Kun Paul Nicolaylle oli selvinnyt, että hän voi ja että hänen tuli
luopua kaikesta, mikä oli olemassa vain hänen omaksi huvikseen, alkoi
sekin ajatus, että hänen piti myydä epäjumalansa, purjehdusjahtinsa
"Lady", yhä useammin liikkua hänen mielessään. Hän ilmoitti sen
myytäväksikin, mutta kun ei tullut ostajaa, heitti hän sikseen
myymishankkeet tällä kertaa. Sitävastoin paroni Henrik Wrede teki
erään ehdotuksen, johon Nicolay suostui hetken epäröityään. Miksei
Ladyä voisi käyttää Herran palvelukseen -- lähetysveneenä? Olihan
saaristossa monta seutua, joissa harvoin, tuskin koskaan, kuultiin
saarnaa, ja missä väestö tuskin kykeni hankkimaan itselleen raamattua
tai muita hyviä kirjoja. Paroni Wrede tarjoutui ystävänsä seuraksi
tämän ensi retkelle, ja elokuun alussa 1890 tuuma pantiin toimeen.
Ystävykset lähtivät Toivolasta, missä paroni Nicolay oli vieraillut,
Kotkaan, jonka satamassa "Lady" oli ankkurissa. Kotkasta he ohjasivat
kulkunsa Suur-Mustaan, missä viipyivät päivän jaellen uskonnollisia
lentolehtisiä "ystävällisille saarelaisille", kuten paroni Nicolayn
muistiinpanoissa mainitaan. Paroni Wrede puhui väestölle ja luki
suomalaisen saarnan -- mihin hänen ystävänsä ei olisi näihin aikoihin
suomenkielen taitonsa puutteellisuuden vuoksi pystynyt. Seuraavana
aamuna jatkettiin matkaa navakan tuulen puhaltaessa Majasaarelle
ja Nuokkaan ja sieltä Haapsaarelle. Puolitiessä nousi Haapsaaren
puolelta suurenmoinen ukkosilma, ja se pelotti paroni Wredeä, joka
ei kestänyt meritautia ja tunsi jo sen oireita. Hän pyysi siksi
toveriaan niin pian kuin suinkin kääntymään takaisin ja laskemaan
hänet maihin Haminaan. Paroni Nicolay teki työtä käskettyä ja palasi
sitten Monrepos'hon kiitollisena, että oli saanut käsityksen siitä,
miten tätä uutta työtä oli tehtävä.
Eräs este oli kuitenkin samansuuntaisen toiminnan jatkamisen tiellä,
nimittäin kieli. Jos paroni Nicolay lähti yksin matkalle, kävi
tuo este miltei voittamattomaksi, sillä hän osasi ruotsia vain
puutteellisesti ja suomea hyvin vähän. Määrätietoisen tarmokkaasti
hän alkoi heti ottaa suomenkielen tunteja oppiakseen niin paljon,
että kykenisi ainakin kirjojen jakelijaksi. Rohkaisevalta tuntui,
kun eräs venäläisen raamattuseuran palveluksessa oleva henkilö
tarjosi hänelle neljätuhatta kappaletta suomalaisia lentolehtisiä.
Hän näki siinä mielestään merkin siitä, että Jumala hyväksyi hänen
aikeensa. 14 p:nä heinäkuuta 1891 hän arveli olevansa valmis
toiselle lähetysmatkalleen. Hän lähti nyt ensin ruotsalaisseutuihin,
joissa hän helpommin pääsi väestön kanssa kosketuksiin, ja aloitti
Orrengrundista, missä luotsit ottivat hänet ystävällisesti vastaan,
minkä jälkeen käytiin Boistöllä, Reimarslandetissa, Kampuslandetissa
ja Kungshamnissa. Paroni Nicolay antoi usein ilmojen ja tuulien
määrätä reittinsä, varmana siitä, että Kristus hallitsi niitäkin ja
niissä antoi hänelle sitä johtoa, jota hän tarvitsi. Itse työlle
hän ei ollut vielä laatinut varmaa suunnitelmaa, ja usein hän tunsi
kylläkin epäröivänsä, miten ryhtyä siihen käsiksi. Minkälaiseksi
hänen toimintansa tällöin muodostui, sen näemme parhaiten niistä
yksityiskohtaisista kuvauksista, jotka hän on itse piirtänyt näistä
ensimmäisistä lähetysmatkoista. Yksinkertaisen asiallisina ne luovat
selvän kuvan kolportööriparonista sekä purjehtiessa että tuossa
usein vaivalloisessa eikä suinkaan aina kiitollisessa työssä,
joka suoritettiin maissa. Muutamat otteet hänen kertomuksestaan
ensimmäisestä omintakeisesta matkasta voivat siksi olla varsin
mielenkiintoiset.
"Kungshamnista saapuu vene tuoden maitoa ja marjoja vastalahjaksi
eilisistä kirjoista. -- Nostin ankkurin. Näin jonkun matkan päässä
ryhmän miehiä, jotka olivat nostamassa tukkeja vedestä. Ankkuroin
uudestaan ja lähdin heidän luokseen jakaen heille lehtisiä ja puhuen
niin hyvin kuin osasin. Jouduin erään kanssa hauskaan, todelliseen
suoranaiseen keskusteluun. He ostivat useita ruotsalaisia ja
suomalaisia Uusia Testamentteja ja olivat hyvin siivoja. Sitten,
hiukan epäröityäni minne purjehtisin, valitsin tuntemattoman reitin
Parlahden selän kautta. Pysähdyin ja kävin L. D--bergin kylässä.
Miehet olivat niityillä, naiset kotona rahattomina. Eräässä tuvassa
näin sairaan räätälinvaimoraukan, annoin hänelle lehtisiäni ja Uuden
Testamentin. Miksi en voinut rukoilla sairaan vaimon puolesta ja
tehdä häntä terveeksi? -- Monissa paikoin minua pyydetään odottamaan
kahvin keittämistä, mutta en jouda! -- -- -- Tahtoisin Jumalan
avulla ymmärtää paremmin, kuinka voisin puhua ihmisille tarkoitusta
vastaavammin ja olla Hänen kanssaan sellaisessa yhteydessä, että
kuulisin Hänen äänensä joka kerta kun puhun. -- -- Kaunis aamu,
heikko kaakkoistuuli, raskas ilma. Sousin maihin Pajurin seurassa ja
menin kylään. Enimmäkseen naisia. Puhuin suomea. Muutamat tuntuivat
liikutetuilta, ottivat vastaan lentolehtisiä ilomielin, mutta eivät
ostaneet yhtään ainoata kirjaa. Heillä on kaikilla Uudet Testamentit,
monilla raamattukin. Miesten poissaollessa naiset eivät saa käyttää
rahoja. Kävin uimassa, ennenkuin menin erääseen taloon. Puhuin
enimmäkseen Jumalan rauhasta. 'Jolla ei ole Kristuksen henkeä, se
ei ole Hänen omansa'. Room. 8. Kristuksen henki on rauhan henki
'Oletteko ottaneet sen vastaan?' Aina sama välttelevä vastaus:
'Kyllähän se pitäisi olla.' Jätin heille lentolehtisiä. Purjehdin
Kaunissaareen. Menin luotsitupaan, tapasin siellä kolme miestä.
Eräs tuntui miltei ivalliselta, toinen kuunteli. Heillä ei ollut
raamattua, ei liioin Uutta Testamenttia -- eivätkä he tarvinneetkaan,
oli muka kotona. Kaikkialla noita kiusallisia postilloja -- kysytään
virsikirjoja, laulukirjoja, postilloja! Kuljen saaren poikki,
noin kolmen kilometrin matkan, helteinen ilma, raskas laukku.
Tapasin heinäniityllä hauskan miehen. Hän pyysi minut luokseen ja
tarjosi kahvit. Jumala häntä siunatkoon. Enimmät ihmiset eivät
olleet erikoisen rohkaisevia -- jospa lehtisistä lähtisi apua! --
Erään veneen vierellä oli viisi kuusi henkeä koolla. Kun aloin,
kohtasi minua hymyily, mutta sana 'Jumalan rauha' sai heidät hyvin
totisiksi, ja niin saatoin esittää viestini. Palasin jahdilleni
ja purjehdin eteenpäin. Ukkospilviä tuulen puolella, jotka toivat
muassaan etelätuulta. Pääsimme komeasti Kotkaan. -- Purjehtiessa
pitää aina olla valppaana, se ottaa valtoihinsa, ja minä kadotan
elävän yhteyteni Jumalan kanssa. Mutta Jumala lohdutti minua omalla
rakastavalla tavallaan. Tänä aamuna avasin ruotsalaisen raamattuni,
eteeni aukesi Jes. 44: 1., ja katseeni osui näihin alleviivattuihin
sanoihin: 'Sinä olet palvelijani, minä en unohda sinua.' Se oli
minulle suoraan Kuninkaalta tullut sanoma. Jumala on tunnustanut
minut palvelijakseen ja muistuttaa itse minulle, ettei Hän unohda
minua. Kuinka kallisarvoinen onkaan minulle tämä sanoma ja kuinka
kiitänkään Herraani ja Mestariani siitä."
Ymmärrämme niin hyvin, että kokematon lähetti tunsi tarvitsevansa
rohkaisua ja apua tänä ensimmäisenä vaikeana työkautenaan. Hän
on tietoinen siitä, että hän nyt onnistuu saamaan sanomattoman
vähän aikaan kolportööritoiminnallaan ja sanoillaan, mutta
hän tuntee silti olevansa velvollinen käymään Jumalan hänelle
osoittamaa tietä. Kun häntä tällöin kohtaa ulkonaisia ja sisäisiä
vaikeuksia, kyselee hän usein itseltään, eikö se tiedä sitä, että
hän on jollain tavalla pahoittanut Herraansa ja menettänyt Hänen
luottamuksensa huolimattomuudellaan, välinpitämättömyydellään tai
tottelemattomuudellaan. Tämä tunne vaivaa häntä "niinkuin ennen
vanhaan", ja ujous ja itsearvostelu saavat taas äänensä kuuluville
ja houkuttelevat häntä pois tuosta raskaasta tehtävästä. Mutta
sellaisina hetkinä hän etsii lohtua varmuudesta, että Jumala kaikesta
huolimatta rakastaa häntä. Hän antautuu uusin tarmoin työhönsä.
Käynnistään kylässä, missä ihmiset jälleen tuntuvat hänestä "ei juuri
rohkaisevilta, elottomilta ja välinpitämättömiltä", hän kirjoittaa
seuraavat kuvaavat sanat: "No niin, tämähän on vain kylvöä." Tämä
ajatus ylläpitää häntä.
Millaiseksi hänen keskustelunsa kansan kanssa useinkin muodostui,
siitä hän kertoo itse muistiinpanoissaan. Vahinko vain, että
ne ovat englanninkielisiä, joten saaristolaisten vastaukset
menettävät hänen esityksessään koko alkuperäisen tuoreutensa.
Paroni Nicolayn menettelytavalle tältä ajalta nämä yksityiskohdat
ovat joka tapauksessa hyvin luonteenomaisia. Eräskin keskustelu käy
tämäntapaisesti: 'Herra Jeesus Kristus siunatkoon tätä taloa!' --
Joskus 'kiitos', joskus ei vastausta lainkaan. -- Hyvää huomenta!
Minulla on muassani raamattuja ja Uusia Testamentteja. Onko teillä
niitä? -- On kyllä, on meillä, muutama testamentti ja kirjoja koko
joukko. -- Sepä hauskaa -- onko teillä myös rauha Jumalan kanssa?
-- Pitäisipä tuo olla. Onko teillä rukouskirjoja ja postilloja?
-- Ei ole, on vain Jumalan sanaa. Muistakaa, ettemme elä kauan.
Herra Jeesus tulee pian takaisin, tai Hän voi myös pian kutsua
meidät täältä -- meidän täytyy olla valmiit kohtaamaan Häntä. --
Niinpä kyllä, onhan se maallinen elämä hyvin lyhyt. -- No niin,
sillä, jolla on rauha Jumalan kanssa, on kaikki; sillä, jolla ei
sitä ole, ei ole mitään, olipa hän kuinka oppinut mies tahansa.
Jumala tahtoo antaa teille rauhansa, jos vain tahdotte ottaa. Hänet
vastaan. Oletteko ottaneet Hänet vastaan? Hän rakastaa teitä niin
paljon ja ikävöi saada pelastaa teidät. -- Hyvin yksinkertaisin
sanoin saattoi Paul Nicolay puhella saaristolaisille -- olihan hänen
kielitaitonsa hyvin puutteellinen ja hän itse tottumaton juttelemaan
rahvaalle, mutta siitä huolimatta kävi ilmi, että ne puheet monesti
tuottivat hedelmän. Hän kertoi usein itse perästäpäin hyvänsuovasti
ja kätketyn ivallisesti näistä kokeiluistaan kansansaarnaajana --
mutta ei sen, mikä tuntuu ja ehkä näyttääkin epäonnistumiselta, aina
tarvitse silti epäonnistua. Kai saaristolaiset usein ihmettelivät
tuota hentorakenteista herrasmiestä, joka kantoi raskasta laukkua,
ja hänen lyhyitä kysymyksiään ja outoa murrettaan, mutta juuri
tuo oudostuttava sai heidät monesti pysähtymään hänen sanoihinsa.
Vilpitön, vakuuttava äänensävy, tuo "totinen, hieman kysyvä katse",
jonka olemme jo entuudesta oppineet tuntemaan, ehkäpä tunne siitä,
ettei puhujan ollut helppo lausua kehoitussanojaan, kaikki tuo
antoi hänen koruttomalle, muodollisesti kömpelölle saarnalleen sen
varsinaisen arvon. Kuinka suurta itsensä voittamista koko tämä
"hyökkäystoiminta" häneltä varmasti kysyi, voimme kuvitella, kun
tunnemme hänen luonteensa. Usein hän merkitsee lähetysmatkoillaan
muistikirjaansa, ettei hänellä ole ollenkaan halua puhua. Mutta
kuvaavaa on, että hän kerran tehtyään tällaisen tunnustuksen
välittömästi kirjoittaa vastauksen omaan levottomuudentuskaansa:
"_Turhanaikaista_!" ("Doesn't matter"). Kun hän kutsuu ihmisiä
raamatunselitykseen, jonka hän aikoo pitää eräänä iltana, kirjoittaa
hän tuntuvan siltä "kuin kutsuisi omiin hautajaisiinsa".
Työllä saaristolaisväestön keskuudessa, johon hän antautui monena
vuonna, tuli joka tapauksessa olemaan merkitystä sitä miestä
kasvattavana, josta oli kerran koituva "ihmisten kalastaja" ja
suurisuuntainen järjestävä kyky. Tämä työ laajensi ennen kaikkea
hänen kokemuspiiriään. Matkoillaan hän tutustuu mitä erilaisimpia
tyyppejä edustaviin ihmisiin -- hihhuleihin, joiden "ankaran
lainalaisuuden" takaa hän kaikesta huolimatta tuntee elävän elämän
lehahduksen, itsevarmoihin hedbergiläisiin, jotka hakivat hänet
käsiinsä pelkästään väitelläkseen, venäläisiin kalastajiin, jotka
kehittelevät hänelle sellaista mielipidettä, että muka Jeesuksen
pelastustyö koski vain jo Hänen aikanaan kuolleita eikä nykyisin
eläviä ihmisiä, joiden on hankittava autuutensa omilla töillään. Hän
tottuu vähitellen antamaan julistukselleen eri vivahteita kuulijainsa
laadun mukaan. Hän oppii ymmärtämään, että "hengellinen nälkä on
herätettävä, ennenkuin sen voi tyydyttää". Hänen katseensa teroittuu
huomaamaan yksilöitä, jotka hiovat massan, ja hän alkaa osata
tarttua oikeisiin sanoihin, kun hänen on sielunhoitajana käsiteltävä
persoonallista hätää tai persoonallista surua. Niinpä hän lohduttaa
esim. levotonta äitiä kertomalla Augustinuksesta, kyynelten pojasta.
Sielunhätään joutuneet tulevat hänen jahdilleen, ja usein hänet
kutsutaan sairasvuoteitten ääreen.
Tämän kaiken keskellä kasvaa yhäti hänen luottamuksensa Jumalaan,
joka yksin tekee hänet kykeneväksi olemaan lähimmäisilleen
hengellisesti hyödyksi. "Jumalaan katsominen, se ainoa tuo voimaa",
hän kirjoittaa v. 1893. "Me emme voi muuta kuin antaa Hänen toimia."
Vaivoissa ja vaikeuksissakin häneltä jää aikaa omakohtaiseen
seurusteluun Jumalan kanssa, jonka syvyys ja ihanuus on paljon yli
tavallisen mitan. Elämä merellä tuottaa hänelle -- merta rakastavalle
-- usein suurta ja puhdasta iloa. Hän iloitsee hetkistä, jolloin
meri päilyy sinisenä ja saaristo on kaunis -- "Välimeri ja Capri",
hän kirjoittaa kerrankin Suursaarelle tullessaan -- mutta myös
"vihaisista vihreistä aalloista, valkoroiskeisista", raikkaista
tuulista ja kunnon purjehduksesta. Mutta kaikessa tässä hän ennen
muuta kohtaa Jumalan. Hän pyytää päästä selville Hänen tahdostaan
aina kun hänen on ryhdyttävä johonkin merellä. "Pajuri on usein
hermostunut kummallisista temppuiluistamme", hän kirjoittaa kerran.
Hän rukoilee Herraansa ottamaan kaiken omaan huostaansa ja huudahtaa
nähdessään, että hänen rukouksensa on kuultu: "Kuinka suurenmoisesti
Jumala menettelee!" ("_How grand of God_!") Hänen kykynsä
huomata Jumalan käsi vähäpätöisimmässäkin -- mikä oli hänelle
luonteenomaista läpi koko elämän -- pääsee suuresti kehittymään näillä
purjehdusretkillä. Lapsellisen välitön, hymyhuulinen kiitollisuus
haastaa noista v. 1895 jonkin uskonelämyksen jälkeen kirjoitetuista
sanoista: "Jumalan lapselle ei ole olemassa sattumia, vaan tuollainen
yhteensattuma on pienoinen lahja, vähäinen Jumalan hyvyyden osoite."
Vielä lähemmäksi Jumalaansa hän varmaan tuli vaaran hetkellä -- hän
on monta kertaa hengenvaarassa matkoillaan. Mutta lähimmäksi me
tunnemme hänen päässeen, kun hän joskus ennättää asettua Jumalansa
eteen aivan yksin, ei rukoillakseen, ei kiittääkseen, vaan ainoastaan
ikävöivänä ja hartaana. Sellaisten hetkien ympärille pystyvät
päiväkirjan koruttomat sanat luomaan ilmapiirin täynnä pyhää
hiljaisuutta, jota emme tohdi katkaista.
V. 1893 oli paroni Nicolayn toiminta olennaisesti muuttunut
luonteeltaan. Hän ei tyytynyt enää olemaan kirjainmyyskentelijänä
tai työskentelemään yksityisten keskustelujen ja tilapäisten
raamatunselitysten varassa, vaan otti mukaansa jahtiin jonkun
tai useammankin maallikkosaarnaajan -- enimmäkseen suomeapuhuvia
-- joiden avulla hän saattoi järjestää eri saarilla suurempiakin
kokouksia. Sellaisia maallikkosaarnaajia olivat Mäkinen, Soikkeli,
Saarinen, Skutnabb. Nämäkin apulaisensa paroni Nicolay otti suoraan
ikäänkuin Jumalan kädestä -- hän rukoili ennen purjehdukselle
lähtöä, että ilmoittautuisi vain sellaisia miehiä, jotka tunsivat
sisäistä kehoitusta ottaa osaa työhön, ja oli varma siitä, että
hänen rukouksensa oli kuultu. Hän oli myös yleensä tyytyväinen
tovereihinsa ja iloitsi heidän vaatimattomasta ja välittömästä
sananjulistuksestaan. Seuraavina vuosina tehtiin purjehdusretkiä
Viipurin saariston eri osiin (Koivistoon, Piisaarelle ja
Pitkäänpaateen) samoin kuin moniin jo ennen mainittuihin paikkoihin.
Monesti ohjattiin kulku Suursaarelle ja sen etelä- ja itäpuolisille
saarille, kuten Tytärsaarelle ja Lavansaarelle. Kokoukset olivat
luonteeltaan tavallisesti hetken synnyttämiä, laajaperäisiin
valmisteluihin ei ollut aikaa.
Paroni Karl August Wrede on kertonut, miten meneteltiin, kun hän oli
kerran mukana Nicolayn lähetysretkellä eräälle Haminan edustalla
sijaitsevalle saarelle. Pitkin saarta lähetettiin sana, että silloin
ja silloin pidetään kokous täysi-ikäisille ja hiukan myöhemmin
toinen lapsille. Paroni Wrede kysyi, puhuisiko hänkin kokouksissa.
"Puhu vaan, jos sinulla on jotakin sanottavaa", vastasi paroni
Nicolay. "Millainen on ohjelma; missä järjestyksessä se suoritetaan?"
kyseli vieras edelleen. "Samapa tuo, sen Jumala osoittakoon!"
Tuollainen kokousten järjestäminen tuntui paroni Wredestä hieman
ihmeelliseltä, mutta hän sai todeta, että molemmissa oli paljon
väkeä ja saarnaajilla tilaisuutta puhua yksityisesti useille
osanottajille "ainoasta tarpeellisesta". -- Maallikkosaarnaajien
antama apu ei paroni Nicolayn mielestä vapauttanut häntä
itseään puhumisvelvollisuudesta. Hän tottui aika hyvin pitämään
uskonnollisia puheita ruotsiksi, puhuipa joskus, pakon vaatiessa
suomeksikin. Mutta erikoisen suurta luottamusta kykyynsä hän ei
saanut: "Kuinka kelvoton evankelista olenkaan, kuinka kiusallista
minun on 'hyökätä'", hän kirjoittaa vielä Suursaarella v. 1896.
Silti hän ei jättänyt käyttämättä ainoatakaan tilaisuutta. Monin
paikoin hän oli yhteistyössä pelastusarmeijan kanssa, johon hän oli
tutustunut jo aikaisemmin Viipurin esikaupungeissa. Aluksi monet sen
toimintatavoista vaikuttivat häneen hyvin vastenmielisesti, mutta se
ei hänestä oikeuttanut häntä kääntämään selkäänsä järjestölle, jonka
työ hänen täytyi tunnustaa uhrautuvaksi ja hedelmäätuottavaksi. "Ei
saa koskaan olla liian varma ensimmäisestä vastenmielisyydestään",
hän kirjoittaa lausuttuaan ilmi vastenmielisyytensä julkiseen
todistamiseen.
Jo ensimmäisenä lähetysvuotenaan hän oli ryhtynyt työhön, jonka
sai suorittaa aivan yksin, nimittäin myymään venäjänkielisiä
Uusia Testamentteja ja hartauslehtisiä Uuraan salmen lähistöön
sijoitettuihin sotalaivoihin. Hänet päästettiin yleensä näihin
laivoihin, ainoastaan poikkeuksellisesti hän sai pyyntöönsä
vastaukseksi torjuvan "ne nado" (ei tarvita). Matruusit kutsuttiin
kannelle ja he katselivat uteliaasti esille pantuja kirjoja.
Muutamilla laivoilla ostettiin niitä mielellään -- muuan matruusi
sanoi esim. kerran toiselle hyvin paheksuvasti: "Mikä matruusi sinä
olet, jolla ei ole Uutta Testamenttia?" Mutta sattuipa niinkin, että
he nauroivat ja katselivat niin kirjoja kuin myyjää kuin mitäkin
ihme-elävää. Upseerit suhtautuivat asiaan kokonaan sen mukaan,
tiesivätkö, kuka oli tuo hiljainen, vaatimaton kirjainmyyskentelijä,
vai eivät. Kun toisella laivalla kohtelu oli kopeaa ja hän sai
levittää tavaransa maahan laivan kannelle, kutsuttiin hänet toisella
upseerien hyttiin ja kohdeltiin paronina. "Tunnen olevani kuin
mikäkin Tuhkimus", hän kirjoittaa sellaista koettuaan. Häntä ahdisti
kiusaus näillä laivakäynneillään heti ilmaista itsensä ja esiintyä
upseerien parissa maailmanmiehenä eikä lähetyssaarnaajana. "Siellä
tuntee olevansa kuin toisessa maailmassa. Tekisi mieli olla siellä
vieraskäynnin mieluisalla pohjalla eikä Jumalan teillä." Niin monet
maailmalliset harrastuksethan olivat hänelle ja näille upseereille
yhteisiä -- entiset Pietarin-aikuiset tuttavat, suurpolitiikka ja
ennen muuta purjehdus ja meriasiat -- hänen erikoiskiintymyksensä.
Mutta näistä asioista puheleminen, kun hän tuli laivaan Jumalan
valtakunnan asioissa, tuntui hänestä ajanhukalta ja keinolta
välttää mahdollisia ikävyyksiä. Hänen rehellinen luontonsa nousi
vastustamaan kaikkea, mikä olisi vivahtanutkin uskottomuudelta hänen
palvelemalleen asialle. Tämä seikka sekä venäläisillä aluksilla
vallitseva kokonaan vieras henki teki hänelle tämänkaltaisen työn
vaikeaksi, mutta hän tunsi olevansa kutsuttu siihen eikä hän luopunut
siitä koko sinä aikana, jonka hänen saaristolähetystään kesti.
Näin oli siis todellakin toteutunut tuo ajatus, että "epäjumala" oli
muutettava korkeampia elämänarvoja palvelevaksi välikappaleeksi.
Kesäkuukaudet eivät nyttemmin olleet paroni Nicolaylle levon aikaa;
jollei hänen täytynyt oleskella ulkomailla hoitamassa terveyttään --
ja se oli hänelle aina vastahakoista -- muodostuivat ne päinvastoin
ankarain ponnistusten ja vaivojen ajaksi. Tällöin hän saattoi usein
tuntea itsensä niin väsyneeksi, että "ruumis tuskin pystyssä pysyi".
Mutta työ tuotti hänelle myös runsaasti iloa. "Purjehdusretkien loppu
on usein vielä siunatumpi kuin alku", hän kirjoittaa kerran. Suurin
on hänen ilonsa, kun hänen joskus suodaan nähdä, että hänen työtään
tarvitaan monin paikoin ja että se myös tuottaa hedelmää. Niinpä
hän kertoo eräästä "siunatusta kokouksesta" Kaunissaarella, missä
ei ollut pappia eikä maallikkoa ollut saarnaamassa kolmeen vuoteen,
ja Tytärsaarella käydessään hän tapaa ihmisiä, jotka ovat saaneet
rauhan Jumalan kanssa hänen edellisenä vuonna siellä oleskeltuaan.
Hän rakastaa jahtiaan uusin, pyhin tuntein, mutta miettii sentään
vielä joskus, eiköhän itse purjehduksen ilolla liene liian suurta
sijaa hänen elämässään. Mutta nuo ovat ohimeneviä tunnelmia, ja v.
1897 hän kirjoittaa: "Olen varma, että taivaassa on jahdistani kuva
-- niin on Jumala osannut järjestää asiat epäjumalaanikin nähden."
Kuitenkin palaa ajatus jahdin myymisestä ja saaristolaislähetyksen
lopettamisesta yhä useammin hänen mieleensä 1890-luvun lopulla, ja
hän toteuttaa tämän ajatuksen v. 1901. Aiheena siihen lienevät kai
monet uudet velvollisuudet, jotka ovat näihin aikoihin ennättäneet
anastaa hänet, niin ettei hänellä ole mielestään oikeutta uhrata enää
varoja veneeseen, jota hän yhä harvemmin ennättää käyttää Mestarin
työhön.
* * * * *
Paroni Nicolayn kristillinen toiminta ei 90-luvulla rajoittunut
kesäiseen lähetystyöhön saaristossa. Syys- ja talvikuukausina
Pietarissa hän koetti käyttää hyväkseen jokaista tilaisuutta
päästäkseen kosketuksiin hengellistä apua kaipaavien kanssa,
voittaakseen sieluja Kristukselle. Hän kävi sairaaloissa, joissa
hän jakoi evankeliumeja ja puhui sairaille, ja monilla matkoillaan
kaupungilla hän ajurinrattailla istuessaan mielellään ryhtyi
keskusteluun ajurien kanssa, koetti herättää heissä halua sielunsa
pelastuksesta huolehtimiseen -- mikä usein onnistuikin, tämä ajatus
kun ei ole outo venäläiselle kansanmiehelle -- ja lahjoitti heille
lentolehtisiä ja Uusia Testamentteja. "Izvoshtsikit" olivat varmaan
kiitollisia kohtelusta, josta he ymmärsivät, että heillä saattoi
olla herrojenkin silmissä ihmisenarvoa eikä pelkän kulkuneuvon.
Päiväkirjassaan paroni Nicolay kertoo ilomielin, kuinka muuan ajuri,
jota hän oli kerran puhutellut, monta vuotta myöhemmin tunsi hänet ja
kertoi hänelle kääntymyksestään.
V:sta 1897 paroni Nicolay alkoi säännöllisesti kerätä luokseen nuoria
miehiä -- luultavasti saksalaisen N.M.K.Y:n jäseniä -- joiden kanssa
hän luki raamattua ja joita hän koetti innostaa sisälähetykseen.
Sitäpaitsi hän esiintyi kaikkina näinä vuosina varsin usein puhujana
eri yhdistyksissä, kuten Pietarin saksalaisessa ja suomalaisessa
raittiusyhdistyksessä sekä ruhtinatar Lievenin kodissa. Yhtä vähän
kuin saaristomatkoillaan hänen oli täälläkään helppo esiintyä,
mutta sisäinen pakko tehdä muitakin osallisiksi kristillisen elämän
aarteista kävi hänelle ylivoimaiseksi. Erikoista vaikeutta tuotti
hänelle näihin aikoihin hänen omaksumansa käsitys, että puheen
aihetta ei koskaan saanut valita "päässään", vaan "rukoillen",
Jumalan Hengen vaikutuksesta. Siksi tapahtui usein, että hän
seisoi puhujalavalla tietämättä mitä puhuisi. Hän sai kuitenkin
aina kiinni johtolangasta, jota hänen oli käytettävä, vaikka se
tapahtuikin yhdennellätoista hetkellä. Sillä kokoukseen varsinaisesti
valmistumatonhan hän ei ollut koskaan -- aihetta etsiessään hän oli
syventynyt useampiin teksteihin, ja enimmäkseen oli tällöin jokin
ajatus selvinnyt ja kypsynyt, joskaan hän ei pitänyt sitä varmasti
oikeana, niin kauan kuin oli vielä valinnan aikaa. Puhuessa häntä
monesti vaivasi, ettei hän voinut kokonaan irroittautua ajattelemasta
ihmisiä, puhua Jumalan kasvojen edessä. Tämän heikkouden syyksi hän
arveli "vajanaista hengellistä ravitsemustaan" ja teki kerran psalmin
sanojen: "Etsikää minun kasvojani!" johdosta päätöksen omistaa joka
päivä puoltatuntia pitemmän ajan kuin ennen sanantutkisteluun ja
rukoukseen.
Mutta oli toinen laajempi ja vaikeampi työala, joka v:sta 1896 ensi
sijassa vei hänen aikansa ja voimansa: se työ, jota hän -- aina
vuoteen 1905 -- suoritti suuren Venäjän lukemattomissa, täpötäysissä
vankiloissa. Hän tutustui ensin tähän työhön seurustellessaan
saksalaissyntyisen, mutta Englantiin asettuneen maallikkosaarnaajan
Baedekerin kautta, joka v:sta 1875 asti oli kansainvälisen
raamattuseuran toimesta käynyt venäläisissä vankiloissa. Ihailu,
jota hän tunsi Mathilda Wreden Suomessa suorittamaa työtä kohtaan
ja jota hän oli saanut nähdä läheltä -- m.m. käynnillään Kakolassa
v. 1888 -- ja innostus, joka ilmeni neiti Wreden puheessa työstään,
olivat niin ikään omiaan enentämään hänen harrastustaan asiaan.
Baedeker, joka ei tyytynyt jakamaan raamatuita vangeille, vaan
useimmiten itse halusi puhua heille, ei osannut venättä, minkävuoksi
hän tarvitsi tulkkia, ja paroni Nicolay, joka osasi useita kieliä,
lähti tätä tointa hoitaen hänen mukanaan Pietarin ja Moskovan
vankiloihin talvella 1896. Seuraavana vuonna hän teki omin päin
matkoja useihin kaupunkeihin -- Novgorodiin, Staraja Russaan,
Tveriin, Bezhetskiin, Rzheviin, Vjazmaan ja Rybinskiin. Seuraavina
vuosina hän ulotti ne moniin uusiin paikkakuntiin koettaen käyttää
tähän tarkoitukseen pitkät loma-aikansa ja kaikki tilapäiset virasta
vapautumiset. Nämä matkat kävivät tälle ruumiillisesti heikolle
miehelle ylen rasittaviksi. Junavaunun ummehtunut ilma, asemain
ihmisvilinä -- kaikki tuo väsytti häntä sanomattomasti. Mutta itse
matka ei kuitenkaan ollut aina vaivalloisin. Vielä pahempaa oli
syysiltana saapua kurjaan, "mustanmullan" alueen syvään liejuun
miltei uponneeseen maaseutukaupunkiin, ajaa täristää viheliäisillä
rattailla pitkin huonosti kivitettyä tai kokonaan kiveämätöntä
katua viimein päätyäkseen epäsiistiin hotellihuoneeseen, missä
perin tarpeellinen uni oli sula mahdottomuus. Paul Nicolaylle,
joka huolimatta askeettisesta luonteestaan oli kasvatuksensa ja
kotiolojensa johdosta tottunut suhteellisesti suuriin mukavuuksiin,
olivat varsinkin nämä huoneet todellisen kauhun lähteenä. Mutta se
ei enempää kuin mikään muukaan voinut estää häntä matkustamasta --
vaikeudet päinvastoin aina kiihoittivat häntä uusiin ponnistuksiin.
-- Kokonaan tai jotakuinkin unettoman yön perästä hänen oli
seuraavana aamuna päänsärkyä potevana ja usein vilunpuistatuksista
väristen oltava kaupungin vankilanjohtajan luona esittämässä ja
selittämässä asiaansa. Kun paroni Nicolaylla oli asianomainen lupa
käydä vankiloissa jakamassa raamatuita, osoittautuivat johtajat
tavallisesti varsin kohteliaiksi, ja monet heistä pitivät häntä
jonkinlaisena virkamiehenä, joka oli korkeammilta viranomaisilta
saanut "määräyksen" vankiloihin. Ottipa kerran vankilanjohtaja
hänet vastaan virallissävyisellä tiedonannolla: "Kaikki hyvin!"
-- Kun sitten kaikki muodollisuudet oli raivattu tieltä, avattiin
hänelle vankilan portit, ja päivän työ alkoi. Pääasiassa oli määrä
jakaa, kuten sanottu, raamatuita vangeille, ja paroni Nicolaylla
oli mukanaan raamatuita kaikilla niillä kielillä, joita puhuttiin
Venäjän valtakunnassa -- venäläisiä, saksalaisia, puolalaisia,
virolaisia, lättiläisiä, armenialaisia ja monia muita, ruotsalaisia
ja suomalaisiakin. Välistä hän sai ainoastaan vanginvartijan seurassa
vaeltaa kopilta kopille pistääkseen oviluukusta kirjoja yksityisille
vangeille, joskus taas kokoontuivat vankilan asukkaat kaikki
yht'aikaa vankilan kirkkoon, missä jakelu sai tapahtua ja missä
paroni Nicolayn sallittiin tavallisesti pitää heille hengellinen
puhe. Tuo yhteenkasaantunut, kurjuuden ja rikoksen käsittämätön
massa, jota kuulijakunta edusti, vaikutti monesti puhujaan miltei
ylivoimaisesti, joten hänen täytyi ponnistaa kyetäkseen katsomaan
näitä onnettomia ihmisiä silmiin. Täällä oli hätä suuri, ja se, mitä
näillä keinoin voi antaa, äärettömän vähäistä. Vain ajatus, että on
"voima, joka tulee täydelliseksi heikkoudessa" toi häneen rohkeutta
toteuttaa uudestaan aikomuksensa ja puhutella koolletulleita vankeja
oman voimattomuuden musertavasta tunnosta huolimatta.
Paul Nicolaylla oli Baedekerin rinnalla se etu, että hän osasi
venättä ja kykeni siten puhumaan vankien enemmistön välittömästi
tajuamaa kieltä. Hän koetti tuoda lohdunsanoja näille onnettomille:
"Te ette ole Jumalan vihaan, vaan Kristuksen kyyneleisiin suljetut
-- jos Kristus teki sen, mikä on suurempaa: kuoli puolestasi, eikö
Hän sitten tekisi sitä, mikä on vähäisempää: antaisi anteeksi,
ottaisi vastaan, auttaisi?" Hän puhui usein Kristuksen vapahtavasta
ja nostavasta voimasta, varsinkin Hänen voimastaan pelastaa tuosta
Venäjän vitsauksesta, juoppoudesta, ja tämä näytti enemmän kuin
mikään muu vaikuttavan kuulijoihin. Eräs nuori mies lankesi kerran
paroni Nicolayn jalkoihin, kun puhuja tämäntapaisen esityksen jälkeen
ojensi hänelle Uuden Testamentin. Muuan lättiläinen itki ilosta,
kun sai omalla kielellään painetun Uuden Testamentin kappaleen. Ei
kuulijakunta kuitenkaan ollut aina näin myötämielinen -- joskus
miehet juttelivat ja nauroivat ääneen puheen kestäessä huolimatta
ankarasta kurista ja koettivat synnyttää melua, mikä pakotti paroni
Nicolayn äärimmilleen koroittamaan heikkoa ääntänsä saadakseen sitä
ollenkaan kuuluville. Miten lohduttomalta mahtoikaan hänestä tuntua,
kun hän saattoi vain näin etäältä puhua näille välinpitämättömille
tai vihamielisille ihmisille, joita ei ollut aikaa tai ei
mahdollistakaan voittaa, ja kuinka raskasta sitten matkalla
seuraavaan kaupunkiin muistella muutamia kasvoja, jotka olivat
ikäänkuin eristyneet massasta ja syöpyneet evankelistan mieleen --
synnin leimaamia kasvoja. Kirjat eivät myöskään aina riittäneet
-- hänen täytyi antaa muutamain niistä, joita hän halusi auttaa,
poistua tyhjin käsin. Entä näiden venäläisten vankilain likaisuus,
kurjuus ja ahtaus -- eipä ihme, että Paul Nicolay kuljettuaan
sellaisen läpi kirjoittaa vain _yhden_ sanan muistiin: "Väsymyksestä
näännyksissä!" Varsinkin lähetysmatkain alussa hän oli usein näin
sekä ruumiillisesti että sielullisesti lamassa, sitten herää voima,
jota kaikkinainen uhrautuvaan työhön antautuminen tuo tekijälleen
elähyttämään häntä. "Tunnen itseni niin virkistyneeksi kierreltyäni
vankiloissa, aivan kuin olisin hengittänyt raikasta ilmaa, ja usein
täyttää mieleni kiitollisuus Jumalaa kohtaan hänen minulle suomastaan
suuresta onnesta" -- tuon ajatuksen hän kirjoittaa joulukuun 8:ntena
1898, ja se uusiintuu monesti myöhemminkin.
Kuinka väsymättömästi paroni Nicolay toimi, osoittaa parhaiten
niiden kaupunkien pelkkä luetteleminen, joissa hän -- yksin
Euroopan puoleisella Venäjällä -- kävi vuosina 1896--1905. Paitsi
aikaisemmin mainituita paikkakuntia voimme mainita seuraavat:
Suja, Kineshma, Luga, Porhov, Pskov, Ostrov, Jaama, Vyshnij
Volotsok, Vladimir, Valdai, Torzhok, Jaroslavl, Vologda, Rostov,
Aleksandrov ja Arkangeli. Enimmissä näistä paikoista hän kävi
useampia kertoja. Mutta sitäpaitsi hän teki v. 1901 matkan Siperian
kuuluisiin ja peloittaviin vankiloihin. Tästä matkasta päiväkirja
kertoo seikkaperäisesti. Toukokuun 31:senä paroni Nicolay lähti
Pietarista, viipyi päivän Moskovassa ja jatkoi sitten matkaansa
Nizhni Novgorodiin, jonka molemmissa vankiloissa hän kävi. Kuvaus
näistä käynneistä on tyypillinen. "Ensin ei tahtonut sujua. Minä
tunsin, että oli kiire, ja maaperä oli kova. Se oli aivotyötä,
hengetöntä. Ajaessani toiseen vankilaan rukoilin koko ajan, että
tulisin täytetyksi pyhällä Hengellä, ja nyt työ sujui uudella,
elävällä tavalla, Herran kiitos!" Sitten käytiin myös muissa Volgan
ja sen syrjäjokien varsilla sijaitsevien kaupunkien vankiloissa,
m.m. Kasanissa, missä paroni Nicolaylle tarjoutui tilaisuus antaa
tataarilaiselle ajajalleen "ingil" (evankeliumi) hänen omalla
kielellään, sekä sitäpaitsi Sarapulissa, Ohanskissa, Permissä
ja. Vjatkassa. Jekaterinburgissa, viimeisessä Euroopan Venäjän
kaupungissa, jonka kautta kuljettiin, hän tapasi saarnaaja Kargelin,
jonka oli määrä tulla hänen mukanaan Tobolskiin. Tjumenista,
Aasian puolella olevasta, pienestä kaupungista, jatkettiin matkaa
höyrylaivalla. Paroni Nicolayn huomio kiintyi laivalla moniin
mielenkiintoisiin kansantyyppeihin, ennen muuta Keski-Asian
tataareihin. Tobolskissa työ alkoi uudelleen. Mutta vasta
myöhemmin, kun matka johti ylös Irtysh-jokea, hän tunsi joutuneensa
varsinaisen Siperian kosketuksiin. Hän kirjoittaa kylästä, jossa
käytiin: -- "Hautuumaalla kohosi viisi korkeata puuristiä piirtyen
taivasta vasten. Sinne on haudattu puolalaisia -- kaiketi maastaan
karkoitettuja. Monet uskovaiset on myös karkoitettu I:n piiriin. On
pöyristyttävää ajatella noita onnettomia seutuja, karkoituspaikkoja
sekä niiden kurjuutta, jotka ovat tuomitut elämään täällä kuin
elävältä haudattuina, kodeistaan ja luonnollisesta ympäristöstään
temmattuina ja pakotettuina päättämään päivänsä näissä viheliäisissä
loukoissa." -- Omskin tienoilta hän tapaa suomalaisen siirtolan,
jonka pappi, pastori Eriksson, pyysi häntä olemaan läsnä uuden
koulutalon vihkiäisissä ja puhumaan siirtolaisille, joten hän sai
käyttää hyväkseen purjehdusmatkoillaan hankkimaansa taitoa lausua
ajatuksensa suomenkielellä. "Me söimme, ja joimme kahvia aivan
kuin Suomessa", hän kirjoittaa oleskelustaan Helsingin kylässä.
Tomskissa, minne paroni Nicolay saapui heinäkuun 5:ntenä, hän kulki
toisesta täpötäydestä vankilasta toiseen. Eräässäkin oli asukkaita
657, ja oli mentävä kopilta kopille. "Aluksi se kävi, kun odotin
Herraa, mutta sitten olin lopen uupunut", sanotaan päiväkirjassa.
"Annoin 350 venäläistä kirjaa, noin 12 juutalaista, 8 virolaista,
2 lättiläistä ja yhden suomalaisen." Krasnojarsk Jenisein varrella
-- ensimmäinen paikka, missä "näkyi vuoria" -- soi matkaajallemme
muutamia valoisiakin vaikutelmia. Hän saattoi jakaa 990 kirjaa,
muuan kaupungin papeista osoitti ymmärtämystä ja oli avulias, ja
ajuri, joka kyyditsi paroni Nicolayta, kiitti häntä enemmän hänen
antamastaan Uudesta Testamentista kuin maksusta. Jeniseitä päiväkirja
kuvaa ihanaksi virraksi. Matkalla Irkutskiin käytiin Minusinskissä
ja parissa muussa pienenpuoleisessa paikassa. -- Irkutskissa paroni
Nicolay kirjoittaa: "Tällä matkalla olen mielestäni oppinut, että
minun tulee aina uskoa, silloinkin kun minulla ei ole näkyviä
todisteita, että minulla on kaikki Kristuksessa -- ja toimia
senmukaisesti. Vankilassa tunsin tänään erittäin selvästi, että
Jumala yksin pystyy suorittamaan Jumalan työn -- ja kaikki kävikin
paremmin kuin tavallisesti, Jumalan kiitos." -- Transbaikal,
Verhneudinsk ja Tshita olivat matkan viimeiset pysähdyspaikat.
Kaikissa näissä paikoissa hän jatkoi raskasta ja näköjään varsin
niukkoja hedelmiä tuottavaa työtään yhtä uskollisena, yhtä
levollisesti luottaen siihen, että "Jumalassa oli itsessään kyllin
työnsä suorittajaksi" ja täynnä kiitollisuutta siitä, että Jumala
häntä varjelemalla tahtoi tunnustaa hänet palvelijakseen. Tshitasta
aloitti paroni Nicolayn pitkän paluumatkansa 25 p:nä heinäkuuta.
Elokuun 5:ntenä hän oli kotona -- ja neljä päivää myöhemmin
Tukholmassa matkalla pohjoismaiseen ylioppilaskokoukseen. Sitä, että
hän oli kärsinyt malariasta höyrylaivamatkoillaan Siperiassa ja että
hänen voimansa olivat kotiin palattua miltei lopussa, ei saanut
ottaa lukuun, kun hän noudatti ennakolta laadittua työsuunnitelmaa.
Eivätkö muistu mieleen Paavalin sanat hänen toisesta kirjeestään
korinttolaisille (11: 25, 27): "Olen usein ollut matkoilla -- työssä
ja vaivassa" -- -- --?
* * * * *
Kesällä 1899 paroni Nicolay oli pyytänyt eroa valtakunnankansliasta,
ja marraskuussa samana vuonna se myönnettiin hänelle. Hänen
harrastustaan virkatehtäviinsä eivät vierivät vuodet olleet
lisänneet, vaan päinvastoin vähentäneet, kuta enemmän halu
toimia Kristuksen hyväksi oli vallannut hänet. Huomio, ettei hän
voinut työskennellä muiden tavalla, että hänen ajatuksensa aina
olivat todellisuudessa jakaantuneina, vaivasi tätä tunnollista
miestä, ja hänen mielestään tämä elämän pirstominen pahensi
hänen terveyttäänkin. Eikä hänestä liioin se vaikutusvalta,
joka hänellä ehkä oli muutamiin harvoihin tovereihinsa, ollut
kyllin suuri velvoittaakseen häntä jäämään heidän keskuuteensa.
Todellisia hyviä ystäviään, joita hänellä oli sekä senaatissa
että valtakunnankansliassa, niitähän hän ei kadottaisi eroamalla
virastaan. Hänen paras ystävänsä virkatovereista oli Aleksander
Maksimovski, johon hän oli tutustunut jo kouluaikana oppien pitämään
hänestä. Maksimovskista, joka oli lahjakas mies ja jolla oli
suuri työkyky ja lakimiehen terävä katse, tuli myöhemmin Venäjän
vankeinhoidon ylin päällikkö, jolloin hän, mikäli se oli hänen
vallassaan, koetti toteuttaa omaksumiaan kristillisiä periaatteita.
Vielä sittenkin, kun ystävysten urat olivat ulkonaisesti eronneet
toisistaan, pysyi heidän suhteensa toisiinsa muuttumattomana.
Sen, että Paul Nicolay juuri 1899 päätti luopua virastaan, lienee
aiheuttanut osaltaan tänä vuonna hänelle ilmaantunut toive päästä
työskentelemään kristillisen ylioppilasliikkeen piirissä. Kun
kuitenkin tämä työ -- hänen elämänsä suurtyö -- vaatii itsenäistä
käsittelyä, tyydymme nyt vain koskettelemaan tätä asiaa.
Olemme koettaneet edellisessä seurata osaa paroni Nicolayn
toiminnasta noin kymmenvuotiskautena. Niin uhrautuvasti kuin hän
tähän työhönsä antautuikin, on selvää, ettei hän voinut suorittaa
sitä levähtämättä joskus. Hänen oli aika ajoin pakko -- hyvin
vastahakoisesti kyllä -- huolehtia myös uupuneesta ruumiistaan. Hän
sairasti yhä usein influenssaa ja malariaa -- kahta tautia, joita
vastaan tuskin kävi voitollisesti taisteleminen Pietarin kosteassa
ilmastossa tai rasittavilla matkoilla. Ei liioin Monrepos ollut tässä
suhteessa sopiva oleskelupaikka omistajallensa -- hän huudahtaakin
kerran pieni katkeruuden vivahdus sanoissaan: "Miksei minulla ole
kotia, jossa voisin elää!". Siksi hänen täytyy silloin tällöin
suostua lääkäriensä vaatimuksiin ja lähteä etsimään parannusta
ulkomailta, ja niin anastivat parantoloissa oleskelut nyt niinkuin
myöhemminkin varsin huomattavan osan hänen elämästään. Hänestä ei
tullut koskaan ihannepotilasta, joka kykenee keskittämään ajatuksensa
terveytensä hoitamiseen ja määrätyn elinjärjestyksen vaikutuksiin --
nämä pakolliset lepoajat tuntuivat vaikeilta tämän uutteran työmiehen
mielestä, ja niistä tuli hänelle myös voimakkaan sisäisen kehityksen
aikoja, jolloin ajatukset kypsyivät ja tahto varttui taisteluihin.
Saamme tästä riittävän käsityksen, jos seuraamme häntä parille
matkalle, jotka hänen täytyi tehdä ulkomaisiin parantoloihin.
Kestettyään v. 1894 tavallista pahemman influenssakohtauksen hän siis
matkusti saman vuoden elokuussa Baieriin Kneippin Wörishofenissa
sijaitsevaan parannuslaitokseen. Sinne saavuttuaan ja saatuaan
"1/2 minuutin tutkimuksen perästä" määräykset elinjärjestyksestään
hän alkaa elää parantolavieraan elämää tunnollisesti mukautuen
annettuihin sääntöihin. Mutta päiväkirja todistaa samalla aikaa
syvistä sisäisistä taisteluista ja palavasta ikävöinnästä saada
täälläkin edes omakohtaisesti todistamalla palvella Mestarin asiaa.
Hän etsii muiden potilaitten joukosta "des compatriotes du ciel" --
"taivaanvaltakunnan heimolaisiaan" -- ja häntä vaivaa maailmallinen
henki, jonka hän tapaa useimmissa ympäristönsä ihmisissä. Kun hänen
nyt, kuten ennenkin, on vaikea käyttää "hyökkäävää" tapaa, kysyy
hän itseltään, mistä johtuu pohjimmalta tämä puuttuva rakkaus
sieluihin, joksi hän sitä nimittää. Eikö ehkä kääntymättömien turmio
ole hänelle todellisuutta? Eikö olisi oikeampaa "iskeä" toisiin,
eikä vain esiintyä itse avokypärin? Usein hän sureksii itsessään
huomaamaansa kyvyttömyyttä käyttää tarjoutuvia persoonallisen
työn ("personal work") tilaisuuksia. "Kirjoissa ihmiset vastaavat
aina niin erinomaisesti, mutta minä en tiedä usein ollenkaan mitä
vastata", hän kirjoittaa tästä. "Jos on puhumiseen tilaisuutta, ei
minulla ole halua, ja jos minulla on halua, ei tule tilaisuutta." Hän
kysyy, kuinka hänen tulisi astua esiin, eikä hän nytkään pääse irti
kysymyksestä, ennenkuin on tarkastellut sen pohjia myöten.
Yhä uudestaan vilahteli hänen mielessään kysymyksen ratkaisu
sellaisena kuin hän oli sen aikanaan myös lopullisesti käsittävä.
"Tulee rukoilla tilaisuuksia, ei etsiä niitä. -- Ei mitä minä tahdon,
vaan mitä Jumala tahtoo. -- Ei tarvita omia aloitteita. On vain
elettävä lähellä Jumalaa ja antauduttava Hänen johdettavakseen.
-- Kristityn tulee olla kuin näytteet lasikaapissa -- tavarain
tulee kaikkien heti näkyä, niin ettei tarvita reklaameja." Hänen
oma huomattava hienotunteisuutensa ja rehellisyytensä estivät
häntä joutumasta sen 'todistamis'liioittelun uhriksi, mihin
anglosaksilainen sävy olisi voinut tässä tapauksessa helposti johtaa.
Vain vanha epäluuloisuus "mukavia" ratkaisutapoja kohtaan pakotti
hänet yhä uudelleen tarkistamaan probleemiansa. Muiden potilaitten
kanssa seurustellessaan hän kuitenkin aina koetti ottaa tilaisuudesta
vaarin auttaakseen heitä Kristusta kohti -- varmasti milloinkaan
tuntumatta tunkeilevalta, hänen kun täytyi pakottamalla pakottaa
itsensä "hyökkäämään". Muutama esimerkki valaisnee asiaa. Muuan
parantolassa oleskeleva puolalainen herättää hänen mielenkiintoaan,
ja hän pyrkii tämän seuraan. Eräällä kävelyllä seudun ympäristöihin
mies polvistuu tien varrella pystytetyn ristiinnaulitunkuvan eteen
-- siitä johtuu keskustelu luontevasti pyhiin asioihin. Puolalainen
osoittautuu ystävälliseksi, mutta sangen vähän vastaanottavaiseksi,
ja Paul Nicolay kirjoittaa muutamaa päivää myöhemmin: "Jollen voikaan
opettaa hänelle mitään muuta, niin voinhan kuitenkin osoittaa
hänelle myötätuntoa, rakkautta." Toisen kerran hänen huomionsa
kiintyy erääseen englantiapuhuvaan hienoon naiseen. Tämä välttää
aina uskonnollisia kysymyksiä koskettelevia keskusteluja -- syy
siihen selviää, kun tulee ilmi, että hän on juutalainen. Myöhemmin
hän osoittautuu puheliaammaksi ja sanoo olevansa unitaari. --
"Mitä tehdä, minulla ei ole minkäänlaisia todistuskappaleita",
kirjoittaa paroni Nicolay apeana. Kun hän ei kykene keskustelemaan
hengellisistä kysymyksistä, pakottaa se hänet siihen, että koettaa
selvittää itselleen uskonsa perustusta, minkä puolen hän ehkä oli
liiaksi laiminlyönyt evankelioimistyönsä tähänastisen suunnan ja
pikemmin eetillisen kuin älyperäisen perusluonteensa vuoksi. Hänen
päätodisteekseen tulee vakavan harkinnan jälkeen sama, jota hän
sittemmin myös ylioppilastyössään mielellään käytti: "Jollei Jeesus
ole Jumalan poika, on raamatun _punainen lanka_ valhetta." Sitä hän
käyttää aseenaan ja iloitsee sen vaikuttavuudesta, mutta saa sitten
kuulla, ettei tämä hänen todisteensa lähinnä vaikuta muihin, vaan
hänen oma järkkymätön, vilpitön uskonsa. Tämän uskon ehjäsydämisyys
ei voinut koskaan olla mieluisasti koskettamatta rehellisiä
etsijöitä. "Kuinka tärkeätä on olla aseena Jumalan kädessä. Minua
johdetaan omaa yksilöllistä tietäni, ja minun on yksinomaan
seurattava opastani" -- nämä luottamukselliset sanat olivat Paul
Nicolayn vastaus saamaansa ilahduttavaan kokemukseen.
Wörishofenista paroni Nicolay matkusti Salzburgiin, käyden siellä
tervehtimässä eversti Pashkovia, jolta Venäjä nyttemmin oli
suljettu, ja sitten Sveitsiin, missä hän haki käsiinsä vanhan Samuel
Zellerin Männedorfista Zürich-järven rannoilta. Männedorfia on muuan
siellä oleskellut kuvannut paikaksi, "jonne tulee kaikenkaltaisten
tautien vaivaamia ihmisiä, ihmisiä, jotka ovat ruumiillisesti
ja siveellisesti murtuneita, raskasmielisiä tai mielisairaita,
ihmisiä, joilla ei ole rauhaa Jumalan kanssa. Mutta myös ihmisiä,
jotka ovat vain ruumiiltaan sairaita -- ja ihmisiä, jotka hakevat
rauhaisaa paikkaa, missä olisi mielelle ja ajatuksille sitä
hiljaisuutta, jota he tarvitsevat, ja missä myös voi kerätä uusia
voimia jatkuvaan työhön, jos Jumala suo." [Hans Koch: Agnes Rothe.]
Kaikkien sairasten päälle, jotka sitä halusivat -- mutta vain heidän
päälleen -- Zeller pani kätensä rukoillen heidän puolestaan, ja
monet kertoivat tulleensa siellä terveiksi. Zeller, joka koetti
auttaa potilaitaan myös terveen elinjärjestyksen sekä hartaus- ja
raamattuhetkien avulla, joissa kävi ilmi hänen valtava uskonnollinen
persoonallisuutensa, teki paroni Nicolayhin kauttaaltaan sympaattisen
vaikutuksen -- lempeys, voima ja viisaus, samoin käytännöllinen
kyvykkyys ja valoisa huumori, kas siinä ominaisuudet, jotka häntä
miellyttivät tässä omituisessa miehessä. "On mieluista kuulla hänen
rukoilevan." Oleskelu Männedorfissa oli sekä sielun että ruumiin
virkistystä.
Seuraavaa vuotta paroni Nicolay siitä huolimatta sanoo "hengellisten
koettelemusten ja kivulloisuuden ajaksi". Mutta olivatpa hänen
vaikeutensa tänä aikana mitkä tahansa, hän oli paremmin kuin
konsanaan varustettu kohtaamaan niitä. Hän voi siis myös kirjoittaa,
että hän on "kestänyt ja läpäissyt". Hänen voimanansa on varmuus,
että Jeesus on hänessä ja hän Jeesuksessa, hän ei päästä hetkeksikään
ajatusta, että "_Jeesus puolestani_ peittää menneisyyden, _Jeesus
minussa_ täyttää kaikki nykyisyyden tarpeet". Hänelle käy yhä
selvemmäksi, että Jeesuksen työ on suurempi ja laajakantoisempi kuin
me nyt pystymme käsittämään -- meillä on tässä suhteessa pelkkiä
aavisteluita kaikkein suurimmasta. V. 1896 alussa hän kirjoittaa,
että hän "jälleen antautuu Jumalan orjaksi -- niin, juuri orjaksi".
Muistamme, että hän tänä samana vuonna aloitti vankilatoimintansa.
Mutta hänen horjuva terveytensä pakottaa hänet syyskuun lopulla taas
lähtemään ulkomaille -- Sveitsiin, Adelsbodeniin, missä hän viettää
muutaman viikon. Täällä tulee hänen eteensä uudelleen tuo vanha
"todistamisen" probleemi, mutta niinkuin ennenkin hän löytää oikean
ratkaisun: on vain "kuljettava käsi kädessä Jumalan kanssa pitkin
päivää, antauduttava Pyhän Hengen johdettavaksi". Adelsbodenissa
hän oli myös useissa uskonnollisissa kokouksissa, m.m. eräässä
"veljeskokouksessa", jonka osanottajat olivat eri seuduilta ja
jonka henki miellytti häntä. Sitten seurasi oleskelu Hauptweilissä,
"hengellisen elämän alalla toimiville väsyneille työntekijöille"
järjestetyssä lepokodissa, missä hänen ensin on ikävä -- hänellä ei
ole mitään tekemistä, ja useitten puheitten kuuleminen päivän mittaan
on liian rasittavaa. Kuitenkin tarjoaa hänelle myöhemmin seurustelu
laitoksen johtajan, Stockmayerin, sekä sairaanhoitajattarista "sisar
Emilien" kanssa paljonkin arvokasta, ja kun hän lähtee Hauptweilistä,
voi hän sanoa oppineensa täällä, kuinka paljon hänellä on vielä
oppimista. Stockmayerin jäähyväissanat -- "me käymme samaa määrää
kohti, johdettuina ja suojattuina" ("geleitet und gedeckt") kaikuvat
kauan hänen sisimmässään.
Ystävät, joita paroni Nicolay sai ulkomaanmatkoillaan, ja vieraiden
maiden tarjoamat virikkeet tulivat merkitsemään paljon hänen
hengelliselle kehitykselleen. Mutta kaikista niistä maista, joissa
hän kävi elämänsä varrella -- ja tuota elämää voisi sanoa vain
pitkäksi pyhiinvaellusretkeksi -- ei mikään vaikuttanut häneen niin
voimakkaasti eikä käynyt hänelle niin rakkaaksi kuin Englanti,
"vanha, rakas Englanti", niinkuin hän sitä melkein aina nimittää
kirjeissään, muistellen sitä usein kaivaten elämänsä viime vuosina.
Jo lastenkamarissa hän oli oppinut englanninkieltä ja englantilaisia
tapoja -- hänellä ja hänen siskoillaan oli ollut englantilainen
hoitajatar, ja englanti oli ollut -- vanhoihin perheperimyksiin
pohjautuen -- saksan ohella perheen seurustelukieli. Pashkovilaisten
parissa hän oli nuorena oppinut tuntemaan anglosaksilaista
hurskaudenmuotoa ja antamaan sille arvoa. Hengellisen toveruuden
-- _fellowship_ -- voimakas tunto täytti hänet siksi aina hänen
seurustellessaan englantilaisten ystäviensä kanssa. Tämä tunto
vahvistui Englannissa oleskelun aikana syksyllä 1897, jolloin hän
kävi tervehtimässä useita vanhoja tuttuja -- tohtori Baedekeriä
Westonsuper-Maressa, Mr. ja Mrs. Penn-Lewistä sekä Bromleyssä Lontoon
lähistöllä asuvaa lähetysjohtaja Mr. Sloania, jonka koko perheeseen
hän oli lämpimästi kiintynyt ja jonka kanssa hän oli kuolemaansa
asti jatkuvasti kirjeenvaihdossa. Cambridge'issä hän otti tällä
käynnillään osaa uskonnolliseen kokoukseen, matkustaen sitten Ranskan
puolelle -- missä kotiutumisen tunne kohta hälveni. Pariisista
ja pariisilaisista hänellä on pelkästään paheksuvia sanoja, hän
saa täällä tuskallisen vaikutelman siveellisestä rappiosta.
Sukulaisilleen, joita hän tällöin Ranskassa ollessaan käy tapaamassa,
hän tuntee olevansa -- muussa suhteessa -- varsin vieras.
Lopulla vuotta 1897 ja seuraavan ensi kuukausina paroni Nicolay
tunsi itsensä tavallista useammin sairaaksi, kuumeiseksi, malarian
ahdistamaksi. Kun mitkään parantelut ja käytetyt lääkkeet eivät
näyttäneet voivan auttaa häntä, alkoi hän miettiä mielessään, eikö
hänen pitäisi luopua kokonaan tällaisista inhimillisistä apukeinoista
ja turvautua yksin Jumalaan parannusta etsiessään. Tätä ajatusta
vahvisti muuan käynti Baedekerin luona, joka sanoi käsittävänsä asian
niin kuin se on esitetty Jaakobin kirjeen viidennessä luvussa, ja
hän yritti nyt monta kertaa terveeksitulo-rukouksen jälkeen aivan
yksinkertaisesti poistaa tautinsa tietoisuudestaan -- "ottaa uskossa"
parannuksen, joka yhä viipyi poissa. Tuntui niin kovalta, että aina
täytyi työskennellä "puolella höyryllä", ettei voinut antaa mitä
tahtoi -- ja tuntui niin alentavalta hänen vahvalle uskolleen, ettei
hän kyennyt rukoilemaan itseään eroon tästä surkeudesta. Aina kun
jokin parannustapa epäonnistui, aina kun malarian oireet parantolasta
palatessa jo matkalla ilmaantuivat, oli hänen pettymyksensä yhtä
katkera. Jatkuvat kokemukset sekä keskustelut Mr. Sloanin ja
tunnetun Kiinan lähetyssaarnaajan Hudson Taylorin kanssa, jotka
kävivät hänen luonaan Pietarissa, johtivat hänet kuitenkin siihen
käsitykseen, että lääkkeitten käyttö oli oikeutettua, kun ne
sittenkin tilapäisesti lievittivät kärsimystä, jonka täydellinen
lakkaaminen ei nähtävästi ollut Jumalan tahto. "Jumala on aina
oikeassa", sitä sanaa hän käytti katkeruutta torjuakseen, ja hän
oppi ymmärtämään, että "paras koetusten kantamistapa on niiden
vastaanottaminen". Että sairaus pakotti hänet työskentelemään
omassa itsessään, oli hänelle erikoisen vastenmielistä. Pakollinen
toimettomuus kiusaa häntä aina: "Voiko Jumala sallia näin _helppoa
elämää_ kuin minun?" hän kyselee kerrankin. Sanat kuulostavat
paradoksilta, kun ajattelee hänen senaikuista työtaakkaansa, mutta
ne ovat vakavasti tarkoitetut. Täydellinen itsekieltäymys oli aina
Paul Nicolaylle kristityn ihanne -- muistammehan murrosajan, "omien
mukavuuksien uhraamisen". "Elämäni tunnukseksi tulkoon _itsekkyys,
jonka yli on vedetty risti_", hän kirjoittaa -- hänelle ominainen
ilmaisutapa! Oman "minän" hävittäminen tuntuu hänestä hedelmällisen
elämän ensi ehdolta, itsekkyyttä kohtaa rangaistus -- hedelmättömyys.
Kehoitus, jonka hän kohdistaa itseensä kerran vuodenvaihteessa,
on kuin täydellistä velvollisuuden täyttämistä anova huuto: "Ole
ystävällinen, ystävällinen, ystävällinen! Älä milloinkaan, jos
suinkin mahdollista, siirrä toistaiseksi velvollisuuden täyttämistä.
Älä hukkaa aikaa. Velvollisuus ensin. Velvollisuus, maksoi mitä
maksoi. Aina tosi kaikessa." Itsekieltäymyksen vaatimus huipentuu
tällaiseen lausumaan: "Kun ihminen kieltää itsensä, täytyy hänen
myös luopua kaikista unelmista ja ajatuksista, joissa 'minällä' on
sijaa." -- Tällaisista sanoista kajahtaa kuin sotahuuto, ja moni
seikka viittaa siihen, että nämä vuodet ovat olleet raskaitten
elämysten, ankaroitten sisäisten kokemusten vuosia Paul Nicolaylle.
V. 1899 häntä kohtasi suuri suru -- ja ehkäpä juuri sen jälkikaikua
kuulemme näissä riveissä, jotka ovat kirjoitetut kuin kaikkien
omakohtaisten unelmain saaman kovan tuomion alaisena: "Minulla on,
niinkuin useimmilla ihmisillä, ollut ihana toiveeni, jota Jumala
ei kuitenkaan ole toteuttanut." Mutta menneisyyteen katsominen ei
saa hallita elämän kulkua -- Paul Nicolay on oppinut katsomaan
tulevaisuutta kohden, missä tehtävät odottavat, ja noita kaihoisia
rivejä seuraa taas urhea päätös: "Siksi tahdon, että elämäni
valtahaluksi on tuleva Jumalan kirkastaminen kärsivällisyydellä ja
itsekieltäytymyksellä." Nämä sanat ovat kirjoitetut v. 1899, jolloin
paroni Nicolay juuri oli aikeessa "jättää kaikki" ja lähteä uudelle
työkentälle, missä eloa oli paljon eikä työväkeä lainkaan. Hän oli
nyt saava tehtävänsä -- jota hän oli yksin kutsuttu suorittamaan --
työn nuorten, totuutta etsivien ihmisten parissa, joista oli tuleva
hänelle hänen loppuiäkseen veljiäkin ja sisaria, isää ja äitiä tai
maallista tavaraa kalliimpia ja joiden palvelemiseen hän oli saava
käyttää mitä oli itse saavuttanut omalla etsinnällään ja omalla
taistelullaan.