"Ne jotka ovat olleet kristillisen ylioppilasliiton kokouksissa
vuodesta 1900 alkaen, muistavat varmaan hintelän, tumma- ja
syväsilmäisen miehen, joka ei puhunut paljoa keskusteluissa, mutta
jonka sanat, lausuttiinpa ne julkisesti tai yksityispuhelussa,
jättivät syvän vaikutelman puhujaan hengellisyydestä ja
vakavuudesta." Näillä sanoilla aloittaa tohtori Karl Fries
kristillisten ylioppilaitten maailmanliiton äänenkannattajassa, "The
Student World'issa", julkaistun muistokirjoituksensa Paul Nicolaysta.
Paroni Nicolayn toiminta ei, kuten tiedämme, rajoittunut niihin
maihin -- Venäjään ja Suomeen -- jotka hän tunsi kotimaikseen.
Edellisen maan edustajana hän otti osaa moniin kansainvälisiin
ylioppilaskokouksiin, ja hänellä oli niissä oma sijansa puhujain
joukossa -- todellisuudessa eturivin sija, niin hiljainen ja
syrjäytyvä kuin hän olikin -- ja kaipaus oli suuri, kun hän ei enää
ollut mukana. "Harvat kristillisten ylioppilaitten maailmanliiton
johtajista olivat niin rakastettuja ja kunnioitettuja kuin hän",
kirjoittaa muuan hänen ystävänsä ja työtoverinsa. Häntä tarvittiin
monien loistavaälyisempien, suurin puhujalahjoin varustettujen
rinnalla miehenä, joka aina viittasi sisäänpäin, aina muistutti
suljetusta kammiosta, jonka Kristus oli neuvonut omille oppilailleen
voiman alkulähteeksi. Ja hänen vaatimaton olemuksensa, hänen
ruumiillisen kärsimyksen ja sieluntaistelun leimaamat piirteensä
soveltuivat hyvin sen miehen olemukseen, jonka oli määrä edustaa
kovasti koetellun ja sorretun kansan hyväksi tehtyä työtä.
Yleensä paroni Nicolay viihtyi hyvin liiton maailmankonferensseissa,
joissa hän tapasi useita hengenheimolaisiaan. Näissä kokouksissa
juuri syveni ja lujittui tuttavuus Mr. Mottin ja tohtori Friesin
kanssa, ja siellä hän tapasi myös sen miehen, joka joutui ensi
sijalle hänen ystäväpiirissään -- amerikkalaisen _Mr. Robert
Wilderin_. Ollen naimisissa norjattaren kanssa oli Mr. Wilder
perustanut kodin Norjaan, ja tutustuttuaan häneen kävi paroni Nicolay
tuskin koskaan ulkomailla pistäytymättä matkan varrelta ystävänsä luo
Veldreen. Täällä hän vietti onnellisia aikoja nauttien tapaamastaan
täydestä ymmärtämyksestä, luonnon suurenmoisesta kauneudesta ja
ilman puhtaudesta, joka tuli hänelle oikeaksi elämänvedeksi, hänen
elämänsä viime vuosina katkerasti kaivatuksi, kun maailmansota esti
kaikki ulkomaanmatkat. Mutta ei hän edes Veldressä luopunut työstä --
hän käänsi siellä monet lentolehtiset venäjäksi, kirjoittelipa omia
raamatuntutkistelujaankin. Ja kun häntä pyydettiin puhumaan suurille
tai pienemmille piireille, voitti hän urheasti vastenmielisyyden,
jota tuollainen pyyntö aina herätti hänessä, ja oli valmis täälläkin,
lepoaikanaan, jakamaan muille sisäistä rikkauttaan.
Mr. Wilder on m.m. piirtänyt hänestä pienen kuvan, joka oli
syöpynyt hänen muistiinsa: Paul Nicolay seisoo puutarhan ruohikolla
ystävänsä talon edustalla puhuen miesjoukolle, joka on Englannin,
Amerikan, Norjan ja Ruotsin ylioppilaita, vanhempaa ja nuorempaa
polvea. Hänen aiheenaan on profeetta Elia. Nuoret ja vanhat lumoaa
sanojen ilmoille loihtimat kuvat. Hänen lopetettuaan sanoo muuan
oxfordilainen kandidaatti: "En ole tietänyt milloinkaan, että
vanhassa testamentissa on näin paljon mielenkiintoista. Hän luo
noihin profeettoihin elon." Näin pääsivät Moskovassa tai Pietarissa
yksinäisinä aamuvartiohetkinä kerätyt kokemukset maailman suurempien
ja uskonnollisesti kultivoituimpien kansallisuuksien jäsenten luo
opettaen heille uutta, antaen heille arvokasta -- vain siksi, että
ne olivat _tosikokemuksia_.
Se, että paroni Nicolay pystyi toimimaan, oli hän missä hyvänsä,
johtui suurelta osalta hänen laajasta kielitaidostaan, seikka, jota
jo olemme saaneet kosketella. Hän oli perehtynyt hyvin saksan- ja
ranskankieleen; englanti avasi hänelle ei vain Ison-Britannian, vaan
myös ei-eurooppalaisten kansojen opinahjot, ruotsi Skandinavian ja
venäjä koko slaavilaisen maailman. Hän ei pelkästään kyennyt lukemaan
paperista millä hyvänsä näistä kielistä kirjoitetun selostuksen, vaan
myös pitämään uskonnollisen esitelmän, hartaus- tai herätyspuheen.
Kun hänen ei tarvinnut koskaan turvautua tulkkiin, saattoi hänen
persoonallisuutensa päästä esiintyessä kaikkialla täysin tehoisaksi.
Hän voi niin ikään esteettä ryhtyä kokouksissa keskusteluihin
kenen osanottajan kanssa tahansa, mistä johtui, että hän saattoi
konferensseissa sekä antaa että vastaanottaa enemmän kuin moni muu.
Ne esitelmänsä, joita hän piti painokelpoisina, hän tavallisesti
antoi kääntää useille kielille ja luki sitten itse oikaisuvedoksen.
Sellaisia ovat tuo jo toisessa yhteydessä mainittu esitelmä:
"Voiko sivistynyt, ajatteleva ihminen uskoa Jeesuksen Kristuksen
jumaluuteen?", joka on ilmestynyt ainakin neljällä kielellä
(venäjäksi, ruotsiksi, suomeksi ja englanniksi), sekä Oxfordin
maailmankonferenssissa 1909 pidetty puhe "Kristuksen kärsimyksiin
osallistumisesta" -- "aihe, josta hänellä", sanoo tohtori Fries, "oli
erikoinen taito puhua". On ilahduttavaa, että sanat sellaiset kuin
viimemainitun esitelmän ytimenä olevat ovat voineet päästä useitten
eri maitten kristittyjen ylioppilaitten ulottuville. Ne vaikuttavat
luettuinakin -- mutta paljoa tehokkaammat ne lienevät olleet sen
miehen ensi kertaa lausumina, joka oli kokenut ne tosiksi:
"Olemmeko ruvenneet Kristuksen palvelukseen, alttiina uhraamaan
itsemme sen mukaisesti, mitä Hän arvelee asialleen soveliaimmaksi?
_Harrastelijat eivät edistä Hänen valtakuntaansa_. Se vaatii elämän
uhraamista monin eri tavoin. -- Jos työ vainionamme on Kristillinen
Ylioppilasliitto laajoine mahdollisuuksineen, niin älkäämme karttako
viljelyksen vaatimia kulunkeja. On pantava todella syrjään omat
toiveet työskentelymme paikasta, ajasta ja tavasta, emmekä saa
pitää omanamme rahojamme, ei terveyttämme, ei henkeämme. Se voi
tietää omasta maasta luopumista, joutumista mitä epäsympaattisimpaan
ympäristöön, väärinymmärrystä, halveksumista ja parjausta. Se voi
myös tietää alituisia matkoja, kodittomuutta tai ehkä vain rippeitä
kodin tunnusta, ja kenties se jollekulle tietää marttyyrikuolemaa.
Mutta jokaiselle se tietää aivan varmasti: suurta itsensäuhrausta ja
vaivannäköä, suurta kärsivällisyyttä, puuhaa ja vastuksia, alituista
ponnistusta järjestely- ja suunnittelutyössä, kiusauksia ja tuskaa,
hätää sieluista -- ja sitä, että aina on valmis muiden käytettäväksi,
että saa kokea monet pettymykset ja ankaran masentumuksen aikoja."
Paul Nicolay ei ollut harrastelija työssään Jumalan valtakunnan
edistämiseksi ylioppilaitten keskuudessa -- tuo työ oli "palvelusta,
ei leikkiä", siksi hän antautuikin käytettäväksi milloin ja _missä_
hänen Herransa tahtoi. Olemme nähneet, että "alituiset matkat"
olivat jo aikaisemmin hänen osansa, mutta myös ylioppilastyö
vei hänet ympäri maailman. Paitsi Versailles'n ja Oxfordin
maailmankonferensseihin hän otti osaa samanlaisiin kokouksiin monissa
paikoin Eurooppaa: Sorossä (Tanskassa) 1902, Zeistissä (Hollannissa)
1905 ja Konstantinopolissa 1911 -- sekä pariin pohjoismaiseen
kokoukseen Skandinaviassa -- Leckössä 1901, Sorossä 1903 ja
Lillehammarissa 1912 -- tällöin pääasiassa Suomen edustajana. Mutta
hänen kutsumuksensa vei hänet oman maanosan rajain ulkopuolellekin.
V. 1907 hän oli Tokion maailmankonferenssissa ja v. 1913 Lake
Mohonkissa Yhdysvalloissa. Näin ollen hän sai, heikko kun oli, kokea
monia matkaelämän rasituksia, mutta varmasti myös osaltaan sitä,
minkä Eichendorff on lausunut ilmi kuuluisassa laulussaan: "Wem
Gott will rechte Gunst erweisen, den schickt Er in die weite Welt"
("Ken oikein Luojan suosiossa, se pannaan maailmaa matkaamaan"),
sekä iloa siitä, että sai tuntea tietojensa ja kokemuksensa
näköpiirin avartuvan käytännön tietä. Japanin ja Amerikan matkasta
on päiväkirjassa varsin tarkat muistiinpanot, ja mielenkiintoinen
lienee vaikkapa vain pikainen silmäyskin paroni Nicolayn elämyksiin
ja toimintaan tältä ajalta.
Japanin-matkalle lähdettiin maaliskuun 4:ntenä 1907. Paroni Nicolay
tunsi itsensä vielä verrattain uupuneeksi äskettäin kestämänsä
influenssakohtauksen jälkeen -- sairaus, jota hän oli vähitellen
alkanut pitää lähetysmatkojensa välttämättömänä alkusoittona -- ja
lähetysmatkana tätä matkaa sopi pitää, kun näet Tokion konferenssin
päätyttyä oli määrä tehdä evankelisoimisretki eri osiin Japania. --
Moskovassa hän tapasi pari Hollannin valtuutettua sekä Etelä-Afrikan
edustajan ja toimi heidän oppaanaan. Heidän seurassaan matka sitten
jatkuu -- ja tuntui raskaalta, niin kauan kuin oli pakko istua
junassa, mutta ihanalta, kun saatiin siirtyä höyrylaivaan ja kulkea
komeaa Angora virtaa. Maaliskuun 20:ntenä matkustajamme saapuivat
Vladivostokiin, missä silmää kohtasi idän kirjava ihmisjoukko.
Merimatka tehtiin "Mongolia" laivalla säteilevän kauniin sään
vallitessa. Maaliskuun 22:sena laskettiin maihin Japanissa,
jonka jälkeen paroni Nicolay seuralaisineen lähti Kiotoon.
Siellä otti muuan amerikkalainen lähetyssaarnaaja valtuutetut
erittäin vieraanvaraisesti vastaan ja näytteli heille paikkakunnan
merkillisyyksiä. Kaupungissa vietettiin parhaillaan pakanallista
juhlaa, ja suuria ihmisjoukkoja oli liikkeellä. Kiotossa paroni
Nicolay teki huomion, jonka koko hänen Japanissa oleskelunsa vahvisti
täysin oikeaksi, -- hän huomasi, ettei ihmisjoukossa näkynyt "itkeviä
lapsia eikä riiteleviä tai kiroilevia miehiä". Yleinen siisteys
ja järjestys ja suuri kohteliaisuus pisti kaikkialla silmään
-- iloisiksi ja kuitenkin hienostuneiksi sanoi paroni Nicolay
japanilaisia myöhemmin -- ja pukujen värien ja muotojen taiteellisuus
teki väkijoukot mieluisiksi katsella.
Kiotosta matkustivat ylioppilasedustajat Kobeen, missä käytiin
näkemässä yliopistoa ja sitten pakanallista lastenkotia, jonka
johtajatar, rouva Neesima, tarjosi "tavanmukaisen teen".
Lastentarhassa oli hauska katsella "neljääkymmentä japanilaista
pienokaista yhtä haavaa". Siihen eivät loppuneet paikkakunnan
nähtävyydet -- matkustajat tarkastivat sitäpaitsi suurta
fajanssitehdasta ja komeaa Chion-temppeliä. Paroni Nicolay kirjoitti
tuon jälkimmäisen käynnin perästä nämä häntä kuvaavat rivit: "Minä en
voi enää mennä pakanallisiin temppeleihin, mieltäni kuohuttaa, kun on
otettava hattu päästä, ja tätä epäjumalanpalvelusta on tuskallista
katsella". Jumala-suhde oli Paul Nicolaylle liian todellinen, jotta
hän olisi voinut ulkopuolisen kylmin mielenkiinnoin tai esteettiseksi
nautinnokseen katsella jumalanpalvontaa, joka oli hänestä väärä ja
harhaantunut. Kunnioitus, milloin hän tunsi vain inhoa, oli hänelle
vastenmielistä, ja hän karttoi mieluimmin kaikkia tilaisuuksia, jotka
välttämättä vaativat sentapaista suhtautumista.
Kodzussa, jonne matka sitten suunnattiin, paroni Nicolay söi ensi
kerran aito japanilaisen aterian, jota tarjoilemassa oli neljä nuorta
japanitarta, ja joka oli nautittava polvistuneena ja syömätikkujen
avulla. Matkaa jatkettiin sähköjunalla Joumataan ja sieltä jalkaisin
Mianoshitoon. Sattui lumipyry, ja paroni Nicolay totesi, että
"japanilaisparat värisivät kuin perhoset pakkasella". Mutta seutu
oli koko matkan hyvin kaunista, ja Japanin luonto miellytti suuresti
matkaajia, varsinkin kun he saivat nähdä kuulun Fusijaman.
Kuta lähemmä Tokiota tultiin, sitä enemmän alkoi paroni Nicolayn
mieleen tunkeutua odotettavissa oleva konferenssi, jonka nuo
monet ulkonaiset vaikutelmat olivat ensin himmentäneet. Hän haki
yksinäisyyttä Jumalan kasvojen edessä, ja kun hän tapasi oloja ja
kansaa tuntevia henkilöitä, hän iloitsi heidän seurastaan, se kun
toi tilaisuutta oppia, mihin tapaan oli paras puhua japanilaisille
ylioppilaille. Muuan lähetyssaarnaaja, jolta hän kysyi neuvoa,
tehosti sitä, että Kristuksen persoonan tuli olla täällä kaiken
julistuksen keskuksena.
Viivyttyään Nikkossa valiokunnan kokouksessa, paroni Nicolay
lähti viimeinkin Tokioon, missä tosityö alkoi. Kun hänen oli
pidettävä metodistien keskuspyhäkössä esitelmänsä "ylioppilaitten
vapahtajantarpeesta", oli hänellä ankara päänsärky, eikä hän
voinut ymmärtää, kuinka hän voisi tässä tilassa puhua ensi kerran
pakanallisille ylioppilaille. Hän sai kuitenkin oikeat sanat --
puhui ylioppilaitten tyytymättömyydestä elämään, synnistä ja
harrastuksesta, jotka kietovat sielun, ja valaisi koko esitystään
Pietarista ottamillaan esimerkeillä -- ja kävi sittemmin selville,
että ne olivat varsin hyvin sovellettavissa moniin nuoriin
japanilaisiin tuosta viisisataisesta kuulijaparvesta. Toinen esitelmä
-- "pyhästä raamatusta ja kristillisestä elämästä" -- oli puhujan
omissa silmissä kuin "näytetunti siitä, kuinka _ei_ tule puhua". --
"Moni kiitti, mutta minä tunsin mitättömyyteni". Tohtori Friesin
arvostelun mukaan tuo hylkäystuomion saanut esitelmä "todisti
selvästi syvää ja laajaa kokemusta" -- ja nykyisessä painetussa
asussaan se luo erittäin selvän kuvan Paul Nicolayn suhteesta
raamattuun elämän lähteenä. -- Jos paroni Nicolay Japanissa ollessaan
harvoin -- niinkuin muulloinkin -- oli tyytyväinen itseensä, iloitsi
hän sitä enemmän muuten saamistaan kokemuksista. "Tämä pitkä matka
oli vaivan arvoinen, kun sai elää sellaisen ajan!" --
Kokouksen päätyttyä hän lähti tohtori Friesin ja tämän puolison
mukana Sendaihin, Fukushimaan ja Yamagataan, retkelle, jonka
konferenssin johtajat olivat suunnitelleet päästäkseen kosketuksiin
näidenkin seutujen opiskelevan nuorison kanssa. Fukushimassa
pidettiin tarkoitusta varten luovutetussa raatihuoneessa puhesarja,
joka keräsi kokoon noin kolmesataa nuorta miestä ja naista,
iältään kuudestatoista kahteenkymmeneen. Siellä paroni Nicolay
puhui kristinuskon vaikutuksesta luonteeseen, jolloin hänellä oli
jälleen hyötyä venäläisten ylioppilastenparissa saavuttamistaan
runsaista kokemuksista. Samana iltana oli jäähyväiskokous kirkossa,
missä kaikki istuivat lattialle kyyristyneinä. Nuorilta kysyttiin,
tahtoivatko he ruveta kristityiksi sen tuntemuksen perusteella,
mikä heillä nyt oli kristinuskosta. Evankelistain hämmästykseksi ja
iloksi nousi kuulijoista seitsemänkymmentä kahdeksan. Kun heidän
nimensä ja osoitteensa oli merkitty muistiin, jätettiin heidät
kaupungin seurakuntia hoitavain viiden japanilaisen pastorin
huostaan, -- nämä seurakunnat olivat syntyneet ilman että yksikään
länsimainen lähetyssaarnaaja oli asunut paikkakunnalla. Eräältä
noista seitsemästäkymmenestäkahdeksasta sai tohtori Fries sittemmin
joukon kirjeitä, joissa tämä ensin lausui ilmi kiitollisuutensa
kokouksessa saamistaan vaikutelmista, sillä ne olivat sytyttäneet
hänen sydämeensä hartaan rakkauden Kristukseen; sitten hän esitti
muutamia kysymyksiä ja kertoi lopuksi tulleensa suureksi ilokseen
otetuksi kasteen kautta kristilliseen seurakuntaan.
Tohtori Fries, jonka esitystä tästä evankelisoimismatkasta on edellä
pääasiassa seurattu, on myös kertonut säilyttäneensä noista Paul
Nicolayn seurassa viettämistään päivistä monta valoisaa, rohkaisevaa
muistoa. "Hänen arkaileva, mutta pyhää tenhoutumista palava intonsa,
hänen lahjomaton rehellisyytensä, viisautensa ja hienotunteisuutensa,
tuo kaikki teki hänestä mitä mieluisimman työtoverin ja varsin
suuriarvoisen hengellisen johtajan."
Huhtikuun 12:ntena paroni Nicolay lähti japanilaisen professorin
Hierajaman mukana erääseen kylään, missä hän tämän tulkitsemana
puhui 1 Tim. 1: 15:nnen ["Varma on se sana ja vastaanottamista
kaikin puolin ansaitseva, että Kristus Jeesus on tullut maailmaan
syntisiä pelastamaan, joista minä olen suurin."] johdosta sekä
illalla joukkokokouksessa aineesta: "Rakkaus, rauha, ilo". --
Yamagatassa, joka oli matkan pääkohta, otti eurooppalaiset vastaan
lähetyssaarnaaja, joka vei heidät hotelliin, minne kaupungin
pormestari oli laittanut heille pidot "eurooppalaisin ruuin
japanilaisen ruuan ohella, joka on hirveätä", kirjoittaa paroni
Nicolay. Täällä pidettiin kokoukset hallituksen salissa. Paul
Nicolayn suotiin nyt puhua aineesta, joka paremmin kuin mikään muu
soveltui hänelle -- omakohtaisesta suhteesta persoonalliseen Jumalaan
luonteenkehityksen pääehtona -- ja hän tunsi voivansa puhua siitä
"pontevasti". -- Muuten hän sai Japanissa kokea samaa kuin Venäjällä,
että "veresi täytyy vuotaa, jotta voisit olla siunaukseksi". Hän
kyselee mielessään kerrankin ennen esiintymistään: "Täytyykö minun
aina olla tuskassa ennen puhettani -- ja tietämättä mitä sanoa!"
Ja eräänä päivänä, jolloin hänen on puhuttava kolmesti, hän on
kauan epätietoinen _kahden_ puheensa aineesta. Mutta -- tällaisiin
vaikeuksiin hän oli tottunut -- ja Japanissa vietetty aika muodostui
hänelle varmasti sisäisen kasvun ja hengellisen voimankehityksen
ajaksi.
Huhtikuun 19:ntenä lähdettiin paluumatkalle Tokiosta meren ankarasti
aaltoillessa. Kotimatkasta tuli jotenkin moniseikkailuinen, junalla
kuljettaessa oli syytä pelätä rosvojen hyökkäystä. Mutta kaikki
kävi onnellisesti, ja toukokuun 6:ntena oli paroni Nicolay kotonaan
Pietarissa. Yhtä vähän kuin v. 1901 tekemänsä Siperian-matkan jälkeen
hän nytkään soi itselleen lepoa. Toukokuun 28:ntena hän oli jo
Tartossa, jonne yritettiin perustaa yhdistys. --
Paroni Nicolayn osanotto Amerikassa 1913 pideltyyn konferenssiin
on siitä erikoisen mielenkiintoinen, että se oli viimeinen
kansainvälinen kokous, jossa hän oli mukana -- ja viimeinen, joka
voitiin panna toimeen ennen maailmansodan puhkeamista. Ilokseen
hän sai mukaansa tälle matkalle useita venäläisiä työtovereitaan
ja yhdistyksen jäseniä, m.m. kirjeissä Mottille useinmainitun
rouva O--skajan. Toukokuun lopulla hän saapui New-Yorkiin, ja
muutamaa päivää myöhemmin hän sai Princetonissa -- eräässä
kaupungissa New Jerseyssä, missä oli yleinen valiokuntain kokous
-- elää ihmiselämän suurimpia hetkiä. Venäjän kristillinen
ylioppilasliitto, joka oli perustettu syksyllä 1912, otettiin
siellä maailmanliiton täysvaltaiseksi jäseneksi. Ei vain paroni
Nicolay, vaan kaikki tilaisuudessa läsnä olleet tunsivat tapahtuman
syvän merkityksen, ja juhlallinen kiitosrukous pidettiin Venäjällä
suoritetulle työlle suodusta siunauksesta. Toisen juhlahetken elivät
valtuutetut Princetonissa ollessaan läsnä Amerikan kristillisen
ylioppilasliikkeen perustamisen muistoksi pystytetyn patsaan
paljastuksessa.
Itse kokous pidettiin _Lake Mohonkissa_, suurenmoisen ihanassa
seudussa. Puheenjohtajaksi valittiin japanilainen tohtori K. Ibuka
ja varalle Paul Nicolay -- kunnianosoitus, joka kertoi, kuinka suuri
arvo hänelle annettiin, mutta josta hän itse hyvin vähät välitti.
Puheista mainitsee paroni Nicolay erikoisesti tohtori Charles
Graussin esitelmän Ranskan vaikutuksesta sekä Filippineiltä saapuneen
piispa Brentin syvämielisen saarnan. Hänen selontekonsa Venäjän
ylioppilasliikkeen tilasta ja tarpeista herätti, samoin kuin rouva
O--skajankin, kokouksen osanottajissa lämmintä harrastusta. Tunne
kansainvälisestä veljeydestä Kristuksessa tuntui täällä "vuorella"
yleensä voimakkaana. "Niinkuin Mestarimme, me näimme kaikki maailman
valtakunnat ja niiden loiston -- ja sen elämän ihanuuden, joka
on uhrattu ja pantu alttiiksi, jotta maailma uudistuisi Jumalan
valtakunnaksi", lausui kokouksen lopulla muuan amerikkalainen
professori.
Kun kokouksen virallinen osa oli päättynyt, tehtiin retki Niagaralle,
jonka valtava voima vaikutti mahtavasti paroni Nicolayhin. Buffalon
kautta matkustettiin sitten Williamsportiin ja Eaglesmere'iin, joissa
pidettiin kokouksia. Illalla pyydettiin kansainväliset valtuutetut
"ylioppilaitten huvilaan". Paroni Nicolay sai taas kertoa Venäjästä
-- ja jälleen valtasi ylioppilaat innostus, he kun saivat kuulla
työmahdollisuuksista tuossa Idän suuressa, salaperäisessä, useimmille
tuntemattomassa maassa. Northfieldissä pyydettiin valtuutettuja
katsomaan atleettiharjoituksia -- jota vailla Amerikassa käyntiä
tuskin olisi voinut pitää täydellisenä. Eri maitten edustajat olivat
kaiken tämän ohella tulleet oikein hyviksi tutuiksi -- he viihtyivät
toistensa seurassa ja elivät yhdessä monta onnekasta hetkeä.
Lapsellisen iloinen mieli, joka oli Paul Nicolaylle ominainen, kun
hän joskus pääsi "vapautumaan", ilmeni tällöin varsin omaperäisellä
tavalla. Eräässä iltakokouksessa marssivat eurooppalaiset edustajat
lavalle, ja paroni Nicolay selitti, että heidän kuoronsa aikoo nyt
esittää "Euroopan konsertin". Esitys suoritettiin siten, että kuoron
jäsenet lauloivat kaikki yhdessä täyttä rintaa kukin oman maansa
kansallislaulua -- hyvänsuopa pila, jossa kuitenkin piili ennustus,
kaameampi kuin silloin kukaan saattoi uneksiakaan. Kun vuotta
myöhemmin maailmansota puhkesi päästäen kuuluviin mitä vihlovimman
mielten epäsoinnun, kaikkien kansojen kansallisen itsekkyyden
mitä rajuimmat purkaukset, silloin kyllä moni Northfieldissä
olleista muisteli surumielin tapahtumaa, joka siellä oli ollut
vain viatonta leikkiä. Ennen muita kai hän, joka oli sinä iltana
pannut sen toimeen -- ja joka tuosta Amerikassa käynnistään sanoi,
että "sellainen yhdessäolo oli taivaan esimakua", ja siellä totesi
ihmetellen ja iloiten, kuinka sydämelliseksi ja luottavaksi eri
kansallisuuksien suhde tulee, kun se on Kristuksen hengen pyhittämä.
Hänelle olisi ollut varmasti iloksi, jos hän olisi saanut elää niin
kauan, että hänen olisi suotu nähdä, että maailmansota oli päässyt
vahingoittamaan kristillisen ylioppilasliiton sisäistä yhteyttä
vähemmän kuin minkään muun kansainvälisen yhtymän. --
Suurella kielitaidollaan paroni Nicolay joutui tekemään
maailmanliikkeelle verrattomia palveluksia juuri kansainvälisen
seurustelun alalla. Kävi ilmi, että hän kykeni auttamaan silloinkin,
kun oli kyseessä pienten kansain edustajien puheitten tulkinta.
Niinpä, kertoo Mr. Wilder "The Student World" lehdessä, että eräässä
Itävallassa pidetyssä kokouksessa, jonka osanottajat edustivat
_kahdeksaatoista_ yliopistoa ja _kolmeatoista_ kansallisuutta, muuan
bulgarialainen ylioppilas lausui haluavansa puhua, mutta hänen
aikomuksensa toteuttaminen näytti mahdottomalta, kun hän ei osannut
muuta kieltä kuin omaansa. Heti paroni Nicolay selitti olevansa
valmis tulkitsemaan hänen puheensa saksaksi, ja niin suoriuduttiin
tilanteesta, joka uhkasi käydä kiusalliseksi.
Joskaan paroni Nicolayn bulgariankielen taito ei liene ollut
erikoisen suuri, niin hän kuitenkin sen kautta, että hän osasi
_yhtä_ slaavilaista kieltä -- venättä -- ja oli slaavilaisluonteesta
perillä, joutui aivan erikoisella tavalla olemaan yhdyssiteenä
Balkanin maitten ylioppilaiden ja Länsi-Euroopan välillä. Vuoden
alussa 1911 hän matkusti Mr. Mottin mukana Sveitsiin, missä hän
useissa kaupungeissa oli tämän tulkkina ja koetti saada syntymään
raamattupiirejä siellä oleskelevien lukuisain slaavilaissyntyisten
ylioppilaitten keskuuteen. Samana vuonna hän sai tehtäväkseen
maaperän muokkauksen Sofiassa, Belgradissa ja Bukarestissa Mr. Mottin
käynnin varalta. Tehtävä ei ollut helppo, siellä oli työskenneltävä
aivan uuden aatteen puolesta, voitettava lukemattomat ennakkoluulot,
tutkisteltava slaavilaisten arvohenkilöitten näkökannat -- oli
vaikea päästä heistä perille -- sekä saatava varmuus luotettavani ja
ylioppilaitten kesken arvoa nauttivain miesten myötävaikutuksesta.
Mutta Paul Nicolay oli tähän omiaan laajan kokemuksensa vuoksi ja
vaikeuksiin tottuneena. Kirjeissään Mottille hän on tehnyt selkoa
työstään, ja muutama ote niistä riittää selvittämään, kuinka hän
Balkaninmaissa toimi yhtä levollisen harkitsevana sekä osoittaen
samaa tervettä, käytännöllistä arvostelukykyä kuin Venäjällä. Hän
kirjoittaa Sofiasta helmikuun 27:ntenä:
"-- -- Iltapuolella aion matkustaa Belgradiin, ja tahdonpa kertoa
Teille muutamia vaikutelmiani. Yleensä ne ovat hyviä, ja minusta
Sofia on paikka, josta on toiveita. -- -- Rehtori on, totta
kyllä, peruuttanut kutsunne yliopiston vieraaksi, mutta se ei ole
epäystävällisyyttä eikä protestanttisen propagandan pelkoa, vaan
kuten hän sanoi minulle suoraan -- hän pelkää ylioppilaita. Muuan
toinenkin etevä ja vaikutusvaltainen professori arvelee, että
ylioppilaitten riippumattomuuden tunne on niin rajaton, että he
pahastuisivat, jos professorit sekaantuisivat heidän asioihinsa.
Kuitenkin olivat kaikki professorit, joita puhuttelin, hyvin
halukkaat kutsumaan Teidät teelle ja mielellään juttelisivat
kanssanne. Professori Shishmanoff on vaikuttava mies, hyvin älykäs
ja ystävällinen; hän on tutkinut kristinuskoa vain historialliselta
ja sosiologiselta kannalta sekä lausui toivovansa, että pääsisi
keskustelemaan Teidän kanssanne perusteellisemmin. Se maksaisi
vaivan."
"Rehtori luovuttaa Teille lopullisesti yliopiston avarimman
auditorion. Minä olen antanut hänelle kirjeenne ja lukenut hänelle
opetusministerille osoitetun suosituksen. -- -- Sain sangen edullisen
vaikutuksen herra B:stä -- hän on hauska, opinhaluinen, älykäs ja
hiljainen kristitty liikemies, jolla on virka pankissa ja joka
ei kuulu mihinkään kirkkokuntaan. Olen tavannut useita oikein
kelpo ihmisiä: Herra Nikolai A--ffin, todellisen _ylioppilaan_,
nimellisesti oikeauskoisen kirkon jäsenen, mutta aivan evankeelisen;
herra S. V--ffin, viisaan, arvossapidetyn miehen ja hartaan
kristityn. Ei ollut lainkaan vaikea vakuuttaa näitä henkilöitä
siitä, että meidän työssämme on vältettävä kaikkea protestanttisen
propagandan varjoakin, että Teidän tuloanne on valmistettava
tarkoin yleistunnustuksellisia suuntaviivoja seuraten eikä
missään tapauksessa N.M.K.Y:n lipun suojissa. He ovat kokeneet
muunlaisen työn toivottomaksi ja itse ilmaisseet toivovansa
meidän periaatteittemme mukaisen, N.M.K.Y:stä riippumattoman
ylioppilaspiirin perustamista. Minä neuvoin, etteivät perustasi
mitään uutta järjestöä ennen Teidän tuloanne, vaan muodostaisivat
ylioppilaitten raamattupiirejä käyttäen meidän opastamme, jotta
heillä olisi jonkinlaista tottumusta sittemmin Teidän pidettyänne
esitelmänne. He soisivat, että jokin Teidän esitelmistänne koskisi
'Uskontoa ja tiedettä'." -- -- "Ehkäpä joku työntekijöistämme, esim.
Miss Rouse tai Wilder, voi jäädä tänne Teidän lähdettyänne alettua
uraa polkemaan. -- -- Tulkintaan nähden luulisin olevan edullisempaa,
jos vain voitaisiin saada hyvä bulgariankielelle tulkitsija,
kuin että minä tulkitsisin venäjäksi, jota kaikki ylioppilaat
ymmärtävät, kuka paremmin, kuka huonommin, mutta eivät aivan täysin.
-- -- Sanotaan, että kuningatar on hyvin huvitettu työstämme ja
haluaisi ehkä tavata Teitä, mutta että kohtaus kuninkaallisten
kanssa haittaisi vaikutustanne ylioppilaitten keskuudessa." "Mitä
tulee ylioppilaitten uskonnottomuuteen tai välinpitämättömyyteen
uskonnosta, niin arvelen, että he kyllä tulevat sentään, jos vain
pidetään hyvää huolta ilmoittamisesta ja valitaan aika, jolloin heitä
on kaupungissa. -- Muuan professoreista on kertonut ylioppilaitten
haluavan, mitä esitelmään tulee, selkeyttä ja asiallisuutta sekä
selvien tosiasioiden ja käytännöllisten syiden esittämistä, jotka
puhuisivat sellaiseen liikkeeseen liittymisen puolesta kuin meidän,
sekä toivovan, että se samalla selvittäisi tarkoin mitä heiltä
vaaditaan He vainuavat helposti salaisia vaikuttimia, ja heidät on
saatava vakuutetuiksi, ettei meillä sellaisia ole."
Belgradista, missä paroni Nicolay on tavannut "Jumalan lähettämän
miehen", valmiin auttamaan kaikin tavoin, hän kirjoittaa m.m.
seuraavasti:
"Rehtori kävi asiaan vakavasti, kun kerroin hänelle sveitsiläisten
professorien suhtautumisesta siihen, ja varsinkin kun näytin
hänelle opetusministerille osoitetun kirjeen. Hän tarjoo yliopiston
suuren salin. Olen tavannut useita professoreita, joista professori
Marco Lecco osoitti todellista harrastusta ja pyysi saksankielistä
kirjallisuutta. -- -- Hengellinen tila on sellainen, että voin
ainoastaan sanoa rouva Chr--chille, että ennen aamunkoittoa on päivä
pimeimmillään. -- -- Neuvoin heitä panemaan Teidän varaltanne
toimeen, paitsi kolmea ylioppilaskokousta, illanvieton professoreille
sekä myös kokouksen ajatteleville kaupunkilaisille. Te saatte käyttää
hyökkäystä ja kertoa heille, että uskonto ei ole vielä kuollut ja
kuopattu, niinkuin he luulottelevat." -- --
Bukarestissa paroni Nicolay tapasi kaikki ihmiset parlamenttivaalien
puuhissa -- ministerit, rehtorit, kaikki poissa palopuheita
pitämässä. Hän kertoo käynnistään arkkimandriitin luona, joka oli
hänestä "ystävällinen, mutta luoksepääsemätön" ja lähetti hänet
erään kristillismielisen lääketieteen professorin luo -- tämä olikin
influenssassa -- ja jatkaa:
"Olen monta kertaa tavannut tuon vaikutusvaltaisen ylioppilas
I:n, josta Miss Rouse mainitsee, mutta hänkin on pidättyväinen.
En ollut ensin oikein uskoa sitä, mutta onpa kuin Mr. Adney
olisi oikeassa sanoessaan, että juuri nyt kaikki kuolemakseen
pelkäävät 'propagandaa', varsinkin roomalaiskatolista, mutta myös
protestanttista -- -- -- Tulin selville, että ensi askelekseni minun
oli aloitettava huipuista ja käytävä opetusministerin puheilla.
Eilen tapasin hänen sihteerinsä ja huomasin hänet kelvolliseksi,
vakavaksi mieheksi, joka olisi kyllä myötätuntoinen _moraaliseen_
vaikutukseen pyrkivälle toiminnalle ylioppilaitten keskuudessa. -- --
Tänään tapasin hänen ylhäisyytensä ministerin, joka, vaikka onkin
-- luullakseni -- persoonallisesti aivan välinpitämätön asiasta, oli
kuitenkin erittäin kohtelias, antoi suostumuksensa, lupasi salin
ja vieläpä sanoi, että hänen olisi itsensä mieluista saada kuulla
Teitä. Nyt on siis tie auki, ja huomenna minä tapaan rehtorin, ja me
päätämme valiokunnan asettamisesta. Aion pyytää, että siinä olisi
ylioppilas kustakin tiedekunnasta, siinä toivossa, että I. olisi
heidän joukossaan, sillä hän on etevä mies; mutta minä en saa mainita
hänen nimeään, jotten vahingoittaisi häntä. -- -- Sihteerille ja
ministerille en puhunut mitään ylioppilasliitosta, puhuin ainoastaan
Teidän _esitelmistänne_. -- -- Pääasia, johon pyrimme, on tilaisuuden
hankkiminen Teille, jotta voisitte puhua ylioppilaille. Muu on
toivoakseni johtuva siitä aivan luonnollisesti."
Pääasiallisesti ei Bukarestissa käynti tehnyt edullista vaikutusta,
ja paroni Nicolay kirjoittaa kirjeensä lopulla: "Tarvitaan paljon
rukousta, jotta onnistuisitte näissä Balkanin valtioissa." -- Kun
Mott paria kuukautta myöhemmin paroni Nicolayn seurassa esiintyi
noissa "muokatuissa" kaupungeissa, kävi todella niin, että hän
törmäsi vaikeuksiin -- ei tosin niin paljoa Bukarestissa kuin
Belgradissa, missä hänen viimeisen esitelmänsä aikana sosialistit
alkoivat osoittaa mieltään, huusivat, vihelsivät ja paiskoivat
tuoleja kumoon. Joka tapauksessa laskettiin tulevalle työlle pohja.
Parhain oli tulos Sofiassa, missä Belgradista tullut kehoitus
kokousten häiritsemiseen meni tyhjiin, eikä edes Mottin pääsö
kuningattaren puheille voinut järkyttää sitä hyvää vaikutusta, minkä
hän oli tehnyt.
Seuraavana vuonna kävi Balkanin valtioissa Sherwood Eddy, jonka
esiintymisellä oli hyvä menestys. Paroni Nicolay oli valmistautunut
lähtemään hänen mukanaan, mutta se ei ollutkaan tarpeen, kun Eddy
sattumalta sai toisen matkatoverin. Hän ei kuitenkaan unohtanut
tätä työsarkaa, jota hän oli ollut ensimmäisenä raivaamassa, vaan
omisti sille aina lämmintä harrastusta -- ja aivan varmasti paljon
rukousta. Hänen elämänsä suurimpia iloja oli kirje, jonka hän kesällä
1919 sai eräältä entiseltä bulgarialaiselta ylioppilaalta, joka oli
aikaisemmin kuulunut venäläisen ylioppilasliikkeen Kiovan-haaraan
ja kertoi nyt menestyvästä hengellisestä työstään Sofiassa. Hänellä
oli sitäpaitsi maansa pääkaupungissa virallinen asema, joka teki
hänelle "silloin tällöin mahdolliseksi asettua puolustamaan hyviä
kristillisiä esitelmätilaisuuksia". Siinä näki paroni Nicolay
hedelmän siitä työstä, jota Mottin tunnetun sanan mukaisesti pannaan
"kansojen kasvattajain ja johtajain kasvattamiseen". Ilosta loistavin
silmin hän näytti viimeisen sairautensa aikana häntä tervehtimään
tulleelle ystävälleen, paroni Henrik Wredelle, näitä rakkaita rivejä,
jotka vielä kerran todistivat elon Herran suurta voimaa sielläkin,
missä toiveita tuntui olevan vähimmin.
Ja tälläkin alalla paroni Nicolayn työ eli hänen jälkeensä. Muuan
niistä, jotka nyt työskentelevät slaavilaisissa maissa, kanadalainen
Mrs. W. J. Rose, on äskettäin ilmoittanut, etteivät nämä maat ole
koskaan tuntuneet niin avoimilta evankeliumin vaikutukselle kuin
juuri nyt. Ja sen yhteydessä hän puhuu Paul Nicolaysta, johon hän
tutustui Ligotkassa, Böömissä, 1914 ja jonka vaikutukselle hän antaa
suuren arvon. Se hänen persoonallisuutensa luonnekuva, jonka Mrs.
Rose piirtää, on kenties enemmän kuin mikään muu omiaan sanalla
sanomaan kaiken, mitä hänessä oli sellaista, mikä oikeutti hänen
asemansa ylioppilaitten yleisessä maailmanliitossa.
"Paroni Nicolayn sävyisä olemus (_gentleness_)" kirjoittaa Mrs.
Rose, "teki syvän vaikutuksen slaavilaisiin ylioppilaihin Ligotkan
kokouksessa. Me länsimaalaiset olemme usein taipuvaiset vähäksymään
tätä ominaisuutta -- joka on Pyhän Hengen hedelmiä. Jumalan ääntä ei
ole aina myrsky ja ukkosen jyrinä, vaan myös hiljaisuus. Ja tämän
Jumalan palvelijan lepo, hänen tyyni uskonsa Jumalaan se juuri
sai kaikki rakastamaan häntä. Totisesti tulisi näinä hermostuneen
kiireen, kärsimättömyyden ja kilvoittelun päivinä paroni Nicolayn
persoonallisuuden saada vaikuttaa meihin innoittavasti. Totisesti
olemme myös vahvemmat, jos lakkaamme ryntäämästä eteenpäin ja
painumme hiljaisuuteen etsiäksemme Jumalaa, joka yksin voi antaa
meille tehtäviimme viisautta ja voimaa. Jos tämä mies, jonka
persoonallisuus on meille kallis muisto, voisi puhua meille tänään,
niin eiköhän hän esittäisi tätä Jumalan-yhteyttä kaiken ilon
lähteeksi, kaiken parannuksen lähteeksi sodan iskemiin haavoihin?"