainen sanoo. 'Yksi on Mestarinne
-- Kristus', eivät ihmiset. Se tekee meidät _vapaiksi_, mutta
Kristukselle _alistetuiksi_. Niin kauan kuin seuraatte Häntä nöyränä
ja hyvällä omallatunnolla, ei Teidän tarvitse olla levoton tulevista
eikä yksin jäämisestänne. Kaikki johonkin määrin kypsät kristityt
tunnustavat täysin Teidän oikeutenne olla itsenäisesti Kristuksen
johdossa."
Kuinka onkaan kirjoittaja osannut asettua kysyjän omalle kohdalle
voidakseen nähdä oikealta kannalta hänen erikoisvaikeutensa, kuinka
hellävarainen, mutta samalla luja on hänen otteensa tuohon nuoreen
sieluun. Juuri hänen selvä käsityksensä jokaisen ihmisen oikeudesta
yksilölliseen kehitykseen, hänen varmuutensa, että "Jumala tahtoo
_alkuteoksia eikä jäljennöksiä_", oli niin suuriarvoinen hänen
seurustelussaan ylioppilaitten kanssa. Ja kuinka selvän, kauniin
kuvan hän tietämättään luo omasta itsestään: vapaa, mutta alistettu,
Kristuksen orja -- mutta ei kenenkään muun.
Ei ole ihme, että Paul Nicolayn persoonallinen vaikutus Suomen
ylioppilaihin oli niin suuri -- sepä olikin todellisuudessa hänen
paras osuutensa meidän kristillisessä ylioppilasliikkeessämme.
Olematta itse siitä tietoinen hänestä tuli monien ylioppilaitten
silmissä kuin ihanne, joka tapauksessa herättävä esikuva. Tuskin
voitaneen arvostaa liian suureksi hänen kasvattavaa merkitystään
niiden yhdistyksen jäsenten elämässä, joiden kanssa hän joutui
kosketuksiin. Ei vain sanoillaan, koko olemuksellaan hän viittasi
siihen, mikä elämässä on keskeisintä. Itse hän etsi kustakin vain
sisäisiä arvoja, ja hän liikkui näiden usein hyvin pienistä ja
yksinkertaisista oloista lähteneiden nuorten miesten ja tyttöjen
keskuudessa yhtä koruttomasti ja luonnollisesti kuin hän olisi
käyttäytynyt suurruhtinaallisessakin salongissa, ei koskaan
teennäisen kohteliaana, mutta aina ystävällisenä ja auttavaisena,
jopa nuorimpiakin kohtaan, aina hillittynä ja kärsivällisenä. Näin
kävi monelle ilmi mitä on todellinen sielunsivistys -- että se on
kaiken pöyhkeilyn, kaiken oman oikeuden kärttämisen niinkuin myös
kaikkinaisen sielullisen hentomielisyyden vastakohta, olipa sen
muoto mikä tahansa. Kun matkalla kesäkokoukseen nähtiin "paronimme"
-- "vår baron" -- nousevan luovuttaakseen paikkansa jollekulle,
joka näytti olevan sen tarpeessa tai, niinkuin asia olisi ollut
mitä luonnollisin, ottavan kantaakseen toisen matkasälyjä, niin se
vaikutti hänen seurassaan oleviin nuoriin miehiin enemmän kuin monet
saarnat.
Muuan Paul Nicolayn koulussa ollut kertoo pienen tapahtuman,
joka oli lähtemättömästi syöpynyt hänen mieleensä. Paroni
Nicolay seisoi Helsingissä Ylioppilastalon edustalla pahimmassa
raitiovaunutungoksessa koettaen pyrkiä johonkuhun niistä. Ihmiset
raivasivat itselleen tietä kyynäspäillään ja yrittivät ennättää
toisten edelle -- niinkuin maailmassa on tapa. Paronin vierellä oli
vaatimaton työläisvaimo, jonka oli hyvin vaikea päästä vaunuun, kun
muitten vahvempain aina onnistui työntää hänet syrjään. Silloin
koroitti paroni Nicolay, joka odotteli kärsivällisesti omaa
vuoroaan, hauraan äänensä hänen puolestaan: "Akta denna dam!" --
"Se ääni tuli kuin toisista maailmoista", kirjoittaa tapahtuman
kertoja, "maailmoista, missä vallitsevat vanhurskauden lait, jotka
suojaavat pienten ja heikkojen oikeutta." Paroni Nicolay puhui
harvoin yhteiskunnallisista vääryyksistä eikä pohtinut mielellään
valtiollisia kysymyksiä ylioppilaitten piirissä. Mutta antaessaan
heille esikuvan oman sydämensä aateluudessa hän samalla antoi heille
käsityksen todellisen kansanvaltaisuuden olemuksesta. --
Hienotunteisuus oli suuressa määrin Nicolaylle ominainen, ja
se oli ominaisuus, johon hän pani paljon arvoa. Kehoittaessaan
"persoonalliseen työhön" sielujen voittamiseksi hän lisäsi usein:
"Tietysti me emme saa olla epähienotunteisia." Tässä niinkuin
muussakin on meidän, arveli hän, noudatettava Jeesuksen askeleita --
Hän kolkuttaa sydämemme ovea, mutta ei murtaudu sisään väkivalloin
-- siihen Hän on liian _hienotunteinen_; Hän odottaa, että avaamme
Hänelle. Mutta niinkuin talon katolle nostettu lippu voi osoittaa,
että siinä asuu jonkin maan konsuli, joten sen maan asukkaat
tietävät mistä hänet tavata, niin tulee meidän aina näyttää väriä
siksi paljon, että ne, jotka kaipaavat kristillistä seuraa tai
opastusta, epäröimättä voivat kääntyä meidän puoleemme. Tästä oli
siis tullut sen "todistamisprobleemin" lopullinen ratkaisu, joka oli
nuoruusvuosina ahdistanut häntä.
Itse oli paroni Nicolay näihin aikoihin, kuten olemme nähneet, aina
altis auttamaan jokaista, joka tarvitsi häntä, sekä neuvoillaan
että työssä ja toimessa. Hänestä ei mikään ollut vähäpätöistä,
mikä voi palvella Jumalan valtakuntaa, hän pyrki aina olemaan
vähimmässäkin hairahtumattoman uskollinen. Hän ei koskaan tieten
tahtoen jättänyt vastaamatta kirjeeseen, hän ei koskaan laiminlyönyt
sovittua kohtaamista, hän ei unohtanut milloinkaan hänelle uskottua
asiaa. Hänen täsmällisyytensä oli ilmiömäinen -- ja mielellään hän
odotti myös muilta täsmällisyyttä seurustelussa hänen kanssaan,
seikka, jossa suomalaiset ylioppilaat varmasti tuottivat hänelle
monta katkeraa pettymystä. Hänelle oli täsmällisyys rehellisyyttä
-- hänen suussaan "niin" oli aina oleva "niin" ja "ei" myös "ei".
Jos hänen joskus täytyi peruuttaa lupauksensa, esim. yhdistyksessä
esiintymisensä, oli hän kovin onneton. Niinpä hän kirjoittaa kerran,
kun "ei löydä aihetta, joka kelpaisi viestiksi": "Minä olen valmis
lähipäivinä 'paastoten ja rukoillen' etsimään Jumalan viestiä;
mutta jollei sitä tule, mitä sitten? Silloin ei auta muu kuin tehdä
lakko, jättää P. yksin pitämään esitelmiään ja olla koskaan enää
näyttäytymättä yhdistyksen huoneistossa, kun olen tällä tavoin
petkuttanut Teitä". -- Puoliksi leikkisäin sanain takana piilee
kylläkin vakava itsesoimaus.
Yhdistyksen jäsenille oli aina juhlahetki, kun paroni Nicolay
saapui lukuvuoden aikana Helsinkiin, olipa joka kerta kuin hän
olisi tuonut muassaan elähdyttävän henkäyksen, niin "kuivaksi ja
typötyhjennetyksi" kuin hän itse saattoikin tuntea itsensä. Oli
helpompi rukoilla ja tehdä työtä, kun hän oli mukana, ja vaikka
hänen käyntinsä olivat harvat -- hän tuli Helsinkiin pari kertaa
lukuvuoden kuluessa -- sai vähitellen koko yhdistyselämä leimansa
hänen persoonallisuudestaan, niinkuin huomasimme olleen kesäkokousten
laita. Hänen henkensä, rukouksen ja yksinkertaisen hartauden henki
tuli vallitsevaksi Suomen kristillisessä ylioppilasliitossa -- ehkä
jossain määrin puhtaasti akateemisen sävyn kustannuksella, mutta
yhtäkaikki hengellisen vapauden ja hilpeän työhalun merkeissä.
On luonnollista, ettei liitto kuitenkaan aina voinut pysyä sillä
tasolla, millä paroni Nicolay olisi suonut näkevänsä sen, ettei
hän suinkaan aina voinut olla tyytyväinen sen toimintaan. Monissa
kirjeissä hän arvostelee tätä toimintaa varsin ankarasti -- mutta
arvostelu oli aina ystävän, ei moittijan. "Suomen ylioppilasliitto
elää seisahduksen aikaa -- sinun pitäisi tulla tänne", hän esim.
saattoi kirjoittaa ystävälleen Wilderille.
Juuri nämä paikoilleen jäämisen ajat tekivät hänet huolestuneeksi,
välikaudet, jolloin liikkeen kasvu pysähtyi. Kasvulla hän
saattoi tarkoittaa ulkonaista kehitystä, uusia valloituksia
ylioppilasmaailmassa, ja hän piti tärkeänä, ettei liitto unohtaisi
lähetystyöntekijän tehtäväänsä. Mutta ennen muuta hän tarkoitti
sen sisäistä, hengellistä kehitystä. Ilmajoen kesäkokouksen
jälkeen 1919, johon hän oli pääasiassa tyytyväinen, hän kirjoittaa
päiväkirjaansa itse liikkeestä: "Kuinka se on kasvanut -- kooltaan,
mutta tuskinpa laadultaan." Niinkuin Venäjällä teroitti hän aina
täälläkin, että yhdistyksessä tulisi aina olla eläväin kristittyjen
ydinjoukon antamassa leimansa sen toiminnalle, ja jos hänestä tuntui
sen sisäistä elämää uhkaavan vaara, että suola oli käymäisillään
mauttomaksi, oli hän ensimmäinen varoittamaan. Hänen ehdotuksestaan
alettiin Suomessa v. 1913 pitää n.s. _retreat_-kokouksia, s.o.
pieni ryhmä yhdistyksen jäseniä kokoontui maaseudun hiljaisuuteen
itse syventymään sekä neuvottelemaan vastaisesta työstä. Ei kukaan,
joka oli vastuussa yhdistyksen hengellisestä työstä -- siis
muitten sieluista -- saanut tyytyä siihen tietoisuuteen, että oli
itse kääntynyt, pelastettu -- oli hetkeksikään laimentumattomalla
hartaudella pyrittävä eteenpäin _pyhityksen_ tiellä.
Muuan yhdistyksen jäsen on merkinnyt muistikirjaansa muutamat sanat,
jotka paroni Nicolay lausui helmikuun 6:ntena 1914 -- eikä hän ollut
varmastikaan ainoa, joka painoi ne mieleensä. Sanat kuuluivat näin:
"Ylimpänä tehtävänämme on kirkastaa Jumalaa vaelluksellamme." Samassa
yhteydessä paroni Nicolay luetteli myös muutamia omistamisen arvoisia
jalokiviä: kärsivällisyyden, joka kylläkin on vaikea saavuttaa;
sävyisyyden, joka tekee omistajansa mielen tyyneksi ja rauhalliseksi
silloinkin kun muut suuttuvat ja menettävät tasapainonsa; puhtauden,
joka käsittää ajatusmaailmankin; rohkeuden, joka ei välitä
enemmistön mielipiteistä; totuudellisuuden, joka ei siedä mitään,
joka ei ole täysin totta, ja viimein rakkauden, joka lähestyy
epäsympaattisintakin.
Sellaisen ihanteen hän asetti nuorille. Hän sai sen vuorisaarnasta
-- sitä hän mielellään vertasi "kuvastimeen, josta näemme itsemme
sellaisina kuin olemme ja kuin meidän tulisi olla". Tätä ihannetta
kohti tulisi jokaisen kristityn pyrkiä koko elämänsä -- ei omalla
voimallaan, vaan ylläpitämällä elämänyhteyttä Jumalan kanssa.
"Meidän ei tule olla vetureita, vaan sähköraitiovaunuja", hän
sanoi usein juuri tätä kosketusta tarkoittaen. Yhä uudelleen hän
puhuessaan yhdistyksen jäsenille viittasi noihin kahteen suureen
voimanlähteeseen: raamattuun ja rukoukseen, "aamuvartion" hiljaisiin
iäisyyshetkiin. "Kuinka on aamuvartion laita?" hän kysäisi eräältä
entiseltä yhdistyksen jäseneltä, kun tapasi tämän pitkän eron jälkeen
ja kuuli hänen valittavan "hengellistä kuivuutta". -- "Pitäkää
rautaisin käsin kiinni aamuvartiosta!" hän kehoitteli erästä toista
entisistä ylioppilaistaan, joka nyt itse oli saanut liitossa johtavan
aseman, kun tämä vähää ennen hänen kuolemaansa kävi hänen luonaan. Se
oli kuin viime tervehdys koko kristilliselle ylioppilasliikkeelle:
"Pitäkää rautaisin käsin kiinni aamuvartiosta" -- -- pyhityksestä.
Paroni Nicolay käsitti tuskin itse, kuinka välttämättömäksi hän oli
käynyt Suomen kristityille ylioppilaille -- hän epäili aivan liiaksi
omaa työtään. Kun hänet kutsuttiin Helsinkiin pitämään julkista
esitelmäsarjaa yliopiston juhlasalissa tai raamatuntutkisteluja
yhdistyksen huoneistossa, herätti hänessä monesti kummastusta,
että "tahdottiin hänet". Olihan niin monta muuta käytettävissä,
arveli hän. Sillä kertaa, jolloin hän luuli olevansa pakotettu
"lakkoilemaan", jolloin hän ei löytänyt "viestiä" tuotavaksi -- hän
kirjoitti vielä: "On varsin luultavaa, että Te olette jättäneet
huomiotta jonkun, jonka Jumala on tarkoittanut puhumaan, ja ettei ole
ollenkaan Hänen tarkoituksensa, että minä taas esiintyisin." Ja kun
keväällä 1919 hänelle tuli n.s. pohjoismaalaisen toimikunnan kutsu
saapua puhujaksi skandinavialaiseen kesäkokoukseen, joka oli määrä
pitää Tanskassa, hän kieltäytyi -- vaikka hän oli niin monesti ennen
ollut mukana -- aivan jyrkästi ja luetteli vastauskirjeessään koko
joukon nuoria puhujia, jotka "paljoa paremmin kuin hän edustaisivat
Suomea". Mutta liikutettu ja kiitollinen hän oli joka kerta kun sai
jonkunkaan todistuksen ylioppilaitten kiintymyksestä. Kun hänen v.
1914 täytyi jäädä pois Turun kesäkokouksesta, lähettivät osanottajat
hänelle tervehdyksen, jossa oli suuri joukko allekirjoituksia.
Kiitoskirjeessään hän lausuu siitä ihmetyksensä ja sanoo: "Jumala
heitä kaikkia siunatkoon heidän ystävällisyydestään 'vanhaa ukkoa'
[suomeksi alkuperäisessä kirjeessä] kohtaan. Tämän nimiluettelon minä
säilytän oikein kallisarvoisena lahjana."
'Vanhaksi ukoksi', 'sedäksi', joka oli jo joutunut hieman asiain
ulkopuolelle, hän mielellään nimitteli itseään suhteessaan
yhdistyksen nuorempiin työntekijöihin. Hän pelkäsi olevansa heidän
tiellään, pelkäsi sitäkin, ettei hän ollut "hyödyksi kokouksissa".
Kun hän ei Ilmajoen kokouksessa tullut niin paljon kosketuksiin
nuorten ylioppilaitten kanssa kuin ennen, virkkoi hän rouva af
Forsellekselle kaihonsekaisella huumorilla: "Täällä me kuljemme kuin
kaksi Olympon jumalaa." Korkealle jalustalle hän pyrki kaikkein
vähimmin. Hän tahtoi palvella ylioppilaita, ei saada heidän
ihailuaan. Kuitenkin hän varmaan iloitsi, kun 1918 sai kutsun Suomen
kristillisen ylioppilasliiton ensimmäiseksi kunniajäseneksi. Hän ei
voinut olla tuntematta sitä vilpitöntä tunteen lämpöä, jota liiton
päätös huokui. Ja mitä hän todella oli Suomen ylioppilaille, se on
saanut täysipitoisen ilmaisunsa seuraavissa hänen kuolemansa jälkeen
kirjoitetuissa sanoissa:
"On kuin meistä olisi tullut orpoja; mutta minä olen aivan varma,
ettei hän kuole koskaan niiltä, jotka edes kuulijoina ovat joutuneet
hänen vaikutuspiiriinsä. Hän pysyy aina rohkaisevana ja lämmittävänä
esikuvana siitä, kuinka Jumala kykenee kirkastamaan ja pyhittämään
ihmiselämän, joka uskotaan kokonaan Hänen käsiinsä."
Jos Paul Nicolay olisi tietänyt, että hän oli voinut antaa Suomen
kristityille ylioppilaille vilauksen _Jumalan_ sieluja muuttavasta
ja pyhittävästä voimasta, hän olisi iloinnut siitä. Sillä siihen hän
syvimmältä pyrki, jos mihin.
* * * * *
Suomen kristillisen ylioppilasliiton miesjäsenten joukossa on
koko sen olemassaolon aikana ollut muuan opiskelijain ryhmä
vahvemmin edustettuna kuin muut -- teologit. Nuorista, jotka, usein
uskonnollismielisistä kodeista tulleina, saapuvat yliopistoon
valmistautuakseen papintehtävään, on enimmäkseen aivan luonnollista,
että he liittyvät tämänkaltaiseen järjestöön. Kristillinen
ylioppilasliitto on siten parin vuosikymmenen ajan ollut tuleville
saarnamiehille ja sielunhoitajille, etupäässä kansankirkkomme
piirissä, jonkinlainen käytännöllinen esikoulu, joka on tehokkaasti
täydentänyt yliopiston antamaa teoreettista valmistusta. Täällä
he ovat joutuneet kosketuksiin sivistyneen uskovan nuorison
kanssa, joka kuuluu erilaisiin uskonnollisiin suuntiin, jopa
yhdyskuntiinkin -- täällä he ovat tottuneet vapaasti keskustellessaan
humaanisten tieteitten, lääketieteen ja sosiologian harjoittajani
kanssa selvittämään itselleen oman tieteellisen ja käytännöllisen
kantansa uskonelämää koskevissa kysymyksissä. Esiintyen aluksi
puhujina ja hengellisinä johtajina älyllisesti kehittyneitten ja
vaativain toverien parissa he ovat tottuneet panemaan työhönsä
parastaan. Näin on ylioppilasliitto varmasti suorittanut tärkeätä
työtä myös kirkon palveluksessa, eikä kenenkään vaikutus ole
tässäkään kohdin ollut syvempi ja pysyvämpi kuin paroni Nicolayn.
Se, joka ylioppilasvuosinaan kuuli hänen tehostavan täydelliseen
vilpittömyyteen pohjautuvaa persoonallista suhdetta persoonalliseen
Jumalaan uskonnon päämääränä ja tarkoituksena, ja joka seurustelusta
hänen kanssaan oppi ymmärtämään tällaisen suhteen merkityksen, ei
ole voinut pappinakaan tyytyä vanhoihin, kuluneisiin polkuihin
-- velttouden tai itsekylläisyyden teihin. Ylioppilasliitossa
työskentelemällä Paul Nicolay tuli siten hänelle ominaisella
tavalla -- sisästä käsin ulospäin -- toimineeksi kirkollisen
elämämme uudistajana. Ja elämänsä lopulla hän joutui vielä paljoa
välittömämmin tarttumaan siihen. -- Olemme aikaisemmin todenneet,
että paroni Nicolayn suhde siihen kirkkoon, johon hän kasteen kautta
kuului, oli alkujaan kylmähkö. Kaikki, mikä oli pelkkää muotoa ja
ulkokuorta, oli hänelle vastenmielistä, ja luterilaisessa kirkossa
hän näki nuorena -- ja myöhemminkin -- ulkonaisten muotojen varsin
usein rehentelevän sisällyksen kustannuksella. "Kääntymättömiä"
pappeja, jotka julistivat saarnastuoleistaan mitä eivät itsekään
uskoneet tai mikä ei vielä ollut tullut heille eläväksi, hän aina
tuomitsi ankarasti. Heidän saarnansa olivat hänestä sanomattoman
_ikäviä_, eikä hän salannut sitä. "Miksi he etsivät aiheitaan niin
kaukaa? Ihmekö sitten, että ihmiset lakkaavat tulemasta kirkkoihin?"
sanotaan kerran päiväkirjassa. -- Paroni K. A. Wrede kertoo, kuinka
he olivat yhdessä olleet kuulemassa tuollaista "ikävää" saarnaa.
Kun paroni Wrede sitten sanoi aikovansa lähteä kotiin lepäämään --
"pikkuisen torkahtamaan" -- selitti ystävä sen jo tehneensä, ja
kysymykseen, milloin ja missä se oli käynyt päinsä, tämä vastasi
tyynesti: "kirkossa." Varsin ankarasti paroni Nicolay erään toisen
kerran puhui papista, joka ei rukoillut rukoustaan "Jumalan, vaan
seurakuntansa kuultaville". Hän kärsi aina rukouksen tai hengellisen
puheen sävystä, jos se ei ollut aitoa, kuulipa sen luterilaisessa
kirkossa tai vapaakirkollisten rukoushuoneessa. Yhtä vähän hän
sieti jumaluusopillisia viisasteluja, ahdasmielistä dogmatismia tai
muodollisuutta. "Minä olen aina ollut kehno kirkkokristitty niin
luterilaisten kuin vapaakirkollisten silmissä", hän tunnusti v.
1914. Itse hän oli valmis, kuten tiedämme, suomaan laajan vapauden
kunkin yksilön Jumala-suhteelle, sikäli kuin tämä oli "Kristukselle
alistettu". Kannattamatta omasta puolestaan äärimmäisyyssuuntia
raamatuntutkimuksen alalla -- "liian paljon radikaalia teologiaa"
oli kerran hänen paheksuva arvostelunsa eräästä pohjoismaisesta
kokouksesta -- ei hän tahtonut kieltää keneltäkään oikeutta kulkea
omaa tietään tässä kohdin, niin kauan kuin tutkija "pysyi nöyränä ja
Jumalan opetettavana", eivätkä hänestä mitkään mielipiteet, olivat ne
miten oikeaoppisia tahansa, voineet olla sielun pelastuksen ehtona.
Kuvaava on kysymys, jonka hän teki eräälle henkilölle, kun tämä tuli
hänelle tunnustamaan levottomuutensa eräästä ystävä-vainajastaan,
joka oli ennen kuolemaansa sanonut olevansa "uudenaikuisten teoriain"
kannalla: "Luuletteko Te, että oikeauskoisuutemme pelastaa meidät?"
-- Ei liioin osanotto ulkonaisiin kirkollisiin toimituksiin ollut
hänestä _olennaista_ Jumala-suhteelle, joskin hänellä oli syvä
kunnioitus kirkon sakramentteja kohtaan.
Ne katsantokannat, joita hän aikaisemmin oli tavannut luterilaisella
papistolla, olivat yleensä olleet niin kokonaan toista maata,
että hänessä aivan luonnollisesti heräsi ennakkoluuloja koko tätä
oppikuntaa vastaan. Kun paroni K. A. Wrede v. 1902 suoritti "venia
concionandi" tutkintonsa, jonka kautta hän sai oikeuden saarnata
kirkoissa, paheksui paroni Nicolay tätä askelta ja lausui ystävälleen
siitä jotenkin purevia huomautuksia. Kyllä "sinusta tulee lopulta
vielä pappi", hän sanoi ivallisesti. "Jos työlläsi on jotain arvoa,
niin johtuu se juuri siitä, ettet ole pappi ja sittenkin julistat
Jumalan sanaa." Aikaa myöten hän oppi kuitenkin ymmärtämään ystävänsä
menettelyn oikeutetuksi. Hänen käsityksensä luterilaisesta kirkosta
muuttuivat yleensä vähitellen, eikä syynä ollut se, että hän olisi
vaatinut papistolta vähemmän, vaan kai se, että hän nyt useammin
huomasi yksityisten pappien vastaavan näitä vaatimuksia, niinkuin
myös se, että hänen silmänsä avautuivat näkemään, kuinka suuri
merkitys kirkolla sellaisenaan voi ja tulisi olla kansan elämässä.
Työ Suomen ylioppilaitten hyväksi edisti varsin paljon paroni
Nicolayn katsantokannan kehittymistä tähän suuntaan. Osittain
vei hänen isällinen suhteensa nuoriin teologeihin hänet paljoa
läheisempään suhteeseen myös siihen kirkkoon, jonka piirissä
näiden oli määrä työskennellä -- hän ei voinut jäädä siihen
nähden arvostelevaksi katselijaksi. Osittain hän kesäkokouksissa
tutustui useihin iäkkäämpiin pappeihin, heidän joukossaan moniin
sympaattisiin, lämminsydämisiin ja koruttomiin miehiin, aivan
toisenlaatuisiin kuin hänen kauhistuksenaan olleet kuolleen
kirkollisuuden edustajat.
Samalla kuin hänen käsityksensä kirkon miehistä näin tuli
valoisammaksi, kävi hänen omasta esimerkistään heille todella
ilmi mitä hyvällä maallikkojulistuksella on annettavaa, ja syvä
raamatuntuntemus sekä runsas kokemus, joka piilottelihe hänen
vaatimattoman esiintymisensä varjossa, herätti heissä kunnioitusta ja
ihailua. Jo Turun kokouksessa 1900 sai paroni K. A. Wrede hämärässä
eteisessä ystävänsä päätettyä salissa pitämänsä puheen eräältä
papilta syleilyn, joka ilmeisesti oli aiottu Nicolaylle, joskin
innostunut pappismies erehdyksestään selvittyään hyvänsuovasta
virkahti: "No olkoon sitten Wredellekin!" Joskaan tämä sydämellinen
ystävyydenosoitus siis ei osunut paroni Nicolayhin, sai hän sittemmin
kyllä monia samanlaisia, suomalaisilta papeilta.
V. 1905 paroni Nicolay suostui ensi kerran ottamaan osaa
kirkollisluontoiseen työhön, kun hän lupautui pitämään sarjan
herätyskokouksia Helsingin kaupunginlähetyksen rukoushuoneessa.
Seuraavana vuonna kutsuttiin hänet ja paroni Wrede ensimmäiseen
omakohtaiseksi hartaudeksi aiottuun yksityiseen pappiskokoukseen,
joka oli määrä pitää Turussa. "Kummallinen kutsu" se oli hänestä
-- siksi kaukana hän vielä tunsi olevansa papistosta ja sen
harrastuksista. Mutta hän noudatti joka tapauksessa kutsua -- ja
suoriutui täydelleen kirkollisena puhujana sekä sai monta uutta
ystävää kokouksen osanottajista. Kuitenkin hän vielä vuotta myöhemmin
arvelee, kun hänen on määrä ottaa osaa Seinäjoen pappiskokoukseen:
"Mitä minä puhun kaikille näille papeille?" ja hänellä on sitten
paljon muistuttamista kokouksen järjestelyä vastaan: ei ollut
kyllin selvää mihin pyrittiin hengellisessä suhteessa -- ja liian
paljon aikaa hukattiin kahvinjuontiin. Siihen, että puhtaasti
hengellisiin arvoihin pantiin seuraavissa pappiskokouksissa yhä
enemmän huomiota, vaikutti varmasti johonkin määrin paroni Nicolayn
läsnäolo. Tämä yhteiskunnan huippujen tuttu mies, joka oli oppinut
käyttämään kaikkea mitä omisti "niinkuin ei sitä käyttäisi" ja joka
silloin, kun oli keskityttävä Jumalan valtakunnan asioihin, vainusi
"maailmallisuutta" suomalaiselta kannalta katsoen niinkin viattomassa
kuin ajanhukka ja kahvinjuonti, vaikutti varmaan täällä niinkuin
ylioppilaskokouksissakin omalla olemuksellaan kuin voimakas saarna.
Kirkollisella alalla paroni Nicolaylle aukeni vähitellen laajat
työmaat. Tosin hänellä ei ollut aikaa eikä voimia noudattaa kaikkia
kokousten ja illanviettojen puhujaksi saamiaan kutsuja, mutta hän
esiintyi kuitenkin useasti kirkollisena puhujana -- varsinkin
Helsingin Lähetyskirkossa. Tavallisesti koetti paroni Wrede saada
häntä suostumaan siihen, milloin hän saapui Helsinkiin ylioppilastyön
vuoksi. Monesti hän vastusti sitkeästi näitä yrityksiä saada hänet
houkutelluksi alueelle, joka oli "hänen vastuunalaisuuspiirinsä
ulkopuolella". Mutta jos hän kerran antoi taivuttaa itsensä
esiintymään kirkkoyleisölle, teki hän tällöinkin voitavansa, antoi
parastansa. Mieluimmin hän puhui pikku piireille, ei kuitenkaan
ompeluseuroissa tai ohjelmallisissa illanvietoissa teenjuonteineen --
hän tahtoi kuulijat kokonaan mukaansa. Jos hänet joskus "pakotettiin"
saarnastuoliin, hän tavallisesti kuittasi kirjeissään tuon tapahtuman
lyhyellä, mutta ilmaisevalla sanalla: "kamalaa". Hän ei mielestään
sopinut puhumaan suurelle sekalaiselle yleisölle -- hän tahtoi
todella tietää, kenelle hän puhui, sivistyneillekö vai sivistystä
saamattomille, ja oliko enemmistö todella uskovia vaiko vain
uskonnollisia asioita harrastavia. Varsinaisissa herätyskokouksissa
hän ei halunnut myöhemmin elämässään ollenkaan esiintyä. Kun häntä
kehoitettiin siihen, huomautti hän aina, ettei hänen asiansa ollut
vallata ihmisiä väkirynnäköllä. Sen yhteydessä hän kertoi virolaisen
talonpoikaisvaimon ennustaneen näkemänsä unen johdosta, ettei hänen
toimintansa Jumalan valtakunnan hyväksi tullut olemaan kylvötyötä,
herätystä, eikä liioin elonkorjuuta, iloa ihmisten johtamisesta
kääntymykseen, vaan pellon muokkausta, työtä ihmissydämissä heidän
saattamisekseen täydempään, eheämpään, parempaan kristillisyyteen.
Olemme nähneet, että paroni Nicolay sai elämänsä kuluessa sekä kylvää
että korjata, mutta Suomessa hänen toiminnallaan oli ehkä enemmän
tuon virolaisen vaimon viittaama suunta, niin hän ainakin itse
arveli, ja kuta vanhemmaksi hän tuli, sitä enemmän hän keskittyi
tämänlaiseen työhön, kristittyjen sydämen valmistamiseen täydemmin
vastaanottamaan Mestariansa. Jos hän puhui uskovain piirille
raamatullisesta aiheesta, hän toivoi mieluimmin heidän istuvan
raamatut kädessä, niin että hän ikäänkuin sai olla heidän oppaanaan
maassa, joka hänen omasta mielestään oli täynnä ihmeellisiä,
tyhjentymättömiä aarteita.
Ymmärtääksemme mitä kirjojen kirja oli hänelle, on vain aukaistava
hänen oma ruotsinkielinen raamattunsa -- niin syrjiltään kulunut,
että melkein peloittaa käännellä lehtiä. Joka sivu, jokainen sen
rivi kertoo, missä suhteessa kirjan omistaja oli lukemaansa.
Etuviivaukset, nuolet ja erilaiset piirrot ja viivat -- kokonainen
kehitetty merkkijärjestelmä -- tekevät kirjan merkillisen
näköiseksi, ja valkolaidan erikieliset muistiinpanot pakottavat
lukijan pysähtymään toisen tekstin kohdalle toisensa jälkeen.
Kehän erottaman, jonkin toiminnan alkamiseen viittaavan "kun" sanan
viereltä huomaamme sanat: "_Jumalan aika_"; Johanneksen evankeliumin
seitsemännessätoista luvussa me voimme seurata viivaa kaikkiin
niihin kohtiin, joissa esiintyy tuo merkityksellinen sana _yhtä_;
monin paikoin on vertailuja joko kreikkalaisen tai englantilaisen
tekstin johdolla. Niinpä voimme kuvitella mielessämme, kuinka Paul
Nicolay päivittäisen aamuvartionsa aikana ja monena, monena muuna
päivän hetkenä istui kirjansa ääreen vaipuneena, läpikotaisin
valppaana, toimivana, ikäänkuin keskustellen Herransa kanssa, sielu
avoinna Hänen henkensä vaikutukselle. Ja me käsitämme myös tyynenä
arvovaltaisuuden, jolla hän selitti raamatun sisältöä muille --
olivatpa ne pappeja tai maallikoita -- täysin itsenäisesti, mutta ei
milloinkaan niinkuin hän olisi puhunut itsestään. Raamatuntutkistelu
oli kaiken hänen ylioppilastyönsä pohjana -- siitä tuli myös hänen
kirkollisen toimintansa ydin. -- Tuo toiminta joutui vähitellen
määrätyille urille, kun suunnitelma kaikkien kirkollisten
seurakuntain uskovien jäsenten yhdistämisestä "sisemmiksi
piireiksi" tai "seurakuntaliitoiksi" yhä enemmän alkoi kiinnittää
hänen harrastustaan. Tämä ajatus, jonka alkuunpanija oli paroni
K. A. Wrede, oli herättänyt vastakaikua useissa maamme papeista.
Toivottiin, että saman seurakunnan hajalliset elävät kristityt
saisivat toisiaan lähestymällä uskolleen vahvistusta ja edistyisivät
pyhityksessä näin kyetäkseen olemaan suolana, joka vähitellen tunkisi
koko seurakuntaan kauttaaltaan. Ymmärrämme perin hyvin, että moinen
ajatus miellytti paroni Nicolayta. Hän seurasi hartaasti Helsingissä
toimivan ystävänsä työtä, ja kun tämä v. 1915 kirjoitti aikovansa
saapua Viipuriin pannakseen sielläkin alulle seurakuntaliikkeen,
omaksui hän tämän suunnitelman hyvin lämpimästi. Mahdollisimman hyvin
valmisteltiin hänestä asiaa hankkimalla sen puolelle "joukko työtä
kannattavia rukoilijoita". "Jumala tasoittakoon tiesi. Vaikeuksia
syntyy aina, jos mieli saada siunausta. Ovathan pilvet tarpeen,
jotta sade alkaisi tipahdella", hän kirjoitti sen johdosta. Ja itse
työmuodosta hän lisäsi: "Syntyköön erilaisia piirejä aina sikäli kuin
tarve vaatii, ja älköön pidettäkö raamattupiirejä kirkossa, ja älkööt
papit ottako puhumista yksinoikeudekseen." Paroni Nicolay ei tällöin
vielä ajatellut, että hän itse olisi ollut kutsuttu tehokkaammin
ottamaan osaa työhön.
Joka tapauksessa paroni Wrede tuli aikomalleen käynnille Viipuriin,
jonka jälkeen kutsuttiin koolle kokous huhtikuun 21:senä ja siinä
päätettiin perustaa seurakuntaliitto. Oli muodostettava useita
raamattupiirejä -- mikä nuorille naisille, mikä vanhemmille uskoville
j.n.e. -- sekä pidettävä yhteisiä kuukausikokouksia. Mutta pian
huomattiin, ettei ajatus ollut toteutettavissa niin helposti kuin
oli luultu. Osoittautui miltei mahdottomaksi saada johtajia moniin
erilaisiin piireihin, asiaan innostuneet kaupungin papit tarvitsivat
apua -- ja niin oli vallan luonnollista, että paroni Nicolay niinä
kuukausina, jotka hän vietti Monrepos'ssa, yhä enemmän joutui
ottamaan osaa viipurilaisten toimintaan. Milloin hänen oli pidettävä
raamatuntutkistelu, milloin alustettava keskustelu, ja hyvin usein
turvauduttiin hänen neuvoihinsa erilaisissa kysymyksissä. Mutta
vasta kun Venäjän olot olivat vapauttaneet hänet pietarilaisista
velvoituksistaan, saattoi hän täydellä todella omistautua Viipurin
seurakuntaliitolle, jonka sieluna hän oli n.s. punaisena aikana ja
sen jälkeisenä vuonna. Tällöin hän alkoi myös tehdä matkoja toisiin
kaupunkeihin -- Porvooseen, Tammisaareen, Kotkaan -- ajaakseen liiton
edustaman aatteen asiaa ja perustaakseen uusia raamattupiirejä. Tämä
työ kävi hänelle hyvin rakkaaksi ja vei hänet kosketuksiin uskovain
ihmisten kanssa kautta maan. Paikkakuntain papit osoittivat yleensä
ymmärtämystä häntä kohtaan ja tukivat auliisti hänen pyrintöjään.
-- Näin Paul Nicolay elämänsä lopulla johtui taas uudelle uralle
-- tuo uskonnollisen yksilöllisyyden mies joutui käymään työssänsä
käsi kädessä valtiokirkon palvelijain kanssa. Se ei kuitenkaan
tietänyt sitä, että hän olisi osittainkaan menettänyt hengellisen
itsenäisyytensä -- hän pysyi tässäkin työssä omana itsenään,
ihmisenä, jossa ei ollut hivenenkään vertaa virkamiestä ja jolle
kirkolliset muodot eivät ikinä voineet tulla omaksi päämääräkseen,
vaan olivat ainoastaan tehokkaita välineitä muitten rinnalla sielujen
johtamiseksi Jeesuksen Kristuksen luo. Tämä juuri oli, niinkuin
aikaisemmin sanoimme, hänen merkityksensä kirkolle. Kuinka suureksi
se merkitys arvattiin kirkollisissa piireissä, todistaa leikkisä,
mutta lämpimästä myötätunnosta lähtenyt suomalainen kunnianimi, jonka
hän sai Leppäkosken kokouksessa 1918: "pappien paimen".
Pysyvä arvonsa on silläkin Paul Nicolayn osuudella Paul Nicolay --
uskonnolliseen elämäämme, että hän saattoi täälläkin voimaan tavan
pitää säännöllisiä "kokouksia hengellisen elämän syventämiseksi"
Keswickin ja Södertäljen vuotuisten konferenssien malliin. Lähinnä
hänen aloitteestaan kutsuttiin ensimmäinen tällainen kokous koolle
Porvooseen 1913. Siellä saivat eri tunnustuksiin kuuluvat uskovaiset
kristityt tavata toisiaan pyytääkseen yhdessä tunkeutua syvemmälle
Jumalan valtakunnan salaisuuksiin ja ottaakseen enemmän vastaan Hänen
armoaan. Paroni Nicolay toivoi suuria näistä konferensseista, joiden
oli määrä olla asettamassa kristittyjen ihannetta korkeammalle ja
kehittämässä heidän hengellistä elämäänsä. Toinen "Keswick-kokous"
oli syyskuussa 1919 -- sekin Porvoossa. Paul Nicolay oli valmistellut
sitä suurella rakkaudella -- mutta hän ei saanut olla siinä läsnä.
Konferenssipäivinä hän makasi sairasvuoteella, ja pian hän sai kutsun
tärkeämpään ja ratkaisevampaan kohtaamiseen -- ainoaan, jota ihminen
ei voi milloinkaan väistää.