Palattuaan ulkomaanmatkaltaan syksyllä 1884 Paul Nicolay
kirjoittaa: "Nyt joudun uuteen vaiheeseen, uusi elämänmuoto
alkaa. Minä tahdon aloittaa sen Jumalan kanssa ja pyydän Häntä
olemaan kanssani ja siunaamaan minua." Tuo uusi, jota hän tällöin
ajattelee, on kai lähinnä yliopistolukujen päättyminen ja sen
jälkeen lähestyvä virkamiesuralle astuminen. Talven kuluessa
v. 1884--1885 hän nimittäin valmisteli kirjallista tutkielmaa
lakitieteenkandidaattitutkintoa varten, ja kun se oli hyväksytty,
otettiin hänet virkamieheksi Hallitsevan Senaatin ensimmäiseen
osastoon. Muutamia vuosia myöhemmin hän haki tästä virastosta
Hallintoneuvoston kansliaan, n.s. valtakunnankansliaan.
Mutta uusi työ ei huvittanut paroni Nicolayta, eikä ylioppilasajan
päättyminen aiheuttanut liioin mitään varsinaista muutosta
hänen elämäntapoihinsa. Hän antautuu näinä vuosina osaksi
virkavelvollisuuksilleen, joiden hoidossa hän osoittaa turhantarkkaa
tunnollisuutta, osaksi huvielämään, jonka hänen asemansa
seurapiireissä näyttää tekevän miltei hänen velvollisuudekseen.
Hän käy teatterissa, huvitus, johon hän -- hänellä kun on niukasti
esteettisiä taipumuksia -- ei pane suurta arvoa, vaikkakin hän joskus
päiväkirjassaan lausuu ilmi ihastuksensa Faustiin, mainitsee, miten
suurta huvia 'Kauniin Helenan' "siivo esitys" on hänelle tuottanut
tai millaisen hurmauksen väristyksen Coquelinin näytteleminen hänessä
synnytti. Tavallisesti sanotaan vain: "Sellaista minä en ymmärrä."
Hän tanssii joskus kello viiteen aamulla tuttaviensa luona ja istuu
ikävystyneenä -- säädyllisen näköisenä kuitenkin -- suuriruhtinas
Vladimirin suurkutsuissa. Joskus, vaikka harvoin, hän saattaa
merkitä jostain huvitilaisuudesta näinkin: "Oli oikein hauska"
(Beaucoup amusé). Mutta kaiken tämän ohessa hänellä on aikaa syventyä
kysymykseen uskonelämän sisällöstä, ja moni kysymys käy hänelle
polttavaksi. Niinpä osoittaa päiväkirja hänen pohtivan "uskosta
vanhurskauttamisen" käsitettä ja Jeesuksen Kristuksen täytetyn työn
merkitystä. "Onko totta, että tämä työ on meille täysin riittävä?"
hän kyselee v. 1884. "Mikä ilo, jos se olisi totta!" Ja 1885 hän
kirjoittaa, että hän nyt on saanut varmuuden vanhurskauttamisesta,
mutta ei vielä ymmärrä, mihin se perustuu. Vielä suurempi merkitys
kuin näillä teoreettisilla mietiskelyillä on kuitenkin voimakkaalla
tietoisuudella, joka hänet nyt täyttää, tietoisuudella siitä, että
hän on velvollinen toimimaan Jumalan hyväksi, sekä yhä selvenevällä
käsityksellä maailmallisuuden vaarasta, se kun yhä enemmän koettaa
saada oikeuksia häneen.
Todellisuudessa tämä maailmanelämä tuskin on saanut valtaa hänen
sisäisessä olemuksessaan. "Beaucoup amusé" ei ole, kuten sanottu,
usein hänen sanontatapojaan n.s. huvi-illasta. Naamiaisten jälkeen,
joihin hän on ottanut osaa, hän kirjoittaa: "En enää eläissäni mene
sellaiseen." Eivät liioin kunnianhimon ja onnenetsinnän kiusaukset
-- niin perin tavallisia ilmiöitä hänen seurapiirissään -- uhkaa
häntä todellisena vaarana. Kun hän Helsingissä käydessään 1886 on
tanssiaisissa, jotka kreivi Heyden pitää Aleksanteri II:lle, on
hän mielissään, että oli jo ehtinyt poistua, kun keisari illalla
myöhään oli kysellyt paroni Paul Nicolayta. Hänelle on taakaksi,
kun hänen eräällä suuriruhtinaan vierailulla Monrepos'ssa täytyy
tarjota käsivartensa suuriruhtinatar Maria Pavlovnalle, ja kun hän
pari vuotta myöhemmin eräissä tanssiaisissa on "kaksi kertaa piirissä
pidellyt keisarinnaa kädestä", merkitsee hän vain ironisesti voivansa
nyt "kuolla rauhassa". Ja kuitenkin hän tuntee, että tuo tyhjä
huvielämä on vahingollista; hän tuntee sen pakoksi ja esteeksi. Hän
tuntee, että "maailmallisuus varastaa häneltä Kristuksen hengen",
ja lähivuosien suurkysymykseksi tulee hänelle siksi: mikä tässä
kaikessa on pahasta, kuinka paljosta minulla on oikeus luopua
-- Jumalan tähden, ei omaksi hauskuudekseni? Tämä tarve, tarve
määrätä suhtautumisensa maailmanelämän vaatimuksiin ja täydemmin
ja kokonaisemmin asettua Jumalan johdettavaksi, se se nyt uutena
murtautuu Paul Nicolayn elämään, se se päiväkirjojen mukaan ennen
muuta antaa leiman sille kaudelle, jota rajoittavat vuodet 1884--1891.
Päätös, jonka hän tekee tammikuussa 1885 -- rakkaaksi käyneestä
tavasta, tupakanpoltosta, luopuminen -- kuvaa sattuvasti, kuinka
vakavasti hän ryhtyy parantamaan tapojaan ja muovailemaan
luonnettaan. "Vahvistaakseni luonnettani teen Jumalan avulla
sankarillisen päätöksen, että lakkaan tupakoimasta, ja olen tänä
iltana lukinnut laatikkoon tupakkani ja rakkaat piippuni", sanotaan
päiväkirjassa eräänlaisin huumorin sävyin. Seuraavina päivinä hän
kuitenkin todella kärsi, kun hänen täytyi olla ilman tupakkaa
tutkielmaansa valmistaessaan -- rinnassa tuntui alati paino, hän oli
hermostunut ja huonolla tuulella. Usein oli hänestä ihan hullua,
ettei hän tehnyt loppua vaivastaan polttamalla edes yhtä pientä
savuketta -- varmasti tepsivä keino! -- mutta kun hän oli vähällä
tehdä sen, hän muisti "raivostuneena", että se oli hänelle nyttemmin
kielletty hedelmä. Perästäpäin paroni Nicolay iloitsi aivan varmaan
monesta voitosta, jonka saavutti silloin -- sillä vuosien vieriessä
vahvistui hänessä vakaumus, että tupakanpoltto estää suuresti
todellista pyhitystä -- "Jumalan Henki ei pidä siitä" -- oli hänen
tapana sanoa.
Uudenvuoden päivänä 1886 Paul Nicolay valitsi alkavan vuoden ohjeeksi
kaksi ajatusta: "Älä kelpaa itsellesi" (not please yourself) ja:
"Älä koskaan siirrä toistaiseksi". Sinä vuonna hän esiintyi ensi
kerran julkisesti esittelijänä senaatissa, ja niinkuin ennen
vanhaan tutkintoaikoina hänestä tuntui ihmeeltä, että hän onnistui
paremmin kuin oli odottanutkaan. Vaikka hänen terveytensä oli
tavallista huonompi -- hänen täytyi sen vuoksi olla Kissengenin
vesihoitolassakin -- koetti hän kuitenkin kaikin tavoin toteuttaa
molempia tunnuslauseitaan ja taistella kaikkinaista velttoutta ja
toimettomuuteen taipumusta vastaan, joiden hän -- eiköhän syyttä?
-- arveli rasittavan häntä suuressa määrin. Loppupuolella vuotta
hänestä tuli saksalaisen seurakunnan köyhäinhoitoyhdistyksen jäsen,
ja hän kävi yhdistyksen toimesta köyhiä ja sairaita katsomassa. Hän
näki hirvittävää kärsimystä, mutta soimasi itseään, että hän sen
ohessa _tunsi_ niin vähän. "Onko se väsymystä, vai jonkun toisenko
läsnäolo sen vaikuttaa?" Ylipäänsäkin tuotti hänelle huolta, että
häneltä puuttui voimakkaita tunteita, kuten hänen usein täytyi todeta
itsestään. Siksi hän kai vanhempana mielellään tehosti puheissaan
sitä, ettei kristityn sisäinen elämä saa olla tunteitten varassa,
vaan sen tulee perustua tahdon vakavuuteen ja Jumalan sanaan.
Päiväkirjasta v:lta 1887 näemme myös, että hän on ilomielin tarttunut
sanoihin, jotka on kuullut saarnaaja Kargelin lausuvan eräässä
kokouksessa ruhtinatar Lievenin luona: "Kristityn velvollisuus on
antautua, ei huolehtia". Hän kiintyy myös toiseen kuvaan, jonka
avulla Kargel esittää ajatustaan: Jumalan väkevä käsi tarttuu ihmisen
heikkoon käteen, meidän on vain sallittava sen tapahtua. Tämä kuva
toistui myös usein paroni Nicolayn uskonnollisissa esitelmissä
-- Pietarsaaren ylioppilaskokouksessa se toi vapautuksen eräälle
ratkaisun rajalle joutuneelle ylioppilaalle, tapaus, jota läsnäolleet
vielä Nicolayn kuoltua liikutetuin mielin muistelevat. -- Niinpä
siis huomaamme, että ne vaikutelmat, joita paroni Nicolay sai nyt
puheenaolevina nuoruusvuosinaan, olivat syviä ja ratkaisevia,
vaikutelmia, jotka monessa tapauksessa määräsivät hänen miehuusikänsä
käsityksen kristinuskosta.
V. 1887 Paul Nicolay rupesi jäseneksi venäläiseen raamattuseuraan.
Myös työhön saksalaisen seurakunnan hyväksi hän otti tänä vuonna
osaa kantamalla samanikäisille tovereineen kolehdit "Peterkirche'n"
jumalanpalveluksissa. Se lienee kysynyt ujolta ja, kuten tiedämme,
ei juuri kirkollismieliseltä nuorelta mieheltämme aika paljon
itsensävoittamista. Sitävastoin hän ei saanut itseään pakotetuksi
ottamaan osaa erääseen toiseen seurakuntatyön haaraan --
pyhäkouluopetukseen -- vaan vastasi erään ystävänsä kehoitukseen,
ettei hänellä ollut halua "opettaa lapsia, puhua saksaa tai
toistaa mitä pappi oli heihin juurruttanut". Kuvaavia ovat tuo
pieni letkaus papeille sekä hänen ilmaisemansa vastahakoisuus
saksankielen puhumiseen -- tässä kai tulevat näkyviin ne kaksi
yleisen vastenmielisyyden tunnetta, joita Paul Nicolayn oli vaikeinta
voittaa; edellinen katosi aikaa myöten kokonaan, jälkimmäisestä hän
sitävastoin tuskin milloinkaan vapautui.
Eräässä kokouksessa ruhtinatar Lievenin luona tammikuussa 1888
Nicolay esiintyi ensi kerran eläissään kristillisenä puhujana.
Tähän hän tuskin ryhtyi mielellään, mutta hän teki sen kuitenkin
"kategorisen imperatiivin" pakottamana, jonka hän itse ilmaisee
seuraavin sanoin: "Minuun iski ajatus, että jos Jumala antaa minulle
jotain sanottavaa, täytyy minun puhua, kun on puute puhujista, kuten
nykyään; että minun on opittava saamaan jotain Jumalan sanasta eikä
jäätävä passiiviseksi oppilaaksi, pelkästään pastorien ja muiden
kuuntelijaksi. Mutta ei pään tulekaan tutkistella tarkoitusta, vaan
sielun, Jumalan ja rukouksen avulla, kun Hän niin käskee." Hän tuntee
nyt jo olevansa vastuussa niille ihmisille, jotka eivät olleet,
kuten hän, löytäneet "elämän leipää", vaan näkivät hengellistä
nälkää, ja hän tuntee tarvetta muuttaa uskonsa toiminnaksi pitämättä
yksikseen mitä parhainta omisti. Kristityt, jotka eivät jaa sisäistä
rikkauttaan, oli hänellä sittemmin tapana leimata "itsekkäiksi",
"säännönvastaisiksi". Niinpä ei ensi esiintyminen ruhtinatar
Lievenin luona jäänyt sinä vuonna viimeiseksi -- puhujien puute oli
usein tuntuva, ja silloin Paul Nicolay oli aina valmis astumaan
"muurinaukeamaan".
Tammikuun lopulla tapahtui semmoista, mitä osaltaan voi pitää
käänteentekevänä hänen elämässään. Paroni Nicolay matkusti silloin
Helsinkiin valtiopäiville ensi kerran istuakseen Ritarihuoneessa
sukunsa päämiehenä. Nuoren paronin harrastus Suomea kohtaan oli
lähinnä edellisinä vuosina huomattavasti kasvanut. Kerran, kun hän
oli saanut ulkomaanpassin, oli häntä nimitetty "Venäjän palveluksessa
olevaksi suomalaiseksi", mikä ilahdutti häntä suuresti. Hän oli
alkanut opiskella ruotsia, ja kerran hän kieltäytyessään ottamasta
osaa saksalaiseen pyhäkoulutyöhön selitti syyksi, että hän toivoo
aikaa myöten saavansa opettaa ruotsalaisia ja suomalaisia lapsia.
Tälle harrastukselle antoi runsasta virikettä se aika, jonka hän
vietti Helsingissä valtiopäiväin vuoksi. Täällä paroni Nicolay
tutustuu useihin Suomen eteviin miehiin, otetaan vieraanvaraisesti
vastaan moniin suomalaisiin koteihin ja solmii pysyviä
ystävyyssiteitäkin. Niinpä hän tutustuu rouva Louise af Forsellekseen
ja hänen puolisoonsa, Emil af Forsellekseen, everstinrouva
Karamziniin sekä useihin Wrede-suvun jäseniin, m.m. professori R.A.
Wredeen ja Mathilda Wredeen, kesällä myös viimeksimainitun vanhempaan
sisareen, Helenaan. Kymijoen varrella sijaitsevassa Toivola nimisessä
vapautettujen vankien kodissa käydessään hän tutustuu sitäpaitsi
kodin omistajaan ja johtajaan, paroni Henrik Wredeen, josta tuli
hänen uskollisimpia, rakkaimpia ystäviään. -- Mathilda Wreden
seurassa hän kävi Sörnäisten vankilassa, joka oli hänestä harvinaisen
hyvin järjestetty laitos. Yleensä on hänen ajatustavallaan Suomesta
rakastavan ihailun leima, joka oli niin yleinen sen ajan "Venäjän
palveluksessa olevissa suomalaisissa", he kun joutuivat vertailemaan,
tilapäisesti kotimaassaan käydessään, sen länsimaisesti järjestettyjä
oloja suuren Venäjän valtakunnan sekasortoiseen tilaan.
Paul Nicolayn sisäiselle kehitykselle muodostuvat useat näistä
tuttavuuksista hyvin merkityksellisiksi. Hän ottaa osaa hengellisiin
illanviettoihin everstinrouva Karamzinin kodissa, ja kahden nuoren
miehen seurassa, joihin hän nyt myös tutustuu, E. Björkenheimiin ja
K. Boijeen, hän käy vapaakirkollisten kokouksissa Allianssitalossa
Helsingissä. Suomen uskovissa piireissä siihen aikaan vallitsevat
käsitykset suhtautumisesta "maailmaan" herättävät jonkinlaista
levottomuutta tässä äärimmäisen tunnonherkässä nuoressa miehessä.
Olemme nähneet, että hän on vielä tähän asti arvellut voivansa
yhdistää toisiinsa uskonnollisen toiminnan ja maailmallisen
huvielämän, että hän ei edes katsonut itsellään olevan oikeutta ilman
kypsää harkintaa ja sisäistä varmuutta rikkoa välejään jälkimmäisen
kanssa. Täällä hän törmää aivan toisenlaista katsantokantaa vastaan.
Rouva Louise af Forselles on kertonut tilaisuudesta, jolloin tämä
erilaisuus tuli näkyviin. Eräänä iltana paroni Nicolay saapui hiukan
liian myöhään raamattupiiriin everstinrouva Karamzinin luo sekä
pyyteli sitä vähääkään hämilleen joutumatta anteeksi, selittäen,
että hänen oli muka pitänyt olla karusellihuveissa, jotka hänen
seurapiirinsä herrat ja naiset olivat panneet toimeen Siltasaarella.
Kokouksen jälkeen tuo olemukseltaan hiljainen, kysyväkatseinen
nuori mies saattoi rouva af Forsellesta kotiin ja kysyi tältä
hetken vaitiolon perästä, mitä tämä tarkoitti sanoillaan "melkein
kristitty", joita oli käyttänyt illan kuluessa. Nopeasti, miltei
harkitsematta tämä vastasi: "No, esimerkiksi sitä, joka tulee
sirkusesityksestä raamatunkeskusteluun." -- "Tummain silmien kysyvä
ilme kävi entistäänkin huomattavammaksi", kirjoittaa rouva af
Forselles, "minä saatoin nähdä sen selvästi katulyhtyjen himmeässä
valossakin, ja samalla miltei huomaamaton hymy hiipi noille totisille
piirteille. Tuota ilmettä en ole voinut koskaan unohtaa -- se
vaikutti minuun niin voimakkaasti, siinä kun ei ollut loukatun
turhamaisuuden tai pahastuksen hiventäkään. Näin siinä vain tämän
kristallinkirkkaan luonteen syvän totuudenjanon."
Totuuden jano -- varman, omakohtaisesti löydetyn totuuden -- käy
todella ilmi niistä muistiinpanoista, joita tähän aikaan tapaamme
Paul Nicolayn päiväkirjassa. Hän mainitsee siinä rouva Forselleksen
ajatuksen, että Herralle kerran antautuneen ei tule enää rakastaa
huveja, ei edes musiikkia tai muuta sellaista, jolleivät ne tarkoita
Jumalan kunniaa. "Siihen en voinut sanoa aamen." "Pitääkö ihmisen
elää yläpuolella sen, minkä käsittää (au délà de sa compréhension)?"
hän kysyy itseltään. Hän rukoilee selvyyttä tähän kysymykseen, ja
silloin hänelle selviää muutamia ajatuksia: 1) Hengellinen kasvu
alkaa samasta hetkestä, jolloin ihminen antautuu Herralle; 2) on
erilaisia kasvun asteita; 3) ei tule pyrkiä kasvamaan nopeammin
kuin kasvaa; 4) yksin Jeesuksen tulee olla päämääränämme ja
opastajanamme hengellisissä asioissa, kun taas muiden Jumalan lasten
mielipiteillä on vain toisarvoinen ("tres secondaire") merkitys. --
Room. 14: 4:nnen sanain sisältö: "Mikä sinä olet tuomitsemaan toisen
palvelijaa? Oman isäntänsä edessä hän seisoo tai kaatuu; mutta hän
on pysyvä pystyssä, sillä Herra voi pitää hänet pystyssä" -- käy
hänelle nyt eläväksi; ja ne pysyvät hänelle rakkaina kautta elämän.
Herransa edessä hän tutkistelee jokaista totuutta, punnitsee joka
askelta. Kun jokin alkaa näyttää hänen omastatunnostaan väärältä,
ei hän epäröi leimata sitä siksi, mutta ei ennen. Olemme jo nähneet,
kuinka hän luopui rakkaista piipuistaan ja savukkeistaan. Kuvaava on
hänen suhteensa väkijuomiin. Suomessa oleskellessaan hän tulee pari
kertaa juoneeksi seurassa enemmän kuin hän sietää, ja ensi kerran hän
pysähtyy sen johdosta pohtimaan raittiuskysymystä: "Onko oikein, että
kristitty nauttii olutta enemmän kuin hän tarvitsee sammuttaakseen
janonsa?" Kerran Uudenmaan pursiklubin päivällisten jälkeen, joilla
hän ei ollut mielestään ollut kyllin kohtuullinen, hän alkaa
miettiä sininauhan käytäntöön ottamista ainoana keinona, millä
näin alentavat tapahtumat olisivat tulevaisuudessa vältettävissä.
Aivan persoonallisista syistä ja samalla itsenäisellä tavalla hän
luopuu urheilumetsästyksestä. Hän sattuu kerran ampumaan sorsaemon,
joka uhraa henkensä koettaessaan pelastaa poikasiaan, ja nuoressa
metsämiehessä herää kysymys, kuinka se, "joka haluaa itselleen
Kristuksen mieltä", voi jättäytyä sellaiselle kannalle, että joutuu
harjoittamaan moista julmuutta. Paul Nicolayn vaikuttimet ovat näinä
aikoina, kuten huomaamme, täysin yksilöllisiä, hän ei koskaan johdu
yleiseen periaatteeseen muuta tietä kuin yksityistapauksesta -- ja
tämä menettely pysyi myöhemminkin hänelle luonteenomaisena.
On selvää, että Nicolayn ilmeinen itsenäisyys sai hänet
varmasti usein suhtautumaan epäröivästi paljoonkin, mihin hänen
vapaakirkolliset ystävänsä parhaassa tarkoituksessa tahtoivat
pakottaa häntä. "Mitä nyt tuokin on, jota joka taholta huudetaan
minulle -- että minun muka tulee 'testify' (todistaa) eikä panna
kynttilääni vakan alle?" hän kirjoittaa, ilmeistä vastenmielisyyttä
tuntien, päiväkirjaansa. Kaikkinainen vielä kokemattomien
tunteitten ilmaiseminen, kaikkinainen hurmio vaikuttaa häneen
tympäisevästi. Hän kaipaa täydellistä Jumalalle antaumusta, mutta
ei mielestään voi saavuttaa tätä päämääräänsä "antautumalla"
julkisesti Allianssitalolla, kuten häntä kehoitetaan tekemään.
Muiden "hyökkäävät" propagandamenetelmät -- lehtisten jakaminen
junissa ja höyrylaivoissa, uskonnolliset keskustelut tuntemattomien
ihmisten kanssa -- ovat hänestä sanomattoman vastenmieliset. Mutta
tunnollisuus saa hänet kysymään itseltään, pelkästä pelkuruudesta
ja velttoudestako hän haluaa karttaa sellaista. Hänen luonteensa
itsenäisen piirteen vastapainona on jossain määrin jokin, jota on
nimitetty "rehellisen luonteen taipumukseksi valita vaikein vain
siksi, että se on vaikeaa". Kun hän kesempänä matkustaa erään
ystävänsä kanssa -- joka myös on uskovainen kristitty -- Kaukasiaan
tervehtimään setäänsä, kalvavat häntä koko ajan itsesyytökset, kun
hän ei ryhdy mihinkään antaakseen matkatovereilleen hengellistä apua.
Mutta mahdottomalta tuntuu hänestä kuitenkin tällaisten tilaisuuksien
etsiminen, ja vain vaivoin hän saa jaetuksi muutamia lehtisiä,
milloin se käy luontevasti laatuun. Ystävykset huomaavat suorastaan
karttavansa matkatovereitaan, kun nämä ovat heille vierasta
ihmisluokkaa. Tietoisuus tästä synnyttää paroni Nicolayssa kalvavan
levottomuuden: "Palaako minussa pyhä tuli?" Tällaiset epäilyt
vaivasivat häntä vielä kauan sittemminkin. Mutta muuten varmistuu
hänessä yhäti tänä hänelle tärkeänä vuonna vakaumus, että Jumala on
kutsunut hänet palvelukseensa.
Seurustelu pietarilaisten uskovain ystävien kanssa vahvistaa tätä
hänen vakaumustaan. Erään näistä ystävistä hän nyt mainitsee ensi
kerran päiväkirjassaan, nimittäin neiti Aleksandra (Sasha) Peuckérin,
lahjakkaan ja lämminsydämisen naisen, joka uhrasi sekä koko
omaisuutensa että myös kaiken aikansa työhön Mestarin hyväksi. Paroni
Nicolay sanoo häntä päiväkirjassaan "ihailtavaksi, rakastettavaksi
Jumalan lapseksi", eikä hänen tarvinnut myöhemminkään muuttaa mieltä
häneen nähden. Neiti Peuckeriä, joka vieläkin elää Venäjällä, missä
hän bolshevikkihallituksen aikana on joutunut ankariin kärsimyksiin,
kuvaavat kaikki, jotka ovat tunteneet, hänet, tulisieluksi,
ihmiseksi, jossa tunteen lämpö, ajatuksen selvyys ja syvyys sekä
tahdon määrätietoinen voima ovat liittyneet sopusoinnuksi. Hänen
suhteensa paroni Nicolayhin samoin kuin moniin tämän tovereihin
antaa vahvistuksen sille tosiasialle, että naisen on suotu
yksityistapauksissa toimia miesten sielunhoitajana. Nuo nuoret miehet
kokoontuivat usein hänen kotiinsa puhellakseen perinpohjin asioista,
jotka olivat heidän sydämellään, sekä yhdessä tutkiakseen raamattua.
-- Joulukuussa paroni Nicolay myös ensi kerran tapasi eversti
Pashkovin, joka hänestä tuntui olevan "sympaattinen mies, vilpitön,
nöyrä ja rakastavainen". Mitään syvempää vaikutusta ei Pashkovilla,
jonka pian sen jälkeen oli pakko lähteä pois Venäjältä, kuitenkaan
liene ollut häneen.
Moni seikka osoittaa, että sitä Jumalalle antautumista, jota Paul
Nicolay murroskaudeksi nimittämänämme aikana oli tavoitellut, voinee
lopulla vuotta 1888 pitää päätökseen saatettuna tosiasiana. Hänen
alusta pitäen kristillisyyttä kohti suunnatussa elämässään ei voi
olla puhetta kääntymyksestä sanan varsinaisessa mielessä. Mutta
kun hän vielä muutamaa kuukautta aikaisemmin kyselee, lieneekö
oikeutta luopua siitä tai tästä maallisesta huvista, kirjoittaa hän
lokakuussa: "Mikä armo onkaan, kun on voinut rikkoa välit maailmaan!"
Ja samoihin aikoihin tapaamme hänet kaikesta vastenmielisyydestä
huolimatta saksalaisen pyhäkoulun vapaaehtoisena opettajana. Vuoden
1886 ohjelause "not please yourself" -- on toteutunut Paul Nicolayn
elämässä. Saamme hänestä sen ehdottoman vaikutelman, että hän nyt on
luovuttanut purtensa peräsimen omiansa voimakkaampiin käsiin, että
hän on asettunut ylempänsä käskettäväksi. Niinkuin hän mielellään
myöhemmin sanoi, oli hänen nyt vain taisteltava, vastuu voitosta ei
ollut hänen.
Erittäin hyvin hän käsitti, että kristinusko tiesi itsekieltäymystä:
"_As long as you keep yourself to yourself, can you do nothing to
nobody_". [Niin kauan kuin pidätät itsesi itseäsi varten, et voi
tehdä mitään kenenkään hyväksi.] ja lisää: "Tämä on tunkeutunut
sieluuni. Kaikkina näinä viime päivinä olen tuntenut sieluni
ikäänkuin huonotuuliseksi ja näivettyneeksi. Tänä iltana tutkin
itseltäni, olinko säästänyt yhdenkään ainoan epäjumalan, ja vastasin:
en. Sitten johtui mieleeni, että olin vaalinut erästä epäjumalaa --
mukavuuttani ('mes aises') ja päätin kohta uhrata sen. _Put the hand
of your will on the stone to be rolled away and expect God to do
it_. [Pane tahtosi käsi kivelle, joka on vieritettävä pois tieltä,
ja odota, että Jumala tekee sen.] Siksi olen sanonut tänä iltana
Jumalalle: minä olen tieten tahtoen uhrannut mukavuuteni, sikäli
kuin ymmärrän -- ja olen jättänyt työn suorittamisen Jumalalle. _I
am willing, make me able_. [Minä olen altis, tee minut kykeneväksi.]
Oi, jospa Jumala antaisi elämälleni uutta lentoa!" Samana vuonna hän
kirjoittaa myös: "Nyt rukoilen Jumalalta joka päivä seuraavaa, minkä
odotan saavani:
1) että kasvaisin Hänessä kuin viinipuun oksa, taakseni katsomatta ja
koskaan tempautumatta irti, yhä lujittuen;
2) että saisin palvelevan mielen Hänen tähtensä ja pääsisin kamalasta
pelostani ja vastenmielisyydestäni, jota tunnen muille puhumista
kohtaan -- sekä että olisin hyödyllinen palvelija;
3) että luonteeni muuttuisi sellaiseksi, etten tuhlaisi, vaan
voittaisin aikaa; ei vähääkään velttoutta!"
Välien rikkoutuminen "maailman" -- maailmallisen huvielämän kanssa --
tuntui kai hyvin pian paroni Nicolaysta helpotukselta, sen ymmärtää,
kun tunnemme koko hänen rakenteensa. Hän iloitsi varmuudesta, ettei
hänen tarvinnut alistua seuraelämän hirmuvaltaan. Joskus sentään
saattoi hänen kannanmuutoksensa johtaa ristiriitoihin ympäristön
kanssa. Niinpä hän sai helmikuussa 1889 kutsun jo aikoja ennen
määrättyihin hovitanssiaisiin, joihin hän oli vuosi sitten pyytänyt
vaikutusvaltaista Setäänsä hankkimaan hänelle pääsyn. Hänen äitinsä
ja vanhemman sisarensa mielestä hänen olisi pitänyt noudattaa kutsua,
jollei, niin hän loukkaisi setäänsä, joka oli nähnyt niin paljon
vaivaa hankkiakseen sen hänelle, ja sitä paitsi hänen käytöksensä
olisi Majesteeteista piittaamatonta. Helmikuun 10:ntenä Paul
Nicolay kirjoittaa siitä: "On vaikeata, kun en näe selvästi -- ja
kun omaiseni pyytävät vaikuttaa minuun. Yksinomaan uskonnollisista
syistä olen päättänyt kieltäytyä tanssiaisista. Ikävystymisen ja
hämillisyyden ikävyyttä en ajattele enää, mutta tunnen, että Jumala
on johtanut minua määrättyyn suuntaan ja saanut minut luopumaan
maailmallisuudesta. Jos ottaisin kutsun vastaan, lähtisin kuin
vastakkaiseen suuntaan, ja se voisi viedä minut yhä pitemmälle."
Hän kieltäytyy siksi kutsusta tunnustaen, että siten panee itsensä
Majesteettien pahastumiselle ja virkamiesuransa vahingoittumisen
uhalle alttiiksi. -- Kahta vuotta myöhemmin hän kuitenkin joutuu
samantapaiseen tilanteeseen, josta sopinee mainita edellisen
yhteydessä. Monrepos'ssa oleskellessaan hän sai kuulla, että
keisari Aleksanteri puolisoineen astuisi maihin Viipurissa matkalla
Langinkoskelle. "Oli heti selvää, että äiti menisi satamalaiturin
paviljonkiin vastaanottamaan heitä -- mutta minulle ei ollut selvää,
mitä minä tekisin. Persoonallisesti olisi minulle oikeastaan ollut
hauska saada nähdä heitä lähempää ja tulla heille esitellyksi, mutta
en tietänyt, mitä Jumala ajatteli siitä, kun Hän ei sallinut minun
mennä hovitanssiaisiinkaan. Pyydettyäni Jumalan johtoa en kuitenkaan
ollut levoton. Sunnuntaiaamuna avasin raamattuni, joka aukesi
Danielin kolmannen luvun kohdalta, ja kun luin sen, huomasin siitä,
etteivät Danielin kolme ystävää saaneet tehdä kaikkea mitä muut.
Olikohan sillä ja esittelylläni jotain yhteyttä? Mutta mitä yhteyttä?
Ei mitään. Menen huoneeseeni, avaan Uuden Testamenttini ja silmäni
kiintyvät 2 Kor. 6: 14:nteen. [Älkää antautuko kantamaan vierasta
iestä j.n.e.] Mitä siis? ('Allons donc!') ajattelen. Ennakkoluuloa,
minun täytyy epäillä itseäni. Joka tapauksessa rukoilen, että
Jumala näyttäisi minulle tahtonsa selvästi ja pakottaisi minut
noudattamaan sitä, vaikkapa vastoin omaa tahtoani. Minä jätän Hänen
huolekseen tahtonsa toteuttamisen. Tänä iltana menen kuvernöörin
luo kuulemaan, mitä mieltä kreivi Heyden on tästä asiasta." --
Kreivi Heyden selitti, että olisi kiusallista, jos vältettäisiin
alamaisvelvollisuuksia, ja määrättiin sitten, että paroni Nicolay
senaattorien ja muiden ylhäisten virkamiesten seurassa esitellään
Majesteeteille. Mutta illalla hän kohtasi Uudesta Testamentistaan
sanat 1 Kor. 7: 17:nnestä: "Vaeltakoon vain kukin sen mukaan...
missä Jumala on hänet kutsunut..." ja hänestä nuo sanat olivat
varsin merkitykselliset. Kaikki kolme kohtaa näyttivät viittaavan
samaan ajatukseen, että Jumala voi "hyvin persoonallisella tavalla"
kehoittaa Hänelle antautunutta ihmistä luopumaan maailmallisesta
teosta silloinkin, kun siihen ei itsessään sisälly mitään
suoranaisesti väärää. Aikana, joka oli jäljellä esittelypäivään,
ei hän kuitenkaan päässyt selvyyteen itsestään. Hänellä oli vain
voimakas tunto siitä, että Jumala oli tällä kertaa todellakin
tahtonut puhua hänelle noilla raamatunlauseilla, ja hänet valtasi
"suuri pelko, ettei vain olisi tottelematon". Pyydettyään illalla
johdatusta hän sai vastauksen Apostolien tekojen 16: 7:nnestä: 'Henki
ei sallinut'. "-- Silloin rauhoituin. Kun olen niin paljon rukoillut
ja saanut sellaisia vastauksia, olen varma, että niin on Jumalan
tahto, ja minut täyttää suloinen rauha."
Monen mielestä ehkä kysymys, joka tuotti paroni Nicolaylle niin
paljon päänvaivaa, ei olisi ollut niin vakavan pohdinnan arvoinen
-- mutta Paul Nicolay otti koko elämän vakavasti, ja se, joka oli
kasvanut ylhäisaatelisessa, vanhanaikaisesti alamaisuskollisessa
piirissä, hovi-ilman läheisessä kosketuksessa, näki varmasti
sitäpaitsi koko asian aivan toisenlaisessa valossa. Saman
ominaisuuden, jonka Paul Nicolayn aritmetiikan opettaja oli
hänessä todennut ja jota hän itse kerran nimitti ainoaksi hyväksi
puolekseen -- sen, ettei hän voinut päästää probleemia käsistään
ratkaisemattomana tai puolittaisena -- tapaamme hänessä nyt samoin
kuin vastakin. Hänen probleeminsa olivat enimmäkseen eetillistä
laatua. Ja koko elämä muodostui hänelle tärkeitten ja vaikeain
tehtäväin sarjaksi, jotka kaikki oli Jumalan avulla ratkaistava.
Hyvin persoonallisella tavalla johdettiin Paul Nicolayta murrosta
lähinnä seuraavina vuosina yhä syvemmin siihen Jumalan yhteyteen,
jonka hän oli valinnut omaksi osakseen. V. 1889 hän oli kerran
pahasti sairaana -- ja kuoleman-ajatuksen koko vakavuus tunkeutui
hänen mieleensä. Kivuista huolimatta hän tunsi, että Jumala oli hyvin
hyvä tahtoessaan valmistaa häntä. "Älä pelkää -- usko ainoastaan."
Kun kuume aleni, tuntui elämä kuin uudelta, kuin lahjalta, ja hän
rukoili, että hän voisi antautua täydemmin, ja että hänen tekonsa
tästä lähtien "tarkistaisi kuoleman henki" ("_que mes actes soient
contrôlés par l'esprit de la mort_"). Hän alkoi nyt ottaa osaa niihin
Pietarin saksalaisille pidettyihin evankeelisiin kokouksiin, joita
pani toimeen kristillismielinen kirjakauppias Grote, ja avusti tätä
n.s. jälkikokousten järjestämisessä niille, jotka halusivat päästä
uskovain kanssa persoonallisiin kosketuksiin. Myöskin kodissaan
hän pani toimeen tämänlaisia uskonnollisia illanviettoja. 14 p:nä
heinäkuuta 1890 hän matkusti Englantiin ollakseen läsnä hengellisen
elämän syventämistä tarkoittavassa kokouksessa, jollaisia vuosittain
pidettiin ja yhä pidetään Keswickin kaupungissa. Tällä matkallaan
hän kävi tunnetun saarnaajan Spurgeonin rukoushuoneessa ja tutustui
lordi Radstockiin ja tämän poikaan sekä moniin muihin eteviin
hengellisen alan edustajiin. Nicolay tunsi jo kokouksen alusta
alkaen olevansa jonkin suuren ja ratkaisevan ovella ja merkitsi
päiväkirjaansa seuraavat merkitykselliset sanat: "Minä pyhittäydyn",
ja toisen kerran: "Minä uudistan liittoni Jeesuksen Kristuksen
kanssa." Rehellisesti hän taisteli saadakseen uskonsa tunteista
riippumattomaksi, "sillä niin pitää uskon olla". "Minä uskon koko
ajan Kristukseen tahtoni voimasta" hän kirjoittaa hänelle ominaisin
tavoin. Keswickkokouksen hiljainen, hengellinen ilmasto teki häneen
syvän vaikutuksen. Täällä hänelle kävi entistä varmemmaksi, että
hänen rauhansa pohjasi yksinomaan Jumalaan ja Hänen tahtoonsa eikä
ollut hänen omain tuntemustensa varassa. Rukoillessa ei tarvitse
manata esiin minkäänlaista rukouksenkuulemisen varmuutta. Ainoastaan
varmuus siitä, että Jumala kuulee, on tarpeen rukouksessa --
se ajatus tulee näinä päivinä lohdullisena hänen taistelevaan
sieluunsa. Hän toivoo koko sydämestään, että Jumala varustaisi hänet
palvelukseensa, ja hän pyytää itselleen uutta rukouksen ja uskon
ojennusnuoraa ("_a new standard of prayer, a new standard of faith_").