VENÄJÄN YLIOPPILAITTEN PARISSA.

Keväällä 1899 odotettiin ylioppilaitten kristillisen maailmanliiton

matkasihteeriä, amerikkalaista tohtori John R. Mottia, sekä sen

puheenjohtajaa, ruotsinmaalaista tohtori Karl Friesiä, Helsinkiin,

missä N.M.K.Y:n piirissä oli olemassa ylioppilasryhmä ja missä

suunniteltiin itsenäisen kristillisen ylioppilasyhdistyksen

perustamista. Paroni Nicolay kutsuttiin ottamaan osaa asiaa koskeviin

neuvotteluihin. Samalla häneltä kysyttiin, olisiko ajateltavissa,

että tohtori Mott saisi esiintyä myös Pietarissa levittääkseen

sinnekin tietoa kristillisen ylioppilasliikkeen työstä ja kenties

laskeakseen pohjan samanlaiselle toiminnalle Venäjällä. Paroni

Nicolay vastasi, ettei asia tuntunut aivan mahdottomalta, ja

tehosti sitä, että Venäjän ylioppilaiden alhainen siveellinen kanta

ja hengellinen hätä kyllä puolsivat yritystä, jolla tahdottiin

lähestyä heitä. Kirje päättyi sanoihin: "Me emme voi _luvata_ teille

kokouksia, mutta on sanottu, että Venäjä on mahdollisuuksien maa,

ja maksanee vaivan koettaa. Tulkaa itse katsomaan, mitä voitaisiin

tehdä. Olkaamme kestäviä rukouksessa."

Huhtikuussa paroni Nicolay tapasi Helsingissä nuo molemmat

ylioppilasliikkeen johtomiehet. Häntä miellytti suuresti uskonvarman

ja tarmokkaan amerikkalaisen olemus -- "tosi, luonnollinen,

levollinen", niin hän arvostelee tohtori Mottia -- ja hän sai

lämpimän harrastuksen siihen työhön, jolle tämä oli omistautunut ja

jonka kosketuksiin hän vasta nyt joutui. Tämän työn tarkoitusperän

-- "Kristus Kuninkaaksi" koko maailman ylioppilaitten keskuudessa --

täytyi vetää puoleensa mieltä sellaista kuin hänen. Kun Mott lähti

Helsingistä Pietariin katsomaan "mitä voitaisiin tehdä", meni paroni

Nicolay hänen mukaansa jääden hänen avustajakseen ja oppaakseen.

Julkisia kokouksia ei saatu nähtävästi pitää, mutta sekä Pietarissa

että Tartossa ja Riiassa, missä Mr. Mott pikimmältään kävi, hän

esiintyi pienissä yksityispiireissä.

Muuan ilta ruhtinatar Lievenin luona, jolloin ulkomaalainen vieras

teki selkoa ylioppilaitten maailmanliiton toiminnasta, vaikutti

ratkaisevasti suuntaan, jonka Paul Nicolayn elämä siitä lähtien

sai. Hänen mieleensä tuli näet lausua ajatus, että se mies, jonka

Jumala oli kutsuva kristillisen liikkeen järjestäjäksi Venäjän

ylioppilaitten keskuudessa, ehkä olikin huoneessa kuulijain joukossa.

Hän antoi katseensa kiintyä näihin, toiseen toisensa jälkeen -- mutta

hän ei tavannut ketään, jota olisi voinut ajatella sellaisen työn

johtajaksi. Ja silloin hänen täytyi kysyä vavisten itseltään: "Olenko

kenties minä se mies? Onko Jumala sallinut minun kasvaa, opiskella

ja tehdä työtä tässä maassa, kreikkalaiskatolisten toverien parissa,

onko Hän sallinut minun perehtyä venäjänkieleen ja venäläisiin

tapoihin ja toisaalta antanut minulle evankeelisen kodin ja vienyt

kosketuksiin Länsi-Euroopan kristittyjen kanssa, jotta minä kykenisin

suorittamaan _tämän_ tehtävän kaikkien keskuudessa?" Suunnilleen

tällaiseksi kai kysymys muodostui hänen mielessään -- ja vastauksesta

täytyi tulla ehdottomasti myöntävä. Paul Nicolay oli tottunut

tottelemaan korkeampaa johtoa ja hän laski tänä hetkenä "tahtonsa

käden" tuon uuden auran kurkeen. Monesti vielä oli epäilys siitä,

kykenisikö hän täyttämään sen paikan, johon hänet nyt asetettiin,

hiipivä hänen mieleensä ja asettava hänen eteensä tehtävän uhkaavan

ylivoimaisuuden, mutta hän ei hellittänyt aurasta ennenkuin

järkkymätön pakko tempaisi sen hänen kädestään.

Venäjän ylioppilaat! Joskin oli paljon, mikä viittasi siihen,

että Paul Nicolay oli saanut erikoiset lahjat heitä palvelemaan,

niin täytyy tunnustaa, että oli miltei yhtä paljon, mikä viittasi

päinvastaiseen. Mitä takeita oli oikeastaan siitä, että tämä puoliksi

ulkomaalainen paroni, jonka uskonnollisuudella oli puritaanilaissävy,

jonka luonne oli suljettu, hillitty, ja jolla oli länsieurooppalainen

elämänkatsomus, olisi voinut lähestyä tuota väräjäväin hermojen,

nälkäisen älyn ja kuohuvain, sekavain tunteitten massaa, jota

sanotaan -- tai sanottiin -- Venäjän opiskelevaksi nuorisoksi?

Hän oli saanut kasvatuksensa ja tieteellisen kehityksensä

venäläisissä kouluissa, mutta hän oli, niinkuin eräs hänen lähimmistä

sukulaisistaan, paroni A. Meyendorff, kirjoittaa "antanut venäläisen

lukion ja venäläisten oikeusopintojen pyyhkäisyn käydä ylitseen

ilmeistä vastenmielisyyttä tuntien, joskin huomattavan tunnollisena."

Tuskinpa oli yksikään venäläisen sielunelämän ilmauksista, olipa

sitten kysymys taiteesta tai tieteestä tai julkisesta elämästä, sanoo

paroni Meyendorff edelleen, päässyt juurtumaan häneen, jollei ota

lukuun olennaisesti kansanvaltaista elämänkatsomusta ja sitä varsin

suurta piittaamattomuutta historiallisista kehitysmuodoista, jotka

olivat molemmat hänelle ominaisia. -- Varsinaista ylioppilaselämää

hän ei ollut koskaan viettänyt. Mitäpä hän tiesi -- muuta kuin

kirjoista ja korvakuulolta -- kylmistä ullakko- ja kellarisuojista,

missä väristiin lainakirjojen ääressä ja koeteltiin lämmitteleidä

särpimällä teetä, useinkin ilman sokeria, tai pohdittiin

toverien kera aina aamunkoittoon asti kaikkein uudenaikaisimpia

yhteiskunnallisia, filosofisia tai esteettisiä teorioja? Hän ei

ollut syönyt nälkäpäivällisiä halvoissa ylioppilasruokaloissa, ei

ollut juossut pitkiä matkoja halki suurkaupungin pyydystämässä

kehnosti palkattuja yksityistunteja -- ja ennen kaikkea ei

ollut tuntenut koskaan poliisia kintereillään. Hän ei ollut

milloinkaan ollut nuorena vähääkään vallankumouksellinen, vaan

päinvastoin seurustellut piireissä, joissa kohautettiin olkapäitä

"nihilisteille". Niin, venäläinen ylioppilas hän ei ollut koskaan

ollut sanan varsinaisessa mielessä. Sen, että hän niin harvoin

joutui kosketuksiin niiden opintotovereittensa kanssa, jotka

eivät syntyperäisen yhteiskunta-asemansa vuoksi kuuluneet hänen

seurustelupiiriinsä, aiheutti lisäksi valtiollinen sorto, joka

esti kaiken -- tai melkein kaiken -- julkisuuden lupaa nauttivan

osakunta- tai yhdistyselämän tulemasta kysymykseenkään. Paul

Nicolayn suhdetta näihin tovereihin kuvaa päiväkirjamerkintä v:lta

1882. Hän kertoo erään toverin tulleen hänen luokseen shakkia

pelaamaan. Tällöin he olivat tulleet keskustelleeksi, ja toveri oli

osoittautunut "oikeamieliseksi, lujaluonteiseksi nuorukaiseksi".

Ja hän jatkaa: "Kenties voisin hänen kauttaan tutustua tuohon

_yksinkertaisempaan, ja köyhään, mutta työteliääseen ja rehelliseen

luokkaan_ [harvennus tekijän] kuuluvien toverien kanssa. Silloin

minun kyllä täytyisi luopua entisistä tavoistani; mutta ehkä se on

minulle terveellistä". Ylpeys ei varmasti ainakaan pitänyt nuorta

Nicolayta loitolla "yksinkertaisempaan ja köyhempään luokkaan"

kuuluvista tovereistaan, sillä se, jos mikä, oli vieras piirre hänen

suorasukaiselle, vaatimattomalle luonteelleen. Muuan Hallitsevassa

senaatissa palvelleista virkatovereista mainitsee, että parhaiten

on hänen mieleensä painunut Paul Nicolaysta heidän yhteiseltä

virastossaoloajaltaan muuan tämän lausuma ankara arvostelu toverista,

joka oli hänestä kopea. Tuo ominaisuus oli hänelle kaikissa

muodoissaan vastenmielinen ja pysyi aina sellaisena. Kuilun, joka

alkujaan erotti hänet Venäjän ylioppilaiden suuresta joukosta,

aiheuttivat -- jollei ota lukuun aivan ulkonaisia olosuhteita --

pikemminkin kokonaan toiset hänen luonteensa ja elämänkatsomuksensa

puolet. Tämä elämänkatsomus oli itse uskonnollisuudeltaankin varsin

paljon "matter of fact", kuten englantilaiset sanovat -- kauttaaltaan

järkevä ja käytännöllinen. Voisi -- ehkäpä hieman liioitellen --

sanoa, että hänelle olivat aatteet olemassa ainoastaan sikäli kuin

ne kykenivät vaikuttamaan elämään; sanoilla oli arvoa ainoastaan

toiminnan edeltäjinä. Sitä, mikä on vähemmän todellista ja vähemmän

tehollista, täytyi hänen mielestään aina pitää reaalisempia

asioita alempiarvoisena -- siis alistaa esteettiset ja älyperäiset

asiat uskonnon alle, joka suoranaisemmin johtaa Jumalaan -- hänen

silmissään ainoaan, suureen tosiolevaiseen. Tällaisen katsantotavan

kannattajaa tuskin saattoi viehättää venäläinen älymystö ja

sen epämääräinen ja kuitenkin usein intohimoisesti harrastama

ideologia, sen sisäisen ja ulkonaisen kurin puute, sen varsin

maailmasta-erillinen järkeisuskoisuus. Tämän luokan edustajien

kauneimmat piirteet -- välitön sydämellisyys, perin ennakkoluuloton

suhtautuminen ihmisiin, rajaton tunteelle tai aatteelle antautumisen

kyky -- ilmenivät monesti muodoissa, jotka eivät voineet miellyttää

miestä, joka itse asiassa oli _tahdon_ ihminen. Ne viat, jotka

monta kertaa ilmenivät venäläisessä älymystössä, olivat sitävastoin

juuri sellaisia, joita hän oli vähimmän taipuvainen arvostelemaan

leppeästi. -- Niinpä _oli_ olemassa kuilu hänen ja niiden ihmisten

välillä, joita palvelemaan hän v. 1899 tunsi saaneensa kutsun. Kun

hänen kuusi vuotta aikaisemmin oli ollut puhuttava viidelletoista

venäläiselle ylioppilaalle ja sitten keskusteltava heidän kanssaan,

oli hänestä tuntunut, ettei hän ollenkaan tietänyt, mitä hänen oli

tehtävä "näille nuorille järkeisuskojille". Ja kuitenkin oli olemassa

voima, joka oli pystyvä särkemään kaikki raja-aidat hänen ja Venäjän

ylioppilaitten väliltä: "rakkaus sieluihin", jota hän oli niin usein

rukoillut itselleen ja joka hänen tietämättään paloi yhä kirkkaampana

hänen sisimmässään ja pakotti hänet urille, joita hän ei olisi ikinä

ominpäinsä valinnut.

Näiden "nuorten järkeisuskojain" keskuudessa oli hätää --

sielunhätää. Venäläisten sivistyneitten piirien uskonnollinen

ja siveellinen tila tarjosi yleensä surullisen näyn.

Kreikkalaiskatolisen ylioppilaan oli aivan outoa kuvitellakaan

omakohtaista uskonnollista kantaa. Muutamissa, enimmäkseen

maaseudulta tai suurkaupungin vähemmän sivistystä saaneista

kodeista tulleissa ylioppilaissa, pysyi vielä opintovuosinakin

tallella jonkinmoinen "lukkarinrakkaus" lapsuudesta saakka

tuttuihin kirkonmenoihin, toisissa oli mystillissävyistä, epäselvää

uskonnollisuutta; jotkut harvat olivat todella säilyttäneet

lapsuudenuskonsa elämänvoimana. Mutta useimmat käänsivät

välinpitämättöminä tai halveksuen selkänsä oikeauskoiselle

kirkolle, jonka papiston ahdasmielinen dogmatismi tai vielä

useammin sen henkilökohtainen velttous ja ihanteellisuuden puute

työnsi nuoret luotaan. Pappiskodeista lähteneet ylioppilaat olivat

pahimmat papistonvihaajat. Ja kun kansallinen kirkko oli punnittu

ja köykäiseksi havaittu, oli enemmistö mielestään suoriutunut

kaikesta positiivisesta uskonnosta. Jumalan olemassaolosta saattoi

mahdollisesti keskustella filosofiselta näkökannalta, mutta

vuosisadan vaihteessa olivat materialistiset teoriat vielä niin

yleisiä, että sekin kävi yhä harvinaisemmaksi. Uskonnollisuuden

arveltiin useimmiten tietävän taantumuksellisuutta -- pahinta, mihin

kukaan Venäjän nuorison silmissä voi olla syypää -- ja uskonnon

jättämällä tyhjällä sijalla rehentelihe politiikka. Sosialistisista

tai anarkistisista teorioista tuli todellisuudessa useimpain

näiden nuorten ihmisten uskonto. Puhuttiin "vallankumouksellisesta

siveydestä", "vallankumouksellisesta omastatunnosta" -- ja nämä

käsitteet olivat monesti perin kaukana ei vain siitä, mitä

kristinusko ylevimmässä muodossaan tarkoittaa siveydellä ja

omallatunnolla, vaan myös siitä, mitä tavalliselta inhimilliseltä

näkökannalta sillä nimellä mainitaan. Kangastavasta vallankumouksesta

tuli Moolok, jolle uhrattiin nuoruus, voimat, mieskohtainen

turvallisuus, henki ja elämä. Se oli joka tapauksessa ihanne. Mutta

jollei korkealle leimahtava vallankumouksellinen ihanteellisuus

johtanut tunnustajaansa Siperiaan tai hirsipuuhunkin, tapahtui

usein, että se sammui ensi nuoruuden hehkun kera jättäen, jälkeensä

vain tuhkakasan. Elämäänkyllästys ja alakuloisuus, jotka Tshehovin

novelleissa ovat saaneet kohdalleen osuvan ilmaisunsa, tai ainakin

veltto väsymys, joka synnytti halua hävitä joukkoon, olla "kuin

muut", tuli entisen innostuksen tilalle. Ja niin oltiin kuin muut

-- kadottiin arkielämän vähäpätöisyyksiin kuin muut, valehdeltiin

ja otettiin lahjuksia kuin muut, ja päästettiin kuin muutkin joskus

juovuspäissä tai muuten liikutettuina voi-huutoja yhteiskunnasta ja

olemassaolosta. Sillä eihän oltu itse syypäitä tähän kaikkeen, vaan

syypää oli tuo "kirottu järjestelmä" ja "meidän onneton venäläinen

luontomme", niin paljon oli kullekin selvinnyt sitten hänen

maailmanparantajakantansa. Niin paljon -- tuskinpa enempää, sillä kun

oli kadotettu usko ainoaan periaatteeseen, jota oli palveltu hengessä

ja totuudessa -- vallankumoukseen -- heltyi myös tavallisesti

ote kaikista muista ihanteista, lapsi heitettiin muitta mutkitta

menemään kylpyveden mukana. -- Ja tunnustaa täytyy, että "tuo kirottu

järjestelmä" oli sellainen, että se saattoi murtaa monen jalon, mutta

heikon luonteen siveellisen vastustusvoiman, sellaisten, joilta

puuttui lujien periaatteitten tai pyhien traditsionien tuki. Kaikki

tiet kaikenkaltaiseen lailliseen toimintaan yhteiskunnallisella ja

valtiollisella alalla olivat suljetut, virkamiehet ja vapaitten

ammattien edustajat elivät yleensä taloudellisessa ahdingossa, ja

välimatka "älymystöstä" kansan suuriin joukkoihin oli niin suuri,

että se vain edisti edellisessä juurettomuuden ja eristäytyneisyyden

tunnetta. Tämä synnytti ilmapiirin, joka oli epäterve ja painostava,

elämäänkyllästyksen hengen, joka valtasi nuorimmatkin. Moni

läpäisi vallankumouskautensa lukiolaisena ja tuli yliopistoon

täysin haaveista vapautuneena, mielessä vain himmeä halu "nauttia"

täydemmin kuin ennen. Moni ei päässyt koskaan niin pitkälle, vaan

joutui "maailmantuskan" valtoihin tai sortui jo koulupenkillä suruun

saatuaan masentavan todistuksen -- ja lopetti elämänsä. Oli hätää,

sielunhätää.

Paroni Nicolay ei ollut tietämätön tästä asiaintilasta.

Hän oli huomannut virkatovereissaan, niin senaatissa kuin

valtakunnankansliassa, epärehellisyyttä ja laiskuutta, noissa muuten

miellyttävissä, sivistyneissä miehissä, ja hän oli nähnyt vankiloissa

vilaukselta "hukkaanmennyttä elämää", ihmisiä, jotka olivat nähneet

parempia päiviä, mutta jotka olivat menneet alaspäin kohtalokkaiden

olosuhteiden painosta, joita vastaan he eivät olleet jaksaneet

taistella. Hän oli nähnyt joutuvan hukkaan jaloja luonteita, jotka

kaipasivat vain hoitoa kehittyäkseen täyteen kauneuteensa ja

luodakseen uusia, rikkaita elämänarvoja lohduttomalle maailmalle.

Kun muut kysymykseen: mistä apu? vastasivat: vallankumouksesta,

perustuslaista, yhteiskunnan kansanvaltaistuttamisesta, sivistyksen

lisääntymisestä -- muodostui vastaus Paul Nicolayn mielessä

olennaisesti toiseksi. Ohi ulkonaisten hän näki sisäisiin -- ei

mikään järjestelmä voinut pelastaa, kun puuttui ihmisiä, jotka

olisivat kyenneet pitämään sitä voimassa. Vie sairaalle mitä

herkullisinta ruokaa, ja hän on kääntyvä siitä pois tai syö sen

omaksi turmiokseen -- mutta tee hänet terveeksi, niin hän voi käyttää

ravinnokseen kovintakin leipää. Venäjä tarvitsi -- sen Nicolay

käsitti -- yksityisten ihmisten koko olemuksen uudistusta elävän

ihanteen ja katoamattoman toivon avulla -- sitä elämänvoimaa, joka

saadaan kosketuksesta elämämme vapahtajan Jeesuksen Kristuksen

kanssa. Tämä tietoisuus auttoi hänet kuilun yli, joka erotti

hänet venäläisistä ylioppilaista -- ja hän tuli heidän tähtensä

heikäläiseksi, "kreikkalaiseksi kreikkalaisten joukkoon", kirjoitti

eräs, joka näki hänet työssä, "kaikeksi kaikille voittaakseen

enimmät". Kun hän sittemmin ylioppilaitten maailmanliiton

konferensseissa teki selkoa Venäjän ylioppilaselämästä -- puhui

yksityisten kaameasta yksinäisyydestä, terveydelle vahingollisista

elämänoloista, siveellisestä neuvottomuudesta -- ei hän enää puhunut

siitä ulkopuolelta-katselijan tavoin, vaan hän oli eläytynyt

kuvattavaansa, kärsimällä ja rakastamalla saavuttanut sen olemuksen.

Mottin lähdettyä paroni Nicolay ryhtyi levollisella,

velvollisuudentuntoisella tavallaan, laatimatta suuria

tulevaisuussuunnitelmia, työskentelemään käyttääkseen hyväkseen

niitä virikkeitä, joita tämä käynti ehkä oli antanut. Kesän lopulla

hän oleskeli ulkomailla ja oli ahkerassa kirjeenvaihdossa muutamien

ylioppilaiden maailmanliiton johtajien ja työntekijäin, m.m.

saksalaisen lähetyssaarnaajan Wittin kanssa. Oli toistaiseksi lähinnä

varattava ulkomaalaisia puhujia, jotka olisivat halukkaat esiintymään

Pietarissa, ehkä myös muissa Venäjän kaupungeissa, ensi lukuvuotena.

Kuten tiedämme, oli paroni Nicolay jo ennen ulkomaanmatkaansa, heti

kesällä saaristoon tekemäinsä lähetysmatkojen jälkeen, lähettänyt

erohakemuksensa. Marraskuun 12:ntena siihen suostuttiin, ja nyt hän

oli vapaa antautumaan uuteen tehtäväänsä. Olemme jo ennen nähneet,

ettei hän kohta samalla luopunut vankilalähetyksestä. Tästä hän

lakkasi vasta 1905 -- ja silloinkin vastahakoisesti, työtaakan

pakottamana, joka yhä kasvoi ylioppilastyön palveluksessa.

Marraskuussa Witt saapui Pietariin pitääkseen esitelmäsarjan

saksalaisille ylioppilaille, ja hänen käyntinsä aikana kokoontui

ryhmä kristillistä ylioppilasliikettä harrastavia henkilöitä

neuvotteluun kirjakauppias Groten taloon. Kokous pidettiin marraskuun

18:ntena 1899, josta päivästä siten tuli Venäjän ylioppilasliikkeen

syntymäpäivä. Siihen ottivat osaa, paitsi paroni Nicolayta,

Witt, Grote ja muuan tämän ystävistä sekä neljä saksalaista

ja yksi puolalainen ylioppilas, joka oli roomalaiskatolisesta

perheestä, joskin itse protestantti. Tämän nuorukaisen oli johtanut

omakohtaiseen uskonratkaisuun eräs Moodyn kirjanen, joka oli sattunut

hänen käsiinsä pienessä antikvariaatissa. -- Oli kokoonnuttu

keskustelemaan työmahdollisuuksista ja keinoista -- mikään muu ei

ollut vielä ajateltavissakaan. Mutta tapahtuma tuntui kuitenkin

suurelta ja tärkeältä. Paroni Nicolay kirjoitti siitä päiväkirjaansa:

"Me odotamme Jumalan johtavan meitä askel askelelta, ja me käsitämme

tämän alun merkityksen, se kun voi kehittyä sinapinsiemenestä

suureksi puuksi. Kuinka tärkeätä on päästä alkamaan oikein!"

Hyvin pieni, todellinen sinapinsiemen tulikin ensi vuosien toiminta

ylioppilaitten keskuudessa olemaan. Valtiollisen ja uskonnollisen

pakkotilan vuoksi ei ollut työnvapautta, ei ollut toivoakaan,

että evankeliumin sanoma pääsisi heti tunkeutumaan suuriin

joukkoihin, vaan oli taistelemalla saatava lupa ja mahdollisuudet

viedä se edes pienelle parvelle. Ensin saatiin kohdistaa työ vain

_protestanttisiin_ ylioppilaisiin. Heitä koetettiin kerätä lukemaan

yhdessä raamattua ja kutsua kuulemaan ulkomaalaisten vierasten --

Witten, Hartwigin, Baedekerin -- esitelmiä. Suuremmat kokoukset

pidettiin luterilaisen kaupunginlähetyksen huoneistossa. Eikä

sinnekään päästy vaikeuksitta, sillä luterilainen pastori, joka oli

tottunut viranomaisten aiheuttamiin selkkauksiin ja sitäpaitsi epäili

uutta liikettä lahkolaismielisistä tarkoitusperistä, pysytteli aluksi

verrattain torjuvalla kannalla. Paroni Nicolay näki paljon vaivaa

selittääkseen hänelle, ettei hän "ollut mitään kirkkokuntaa vastaan

tai niitten puolella, vaan _Jumalan puolella syntiä vastaan_".

Vähitellen kuitenkin hälveni pastorin epäluuloisuus, ja hän

osoittautui halukkaaksikin ottamaan osaa työhön, joskin hän vaati,

että oli hankittava asianmukainen poliisilupa, ja että toimintaa oli

varmuuden vuoksi pidettävä ikäänkuin saksalaisen N.M.K.Y:n työhaarana.

Raamattua tutkimaan ylioppilaat kokoontuivat kerran viikossa osaksi

pastorin, osaksi paroni Nicolayn johdolla ja tämän kodissa. Näiden

yksityisluontoisten kokousten osanottajain lukumäärä oli hyvin

vaihteleva, mutta ei koskaan suuri: vielä toisena toimintavuotena

oli tavallista, että vain kolme neljä ylioppilasta tuli koolle.

Paroni Nicolay oli selvillä alusta alkaen, että liikkeen täytyi alkaa

voittamalla jotkut harvat yksityiset -- mutta oli joka tapauksessa

masentavaa nähdä, kuinka harvat hän pystyi saavuttamaan, varsinkin,

kun hänen ei ensi vuosina onnistunut johtaa ketään raamattupiirinsä

jäsenistä todelliseen kristinuskolle suotuisaan ratkaisuun.

Puolalainen S--sky oli kauan näistä nuorista miehistä ainoa, joka oli

kääntynyt.

Kevät 1900 oli paroni Nicolayn työlle kuitenkin varsin

rohkaiseva, hän kun sai kutsuja eri maitten ylioppilaskokouksiin:

Turun suomalaiseen, Eisenachin saksalaiseen ja Versailles'n

kansainväliseen. Kahteen jälkimmäiseen saamansa kutsun johdosta hän

kirjoitti Mr. Mottille:

"Ehdotuksenne, että minä saapuisin Versailles'n kokoukseen, oli

minulle yllätys, mutta kun toivon olevani Keswickissä heinäkuussa,

teen parhaani ollakseni Versailles'ssa elokuussa. Tapahtukoon tässä

suhteessa Jumalan tahto. Jos mahdollista, matkustaisin mielelläni

Eisenachiin elokuun 9:ntenä. En tiedä toista työtä, joka minua niin

viehättää ja johon niin suurella ilolla omistaisin elämäni kuin

juuri Herran työhön ylioppilaitten parissa. Mutta toistaiseksi en

ole saanut täysin ratkaisevaa merkkiä siitä, että Hän kutsuu minut

siihen, ja siksi pysyttelen vielä pidättyväisenä, odottaen Mestarin

määräyksiä, olivat ne minkälaisia tahansa. Joh. 3: 27." ["Ei ihminen

voi ottaa mitään, ellei hänelle anneta taivaasta."]

Paroni Nicolaylle tuotti myös paljon iloa, että hänet haluttiin

mukaan Turkuun. Vaikka hänen osanottonsa Suomen ylioppilastyöhön

tulee lähemmin käsiteltäväksi toisessa yhteydessä, voinee olla

huvittavaa jo nyt, kun hän on ylioppilasjohtajanuransa alussa,

kosketella hänen Turun kokouksesta saamiaan vaikutelmia ja hänen

osuuttaan siinä. Molemmat ovat kuvaavia hänen käsitykselleen työstä,

johon hän oli antautunut. Hän iloitsi Turussa siitä, että sai

nähdä "150 henkeä, enimmäkseen mies- ja naisylioppilaita, koolla

tällaisessa tarkoituksessa", mutta kokouksen järjestelyä vastaan

hän teki erinäisiä muistutuksia. Ensinnäkin hän oli tyytymätön itse

nimeen: "studentmöte med kristligt program" -- ei vain ohjelman,

vaan koko kokouksen tuli olla kristillinen, hän arveli. Toiseksi hän

toivoi, että tulevat ylioppilaskokoukset kestäisivät vähintään neljä

päivää eikä, niinkuin nyt, runsaasti kaksi; ohjelmaa ei saanut ahtaa

niin lyhyeen aikaan. Nyt oli "liian paljon saarnoja, vähän lepoa,

niukasti hengellisyyttä" -- tarvittiin aikaa rukouskokouksiin ja

yksityisiin keskusteluihin ja kuullun sulattamiseen. Ainakin yksi

ilta piti eristää "jälkikokousta" varten yksityisiin keskusteluihin

pääsemiseksi ylioppilaitten kansa, sillä "nuotta on vedettävä maalle,

ja rauta taottava, niin kauan kuin se on kuuma". Yleisö ei saisi olla

läsnä kokouksissa, sillä puheitten tuli ensi sijassa ottaa huomioon

ilmoittautuneitten ylioppilaitten tarpeet, ja "yleisö häiritsi ja

pinnallisti ja vei tilaa". --

Hyvin luonteenomainen on se määrätietoinen ote, jolla hän tarttuu

ylioppilastyön niihin aikoihin asettamiin probleemeihin. Mutta

varsinkin on hänelle kuvaava tuo pyrkimys kristillisen työn

syventämiseen, sydämellistämiseen ja hengellistämiseen, joka

ilmenee kaikissa hänen ehdotuksissaan. Tämä pyrkimys vallitsi myös

hänen puheitaan, hänen osanottoaan keskusteluihin, ja jo nyt kävi

selväksi, että hänellä oli aikanaan oleva huomattava sija Suomen

ylioppilasliikkeessä.

Versailles'n kokoukseen paroni Nicolay matkusti, niinkuin oli

aikonut, oltuaan ensin Keswickissä. Vaikka hän koko konferenssinajan

tunsi itsensä hyvin sairaaksi, sai hän kuitenkin mielestään paljon

mielenkiintoisista selostuksista, joita eri kansallisuuksien

edustajat esittivät. Varsinkin häntä miellytti Kiinan edustajan

esitys, hän kun sen kautta tuli ensi kerran välittömästi kosketuksiin

Kaukaisen Idän kristinuskon kanssa. Itse hän pysyi tässä

tilaisuudessa etupäässä kuulijana ja huomioittentekijänä.

Eisenachissa, jonne hän sitten lähti, hän tunsi itsensä paljoa

vähemmän kotiutuneeksi, sillä saksalainen henki oli hänen omasta

saksalaisesta syntyperästään huolimatta hänelle vieraampi kuin mikään

muu. Monet puheista olivat hänestä "pitkiä ja liian tieteellisiä",

ja hän mietti alakuloisena, mitä hän oikeastaan toimitti

täällä. Pian hän kuitenkin sai monia arvokkaita tuttavuuksia,

ja ensimmäinen viihtymättömyyden tunne väistyi jonkun verran.

Häntä pyydettiin esiintymään ja kertomaan Venäjällä suoritetusta

työstä, ja hän sai tilaisuutta puhujien hankkimiseen Venäjälle.

Eisenachista hän matkusti Blankenburgiin, missä oli läsnä eräässä

allianssikokouksessa, ja sitten Davosiin hakemaan lepoa sekä, kuten

tavallisesti, parannusta itsepäiseen malariaansa. Hän asui siellä

huvilassa, jonka asukkaat olivat enimmäkseen englantilaisia, ja

suorastaan nautti englanninkielen puhumisesta ja kuulemisesta,

englantilaisten olemuksesta ja seurustelusta. Erityisesti hän iloitsi

olostaan Hudson Taylorin seurassa, joka oli hänelle tuttu ja rakas

jo entuudesta, ja jonka "yksinkertainen, suloinen ja lapsellinen"

rukous varsinkin oli hänen mieleensä. Myös Mr. Sloanin hän tapasi

täällä, ja he lähtivät yhdessä Zürichiin, missä ilmastonmuutos heti

tuntui, ja paroni Nicolayn terveys huononi. Mutta niinkuin ennen hän

sai nytkin voimaa asettua ruumiillisen heikkoutensa yläpuolelle. Työ

odotti häntä -- jo Davosissa hän oli soimannut toimettomuuttaan,

"tuntenut hengellisten aseittensa tylsyvän" ja alkanut, vaikka itse

oli potilas, käydä sairaitten luona evankelisoimistarkoituksessa.

Nyt hänet valtasi jonkinlainen pelko palata Pietariin, tuohon

malariapesään -- mutta jos hän jäisi pois sieltä, kuka sitten

astuisi Venäjän kristillisen ylioppilasliikkeen palvelukseen? Hän

ymmärsi, ettei hän voinut luopua paikalta, johon Mestari oli ainakin

toistaiseksi asettanut hänet.

Kotiin palattuaan hän alkoi uusin innoin työskennellä lähinnä samaan

tapaan kuin edellisenä vuonna. Joka perjantai kutsuttiin ylioppilaat

raamatunkeskusteluun, ja kiihoittaakseen heitä itsetoimintaan ja

herättääkseen heissä ajatuksia paroni Nicolay antoi heidän joskus

itse valita käsiteltävän aiheen. Hän kehoitti heitä myös pitämään

"aamuvartiota", jolla hän, Mottin sanantapaa käyttäen, tarkoitti,

että he aloittaisivat päivänsä hiljentymällä Jumalan eteen

itsekseen lukemaan raamattua ja rukoilemaan. -- Kun ulkomaalaisia

puhujia kävi Pietarissa, lähetettiin painetut kutsukortit suurille

ylioppilasjoukoille -- yhä vieläkin ainoastaan protestanteille --

mutta saatiin olla iloisia, jos viisikymmentäkin kuulijaa tuli

kokouksiin. Kerran, kun Saksasta saapunut jumaluusopintohtori

Hartwig puhui, tuli koolle kolmekymmentä viisi neljästäsadasta

viidestäkymmenestä kutsutusta. -- Viiden _uuden_ ylioppilaan

ilmestyminen raamattuhetkiin oli onnekas, mainitsemista ansaitseva

tapahtuma -- otettakoon huomioon Pietarin korkeakoulujen lukuisuus ja

ylioppilasparven suuruus. Eräänä iltana tuli vain _yksi_ ylioppilas.

Paroni Nicolay kirjoittaa siitä, että ensin tuntui _kaamealta_, mutta

että "kokous" ei sitten kuitenkaan osoittautunut aivan turhaksi. Että

hän olisi muitta mutkitta lähettänyt yksinäisen nuorukaisen kotiin,

se nähtävästi ei ollut juolahtanut hänen mieleensäkään. --

Julkisesti ilmoitettuja ja suurelle ylioppilasyleisölle aiottuja

esitelmiä ei vielä voitu järjestää, kun sekä poliisi että

luterilaiset kirkonviranomaiset osoittivat kaikkea muuta kuin

auliutta. Näitten ensi aikojen kestämiseen tarvittiin tosiaan paljon

uskoa. Täytyi aina keksiä uusia keinoja, eikä vain "pään", vaan myös

rakkauden sisäisnäkemyksen ja Jumalan yhteydessä pysymisen avulla.

Hän kirjoitti tuntevansa, että kaikki vaikeudet pohjimmalta johtuivat

"näkymättömän vihollisvallan vastustuksesta". Julistuksessaan hän

piti kiinni siitä, että kaiken tuli olla "Jumalasta, Hänen kauttaan

ja Häneen". Mutta hän oppi myös vähitellen yhä paremmin niin

sanoaksemme työn tekniikan, saavutti m.m. jonkinlaisen tottumuksen

"ylioppilastodisteihin" vastatessaan, joskin oppineet väittelyt

olivat hänelle yhäti vastenmieliset, ja hän koetti aina säilyttää

raamatunkeskustelujen "yksinkertaisuuden ja hartaan sävyn". Hän kesti

-- ja kävi ilmi, ettei hänen vaivannäkönsä ollut mennyt hukkaan.

V. 1902 tapahtui huomattava käänne parempaan päin; uusi vakava

ja innostunut henki näytti vallanneen liikkeeseen osaaottaneet

ylioppilaat, ja heidän keskuudessaan tapahtui todellisia

kääntymyksiä. Paroni Nicolay kirjoitti näihin aikoihin toisen kerran

eläissään tuntevansa, ikäänkuin suuri voitto olisi saavutettu

näkymättömissä maailmoissa. Nyt tulivat mukaan ensimmäiset

aitovenäläiset, kreikkalaiskatoliset ylioppilaat, niin että

kevättalvella voitiin pitää joka toinen viikko venäjänkielinen

kokous. "Se kasvaa", oli johtajan iloinen, luottava arvostelu

työstään. Maaliskuussa oli raamattupiirien ensimmäinen yhteinen

konferenssi, ja kun syksy tuli, kävi ilmi, että venäläiset

ylioppilaat olivat niin suurena enimmistönä, että alettiin pitää

yksinomaan venäjänkielisiä kokouksia -- saksalaiset osanottajat

kun myös osasivat tätä kieltä. Niinpä paroni Nicolay saattoi

Sorössä pidetyssä maailmanliiton konferenssissa lausua Venäjän

ylioppilasliikkeestä, että "suitseva kynttilänsydän ei ollut

sammunut" sekä että "oli muodostunut ydinjoukko, jossa oli

todellista elämää". Tästä ydinjoukosta nuoria miehiä, joissa eli

elävä kristillinen usko, hän iloitsi enemmän kuin kaikesta muusta

menestyksestä, sillä hän oli selvillä, että "raamattupiireistä ja

muista ulkonaisista työmuodoista voi puuttua sisäinen elämä, ja

silloin se on rakennuspuuhaa ilman perustuksia, toimintaa ilman

kääntymyksiä".

Ne ylioppilaat, jotka nyt olivat liikkeen ydinjoukkona, hän

oli voittanut alati valvomalla heidän sielunsa suitsevaa

kynttilänsydäntä, ottamalla osaa heidän moraalisiin vaikeuksiinsa

ja samalla asettamalla heille korkean päämäärän. "Kokouksemme

pyrkivät johtamaan sieluja Kristuksen luo, kokonaiskääntymykseen",

hän kirjoittaa kerrankin. Ja kääntymyksen hän luonnehtii näin: "Minä

tarkoitan sillä todellista välien rikkomista kaikkeen tiettyyn

syntiin nähden, koko persoonallisuuden antamista Kristukselle." Hän

oli vakuutettu, että Jumala aina tekee työtään sisältä ulospäin ja

että kristillinen ylioppilasliike turmeltuu ja sammuu, jollei se

todella vie ihmisiä Kristuksen luo. Hänen päätehtäväkseen tulee nyt

"sisemmän piirin" jäsenten tukeminen heidän kokiessaan kiusauksia ja

epäilyjä, eikä tämä tehtävä suinkaan aina ollut helppo.

Muutenkin olivat muutoksista huolimatta työn vaikeudet monet ja

tuottivat paroni Nicolaylle monesti huolta. Niinpä hän valittaa

päiväkirjassaan ylioppilaitten kykenemättömyyttä itsetoimintaan

sekä vaikeuksiaan, kun oli pakko yhdistää venäläiset ja saksalaiset

ylioppilaat samoihin piireihin, vaikka he olivat sisäiseltä

rakenteeltaan niin erilaiset. Monta kertaa hänet siksi valtaa vielä

syvempi alakuloisuus, niinkuin esim. kun hän keväällä 1903 on

pahasti sairaana ja saa kuulla lääkäriltään sairastavansa alulla

olevaa verisuonten kalkkeutumista. Kuolema tuntuu läheiseltä, ja

hän toteaa surullisena: "Jos minä nyt kuolen, on Jumala todellakin

saanut sangen vähän minun kauttani aikaan". Omaistensa ja Venäjän

ylioppilasliikkeen vuoksi hän tahtoisi mielellään elää vielä jonkun

aikaa. Sillä vaikka hän aika ajoin yhä kyselee itseltään, lieneekö

hän oikea mies tämän liikkeen johtajaksi, tuntee hän kuitenkin

olevansa vastuussa sen kehityksestä. Toipilasaikanaan Davosissa

on hän kirjallisessa työssä ylioppilaittensa hyväksi kääntäen

venäjäksi tohtori Mottin kirjaa: "Individual work for individuals."

["Yksilöllistä työtä yksilöitten hyväksi."] Ja kun hän palaa

Pietariin, odottavat häntä tärkeät tehtävät.

Paroni Nicolay huomaa ilokseen, että "asiat sujuvat" -- hän voi

nyt panna toimeen säännöllisesti kahdenlaisia kokouksia, toisia

suurta yleisöä varten, toisia uskoville ylioppilaille. Edellisiin

kokouksiin ei tule nyttemmin vain uskonnollismielisiä ylioppilaita,

vaan myös vakavia epäilijöitä, joiden kanssa paroni Nicolay antautuu

pitkiin puheisiin yksityisesti. Vanhan testamentin persoonallisuuksia

käsittelevillä raamattutunneilla, joita pidetään pikkupiirille,

alkavat ylioppilaat, jotka tähän asti ovat useimmiten pysytelleet

passiivisina, lausua ilmi ajatuksiaan, kertoa omia hengellisiä

kokemuksiaan. Iloksi on johtajalle kuulla tällaisia todistuksia:

"En voi muuta kuin uskoa" nuorukaisen suusta, joka vähää ennen

oli sanonut: "Minä en voi uskoa", sekä nähdä muuttunut ilme

kasvoissa, joissa oli ennen ollut raskaan toivottomuuden leima.

Muuan äskenkääntynyt tunnustaa olleensa itsemurhanpartaalla --

pettyneen venäläisen ylioppilaan tavallinen pakotie. -- "Minä elin

ilman Jumalaa, ja elämä menetti tarkoituksensa silmissäni, ja minä

aioin surmata itseni -- mutta nyt olen löytänyt Jumalan." Ja tästä

ylioppilaasta paroni Nicolay lausuu arvostelunaan: "lahjakas,

ajatteleva, tarmokas ja hyvä" -- sellainen nuori ihminen oli ollut

heittämäisillään elämänsä luotaan. Hän pelastuneena ja _onnellisena_

-- mikä ilo!

"Ydinjoukko" kasvaa vähitellen -- kun Mr. Robert Wilder, muuan

kristillisen ylioppilasliikkeen eturivin miehiä, v. 1904 esiintyy

Pietarissa, on uskovain ylioppilaitten lukumäärä, niiden, jotka

haluavat tavata häntä, kaksikymmentä. Ja liike tempaa yhä useampia

piiriinsä. Riiassa ja Tartossa lasketaan työlle pohja. Ajatellessaan

omaa usein uudistuvaa masentumustaan Paul Nicolay tuntee olevansa

syvästi liikutettu Jumalan hyvyydestä.

V. 1903 sai alkunsa muuan tärkeä ylioppilasliikkeen haara, kun sen

toiminta ulotettiin myös naiskorkeakoulujen ylioppilaisiin, n.s.

"kursistkoihin". Miss Ruth Rouse, maailmanliiton naissihteeri,

saapui sinä vuonna Venäjän pääkaupunkiin. Vain hyvin pieni

naisylioppilasparvi -- ainoastaan kymmenkunta kerääntyi häntä

kuulemaan, ensin paronitar Nicolayn kotiin, sitten neiti Peuckerin

luo, joka otti naisryhmän järjestämistyön huolekseen. Tämä

näin alkuun päässyt toiminta kehittyi nopeammin ja rikkaammin

kuin miehiin kohdistuva -- naisylioppilaitten keskuudessa oli

synnynnäinen uskonnollisuus, itsetiedoton tai tietoinen Jumalan-jano

paljoa tärkeämpi tekijä kuin miesylioppilaitten. Opintoajan

yksinäisyydentunnetta oli heidän vielä paljon vaikeampi kestää

kuin jälkimmäisten, ja siveellinen anarkia, joka vallitsi niissä

piireissä, missä monien heistä täytyi liikkua, kävi helpommin

sietämättömäksi nuorelle tytölle kuin nuorelle miehelle. Monet

"kursistkat" olivat tosin erittäin hartaasti omaksuneet tieteellisen

materialismin -- mutta se oli heille pikemmin muotiasia, perustuen

harvoin sen syvempiin tutkimuksiin tai kypsään vakaumukseen. Kun

elämä pimeni ja kävi sisällyksettömäksi, kun itsemurha alkoi

häämöttää olemassaolon synkän probleemin ainoana ratkaisuna, silloin

kurottautuivat nämä tuntehikkaat, luonnostaan lämminsydämiset ja

innostuvat nuoret tytöt ihastunein mielin kohti uusia arvoja, jotka

asetettiin heidän silmäinsä eteen.

Muuan venäläinen naisylioppilas on kuvannut minkä valtavan

vaikutuksen hänen useimpiin tovereihinsa teki se uusi valo, joka

esiintyi kristinuskossa, sellaisena kuin ylioppilasliike julisti

sitä. Sana _elävästä_ Jumalasta, se se iski heihin vastustamattoman

voimakkaasti, kokonaan uutena asiana. He olivat jopa käyneet kirkossa

ja sanoneet itseään uskovaisiksi, mutta "ajatelkaapa, Jumala --

elävä Jumala! Niin ihanaa, mutta myös _hirvittävää_". Että oltiin

silmätyksin tuon suuren Olennon kanssa, joka juuri pyhyytensä

vuoksi oli ollut heistä niin äärettömän etäällä, se oli elämys,

jonka kohdatessa persoonallisen vapahtajan tarve ilmaantui kuin

itsestään, aivan luonnollisena. Niin oli evankeliumin julistukselle

tie raivattu. Vain poikkeustapauksissa tämä julistus johti nuoren

naisen eroamaan isiensä kirkosta -- enimmäkseen tunsivat nämä

vastakääntyneet vain päässeensä uudella, läheisemmällä tavalla

ymmärtämään sen jumalanpalvelusmenojen _sisältöä_, saaneensa uutta

halua palvella sitä todellisina kristittyinä.

Voitettuihin nuoriin tyttöihin nojautuen pääsi ylioppilasliike

vaikuttamaan koteihin paljoa suuremmassa määrässä kuin nuorten

miesten avulla. Kuvaava on kertomus eräästä naisylioppilaasta --

hän oli kotoisin pappisperheestä, jossa hän yksin uskoi Jumalaan.

Kun häneltä kysyttiin, eikö ollut vaikea palata sellaiseen kotiin,

hän vastasi: "Ei, kotolaiseni tietävät, kuinka on laitani, ja he

kadehtivat minua."

Naisylioppilaitten yhdistystä, joka perustettiin v. 1904, johti

v:een 1907 neiti Peucker, sittemmin neiti Marie Bréchet. Mutta kun

se muutamilla aloilla oli yhteistyössä miesylioppilasyhdistyksen

kanssa, tuli Paul Nicolaysta todellisuudessa senkin johtaja. Se

kehittyi myös samojen suuntaviivojen mukaisesti kuin alkuperäinen

ylioppilasyhdistys.

Kun liike v. 1902 alkoi laajeta ulospäin, selvisi paroni Nicolaylle,

että sisemmän piirin, jonka tuli olla sen ytimenä, täytyi saada

kiinteämpi, järjestetty muoto, jotteivät työn laatu ja jäsenyysehdot

jäisi sattuman varaan. Jo 1903 hän ehdotti, että eri raamattupiirit

valitsisivat "vanhimman" ("starosta"), joka johtaisi heitä, ja samana

vuonna hän myös esitti sisemmän piirin jäsenille n.s. "perusteen" --

oikeastaan lyhyen uskontunnustuksen, joka oli pantava kristillisen

ylioppilasliikkeen jäsenyyden pohjaksi. Mutta kesti kauan, ennenkuin

tämä "peruste-kysymys" ratkaistiin, sillä tätä julkilausumaa ei

hyväksytty ensimmäisessä muodossaan, vaan se oli lähimpinä vuosina

moneen kertaan muodosteltava uudestaan.

Keskustelut tästä kysymyksestä olivat usein aika myrskyisiä --

ylioppilaat, ja varsinkin venäläiset, ovat harvoin halukkaita

kiintämään elämänkatsomustansa määrättyyn sanamuotoon hyväksymällä

jonkinlaisen sanontakaavan -- ja "perusteelle" pyrittiin antamaan

niin laajaperäinen ja epämääräinen muoto kuin suinkin. Ei ollut

liioin Paul Nicolayn tarkoituskaan puristaa ylioppilasliikettä

dogmaattiseen pakkopaitaan, mutta hän tunsi selvästi, että se

tarvitsi selkärangan, että yhdistyksen kiinteänä osana tuli olla

ihmisiä, jotka olivat valmiit myös suullaan tunnustamaan mitä sydän

oli käsittänyt ja jotka olivat selvillä suhteestaan Kristukseen. Hän

ei siksi halunnut määrittelyä muodoltaan sellaiseksi, että sen olisi

voinut allekirjoittaa samalla määräämättä kantaansa kristinuskoon.

Vuoden 1905 alussa päästiin viimein kysymyksestä yksimielisyyteen, ja

helmikuun 5:ntenä allekirjoitti 15 pietarilaista ylioppilasta näin

kuuluvan perusteen:

"Evankeliumin pohjalla minä uskon Herraan Jeesukseen Kristukseen,

Jumalan Poikaan, olen tehnyt parannuksen ja antautunut Herralle sekä

tiedän, että Hän on ottanut minut vastaan."

Toimivat jäsenet olivat siis nyt, kuten yhä edelleenkin,

suhteellisesti pieni ryhmä, mutta siitä tuli mitä Paul Nicolay

tahtoikin sen olevan: tuliahjo, josta säteili voimaa ja lämpöä koko

maan kristilliseen ylioppilasliikkeeseen.

On ihmeellistä seurata liikkeen edistystä tuossa Venäjän vaikeassa

ja levottomassa vaiheessa -- Japanin sodan ja ensimmäisen

vallankumouksen kautena. Olisipa luullut, ettei maaperä juuri

hevin voinut olla sen epäsuotuisampi uskonnollisen propagandan

harjoittamiseen ylioppilaitten keskuudessa, joiden harrastuksen

politiikkaan täytyi näissä oloissa kehittyä tukahduttavammaksi kuin

koskaan. Tuo este tuntui kylläkin -- mutta se voitettiin.

Paul Nicolay ei suinkaan pysytellyt tapahtumain välinpitämättömänä

katselijana. Sota oli alusta aikain herättänyt hänessä todellista

tuskaisaa levottomuutta. "On sulaa hullutusta, että Venäjä aloittaa

sodan", sanotaan päiväkirjassa. Profeetallisin aavistuksin hän

näkee tulossa olevat onnettomuudet. Juuri ennen Makarovin laivaston

suurta tuhoa hän tuntee itsensä sanomattoman alakuloiseksi ja

miettii, mitä lieneekään tekeillä. Hän seuraa innokkaasti sodan

kulkua, vaikkakin soimaa itseään huolestuneisuudestaan, joka ei ole

kristityn arvoinen. "Tappiosta tappioon on mentävä, kunnes päädytään

kauheaan romahdukseen." Leikkaus on tarpeen, hän myöntää, mutta se

on kamala. Ajatus nälkäänäkevästä, kehnovarusteisesta armeijasta ei

suo hänelle rauhaa. Hän käsittää, että Jumala suunnittelee suuria

Venäjän suhteen, hän näkee ennakolta, että pian -- ehkä parin vuoden

päästä -- sota vie uskonnonvapauden myöntämiseen, mutta hänen on

vaikea iloita siitä. Tulevaisuus näyttää epävarmalta. "Tuntuu,

että ennenkuulumattomat tapahtumat ovat ovella. Minä tiedän, että

japanilaiset voittavat, mutta se koskee minuun".

Vuodenvaihteessa 1904--1905 hän kirjoittaa odottavansa "pahaa,

peloittavaa vuotta". Hän saakin nähdä läheltä niin sanottujen

tammikuunpäiväin kaamean painajaisen, ja hän seuraa sitten

mielenkiintoa tuntien, mutta suuria toivomatta Venäjän valtiollista

heräämistä ja sen vapaudenkoittoa. Hän on koko rakenteeltaan rauhan

mies, väkivaltaiset "leikkaukset" ovat hänelle vastenmielisiä

silloinkin, kun hän käsittää niiden hyödyllisyyden, ja hän on ehkä

myös nähnyt liian tarkoin venäläisen kansansielun haavat uskoakseen

niiden parantuvan tätä tietä. Yleinen levottomuus tietystikin haittaa

suuresti työtä, mutta se jatkuu -- ja hän kirjoittaa v. 1905 Mr.

Wilderille: "Toivoakseni olemme nyt aallonnotkossa, aallonharjakin on

tuleva aikanaan. 46:s psalmi on pian oleva muutamille meistä hyvin

todellinen."

Kaksi vuotta Venäjän vallankumouksen jälkeen Paul Nicolayta

kohtasi suuri persoonallinen suru, joka olisi helposti voinut

vieroittaa hänet siitä nuorisosta, jolle hän oli omistanut

elämänsä. Hänen rakkain ystävänsä Venäjällä oli, kuten tiedämme,

Aleksander Maksimovski. Tämä oli hyvin uskollisesti tukenut hänen

kristillistä toimintaansa, varsinkin ylioppilastyötä. Hän antoi

kotinsa yhdistyksen kokouksia varten, kävi ylioppilaitten luona

ja auttoi heitä monin tavoin. Maksimovski oli muutenkin tunnettu

hyväntekeväisyydestään ja rehellisyydestään -- joka suhteessa

harvinainen venäläinen virkamies. V. 1907 hän joutui sen sokean

terrorin uhriksi, johon Venäjän vallankumouksellinen nuoriso oli

tarttunut ainoana aseenaan: hänet murhasi muuan kiihkomielinen

"kursistka" vastaanottoajalla hänen omassa työhuoneessaan.

Paul Nicolaylle oli isku ankara; -- ensimmäiset tuskan vaikutelmat

saivat hänet lausumaan, että oli kuin hänestä itsestään olisi

revitty kappale, että hän oli ystävänsä kera kadottanut puolen

elämäänsä. Mutta hänen intoaan ylioppilasliikkeen asiaan ei tämä

menetys laimentanut. Maksimovski oli kuollut kristityn tavoin ja

kuolinvuoteellaan anonut armoa murhaajalleen -- ja Paul Nicolay

kosti ystävänsä kantamalla järkähtämättömän uskollisesti yhä

karttuvaa työtaakkaansa Venäjän ylioppilasliikkeen palveluksessa.

Vallankumous oli joka tapauksessa johtanut jonkin verran suurempaan

kokoontumis- ja lausuntavapauteen, joten vapaalle kristilliselle

sananjulistukselle avautui uusia mahdollisuuksia. Nyt voitiin

eri korkeakoulujen ylioppilaita kutsua kuulemaan julkisia

esitelmäsarjoja, joita pantiin toimeen voimakkaan antikristillisen

propagandan vastustamiseksi yliopistoissa ja, jollei muuta, niin

ainakin kristinuskon harrastuksen herättämiseksi. Joskus esiintyi

tällöin eteviä ulkomaalaisia puhujia tulkkinaan paroni Nicolay --

hän saavutti siinä varsin suuren taidokkuuden, niin vaikeata kuin on

välittömästi ilmaista venäjäksi mitä joku toinen sanoo englanniksi,

saksaksi tai ranskaksi. Mutta useimmiten täytyi hänen itsensä käydä

tuleen, ja tulikokeelta se aina tuntui, sillä hän ei milloinkaan

päässyt siitä epämieluisuuden, voisipa ehkä sanoa tuskan tunteesta,

jota hänelle tuotti julkinen esiintyminen. --

Varsinaisen hengellisen työn ohella paroni Nicolayn täytyi muuten

omistaa aikansa monen monille käytännöllisille huolille, joita

liittyi esitelmätilaisuuden toimeenpanoon. Melkein joka kerta kun

jonkun puhujan oli määrä esiintyä, oli hänen kuljettava virastosta

virastoon viimeiseen asti epävarmana, annettaisiinko tarvittava

lupa vai eikö -- poliisikomissaari vetosi kaupunginpäällikköön,

tämä syytti sisäministeriötä tai hengellistä konsistoria, tämä taas

pyhää synodia -- mutta enimmäkseen paroni Nicolayn sentään onnistui

sitkeän kestävyytensä avulla saada hankituksi tuo verrattoman

kallisarvoinen asiapaperi. Ja monesti melkein yhtä monien vaikeuksien

perästä tilaisuuteen saatuun saliin kokoontui nyttemmin usein useita

satoja ylioppilaita hartaasti haluten kuulla jotain ylioppilaitten

maailmanliitosta tai saada vastauksen kysymykseen: "Miksi me

tarvitsemme jumalallista vapahtajaa?" tai: "Voiko sivistynyt

ajatteleva ihminen uskoa Jeesuksen Kristuksen jumaluuteen?"

V. 1908 oli paroni Nicolayta ensi kerran alkanut askarruttaa tämä

viimeksimainittu aine, jonka perustavan merkityksen uskonnolliselle

työlle ylioppilaitten parissa hän ymmärsi, ja hän antautui rakkautta

ja mielenkiintoa tuntien sitä muovailemaan. Ensi kerran siitä

puhuessaan hän tunsi, että kuulijakunta jäi koskemattomaksi, ja piti

esiintymistään kokonaan epäonnistuneena. Mutta hän uudisti kokeen

rohkeasti, ja tulos oli nyt aivan toinen. Mistään muusta aiheesta hän

ei lähimpinä vuosina puhunut niin usein eikä yhtä menestyksellisesti.

Muuan hänen työtovereistaan kertoo, että hänen oli joskus pidettävä

esitelmänsä kahdesti samalla viikolla, ja "Soljanoj Gorodokin"

suuri sali oli silloin ääriään myöten täynnä kuulijoita. Oli

jaettu pääsylippuja, mutta ne eivät riittäneet -- ylioppilaita ja

kursistkoja tungeksi kaikissa käytävissä. Palavan hartaina, kasvoissa

vakava, jännitetty ilme he kuuntelivat, ahnaasti siepaten joka sanan

odottaessaan ratkaisua tuohon suureen elämänkysymykseen: Kuka oli

Kristus?

-- "Ja Kristus esiintyy heille Jumalan Poikana totuuden koko

ihanuudessa, ja Venäjän nuorison tähän asti epäilyn raatelema sydän

juhlii; nyt tietävät monet, miksi elävät, ja he tervehtivät toisiaan

tavanmukaisin pääsiäistervehdyksin: 'Totisesti ylösnoussut.' --

Eräässä sellaisessa esitelmätilaisuudessa oli läsnä naisylioppilas,

joka oli päättänyt surmata itsensä, hän oli edelliset päivät vain

tähynnyt paikkaa, missä voisi helposti heittäytyä raitiovaunun alle.

Sattumalta, kuten on tapana sanoa, hän oli tullut tätä esitelmää

kuulemaan -- ja nyt hän tajusi, että elämällä oli tarkoitus ja ettei

hän tekisikään itsemurhaa. Kotiinmennessä hän sanoi minulle, että

hänestä oli kuin hän olisi kuljettanut muassaan palavaa kynttilää

niinkuin kiirastorstaina ja nyt vain pelkäsi, ettei liekki sammuisi

matkalla. Mutta liekki jäi palamaan ja kirkastui yhä -- hän oli

löytänyt Kristuksen ja alkoi pian työskennellä Hänen valtakuntansa

hyväksi."

Tarvittaneenkohan sen enempiä kuin tämä vaatimaton kertomus

kuvaamaan, kuinka suuriarvoisia nuo apologeettisia kysymyksiä

koskevat julkiset esitelmät tulivat olemaan Venäjän

ylioppilasnuorisolle? Niistäkin tuli todella _pelastuksen_ sanoma.

Ehkäpä eivät nyt enempää kuin ennenkään paroni Nicolayn todisteet,

miten hyvin perusteltuja ne olivatkin, vakuuttaneet kuulijoita,

vaan se rehellinen uskonvarmuus, johon ne pohjautuivat. Se että

kuultiin tämän hienosti sivistyneen miehen tunnustavan avoimesti

Kristusta, että nähtiin hänen tekevän sen "surmaamatta järkeään"

ja luopumatta oikeudestaan historialliseen tutkimukseen, jo oli

sinänsä uutta ja suurenmoista monien nuorten silmissä, jotka

halusivat uskoa, "jos se vain kävi laatuun". Mutta esitystä

kannattava henki valtasi vastahakoisetkin. Joka esitelmän jälkeen

liittyivät jotkut kuulijoista raamattupiireihin, ja tällöin he

tulivat Vapahtajan kanssa kosketuksiin suorastaan tuon vanhan kirjan

välityksellä. Tavallisesti tutkittiin vastatulleitten kera ensin

Markuksen evankeliumia. Paroni Nicolay laati ja julkaisi vuoden

lopulla 1906 pienen "käsikirjan" tämän evankeliumin oppaaksi,

mitä vaatimattomimman ja lyhyimmän. Oppaassa oli enimmäkseen

kysymyksiä sekä viittauksia eri teksteihin, ja sen tarkoituksena oli

totuttaa vasta-alkajaa itsenäiseen lukemiseen ja perusteelliseen

raamatuntutkisteluun. -- Eivät kaikki, jotka tulivat mukaan

raamattupiireihin, jääneet niihin -- monet katosivat vähän ajan

kuluttua. Mutta tehtiinpä pysyviäkin valloituksia.

Paroni Nicolay itse ei ollut suinkaan aina tietoinen työn suuresta

menestyksestä, oman vaikutuksensa kasvusta. Kerran toisensa perästä

tapaa, lähinnä vallankumouksen jälkeen, lausuntoja hänen suustaan,

jotka kertovat väsymyksestä, epäonnistumisen tunteesta. Jos

joukko ylioppilaita oli lähtenyt salista mielenosoituksellisesti,

jos jäsenmäärä jonakin vuonna väheni, saattoi tunne siitä, että

kaikki oli ollut turhaa, hiipiä hänen mieleensä. Ja aina hän etsi

vikaa itsestään. Ei ollut asia toivoton, ei ollut Jumala pettänyt

palvelijaansa -- vaan palvelija ei ollut ollut tehtävänsä tasalla.

Ensimmäisistä julkisista esitelmätilaisuuksista hän kirjoittaa

kuvaavasti Mr. Mottille: "Kun minä olin esitelmöitsijänä eikä minulla

ole puhujalahjoja, ei ensimmäisellä eikä kolmannella esitelmällä

ollut menestystä."

"Minä en sovellu tähän työhön -- en tarkoita, ettei se voisi sujuakin

-- mutta minä en ole sovelias", sanotaan kerran päiväkirjassa.

"Mutta minun täytyy kestää tämä talvi Mottin tähden." "Liian vanha,

liian heikko, liian hermostunut, liian kaukana ylioppilaista", hän

kerrankin luonnehtii itseään, ja toisen kerran hän mielestään ei

ole "sielullisesti eikä älyllisesti sillä tasolla, jota julkisten

esitelmäin pitäminen edellyttää." Mutta hän kesti -- eikä vain Mottin

tähden, vaan itse työn vuoksi, Jumalan tähden -- ja joskus hänen

suotiin nähdä asiat valoisammaltakin kannalta. Eihän hän voi olla

huomaamatta, että joskus hänen esitelmöidessään valtasi ihmeellinen

hiljaisuus ("a hush") kuulijakunnan -- kuin tuulahdus Iäisen omasta

hengestä. Täytyihän hänen myös nähdä, kuinka Jumala avasi hänelle

toisen oven toisensa jälkeen "siihen maahan, jossa on mahdotonta

ryhtyä mihinkään, jollei Jumala kulje edeltä". Siksi hän ei ole

milloinkaan _epätoivoissaan_, joskin työkenttä on äärettömän laaja ja

esteet monet, lukemattomat. Oma levottomuus ja taistelu ovat hänelle

vain vakuutena siitä, että Jumala on siunaava työn. "_You must bleed

to bless_" -- "veresi täytyy vuotaa, jotta voisit olla siunaukseksi"

-- pysyy aina hänen rakkaimpain sananparttensa joukossa. Ja omaan

kyvyttömyyteen takertumista vastaan, johon hänellä on taipumusta, hän

käyttää toista ystävältään Wilderiltä kuulemaansa sanaa: "Jumalan

käskyt ovat Jumalan valtuutuksia."

V. 1907 paroni Nicolay aloitti matkallaan Japaniin, missä hänen oli

määrä ottaa osaa maailmanliiton konferenssiin, työskentelyn myös

Moskovassa, jossa jonkun ajan kuluttua perustettiin yhdistys samalle

pohjalle kuin Pietarin yhdistys. Tämän työn etunenään asettui muuan

neiti D--a, joka luopui kaikista muista harrastuksistaan antautuakseen

ylioppilaitten asialle. "Hän taistelee Kristuksen puolesta kuin

naarasleijona", arvosteli häntä Miss Rouse, joka kävi Moskovassa sekä

monissa muissa Venäjän kaupungeissa. -- V. 1910 liike levisi Kiovaan

Verkko alkoi kiertyä yhä useampain venäläisten yliopistokaupunkien

ympärille -- Tartossa ja Riiassa oli jo aikaisemmin laskettu työn

pohja.

Paroni Nicolayn osalle tuli myös toiminnan järjestämisen vaikea

tehtävä. Paikalliset johtajat turvautuivat häneen kaikkine

huolinensa, hän se oli eri yhtymäin yhdyssiteenä ja piti kädessään

työn monia lankoja, ja hänen myös oli solmittava ja ylläpidettävä

siteet ulkomaitten järjestöihin. Oli vaikea saada sopivia miehiä

johtamaan raamatuntutkistelua ja hoitamaan käytännöllisiä

tehtäviä, ja liikkeen laajennuttua paroni Nicolayn täytyi pyytää

apulaisia Amerikasta. Monet näistä apulaisista osoittautuivat sekä

kelvollisiksi että työtä harrastaviksi, mutta venäjänkielestä

tuli heille paha loukkauskivi. Ei ollut myöskään aina helppoa

saada heitä oikein ymmärtämään venäläistä luonnetta -- se kun

on aivan erilainen kuin amerikkalaisten -- ja ylioppilaitten

herkkä-ärtyistä kansallistunnetta suostutetuksi näihin ulkolaisiin

johtajiin. "Amerikkalais"-kysymys ja sen rinnalla kysymys liikkeen

tunnustuksettomasta luonteesta antoivat aihetta moneen kuumaan

otteluun yhdistyksen kokouksissa ja kiihoittuneeseen mielentilaan

jäsenten kesken. Liikkeen johtaja sai uuden tehtävän koettaessaan

sovitella vastakohtaisuuksia ja kaikesta huolimatta käyttää kaikkia

saatavissa olevia työvoimia.

Niin oli sinapinsiemen kasvanut suureksi puuksi, ja hiljaisella,

vaatimattomalla tarhurilla oli täysi työ sen vaalimisesta.

Kehityksen kulusta antavat mitä selvimmän käsityksen muutamat

otteet paroni Nicolayn kirjeistä Mr. Mottille -- suoria, asiallisia

selontekoja. Aloitamme 1910 kirjoitetusta kirjeestä, joka koskettelee

vastasaapuneitten amerikkalaisten asiaa.

-- -- -- "Olette kai jo kuullut, että on sattunut onneton

väärinymmärrys, kun on valittu Mr. A--son 'Majakia' [N.M.K.Y:n

venäläinen haaraosasto] varten ja kun Mr. G. ei mielestään

voi olla siellä miksikään avuksi. -- -- -- Tuli siksi aivan

luonnollisesti mieleeni, että tämä väärinymmärrys saattaisi olla

Jumalan suunnittelema, jotta hän saisi antaa _meille_ toisenkin

apulaistyöntekijän kuin Mr. D:n, mutta että kaikki oli sen varassa,

minkälainen persoonallisuus on Mr. A--son. Tulokset, jotka tässä

ovat kyseessä, ovat siksi tärkeät, ettei meillä ole varaa ottaa

miestä vain estääksemme häntä palaamasta Amerikkaan, ja väärän

henkilön joutuminen Venäjälle olisi suurin onnettomuus, mikä meitä

voisi kohdata. Olen ajatellut ensimmäiseksi ehdoksi, että mies,

jonka saamme Venäjälle, on itse tullut Jeesuksen Kristuksen luo

ja tavannut Hänessä oman Vapahtajansa. Toiseksi hänen tulisi olla

oppivainen, viisas, ajatteleva, rukoileva ja sympaattinen mies,

altis oppimaan itse, ennenkuin alkaa opettaa muita ja ennen kaikkea

valmis tutustumaan yleiseen tilanteeseen. Kolmanneksi -- raamattunsa

tunteva mies, jolla on kokemusta raamatuntutkistelutyöstä, sekä

oikein aito ylioppilas. Olen pannut paljon arvoa Mr. D:n arvosteluun

Mr. A--sonista, mutta tahtoisin sen ohessa arvostella itsekin. Meillä

oli tänä iltana oikein hyvä keskustelu, ja olen huomannut, että hän

näyttää kaikin puolin vastaavan vaatimuksiamme." -- -- --

"Teitä ilahduttaa varmaan kuulla, että Moskovan ylioppilaat tekevät

työtä sankarillisesti, antaumuksella, ja että heidän lukumääränsä

lisääntyy. Soisin, että täällä vallitsisi sama henki. Useita jäseniä

on luopunut. Olen pitänyt esitelmäsarjan varsin lukuisalle yleisölle,

ja tuloksena siitä oli, että miehiä liittyi noin pari tusinaa

raamattupiireihimme, mutta muutamat kai taas jäävät pois."

"Aion pian matkustaa Kiovaan yrittämään saada käsiini lankoja, joista

hellitin viime syksynä, mutta en tiedä todellakaan, onko julkisten

esitelmien pitäminen ja raamattupiirien muodostaminen viisasta,

jollei paikkakunnalla ole ketään, joka voi jatkaa työtä."

"Odessassa yrittää 5-6 miestä muodostaa ryhmän ja he ovat pyytäneet

minua tulemaan sinne, mutta tuskinpa on viisasta heittää sinnekään

verkkoansa."

"Ja kuitenkin toisaalta, kun kuulee melkein joka päivä sattuvista

ylioppilas-itsemurhista, tuntee palavaa halua auttaa heitä edes

muutamalla evankeelisella kokouksella."

"Mr. D. tulee hyvin toimeen. Ylioppilaat pitävät hänestä ja tuntevat,

että hän on heidän miehiään. -- -- Hän ei näy olevan kieli-ihminen,

mutta kestävyydellä hän voi varmasti oppia kielen siksi hyvin, että

voi puhua syksyllä sujuvasti ja ymmärrettävästi."

"Kuukausilehteämme 'Listok' julkaistaan yhä hyvällä menestyksellä. --"

Muuan kirje huhtikuun 26:nnelta 1910 luo vielä havainnollisemman

kuvan paroni Nicolayista uranuurtajana ja työn järjestäjänä.

"Sain Teidän sekä Mr. S:n ystävälliset rivit, juuri kun olin lähdössä

matkoille aikoen käydä Moskovassa, Kiovassa ja Odessassa, minkä

vuoksi mieluummin siirsin vastaukseni, kunnes olin nähnyt nämä

paikat. Moskovassa ei voi kyllin kiittää neitien D--van ja A--jevan

intoa ja uskollista harrastusta. Kymmenen nais- ja kuusi miesryhmää

on toiminnassa." -- -- "Täällä tuntuu olevan jonkinmoista hankausta

pietistisen ja älyllisen aineksen välillä. -- -- Toivoakseni ne

kestävät rinnakkain, ymmärtäen, kuinka tarpeellisia ovat molemmat

suunnat. -- Olen pyytänyt yhden kokeneen mies- ja naisylioppilaan

mukaani Kiovaan. Heidän apunsa on ollut sanomattoman arvokasta, ja

toivon voivani uudistaa kokeen vastakin."

"Kiovassa (13,000 ylioppilasta) on sekä paikkakunnan että

ylioppilaitten luonne hieman toisenlainen kuin Moskovassa.

Juutalaisia on paljon ja he muodostavat kiinteän ryhmän. Nuorten

sivistyneitten juutalaismiesten ja -naisten nykyinen kanta on

erittäin mielenkiintoinen. He pysyvät kiinni heimolaisissaan

kansallisista syistä, mutta tuntevat olevansa vieraita

puhdasoppisille uskonveljilleen niin älyllisesti kuin eetillisesti.

Heidän käsityksensä kristinuskosta on nurja (eikä kummakaan!), heillä

ei ole ihanteita eikä toiveita, he ovat kuin metsään eksyneitä, kun

eivät tiedä mille tielle painua. Heidän henkinen terävyytensä ja

vastaanottoisuutensa on toivehikasta. -- Puolalaiset (katoliset)

muodostavat toisen kiinteän ryhmän, oman maailmansa -- joukossa monta

rikasta keikaria. Katolilaisten parissa on käynnissä mielenkiintoinen

uskonnollinen liike, joka tarjoaa meille kosketuskohtia muutamain

yksityisten kanssa. Kiovan venäläiset mies- ja naisylioppilaat

tuntuvat olevan moskovalaisia kehnompia mitä itsenäisyyteen

ja tarmoon tulee. Virallinen sorto on ankarampi, ja he elävät

eristäytyneempinä, varsinkin kursistkat. Sen sanotaan aiheuttavan

usein itsemurhia. Toisaalta sanoo moskovalainen kursistka, joka on

ollut apunani, että Kiovan naisylioppilaat harrastavat uskonnollisia

kysymyksiä enemmän kuin moskovalaiset."

"Pidin täällä kaksi esitelmää -- toisen Kristuksen jumaluudesta

500 kuulijalle (ainoastaan mies- ja naisylioppilaille) sekä toisen

uskonnollisesta aiheesta: 'Mitä on Kristuksella tarjottavana

elämällemme?' -- 200:lle, ja kuulijakunta suhtautui niihin

suosiollisesti. 90 otti kysymyskortit [kaavakkeita, joihin ne, jotka

halusivat päästä kosketuksiin krist. ylioppilasliikkeen kanssa,

saivat merkitä nimensä ja osoitteensa], mutta vain 12 lähetti ne

minulle. Kahden viikon oleskelusta oli tuloksena yksi nais- ja

kaksi miesryhmää, 5-6 luotettavaa jäsentä kussakin -- kun akanat

ovat ehtineet hajota. Jumalan apua saimme kokea varsinkin siinä,

että ilmaantui johtajia, jotka Hän näytti valmistaneen. -- Tulos on

minusta niukanlainen, mutta luullakseni onkin tässä maassa alettava

vähästä."

"Uudet jäsenet ovat täysin periaatteittemme kannalla. Heidän

joukossaan on yksi katolilainen ja yksi juutalainen. Voisinpa sanoa:

kaksi katolilaista, mutta toinen on nuori ranskalainen apotti, joka

on opetellut hieman venättä ja kirjoittautunut yliopistoon, ja jolla

on, luulisin, omat suunnitelmansa."

"Saavuin Odessaan tunnustellakseni maaperää siinä mielessä, että

mahdollisesti palaisin tänne syksyllä pitempiaikaiselle käynnille.

Hämmästyin, kun täällä oli olemassa jo 6--7-henkinen ylioppilasryhmä.

Kaikki muut paitsi yksi ovat hurskaita baptistinuorukaisia,

toistaiseksi kokemattomia ja ahdasmielisiä, mutta toivoakseni

avartumiskykyisiä -- ja hyvin alttiita. Poikkeus heidän joukossaan

on bulgarialaissyntyinen mielenkiintoinen nuori mies, vanhempi

ylioppilas, aikaisemmin jumalankieltäjä ja äärimmäisyysmiesten

kanssa kosketuksissa ollut, mies, joka oli vähitellen joutunut

todelliseen kääntymykseen sekä liittynyt baptisteihin. Pahaksi

onneksi hän suorittaa loppututkintonsa keväällä eikä tiedä varmasti,

missä oleskelee ensi syksynä. Hän tahtoisi mielellään, jos suinkin

mahdollista, opettajaksi tähän kaupunkiin, mutta uskonto voi tulla

hänelle esteeksi."

"Jos ensi konferenssi [Maailmanliiton] pidetään Konstantinopolissa,

niin eikö se voisi tuoda Teitä aikaisemmin Eurooppaan ja suoda meidän

nähdä Teidät Kiovassa, Markovissa ja Odessassa? Jos Te tulette,

on muokattava maaperää, jotta voisimme saada tulokset säilymään

-- ja _paljon_ rukousta tarvitaan raivaamaan Teille tietä sekä

vaikutusvaltaisten pappispiirien vastarinnan vastapainoksi. Jumalalle

on kaikki mahdollista."

Juutalaisia, puolalaisia, venäläisiä, bulgaareja -- minkä kirjavan

joukon loihtiikaan kirje silmäimme eteen! Ja monin paikoin oli

työskenneltävä myös saksalaisten, virolaisten, lättiläisten ja

sitäpaitsi armenialaisten ja kaukasialaisten parissa. Vaadittiin

valpasta silmää huomaamaan kaikkien tarpeita, oli tutustuttava eri

kansallisuuksien luonteeseen, jottei olisi karkoittanut liikkeestä

ylioppilaita vähäksymällä jotain, minkä kansalliset taipumukset tai

kirkolliset perintätavat olivat tehneet arvokkaiksi aisanomaisille.

Paroni Nicolay tarttui työhön turvanaan uupumaton ymmärtämisen halu,

halu "oppia itse, ennenkuin opetti muita", sekä selvä katse näkemään,

mitä olennaista piili kaikissa uskonnon ulkonaisissa muodoissa.

Kristinuskossa ei hänestä ollut keskeistä oppi, vaan persoona

-- Jeesuksen persoona sinä elävänä voimana, jonka kosketuksiin

ihmissielu oli saatettava. "Kristityt ovat ihmisiä, joissa Kristuksen

henki niukemmin tai runsaammin asustaa", tällaisen laajasydämisen

määritelmän hän antoi kerran kristinuskosta. Tie ei siinä merkinnyt

niin paljoa. Mutta joskin Nicolay oli altis kristillisten

ylioppilaitten maailmanliiton periaatteitten mukaisesti suomaan

liikkeessä sijaa kaikille kristillisille kirkoille ja lahkoille, ei

hänen tarkoituksenaan ollut milloinkaan sallia minkään yksityisen

kirkon tai lahkoa pääsemistä siinä hallitsevaan asemaan. Tällainen

kanta tietysti ei ollut taantumuksellisten venäläisten klerikaalien

mieleen -- ja itse yhdistyksissäkin tuntui aika ajoin voimakas

vastarinta tällaista "yleistunnustuksellisuutta" vastaan.

_Ulkoinen_ vastarinta ilmeni tavallisesti siten, että kristillisiä

ylioppilaspuhujia kiellettiin esiintymästä kirkolliselta taholta

annettujen paheksuvain lausuntojen nojalla. Niinpä sanotaan eräässä

marraskuun 27:ntenä 1910 päivätyssä kirjeessä, joka on kirjoitettu

Harkovista eräälle Suomen kristillisen ylioppilasliiton sihteerille:

"Odessan 'eriskummallinen' poliisimestari ei sallinut minun

esiintyä siellä ilman piispan lupaa, ja tämä ei ollut halukas

antamaan sitä, kun hän ei tuntenut minua ja oli lukenut minusta

pelkkää epäedullista. Läksin kaupungista, matkustin sieltä rumaan

Nikolajeviin ja palasin tänne viikko sitten. Tuollaiset esteet

tuntuivat tosin hieman loukkaavilta, mutta nyt uskon sen olleen

hyväksi samoinkuin sen, että nyt saan nähdä, 'kuinka Herra tekee

työtään', niinkuin kirjoitit. Se teksti on mennyt kirjaimellisesti

toteen. Herra on 'tasoittanut tien, avannut ovet ja poistanut

esteet', ja minä olen saanut nähdä, kuinka Hän kulki edeltäni ja teki

työnsä."

Tuo "eriskummallinen" Odessan poliisimestari ei ollut kukaan muu

kuin aikanaan hyvin pahaan huutoon tullut kenraali Tolmatsev,

ja hänen käytöksensä paroni Nicolayta kohtaan oli erittäin

luonteenomainen sekä hänelle itselleen että koko tsaarillisen

Venäjän virkamiesjoukolle. Kieltoaan hän perusteli sillä, että

kaupungin lähistöllä oli saksalainen siirtola -- "siksi on asema

vakava". Kun Nicolay huomautti, ettei hänen esitelmiään oltu pidetty

vaarallisina muissa kaupungeissa, joissa hänen oli kylläkin sallittu

puhua, vastasi korkea herra: "Minuun ei kuulu mitä tapahtuu muissa

kaupungeissa. Mutta minä toimin periaatteesta käsikädessä papiston

kanssa."

Jos "tuollaiset esteet tuntuivat hieman loukkaavilta" paroni

Nicolaysta, sai hän pian oppia tyytymään paljoa loukkaavammin

perusteltuihin kieltoihin. Niinpä määräsivät Moskovan viranomaiset v.

1911 evättäväksi pyynnön, että Miss Rouse saisi puhua ylioppilaille,

sen ja sen pykälän nojalla, koska tuo esitelmätilaisuus oli muka

leimattava "yhteiskuntamoraalin vastaiseksi ja yleistä rauhallisuutta

uhkaavaksi". Esitelmä koski luonteenmuodostusta tai jotain

sentapaista! Kiovan piispa oli avomielisempi ja selitti vain,

etteivät mainitut esitelmät olleet suotavia, kun ulkomaalaisen

yritys ylioppilaitten voittamiseksi voisi johtaa nämä papistolle

epäedullisiin vertailuihin: sehän ei ollut näet tehnyt mitään heidän

hyväkseen. Monia vuosia myöhemmin sanoi muuan korkea-arvoinen

hengenmies, ettei hänellä ollut muuten mitään kristillistä

ylioppilasliikettä vastaan, paitsi että paroni Nicolay, _joka oli

baptisti_, oli sen johtajana. Usein johtui papiston vastenmielisyys

siitä, että paroni Nicolayta luultiin oikeasta opista luopuneeksi

lahkolaiseksi; kun kävi ilmi, että hän oli ollut luterilainen alusta

alkaen, katsottiin hänen toimintaansa yleensä paljoa suopeammin.

Mutta eivät väärinymmärrykset aina selvinneet. Viranomaisten

rettelöimiset aiheutuivat usein enemmän tai vähemmän suoranaisista,

osaksi silkkaan valheeseen perustuvista sanomalehtihyökkäyksistä.

Kirkon äänenkannattajat kertoivat kristillisistä ylioppilaspiireistä

mitä uskomattomimpia juttuja. Väitettiin, että miesylioppilaat

kokoontuivat lukemaan raamattua hattu päässä ja savuke hampaissa, ja

johtajat esitettiin tietämättömiksi, halpamaisiksi ihmisiksi.

Aivan päinvastaiselta taholta -- äärimmäisyysmiesten leiristä --

tähdättiin niinikään varsin vaarallisia iskuja liikettä vastaan.

Niinpä eräskin lehti kirjoitti, että "tunnettu vanhoillinen",

paroni Nicolay, on alkanut panna toimeen uskonnollisia esitelmiä

houkutellakseen ylioppilaat eroon politiikasta -- ylioppilaiden

silmissä raskas syytös! --, lisäten, että ylioppilaat "suhtautuivat

kylmästi näihin yrityksiin".

Tällöin oli todella tarpeen käyttää "vanhurskauden sota-aseita

oikeassa kädessä ja vasemmassa", ja tämä taisteluasento, johon

Venäjän ylioppilasliikkeen oli vastoin tahtoaan asetuttava,

antoi sen elämälle oman omituisen leiman. Kirjeet suomalaiselle

sihteerille suovat meidän katsahtaa näiden piirien ja niiden johtajan

päivittäiseen taisteluun sisäisiä ja ulkonaisia vaikeuksia ja vaaroja

vastaan. Kiivain ottelu koski Pietarin yhdistyksen sääntöjä, jotka

1912 jätettiin sisäministeriöön lain turvaaman aseman hankkimiseksi

yhdistykselle. Tammikuussa 1912 paroni Nicolay kertoo:

"Uhatuimmalta näyttää työmme Moskovassa, niissä papistolla on

suurempi valta kuin muualla. Halusimme jakaa ylioppilaille 10,000

lyhyttä painettua ilmoitusta Sherwood Eddyn [tunnettu amerikkalainen

puhuja ja lähetyssaarnaaja] odotettavissa olevasta käynnistä, mutta

poliisi ei sallinut. Tuntuu niin ikävältä aina elää epävarmuudessa ja

rehkiä tällaisten viranomaisten kanssa. Joskus tulee ajatelleeksi,

ettei pidä huolehtia, vaan että Herra pian johtaa työn voittoon,

niinkuin Hän. Vei israelilaiset Egyptistä väkevällä käsivarrella,

vaikka usein näytti toivottomalta. Mutta hyvin, hyvin kiitollinen

olen, että ystävieni rukoukset kannattavat minua."

Kuukautta myöhemmin hän kirjoittaa: "Mitä työhömme tulee, näyttää

varsin uhkaavalta, ja minä päivänä tahansa voidaan työ kieltää, sillä

sisäministeriö purjehtii nyt kokonaan pyhän synodin vanavedessä.

Kiovassa sujuu kaikki hyvin, ja me saimme niin paljon uusia jäseniä

kuin voimme vastaanottaa, noin 25 uutta mies- ja luultavasti yhtä

monta naisjäsentä. -- Nyt olemme päässeet täällä [Pietarissa] alkuun.

On hiukan toiveita, että saamme puhua kerran Polyteknillisessä

opistossa, jossa on 6,000 oppilasta. Mutta Moskovasta ei kuulu

vastausta. Konsistori on lähettänyt pyyntömme lähetyssaarnaajille

(inkvisiittoreille) [n.s. lähetyssaarnaajain tehtävänä oli Venäjällä

usein lahkolaisten 'valvonta', ja he olivat pahassa huudossa siitä,

miten he työnsä suorittivat], jotka varmasti epäävät sen. Moskovan

piirin tila on niin surkea, että minä varsinkin rukoilen sille

johtajia. Auttakaa esirukouksin."

Myöhemmin kevättalvella hänellä on parempia uutisia kerrottavana

Moskovasta, ja hän jatkaa sitten: "Kiovasta tulee hyviä viestejä.

Jumalan kiitos. Siellä on raamattupiireissä vakavia osanottajia

noin 60, kirjoittaa Eddy. Ajattelepa, olen saanut tuntemattomalta

henkilöltä 890 ruplaa työtämme varten. Taivas alkaa ikäänkuin hiukan

seestyä. Sisäministeri on kertonut eräälle tuttavalleni, ettei hän

aio estää työtämme. Enempää emme kaipaakaan. Ehkä Jumala nyt päästää

meidät ahdingosta ja antaa meidän esiintyä vapaasti. Sen ovat

ystäväimme esirukoukset saaneet aikaan. -- Kenties on vielä toiveita

sääntöjemmekin hyväksymisestä. Kenties käy mahdolliseksi esiintyä

toisissakin kaupungeissa ilman papiston lupaa. Eniten tarvitsemme

nyt miehiä, jotka voivat uhrata kaiken aikansa sihteerintoimeen.

Eddy on luvannut hankkia osan tarvittavasta palkasta, mutta kuka

kelpaa siihen? Olen kirjoittanut S:lle; mutta häntä viittoo nyt niin

loistava tulevaisuus. Voiko odottaa tai edes toivoa, että hän uhraa

tämän kaiken omistautuakseen meidän työllemme? Auttakaa meitä tässä

hädässä!"

Näistä kahdesta tärkeästä kysymyksestä -- johtajain puutteesta

ja sisäministeriöön jätetyistä säännöistä -- paroni Nicolay

kirjoittaa Mr. Mottillekin saman vuoden kesäkuussa: "-- Tietysti

on varsinaisesti keskeisin kysymys tuo, onko mahdollista saada

sellaisia venäläisiä johtohenkilöitä kuin neiti K--va Kiovassa, miehiä

tai naisia, jotka ovat oman liikkeemme synnyttämiä, hurskaita,

antautuneita, tarmokkaita ja viisaita työntekijöitä. Heidän täytyy

olla Jumalan antamia -- minä rukoilen heitä joka päivä Häneltä;

kaksi on ehdolla. -- -- Toinen kiusaa itseään liialloisin epäilyin,

toinen ei ole vielä vastannut lopullisesti. Molemmat olisivat

erinomaisia. -- -- Meille on tullut hartaita, innokkaita kutsuja

Kasanista, ja sinne näyttää syksyllä muodostuvan erikoinen ryhmä.

Toinen tuleentunut pelto on Tartto, missä monet vielä muistavat Teitä

ja ovat hyvin ystävällisiä. Kaikkialla on maaperä Jumalan muokkaama,

ja kun nyt kokemus on saanut koetella perussuuntaviivojamme ja

periaatteitamme ja ne on olemassa painettuina, saavat ne nopeammin

ymmärtämystä osakseen uusilla paikkakunnilla. Mutta kun lähenee

hetki, joka ratkaisee, vahvistaako vai hylkääkö hallitus sääntömme,

käyvät papiston vastustus ja hyökkäykset yhä rajummiksi. Muuan hyvin

etevä kiovalainen professori on kirjoittanut hävyttömän, halpamaisen

pätkän meitä vastaan erääseen kirkolliseen lehteen yrittäen myrkyttää

laajojen piirien mielen meitä vastaan. Se on saanut professori S:n

(Kiovassa) kirjoittamaan vastauksen; mutta tuo kirkollinen lehti

ei tahtonut ottaa sitä palstoilleen, joten meidän täytyi julkaista

se maallisessa lehdessä. Ajatelkaapa, että vastustajamme lopettaa

näin: 'Jos mieli hävittää valtio ja kirkko, niin siinä työssä on

kristillinen ylioppilasliike kyllä erinomaiseksi hyödyksi.' S:n

perusteellinen vastaus on hyvä. En tietänyt, että hänellä oli

niin paljon harrastusta meihin, että olisi tahtonut näin saattaa

itsensä huonoon valoon, mutta kun hän on sen tehnyt, osoittaa se,

että hän on liikkeemme luotettava ystävä. -- -- Rouva V--skaja on

antanut meille arvaamatonta apua. Tulette huomaamaan hänet kaikin

puolin sangen eteväksi naiseksi. Hän on saavuttanut luottamusta ja

kunnioitusta kaikissa virallisissa piireissä, hovipiireissäkin, ja

voi liikkua missä tahansa. Hän pyysi haastattelua sisäministeriltä,

ja keskustelu tämän kanssa oli hyvin tyydyttävä. Hän kävi myös

useiden muiden ministerien puheilla ja puolusti asiaamme taitavasti.

Erään virkamiehen vastaus, miehen, joka viime syksynä kieltäytyi

vahvistamasta sääntöjämme ja oli paljon vilpittömämpi häntä kuin

minua kohtaan, oli varsin kuvaava: 'Jos Mr. Mott jättää anomuksen, se

evätään varmasti; jos paroni Nicolay jättää sen, on hyvin luultavaa,

että se evätään, koska hän on protestantti. Mutta jos Te jätätte

sen, siihen hyvin luultavasti suostutaan.' -- -- Hän sanoi pyhän

synodin prokuraattorille: 'Te tiedätte, että olen hyvin kiintynyt

omaan kirkkokuntaani, mutta jos minun olisi valittava jompikumpi,

kirkkokuntani tai ylioppilasliike, valitsisin jälkimmäisen.' Hän on

saanut vaikutetuksi erääseen hyvin vaikutusvaltaiseen arkkipiispaan,

joka on pahimpia vihollisiamme. Ja niin olemme jättäneet,

sisäministeriöön anomuksemme, johon liittyy hänen allekirjoittamansa

memorandumi. Me olemme laatineet toisenkin lyhyen memorandumin,

jossa esitetään tämänkaltaisen yhdistyksen hyödyllisyys, sen ovat

allekirjoittaneet muuan pappi ja kolme professoria, joista kaksi on

hallituksen silmissä huomattavia miehiä, ja nyt on arpa heitetty,

ja kesän kuluessa me joko saamme virallisen luvan tai lopullisen

epuun. Minun ei tarvinne sanoa, kuinka paljon nyt on pantu alttiiksi;

Te ymmärrätte sen itse ja muistatte meitä varmasti rukouksin.

Nyt, kun kolme pietarilaista professoria on asettunut vastuuseen

meistä, on hyviä toiveita, että saamme heidät lähempään kosketukseen

kanssamme. Syksyllä pidettävän kokouksemme jälkeen, johon professori

S. on luvannut saapua Kiovasta, aiomme käyttää hyväksemme hänen

täälläoloansa panemalla toimeen ylioppilaille sarjan yleisiä

kokouksia ja aloitamme lukukauden tarmokkaalla sotaretkeltä. Jos vain

yksikin kunnon professori on puolellamme, seuraavat muut perässä."

"Olette kai kuullut meidän luopuneen siitä ajatuksesta, että panisimme

Mr. D:n itsenäiseen työhön Tarttoon. Puheltuani erään luotettavan

meikäläisen ylioppilaan kanssa, joka oli siellä hänen seurassaan

tiedusteluretkellä, huomasin hätäilleeni ehdottaessani tätä askelta.

Mr. D. saattanee olla siihen valmistunut vuoden tai parin päästä,

mutta ei vielä. Ensi talvena hän siksi aikoo keskittää ponnistelunsa

työhön Pietarin ylioppilaitten parissa N--nin kera, josta näyttää

koituvan verraton toveri. Vahinko, ettei meillä ole ketään muuta

ylioppilasta lähettää hänen mukanaan Amerikkaan, mutta kieli on niin

pahana esteenä. N--n on harras tosi kristitty, hentomielinen, hieman

tunneherkkä, ei mikään johtajaluonne, mutta erinomainen apulainen ja

työntekijä."

"Te lienette kuullut, että Mr. A--son on aikeissa vuokrata Lesnoista

yläkerran toisen puolen seurustelusaliksi. Minusta se on aivan

kohdallaan ja paljoa parempi kuin että ryhdyttäisiin suuren

ylioppilaskodin hommiin."

"Toivoaksemme saamme syksyisessä johtajain konferenssissamme

muodostetuksi kansallisliiton ja olemme lähettäneet sääntöehdotelmat

Kiovaan ja Moskovaan. Jos tämä onnistuu ja jos saamme hyvää työtä

aikaan ensi talvena, niin otetaankohan meidät Maailmanliittoon --

ehkäpä Bulgarian ja Serbian keralla?"

Tämä kirje on johtajan, voisi sanoa sotapäällikön kädestä

lähtöisin. Näkee hänet edessään taistotannertaan -- kaikkia laajan

Venäjän yliopistokaupunkeja -- tarkastamassa, järjestelemässä,

suunnittelemassa, asettelemassa oikeita miehiä oikeisiin paikkoihin,

keräämässä käsiinsä noita lukemattomia lankoja. Ja unohtuu helposti,

että päällikön unettomat yöt, johtajan sisäinen yksinäisyys ja

musertava vastuunalaisuus usein uhkasivat käydä liian raskaiksi

sille, joka lähetti Amerikkaan nämä levolliset, perusteelliset

tiedonannot. Mutta päiväkirja kertoo miltei jokapäiväisestä

hermopäänsärystä, kalvavasta kaipuusta samanikäisten, kypsien

kristittyjen seuraan, vanhasta "kuolemantuskasta" ennen jokaista

julkista esiintymistä -- ja me ymmärrämme tuon usein toistuvan

puheen ystävien esirukouksen välttämättömyydestä, voimasta, joka

tulee täydelliseksi heikkoudessa. Tehtäviä karttui, mahdollisuudet

moninkertaistuivat -- eikä taistelu ollut vielä läheskään

loppuunsuoritettu. Muuan Monrepos'sta Helsinkiin kirjoitettu kirje,

päivätty lokakuun 11:ntenä 1912, kertoo uusista voitoista ja

toiveista.

-- "Torstaina -- 8:ntena -- minun täytyi esiintyä, harvoin se

on ollut niin vaikeata ja harvoin olen tuntenut itseni niin

masentuneeksi ja alakuloiseksi. Mutta kun pääsin alkuun, kantoivat

minua varmaan esirukouksen käsivarret, ja se sujui Jumalan

kiitos. Huomenna on tärkeä päivä. Silloin sisäministeri ratkaisee

asiamme (sääntömme). Tiedätkö, täällä konferenssissa päätettiin

yksimielisesti perustaa koko Venäjää käsittävä Kristillinen

Ylioppilasliitto. Minulle se on suuri, syvä ilo. Muutaman tunnin

päästä minä matkustan Pietariin sydämessä syvä kiitollisuus Jumalaa

kohtaan. Olen nähnyt sen kylvöpellon, jolle Herra armossaan kutsui

minut työskentelemään, orastavan, nähnyt, että toiset työmiehet ovat

alttiit pyhittämään sille elämänsä, että varoja kertyy, että Herra

on antanut konferenssin päätteeksi täyden siunauksen. -- Minulle on

käynyt entistä selvemmäksi, että on parempi kadottaa elämänsä toisten

tähden kuin löytää elämänsä. Oman minän elämä pyrkii usein uudelleen

kohottamaan päätään ja houkuttamaan minua pois palveluksen elämästä,

mutta Jumala suokoon minulle voimaa, etten lakkaisi etsimästä ensin

Jumalan valtakuntaa."

Kävi kuitenkin ilmi, ettei sääntökysymystä saatukaan ratkaistuksi

niin pian kuin oli toivottu. Pyhä synodi teki eräässä

kokouksessaan, jossa puheenjohtajana toimi Moskovan metropoliitta,

ylioppilasliikkeen vihamies, liiton hyväksymistä vastustavan

virallisen päätöksen -- "keino, millä sidotaan sisäministeriön kädet"

kirjoittaa Paul Nicolay. Seurasi uusia hyökkäyksiä kirkollisen

sanomalehdistön taholta. Täytyi lohduttautua sen varassa, että

rouva V--skajan onnistui myöhemmin saada sisäministeriltä lupaus,

ettei työtä estettäisi -- pyhässä synodissa oli vaadittu "piirien

hajoittamista", jopa uhattu mainita asiasta keisarille. Marraskuussa

1913 paroni Nicolay kertoo kirjeessään Mottille, että säännöt ovat

yhä hautautuneina sisäministeriöön -- ja siihen hautaansa ne jäivät

lepäämään aina joulukuuhun 1917, jolloin vahvistus saapui tuoden

ihania, pian pettäneitä toiveita vapaasta, lain tunnustamasta

toiminnasta.

Mutta tällaisissakin olosuhteissa voitiin työtä sentään jatkaa.

Kirjeessään Mottille -- lokakuulta 1913 -- paroni Nicolay kertoo

iloisena onnistuneesta johtajain kokouksesta, joka heillä oli

ollut. Siellä oli vallinnut rauhaisa, sopusointuinen henki, oli

voitu menestyksellisesti keskustella käytännöllisistä kysymyksistä

-- niin ei ollut aina ollut laita -- ja Amerikassa olleet jäsenet

näyttivät, että olivat hyötyneet siellä saamastaan opista. Paroni

Nicolay ei voi myöskään muuta kuin lämpimästi kiitellä nuorta

venäläistä apulaistaan, N--nia ja varsinkin M--skya, joka tämän työn

vuoksi oli luopunut hyvästä virastaan valtionkoulussa ja tempautunut

irti kaupungista, missä hän oli yleisesti rakastettu ja kunnioitettu

-- "hyvää puhujaa ja Natanaelia, jossa ei ole vilppiä, todella

kääntynyttä sielua". On suuriarvoista, että tämä mies pysyy edelleen

kreikkalais-oikeauskoisen kirkon jäsenenä.

Professorien osanotto käy nyt yhä aktiivisemmaksi. Koko viimeinen

vuosi ennen maailmansotaa osoittautuu herätyksen vuodeksi Venäjän

ylioppilaitten keskuudessa. Tartossa ja Riiassa on tosin kärsitty

tappio, mutta puhtaasti venäläisissä kaupungeissa, etupäässä

Moskovassa ja Kiovassa, on tilanne toinen, Kiovassa lisääntyy

raamattupiirien luku, ja Moskovassa tungeksii sunnuntaikokousten

aikana jopa 270-päinen ihmisjoukko yhdistyksen kahdessa

keskikokoisessa huoneessa, jotka käyvät sietämättömän ummehtuneiksi,

niistä kun miltei kokonaan puuttuu ilmanvaihto. "Jollei ainakin

neljää tai viittä kanneta ulos pyörtyneinä, ei ohjelma ole

täydellinen." Juuri Moskovassa pidetystä kokouksesta -- kai kuitenkin

suuremmassa huoneistossa, koska kuulijoita oli viisisataa -- paroni

Nicolay kirjoittaa suomalaisille sihteereillemme: "Jotakin oli

ilmassa, mikä kantoi minua, teki kuulijat tarkkaaviksi ja sai aikaan,

että 60 mies- ja 75 naisylioppilasta antoi osoitteensa voidakseen

saada kutsun kokouksiimme. Tämän selittää minusta vain rukouspäivämme

vaikutus -- tuhansia rukouksia koko maailmasta pimeän Venäjä-raukan

puolesta -- muiden muassa sinun ja rakkaitten helsinkiläisten

ystäväin. Mott oli oikeassa neuvoessaan käyttämään rukouspäiviä ja

niitä lähimpiä päiviä aktiivisiin kokouksiin." Pietarissakin oli

ylioppilasten rukouspäivänä kokoontunut suuret joukot kuulemaan

M--skyn puhetta, ja tulos oli ollut hyvä.

Tuhansia rukouksia kohosi ylioppilasmaailmasta "pimeän Venäjä-raukan

puolesta", auttavia käsiä kurotettiin monilta tahoilta sen

uskonnollisesta ja moraalisesta horroksestaan hereille taisteleville

nuorille, ja Venäläisen kristillisen ylioppilasliiton olemassaolo

alkoi hallituksen "non possumus"-kannasta huolimatta olla

yliopistopiirien yleisessä tietoisuudessa tosiasia -- sellainen oli

sodan puhjetessa tulos siitä työstä, johon Paul Nicolay pelolla ja

vavistuksella oli ryhtynyt viisitoista vuotta sitten.

* * * * *

Olemme edellisessä nähneet kristillisen ylioppilasliikkeen

nopean kehityksen ja kasvun Paul Nicolayn johdossa. Mutta tässä

selonteossamme olemme vain voineet piirtää liikkeen ääriviivat,

esittää vain sen järjestäytymispyrkimystä ja sen taistelua

olemassaolostaan tai uusien työkenttien valloituksia. Vastasivatko

sisäiset arvot, joita työ tuotti, suhteellisesti suurta ulkonaista

koneistoa, oliko itse asia kaiken sen vaivan arvoinen, mitä sen

vuoksi nähtiin, siinä kysymys, joka ehdottomasti johtuu sen mieleen,

joka on ainoastaan syrjäisenä saanut seurata tätä taistelua.

Palauttakaamme siis muistiin, minkä vuoksi tämä liike pantiin

alulle, mitä sen johtajat ja kannattajat toivoivat saavansa aikaan.

He tahtoivat käydä taisteluun venäläisten ylioppilaitten pahimpia

vihollisia -- yksinäisyyttä ja moraalista epävarmuutta -- vastaan.

He tahtoivat tehdä niin monet heistä kuin suinkin iloisiksi,

voimakkaiksi ihmisiksi, alttiiksi ja kykeneviksi palvelemaan

sorrettua, kärsivää kansaansa positiivisella, luovalla tavalla.

He tahtoivat ennen kaikkea johtaa heidät läpi kaikkien aikain

mahtisanain ja teoriain ainoaan todelliseen, minkä vastapainoksi

ei riittänyt koko maailma: -- löytämään sielunsa. Saavutettiinko

päämäärä? Neiti Maria Bréchet vastasi Paul Nicolayn haudalla tähän

kysymyksen näillä sanoin:

"Hänen avullaan ovat sadat epätoivoiset, harhaantuneet ja etsivät

sielut löytäneet tien elävään Jumala-uskoon. Heistä on tullut

_onnellisia ihmisiä_, jotka ovat saaneet ihanteen ja voimaa parempaan

elämään. Paroni Nicolay on pannut alulle uuden kauden Venäjän

uskonnollisessa elämässä. Yhdistyksen kautta on Venäjä saanut

kristityitä pedagogeja, jotka ovat osanneet vastata nuorille 'noihin

kirottuihin kysymyksiin', lääkäreitä, jotka eivät seiso voimattomina

sielun kärsimysten edessä, sivistyneitä työmiehiä eri aloille,

miehiä, jotka ovat oppineet täyttämään velvollisuutensa uskollisesti

ja rehellisesti."

Kuvatessamme liikkeen ulkonaista kasvua on silmiimme vilahtanut

silloin tällöin nuoria ihmisiä, jotka olivat tuhonsa portaalla, kun

pelastussanoma saavutti heidät. Mutta sanoman vieminen ei ollut

ylioppilasliikkeen ainoa tehtävä -- sen tuli myös suoda nuorille

tukea, kodin lämpöä, kehitysmahdollisuuksia Sen tuli kasvattaa

sitä sillä, mitä joku on nimittänyt "seurustelun sakramentiksi".

Siitä juuri tulikin säännöllisen yhdistyselämän jokapäiväistyö.

Ja yhdistyselämän keskuksena -- tietysti etupäässä Pietarissa --

oli se mies, joka jo liikkeen ensi vuotena oli ollut mielestään

"liian vanha, liian heikko, liian kaukana ylioppilaista" -- "Pavel

Nikolajevits", jonka pelkkä nimi riitti kirkastamaan yhdistyksen

jäsenten, kasvot.

Kun kuulee entisten pietarilaisten ylioppilaitten puhelevan keskenään

kristillisestä yhdistyksestään -- "kruzhok" (piiri), kuten he sitä

nimittävät -- saa sen vaikutuksen, että se on ollut heille paljoa

enemmän kuin yhdistykset yleensä -- koti, olemassaolon valopilkku.

"Muistatteko kevätjuhlaa, jota kerran vietimme -- kukkia, laulua --

oli vaikea erota -- ilmassa oli _ylösnousemusta_." Heillä on niin

monet yhteiset muistot -- raamatunkeskustelut yksityisten jäsenten

pienissä ylioppilaskammioissa, kesäkokoukset, retket ja myös työ itse

-- syksyn jännittävät sotaretket sen korkeakoulun piirissä, johon

he kuuluivat, ja lukukauden päättyessä laaditut suunnitelmat työtä

varten kotiseudulla, minne oltiin lähdössä. He tietävät olevansa

"kruzhok'ille" kiitollisuuden velassa paljosta siitä, mitä he ovat --

kenties kaikesta. Ja keskustelun kuluessa saa varmasti monta kertaa

myös kuulla: "Ja muistatteko Pavel Nikolajevitsin -- silloin -- ja

silloin?"

Ylioppilaat muistavat, kuinka hän vakinaisissa kokouksissa ennen

asiakäsittelyjen alkua kulki levollisena ja ystävällisenä tulijoita

tervehtimässä, toisen luota toisen luo, kysellen heidän terveyttään,

heidän työstään. Hän rohkaisee niitä, jotka ovat masentumaisillaan

-- milloin rakastavin, ymmärtämystä ilmaisevin sanoin, milloin

leikkipuheella, jonka takaa pilkistää tosi. "Te faaraon laihat

lehmät" -- hän sanoo usein niille, jotka vain "ahmivat" puheita

ja esitelmiä ja tunnelmia, mutta eivät kasva eivätkä tahdo jakaa

omistaan muille. Ja ylioppilaat naurahtavat hyvänsuovasti -- he

eivät pahastu, eivät edes silloin, kun oikaisu saa ankaramman

muodon, niinkuin kyllä joskus käykin. -- Jos häh oli poissa

jostain kokouksesta, kaivattiin häntä silloinkin, kun hänen ei

ollut määrä esiintyä. Entä kuinka tärkeä hän oli käytännöllisistä

järjestelykysymyksistä keskusteltaessa -- kun käytiin liian

äänekkäiksi, liian kiihtyneiksi, kun venäläiseen tapaan into vei

asiasta syrjään, silloin kuultiin aina hänen hauraan, mutta selvän

äänensä muistuttavan keskeisestä, tarpeellisesta, ja itse tuo

järkevä, miltei kuiva sävykin vaikutti tällöin, hyvää. Mutta jos hän

joskus astui hartauskokouksessa puhujatuoliin, silloin sattuivat

hänen sanansa täysin koruttomasta vaatimattomuudestaan huolimatta

usein syvempään kuin kenenkään muun, ne eivät panneet tunteita

väräjämään, mutta ne herättivät omantunnon ja vetosivat tahtoon.

Ja kaikki muistavat paroni Nicolayn yleisistä konferensseista --

esim. sen kerran, jolloin noin 90 ylioppilasta eräänä syysiltana

tuli Viipurin asemalla junasta ja ensimmäiseksi näki asemasillalla

Pavel Nikolajevitsin tutun hahmon ja harmaan lakin, jota heilutettiin

tervetuliaisiksi. Hän se piti huolta, että kaikki joutuivat

paikallisjunaan, joka vei heidät pysäkille lähelle Monrepos'ta, hän

se oli huolehtinut, että he perille tultua saisivat käteensä lyhdyt,

ja sitten johti koko hilpeätä kulkua huviloille, joihin heidät

majoitettiin. Joka yksityiskohdassa, kaikkinaisessa ulkonaisessa

järjestelyssä ilmeni hänen rakkautensa, hänen huolenpitonsa. --

Ja kokouspäivistä ei tullut satoisia vain hengellisesti -- niistä

tulee lepopäiviä, jolloin päänsä puhki lukeneet, epäterveen

suurkaupunkielämän kalventamat ylioppilaat samoilevat metsässä

hengittäen hyvillä mielin sen raikasta havuntuoksua sitten valtavalla

ruokahalullaan täysin arvostaen runsaat, ateriat, joilla, joskaan ei

hunaja, niin maito vuotaa ja joilla saa todella syödä kylläiseksi

asti. Kävelyillä varustautuu paroni Nicolay männynkävyillä, joiden

sitten antaa osuvasti sataa rapistella nuoriin vieraisiinsa, jotka

eivät arkaile vastata samalla mitalla. Kokouspäivistä sattuu eräs

olemaan Sergein-päivä, osanottajaparven kaikkia kolmea Sergeitä

kunnioittaa aamulla Pavel Nikolajevits käpyyn pistetyllä neilikalla

ja hullunkurisen juhlallisesti esitetyllä puheella. He eivät

varmastikaan koskaan näe neilikkaa tai käpyä muistamatta tätä

hupaista hetkeä.

Mutta ei paroni Nicolay vain kokouksissa tavannut ylioppilaita.

Pitkien lukukausien aikana Pietarissa hän eli heidän kanssaan heidän

arkielämäänsä, otti osaa heidän suruihinsa ja vaikeuksiinsa. He

etsivät hänet käsiinsä kiusauksen ja epäilyn hetkinään -- ja hän

saattoi kuunnella tuntikausia heidän useinkin nuorekkaan sekavia

purkauksiaan, sen sijaan että olisi suonut itselleen tarpeellisen

hetken levon. Tuollaiset keskustelut saattoivat olla todellinen

koetus miehelle, joka kaikessa rakasti selväviivaisuutta eikä

ollut lainkaan tunneihminen; mutta hän ei koskaan välttänyt niitä,

sillä hän tiesi olevansa kutsuttu tässäkin kohdin kantamaan

toisten kuormaa. Joskus hän itse pistäysi ylioppilaitten luo

heidän asuntoihinsa -- pitkät välimatkat ja jyrkät portaat eivät

estäneet häntä. Niinpä hän kerran kirjoittaa mieleensä äkkiä tulleen

lähteä erään ylioppilaan luo -- hän tapasi tämän sielullisessa

hajaannustilassa, puhui hänelle ja sai hänet jättäytymään kokonaan

Jumalalle. Tämä tapaus on varmasti vain yksi monista.

Paroni Nicolay seurasi piirinjäsenten kehitystä koettaen estää heitä

antautumasta niin innokkaasti yhdistyselämään, että se haittasi

opintoja, tai päinvastoin aika ajoin kokonaan eristäytymästä

lukujensa vuoksi -- kaksi äärimmäisyyttä, joiden välillä he alati

tuntuivat häilyvän. Hän pyysi saada heitä kunnioittamaan rauhallista,

säännöllistä työtä ja itsekurin tärkeyttä. Kuinka hyvin hän tottui

käsittelemään nuoria, kiihoittuneita ihmisiä, kuvaa kertomus

eräästä yhdistyksen jäsenestä, joka kerran tuli hänen luokseen

selittämään, että hänen oli erottava yhdistyksestä, koska hän oli

muka kadottanut uskonsa. Paroni Nicolay katsoi häneen -- ja ymmärsi,

ettei hän ollut kadottanut uskoaan, vaan "uskon uskoonsa". Siksi hän

ei ollut ollenkaan tietävinänsä koko ilmoituksesta ja pyysi vain

hämmästynyttä nuorta miestä toimittamaan perille pari yhdistyksen

kirjallisuutta sisältävää kääröä sekä suorittamaan pari muuta asiaa.

Nuorukainen meni -- eikä toistanut enää eroamisilmoitustaan. --

Paroni Nicolay oli niin erilainen kuin nämä monesti etelämaisen

vilkkaat tunnelma-ihmiset -- mutta juuri siksi oli seurustelu hänen

kanssaan näille kasvattavaa, hänen sanoillaan ja olemuksellaan oli

usein kylmän vesisuihkun virkistävä vaikutus. Eihän kukaan voinut

kuitenkaan epäillä, etteivät pohjimmalta hänen tunteensa olleet

lämpimämmät kuin useimpain muiden sekä yksityisiä jäseniä että

yhteistä asiaa kohtaan.

Paroni Nicolaysta ei tullut ylioppilaittensa tuki vain hengellisesti,

vaan myös aivan käytännöllisissä, ulkonaisissa asioissa. Hän

se huolehti kokoushuoneen sisustuksesta kauan aikaa yhdistys

majaili hänen omissa huoneissaan -- ja hän pani tällöin huomiota

pienimpiinkin seikkoihin. Niinpä kertovat entiset jäsenet liikutetuin

mielin, kuinka hän tilasi uuden huoneiston kokoussaliin niin leveän

sohvan, että tarpeen tullen -- ja sellaisia tarpeita kyllä ilmaantui!

-- kaksikin ylioppilasta saattoi nukkua siinä yönsä. Totuttiin

turvautumaan häneen kaikissa huolissa. Eräänä päivänä toverit toivat

yhdistyksen huoneistoon sairaan ylioppilaan, jota eivät mielestään

olleet voineet jättää yksin hänen kurjaan, kylmään asuntoonsa. Hän

oli hyvin sairas -- ja Paul Nicolay sai ottaa hänet huostaansa. Hän

se kutsutti lääkärin, hankki auton ja hommasi paikan sairaalasta. --

Muuan toinen nuori mies -- uskovainen lääketieteenylioppilas, joka

oli ottanut aktiivisesti osaa yhdistyksen työhön -- makasi pitkän

aikaa eräässä Pietarin sairaalassa. Hän oli grusialainen eikä ollut

kestänyt pohjolan kylmää ilmanalaa, vaan saanut vian, josta viimein

kehittyi lentävä keuhkotauti. Kun hän virui yksinään sairaalassa,

kaukana omaisistaan, niin kukapa muu kuin "Pavel Nikolajevits" kävi

häntä joka päivä katsomassa rohkaisevana, lohduttavana ystävänä.

"Hänen kuolemansa on minulle suuri suru", kirjoitti paroni Nicolay

eräässä kirjeessään Suomeen -- eikä hänen ollut tapana liioitella.

-- "Kun hän oli kuollut, näimme eräänä päivänä Pavel Nikolajevitsin

murheellisena ja järkytettynä saattavan nuorta ystäväänsä ikuiseen

lepoon etäiselle hautuumaalle, jalan ja kovassa pakkasessa",

kirjoittaa neiti Marie Bréchet. Ja jälleen on sanottava, ettei tuo

nuori kaukasialainen ollut varmastikaan ainoa, jonka vieressä tämä

uskollinen, isällinen lohduttaja oli tuskan ja kuoleman hetkellä.

Mutta varsinkin _yksi_ nuorten auttamistapa oli paroni Nicolaysta

tehokas, ja sitä hän ei koskaan laiminlyönyt. Hän oli oppinut

käsittämään mitä muuan englantilainen kristitty oli kerran sanonut

-- nimittäin, että kun ei auta ihmistä se, että puhuu _hänelle_,

niin saattaa olla avuksi, että puhuu _hänestä_ Jumalalle. Hän

rukoili paljon ylioppilaittensa puolesta ja kehoitti usein ystäviään

rukoilemaan heidän puolestaan. Olemme nähneet kirjeistä, joista

edellä oli otteita, että hän pyysi koko liikkeelle esirukousta, mutta

monesti on kirjeissä kyseessä myös yksityiset jäsenet. Niinpä hän

kirjoittaa syyskuussa 1910 suomalaisen ylioppilasliiton sihteerille

Helsinkiin:

"Muuan toivehikkaimmista nuorista jäsenistämme kirjoittaa, että hänen

on erottava yhdistyksestä, kun hän ei ole sen arvoinen. Varmaankin on

hänen jalkansa kesällä luiskahtanut. Minä rukoilen Jumalaa johtamaan

hänet takaisin. -- Etsivä nuori ylioppilas tuli tänne luvaten ottaa

osaa raamattupiireihin. Kaikenkaltaiset filosofiset opit ovat panneet

hänen päänsä pyörälle, ja hän on hädissään terveydestään, kun

häntä muka uhkaa keuhkotauti. Kohdatkoon hänet Jumala, niin ettei

tuttavuutemme haihtuisi, kuten niin usein, hengellisesti tyhjiin.

Rukoile hänen puolestaan."

Toisen kerran hän kertoo: "S. raukka! Minä en ole vielä tavannut

häntä, mutta hän lienee kääntänyt selkänsä Jumalalle ja meille,

ja meidän täytyy nyt koettaa saavuttaa hänet kiertoteitse taivaan

kautta. Auttakaa meitä hänen suhteensa." Ja vähää myöhemmin:

"Z. parka [aikaisemmin mainittu nuori etsijä] on liittynyt

raamattupiiriin, mutta se kokoontuu niin kaukana keskikaupungilta,

noin tunnin matkan päässä, ja koko piiri on peräti heikko, ilman

varsinaista johtajaa. Muistakaamme, ettei rukous ole vain tärkeä

välikappale Jumalan valtakunnan edistämistyössä, vaan tärkein

kaikista. Saavuttakoon onneton Z. mitä etsii. -- Olen kuullut, että

S. oli tänään käynyt tapaamassa minua ja että hän ikävöi jälleen

kristittyjen yhteyttä, kun tuntuu niin tyhjältä. Jumalan kiitos. Se

voi rohkaista meitä jatkuvaan esirukoukseen."

Ylioppilaitten joukossa oli ryhmä, jonka paroni Nicolay arveli

kaipaavan enemmän hengellistä tukea kuin toisten -- ne, jotka

olivat, tai joista saattoi tulla johtajia. Hän valitti usein

Venäjältä puuttuvan johtajapersoonallisuuksia. Niinpä hän kirjoitti

kerrankin: "Nuorissa itsessään on tarmon ja käytännöllisyyden puute

niin tuntuva, että he ovat kuin pelkkiä vaunuja ilman veturia." --

Kaunopuhujoita, innostuneita työntekijöitä, jopa neroja, niitä hän

kyllä tapasi, mutta vain harvoja, joilla oli järjestämiskykyä sekä

tuota taitoa, jota vastuunalaisessa asemassa oleva mies tai nainen

tarvitsee, taitoa niin hyvin käskeä kuin alistua. Muuan tanskatar

on kertonut kiinnittäneensä käynnillään moskovalaisessa piirissä

huomionsa komeaan nuorukaiseen, jolla oli eloisat, älykkäät piirteet

ja miellyttävä olemus. Hän lausui paroni Nicolaylle arvelunsa,

että tuosta kai oli aikanaan tuleva liikkeen huomattuja miehiä.

"Tuskinpa", vastasi Nicolay jotenkin lyhyesti, "hän on nero, enkä

minä usko neroihin." Nämä sanat, toivat varmasti ilmi katkeran

kokemuksen. -- Johtajia, todellisia johtajia, ei voitu valita

inhimillisten laskelmien perusteella -- ne oli _annettava_ ylhäältä,

ja siksi hän rukoili, kuten näimme kirjeistä, sekä _heitä_ että

_heidän puolestaan_.

Yhdistyksen jäsenet olivat usein tietoisia siitä, että he tuottivat

huolta paroni Nicolaylle. Joskus he eivät liioin oikein ymmärtäneet

hänen tarkoitustaan -- ja joskus hän kai myös saattoi varmasta

tahdikkuudestaan ja oikeamielisyyteen pyrkimisestään huolimatta

arvostella heitä liian ankarasti ja käytöksellään karkoittaa luotaan

joitakin nuorukaisia, joilla oli selvät esteettiset tai filosofiset

taipumukset tai tavallista tunteellisempi luonne. Mutta yleensä

liikutti ylioppilaita kuitenkin ankaruuden takana piilevä järkkymätön

hyväntahtoisuus, ja he sälyttivät mielellään syyn kaikista

väärinymmärryksistä omille niskoilleen. Eräs heistä on sanonut, että

eniten hän kummasteli Pavel Nikolajevitsin ainaista kärsivällisyyttä

-- monissa kokouksissa hän ihmetteli, ettei tämä "muitta mutkitta

antanut ylioppilaille kyytiä ja mennyt tiehensä".

Mutta Paul Nicolay ei lähtenyt kokouksista tiellensä, ei liioin

luopunut ylioppilasliikkeestä satunnaisten nyreämielisyyksien vuoksi,

sillä hän ei yleensä kulkenut _omaa_ tietään, vaan Mestarinsa.

Hän oli venäläisille ylioppilaille esikuvana uskollisuudesta ja

kestävyydestä. Kauan jälkeenpäin, kun he olivat päättäneet opintonsa

ja joutuneet avaraan maailmaan -- hajaantuneet lukemattomiin

maaseutukaupunkeihin tai sukeltautuneet pääkaupunkien ihmismereen --

he yhä säilyttivät hänestä saamansa vaikutelman ja muistelivat häntä

"kuin heidän polulleen valahtanutta päivänsädettä". Moni turvautui

hänen neuvoihinsa ja apuunsa vielä myöhemmälläkin iällä -- ja hän

otti heidät aina vastaan iloisin, lämpimin tuntein ja seurasi heitä,

kun he olivat kaukana, voimakkaalla, tietoisella esirukouksellaan.

* * * * *

Kun maailmansodan suuri, aluksi uskomaton ja käsittämätön tosiasia

tunkeutui venäläisen ylioppilasliiton elämään, ei ensi aikoina voitu

edes nähdä selvästi, kävisikö se suotuisaksi vai turmiolliseksi

liikkeen kehitykselle. Että se toisi paljon muutoksia, siitä olivat

kai sitävastoin kaikki selvillä. Työlle esteeksi koitui aivan

varmasti liekkiin leimahtanut kansalliskiihko.

Syyskuun 28 p:nä 1914 kirjoitti paroni Nicolay Pietarista Mr.

Mottille: "Tämä hirveä sota haittaa kovasti työtämme. Me emme voi

pitää julkisia kokouksia, vaan on pakko rajoittua jäsenkokouksiin,

kaikessa hiljaisuudessa kerääntyen rukous- ja hartaushetkiin.

Kiovassa, Moskovassa ja täällä naisylioppilaat ompelevat

haavoitettujen hyväksi, ja me koetamme saada jotain aikaan käymällä

tervehtimässä haavoitettuja, jaamme heille raamatunosia ja autamme

missä suinkin voimme."

"Tämä sota on kuin herkeämätön painajainen, mutta Jumala järkyttää

sen kautta kansoja lujemmin kuin koskaan ennen sitten Napoleonin

päiväin ja on epäilemättä pakottava sodan palvelemaan Hänen asiaansa.

Mutta mitä ajatella lähetystyöstä? Olisiko lähetystyön aika ollut

ja mennyt ja tämä Jumalan tuomioitten alkua, jotka päättyvät

Kristuksen tulemiseen? Kuvittelen mielessäni, että sodan jälkeiset

yhteiskunnalliset mullistukset tulevat olemaan itse sotaakin

pahemmat."

"Mitä neuvoisitte meidän jäseniämme tekemään sodan kestäessä?

Rukouskokouksiako? Hartauskokouksia? Teidän neuvonne olisi tärkeä

saada."

"Kuinka kaipaankaan nähdä älyn hengenvoiman ja tarmon miehiä tämän

heikon, surkean liikkeen johdossa. Tunnen vanhenevani ja rukoilen

Jumalaa kutsumaan oikeat miehet, varsinkin: 1) kelpo sihteerin

Pietariin; 2) hyvän pääsihteerin. Jumala suokoon, että Sw. ja kenties

myös Se. palaisivat sodan päätyttyä tähän maahan. Venäläiset ovat

niin ryhdittömiä, se riittää joskus viemään ihan epätoivon partaalle."

"Ajatelkaapa, että täkäläisellä _B. and F. Bible Societylla_

[Englannin ja Ulkomaan Raamattuseura] ei ole ollenkaan varoja

raamatullisen kirjallisuuden jakelua varten, ja sotilaat ottaisivat

sitä hyvin mielellään. Me teemme mitä voimme, mutta siitä ei tule

riittävää jälkeä."

Marraskuun 17:ntenä hän lähetti vain muutamia Pietarin

ylioppilasliikettä koskevia tiedonantoja -- se oli laimentunut, kun

sensijaan Moskova ja Kiova tulivat hyvin toimeen -- ja kirjoitti m.m.:

"Tuo on juuri miesylioppilaitten heikko kohta. Niin kauan kuin

asuin Pietarissa ja saatoin omistaa kaiken aikani ja huolenpitoni

täkäläiselle liikkeelle, kasvoi ympärilleni ydinjoukko. Kun aloin

käydä muissa kaupungeissa, huomasin aina, että työ oli kuuden viikon

poissaolon aikana päässyt rappeutumaan. -- Koskee, kun ajattelen,

että kaikki nämä työvuodet ovat saaneet niin vähän aikaan, ettemme

ole edes ehtineet Venäjän ylioppilasmaailman ulkoääriin, ja että

jos minä joutuisin pois, ennenkuin olemme saaneet laillisen

vahvistuksen, työ murenisi muruiksi muutamissa osissa maata. Niin

kauan kuin nykyinen tuuli puhaltaa, voimme tuskin toivoa saavamme

virallista tunnustusta, ja siksi ei voida ryhtyä minkäänlaisiin

työjärjestelyihin, jotka takaisivat rahallisesti sen tulevaisuuden,

eikä järjestössämme voida panna toimeen minkäänkaltaista sitovaa

järjestystä."

"Sekin ajatus koskee, että jos _minä_ olisin työkykyisempi, jos

minulla olisi enemmän voimaa, tarmoa ja järjestämistaitoa, olisivat

asiat paremmin kuin nyt, enkä voi käsittää, miksei Jumala anna

meille todella kotimaista sihteeriä. Minä alan vanheta ja tunnen

itseni väsyneeksi ja kaipaan nuorempaa päätä, joka voisi ottaa työn

huolekseen."

"Minä en muuta kuin iloitsisin sellaisesta miehestä kuin Sw., mutta

jos venäläiset vastustavat ulkomaalaisen johtajan valintaa -- mihin

ryhdyn?" -- -- --

"Minä tiedän, että Teillä on riittävästi omaa taakkaa, ja kun

mainitsen tästä, niin teen sen vain siksi, että Te tuntisitte

myös asian sisemmän puolen. Jos me saisimme järjestyä

lailliseksi järjestöksi 'Mayakina', niin se merkitsisi, että

myisimme uskonnollisen vapautemme ja ylevät kansainväliset ja

yleistunnustukselliset periaatteemme."

Vuotta myöhemmin on paroni Nicolaylla hyviä tietoja kerrottavana

työstä Moskovassa, missä hän on juuri käynyt. Huoneistoa on

parannettu, on saatu sähkövalo ja sähkö-ilmanvaihtaja, joten

ilmanpuutteesta johtuvat pyörtymiskohtaukset tulevat kuulumaan

"onnelliseen menneisyyteen". M--ski pitää esitelmiä kaupungin

suurimmassa salissa, ilmoitella voidaan laajaperäisesti, suuret

joukot ja poliisi suhtautuvat suopeasti. "Täkäläiset miehet ja

naiset osoittautuvat itsenäisemmiksi kuin pietarilaiset. Kun

lähetyssaarnaajat (vakoojat) tulevat, sallitaan heidän olla läsnä

kokouksissa, jotta voisivat itsekohtaisesti vakuuttautua, ettei

ole tekeillä mitään vaarallista. Äskettäin sattui hullunkurinen

välikohtaus. Muuan pappi, joka ei ollut koskaan ennen ollut

siellä, tuli erittäin suopeana kertomaan neiti Sh:lle, että muuan

lähetyssaarnaaja oli lähettänyt hänet sinne, kun tämä ei itse saanut

selville, olivatko ylioppilaat lahkolaisia vai eivät."

Pietarissa sujui työ kursistkojen parissa hyvin -- yleisissä

kokouksissa he täyttivät salin "kuin hyökyaalto" ja n.s.

"korkeammille kursseille" oli muodostunut pieni yhdistys, joka

työskenteli omin voimin. Papisto alkoi osoittaa yhä enemmän

myötätuntoa liikettä kohtaan. "Pastori J:n erikoiskokouksia on

jatkuvasti kerran viikossa, eikä niistä ole minkäänlaista haittaa.

Toisista ne ovat vetisiä, toiset pitävät niistä. Muut papit alkavat

osoittaa jonkinlaista harrastusta." Vaikeinta oli päästä käsiksi

miesylioppilaihin, ei vain "heikkoihin ja uskonnollisiin", vaan

voimakkaihin. Paroni Nicolay tuo ilmi ajatuksen, ettei näitä voiteta

painotuotteilla, vaan ainoastaan oikealaatuisella sananjulistuksella.

"Muuten herää heissä kyllä mielenkiintoa, mutta käsiksi heihin ei

pääse."

Samassa kirjeessä sanotaan vielä: "Iloitsette, kun saatte kuulla,

että toimelias neiti K--va on aikeessa hyökätä Kasanin ja Saratovin

kimppuun, sitten kun työ ehkäistiin Kiovassa. Edellisessä kaupungissa

on muuan entinen jäsenemme, joka on valmis johtamaan raamattutunteja,

ja jälkimmäiseen on joukko kiovalaisia ylioppilaita, jäseniä hekin,

asettunut asumaan, ja he pyytävät neiti K:n sinne. Kiovan yliopisto

on, kuten tiedätte, evakuoitu Saratoviin."

"Me odotamme joka päivä määräystä, joka kutsuu ylioppilaat

sotapalvelukseen nuorimmasta ikäluokasta alkaen. Tämä herpaisee

tietysti hyvin onnettomasti työmme sekä pakottaa meidät lujittamaan

siteitä rintamilla oleviin tovereihin. Mahdollisesti saavat

ylioppilaat ensin olla muutaman kuukauden harjoittelemassa

päästäkseen sitten upseereiksi." -- --

Niinkuin ylläolevasta käy selville, oli itse sota aiheena

siihen, että kristillinen ylioppilasliike tunkeutui syvemmälle

sydän-Venäjälle kuin koskaan ennen. Tulikin ilmi myöhemmin, että

ne siemenet, jotka myrskytuuli kiidätti maan itäosiin, painuivat

hyvään maaperään ja kasvoivat hedelmän aikana, jolloin näytti siltä,

kuin koko istutus olisi ollut tuomittu juurineen tempautumaan irti

maasta. On mielenkiintoista nähdä, millä tavalla paroni Nicolay --

eräälle englantilaiselle ystävälleen joulukuussa 1916 päivätyssä

kirjeessään -- puhuu tästä sodasta, joka alkoi yhä enemmän muistuttaa

seurauksiltaan aavistamatonta salaperäistä voimaa. Kirjeessä

paljastuu samalla paljon siitä, mikä tänä tähdellisenä aikana syvinnä

ahersi sen kirjoittajan omassa sisäelämässä.

"Rakas ystäväni Mr. Sloan! Todellista iloa tunsin saadessani Teidän

erikoisen ystävälliset rivinne pari päivää sitten, ja olin oikein

liikutettu, että muistatte minua sellaisella tavalla kuin näytte

muistavan. Mitä tulee seurusteluun vanhempain kristittyjen kanssa,

olen ollut syrjässä tämän siunauksen ulottuvilta kauan aikaa, ja

siksi lämpenee sydämeni, kun muistelen niitä päiviä, jotka menneinä

aikoina vietin Teidän kanssanne. Kuinka iloista olisikaan kohdata

vielä kerran maan päällä kaiken sen jälkeen, mitä nyt koemme.

"Minä tunnen, että meidän on kaikesta ympärillämme ja ehkä

edessämmekin olevasta pimeydestä huolimatta edelleen toimittava,

täyttäen velvollisuutemme sellaisena kuin sen käsitämme, näkemättä

kauas eteenpäin tai käymättä levottomiksi, uskonkatseelle kun

on varmaa, että Jumala parhaillaan 'toteuttaa suunnitelmiaan

syvällä koskaan pettämättömän viisautensa äärettömissä kuiluissa'.

Jumalan valtakunnan täytyy hyötyä kaikesta siitä, mikä nyt on

parhaillaan käymässä. On tapahtuva suuria muutoksia, jotka avaavat

uusia mahdollisuuksia Jumalan valtakunnalle, ja nyt jo tuntuu yli

laitojensa läikähtävän kaikenkaltaisen pahuuden tulvan vastakohtana

toisissa piireissä syventynyt hengellisten asiain nälkä. -- -- Monet

ylioppilaat on nyt kutsuttu sotapalvelukseen, ja harvoja on jäänyt,

mutta harrastus ja työ leviävät kuitenkin ylioppilaitten keskuuteen

enemmän kuin koskaan ennen, myös uusille paikkakunnille. Ja nyt

tapaa myös paljoa vähemmän keskustelua kristinuskosta ja paljoa

enemmän positiivisen totuuden kaipuuta kuin näihin asti. Siinä kohden

tunnen mieleni varsin rohkaistuneeksi. Monet ylioppilaat syventyvät

sodan koettelemuksesta ja valmistuvat evankeliumin sanomalle.

Vankeusvuodet, milloin eivät turmele, varmasti parantavat monta." --

Niinkuin niin monista muista tuntui paroni Nicolaystakin sodan

kolmantena vuotena yö niin pimeältä, että aamunkoiton täytyi

olla lähellä. Seuraava vuosi toi mukanaan suuria tapahtumia ja

mullistuksia -- mutta ei odotettua rauhaa, vaan vallankumouksen ja

sen jäljissä uudet kauhut. Tämän vallankumouksen otti paroni Nicolay

vastaan yhtä vähän innostuneena kuin vuonna 1905 puhjenneenkin --

hän ei harrastanut, kuten tiedämme, väkivaltaisia mullistuksia,

ja hän näki äärettömän selvästi pahuuden voimien liikehtimisen.

Ylioppilasliikkeen kehitys ei silti häiriintynyt -- monessa

suhteessa näytti päinvastoin siltä, kuin sille olisi avautunut uusia

mahdollisuuksia. Toukokuun 4 p:nä 1917 paroni Nicolay kirjoitti

eräälle englantilaiselle ystävälleen:

"-- -- Olen todella vilpittömän kiitollinen niille, jotka ovat

muistaneet minua rukouksin, ja haluaisin -- kiittäen heitä

sydämestäni -- kertoa, ettemme ole tähän asti tunteneet mitään

puuttuvan, ja että kaikki on muodostunut sanomattoman paljon

paremmaksi kuin olisi voinut odottaa. Tilanne kokonaisuudessaan on

tässä maassa sangen arkaluontoinen, mutta Hän, joka 'pelasti' ja

'yhä pelastaa', on, sen uskomme, vieläkin pelastava ja auttava.

Olen saanut lohdutusta tuosta ajatuksesta, että jos Kristus käskee

meidän olla huolehtimatta, niin se tapahtuu vain siitä syystä, että

Hän aikoo ottaa meidät huostaansa. Jollei Hän tee sitä, on se meidän

tehtävämme; jollemme pysty siihen, on se Hänen asiansa. Joko Hän tai

me."

"On tapahtunut suunnattomia muutoksia. Ajatelkaapa: Venäjällä

täydellinen omantunnon- ja kokoontumisvapaus! Ylioppilaamme

ovat joinakin päivinä kulkeneet pitkin katuja ja myyneet Uusia

Testamentteja sekä jakaneet 18,000 lyhyttä kristillistä julistusta,

jotka on otettu vastaan mitä suurimmalla innolla. -- -- Emme voi

nähdä ennakolta, miksi tilanne muodostuu, mutta Jumala on varmasti

pitävä meistä huolen. Kaikki on koituva Hänen valtakuntansa

parhaaksi."

-- Kuten sanottu, näytti tänä aikana monista vaikeuksista huolimatta,

varsin toivehikkaalta. Liike valtasi uusia Pietarin korkeakouluja,

moskovalaisten ylioppilaiden onnistui kerätä varoja. Joulukuussa

Mr. Mottille kirjoitetusta kirjeestä näemme, että paroni Nicolaylla

on mainittavana muutamia ilonaiheita. -- "Sellainen ilonaihe on,

että Pietarin yhdistyksemme säännöt on viimeinkin vahvistettu

joulukuun 3 p:nä, ja niin me olemme lain tunnustama järjestö 8-9

vuotta odotettuamme ja taisteltuamme. Kiovan yhdistyksen säännöt on

vahvistettu tänä vuonna syys- tai lokakuussa. Moskovan yhdistyksen

säännöt ovat vielä vahvistamatta asianomaisen oikeusistuimen ahtaan

muodollisuuden vuoksi. Piakkoin toteutuu kuitenkin toiveemme, ja

silloin olemme oikeutetut muodostamaan laillistetun ylioppilasliiton

Venäjälle."

"Työmme on nykyjään koko lamassa, kun useimmat ylioppilaat ovat

armeijassa, ja jäljellä olevista, vain harvat huolivat jäädä

yliopistokaupunkeihin elinkustannusten vuoksi sekä muistakin syistä.

Kun armeija lasketaan hajalle, päästetään ylioppilaat ensimmäisinä

kotiin, mutta toistaiseksi on opiskelu mahdotonta."

"Synkän kuvan valokohtana on Odessaan kehittyvä uusi keskus -- --.

Muutamissa kaupungeissa on pidetty kokouksia kouluissa -- mikä on

tähän asti ollut mahdotonta. Kirjallisuuttamme ostetaan innokkaasti."

-- --

"Toivottavasti, saamme rukouskehoituksenne ajoissa. Rukous on oleva

kuin otsoonin lehahdus halki tukahduttavan ilman." -- --

Ilma oli Venäjällä tosiaan tukahduttava -- huomispäivästä ei tiedetty

paljoakaan, työskenneltiin kuin sattumalta ja vain "vavistuksella"

uskallettiin iloita liikkeen uusista voitoista. Vähitellen sumenivat

toiveet yhä enemmän, vaikeudet suurenivat. Vielä vuoden alussa 1918

kiinnitti paroni Nicolay kuitenkin katseensa eteenpäin luottaen

siihen, ettei työ, johon hänet oli kutsuttu, ollut tuhoutuva.

"Työmme Venäjällä ei ole tukahtunut", hän kirjoittaa Mr. Mottille

helmikuussa. -- -- "On liian varhaista tehdä minkäänlaisia päätöksiä

Teidän ensi syksyksi suunnittelemastanne Venäjällä-käynnistä.

Toistaiseksi on matkustaminen melkein mahdotonta, ja ylioppilaat

ovat hajallaan. Luotan kuitenkin Jumalaan, että Hän on tuova Teidät

takaisin luoksemme ja että vielä saamme elää ihania aikoja."

Viimeinen Mr. Mottille osoitettu kirje, jossa puhutaan Venäjän

ylioppilasliikkeestä, on kirjoitettu niin myöhään kuin syyskuun

29:ntenä 1919 -- viikkoa ennen Paul Nicolayn kuolemaa. Se

on kuin päällikön viimeinen silmäys ruumiitten peittämälle

taistelutanterelle, peltomiehen viimeinen kulku hävitetyillä

viljasaroillaan, mutta koko ajan tunnemme kuitenkin, ettei sitä

ole kirjoittanut mies, jolla "ei ole toivoa". Liitämme sen tähän

kokonaisuudessaan:

"Rakas Mr. Mott!"

"Eilen, syyskuun 28:ntena, sain Teiltä kaksi kirjettä -- syyskuun

1:senä ja 3:ntena 1919 päivätyt --, jotka sisältävät uutta

johtoamme koskevia tiedusteluja sekä tavanmukaisen vuosittain

ylioppilasliittoliikkeille lähetetyn kyselykaavakkeen."

"Venäjällä nykyjään vallitsevan anarkistisen tilan vuoksi ovat

kaikki nimet ja osoitteet aivan epäluotettavia. Minä en tiedä,

onko päämajamme Pietarissa (B. Konusennaja 8, as. 14) vielä

olemassa, vai ovatko bolsevikit sen hävittäneet. Kiovassa on

ollut niin monta yleistä verilöylyä, etten tiedä, ovatko prof.

S., rouva O. ja neiti K. elossa vai kuolleet. Neiti Sh:sta ei

minulla ole liioin tietoa. Neiti Bréchet oleskelee Suomessa

lähellä Mustamäen asemaa, ja M--ski opettaa sekä tekee tarmokasta

evankelisoimistyötä Samaran kaupungissa Volgan varrella. Mr. G.

on luullakseni palannut Amerikkaan."

"Otaksun, että panette 'Johtokunnan tiedonantoihin' jotenkin näin

kuuluvan ilmoituksen: 'Anarkistisen tilanteen vuoksi, joka vielä

vallitsee Venäjällä, ei tänä vuonna voida painattaa minkäänlaisia

osoitteita.'"

"Mitä, tulee yhdistystemme toimintaan, ei tehtyihin kysymyksiin

voi vastata mitään. Kun on suorastaan hengenvaara, täytyy

yhdistyksen sellaisellaan joksikin aikaa lakata toimimasta.

Ei voi olla puhetta 'julkaisutoiminnasta', 'konferensseista',

'johtajien valmistuksesta' j.n.e. Mutta me tiedämme, että useissa

Venäjän kuvernementeissa kulkee herätys; että hajaantuneet

jäsenemme pitävät monissa kaupungeissa toimeliaasti kokouksia,

joissa on ihmisiä tungokseen asti; että sivistyneitten luokkain

ja venäläisen papiston käytös on kokonaan muuttunut ja että he

ovat tulleet erikoisen suosiollisiksi. Suuria mahdollisuuksia

avautuu luultavasti niissä keskuksissa, joista bolsevikit on

karkoitettu."

"Te huomaatte, rakas Mr. Mott, että uutiseni ovat niukat tänä

vuonna, mutta tämä on aamunkoiton edellä käyvää pimeyttä, ja

Kristuksen valtakunta on valtakunta, jota ei hävitetä."

Nämä ovat venäläisen ylioppilasliikkeen perustajan viime sanat

hoidokistaan -- surunlapsestaan -- suuren maailmanliikkeen

johtajalle. Yksinkertaisesti ja asiallisesti hän esittää tälle

tosiasioita, jotka olisivat riittäneet saattamaan monen muun

epätoivoon, valittamatta, itseään ajattelematta. Kymmenen vuoden

suunnitelmallisen taistelun tulos näytti supistuvan niin äärettömän

vähiin; vastapystytetty rakennus näytti olevan sortumaisillaan;

terveys, voimat, ehkäpä persoonallisen onnen mahdollisuudet

oli uhrattu sellaiseen, minkä tulevaisuus peittyi täydellisen

epätietoisuuden sankkaan pimeyteen -- kaikesta tästä ei Paul Nicolay

virka sanaakaan. Hän tiesi, että vehnänjyvän täytyi pudota maahan

ja kuolla, jos sen mieli tuottaa hedelmää. Me ymmärrämme niin

hyvin, mihin pohjasi hänen levollinen, miehekäs luottamuksensa, kun

muistamme mitä hän muutamalla sanalla kerran lausui esitelmässään

Kristuksen kärsimyksiin osallistumisesta:

"Kun kerran joudumme iankaikkisuuden kynnykselle ja hiomme katseemme

kuluneeseen elämäämme, niin katunemmekohan milloinkaan sitä, että

_meidän oli suotu_ [Harvennus tekijän] kärsiä Hänen tähtensä,

ja eivätköhän juuri nämä muistot liene elämämme parhaat, suurin

kunniamme ja kerskauksemme? Herra on pitävä huolta, että _'hetkisen

kestävä ja kevyt, ahdistuksemme tuottaa meille ylen runsain määrin

iankaikkisen ja täydellisen kirkkauden'_."

Kun Paul Nicolay kirjoitti viimeisen kirjeensä tohtori Mottille, oli

hän iankaikkisuuden kynnyksellä. Me, jotka olemme jääneet eloon hänen

jälkeensä, tiedämme, että vehnänjyvä on kasvanut hedelmän, ettei

hänen työnsä ole tuhoutunut. Venäjän kristillinen ylioppilasliike

elää yhä -- nälkäänäkevissä venäläisissä kaupungeissa ja kylissä,

venäläisten vankilanmuurien takana ja kaikkialla Euroopassa, missä

on venäläisiä ylioppilasyhteiskuntia. Paul Nicolayn oppilaat ja

työtoverit ovat yhä vartiopaikallaan kärsivien kansalaistensa

keskuudessa, valmiina palvelemaan ja auttamaan, ja yön ollessa

pimeimmillään he hiovat katseensa -- kuten hänkin viimeiseksi

-- -- aamunkoittoon.