Paul Nicolay syntyi Bernissä 14 p:nä heinäkuuta 1860. Ensi
ikävuotensa hän vietti Tanskassa ja Saksassa. Mutta senjälkeen
siirtyi, niinkuin olemme nähneet, hänen kotinsa Pietariin --
silloiseen loisteliaaseen pääkaupunkiin, kaksinverroin loisteliaaseen
sille, joka, kuten hän, kuului hyväasemaisten ja yhteiskunnan
ylhäisten piireihin. Tuskinpa voi kuvitella ympäristöä, joka olisi
vähemmän omiansa hengellisesti syventämään ja terveesti kehittämään
uskonnollista luonnonlaatua. Vallankumouksen takaisella Pietarilla
on aina ollut tarjota parempiosaisille asujamilleen lukemattomia
älyllisiä ja taiteellisia nautintoja samoin kuin kevytlaatuisempiakin
huvituksia, ja pietarilainen elämä, tuo sekoitus kansallista ja
kosmopoliittista, venäläistä luonnonlapsen mieltä ja ulkolaista
hienostusta, on monille merkinnyt erikoista viehätystä, miltei
vastustamatonta vetovoimaa. Mutta levoton hermostuneisuus, joka
kuitenkin aina oli ominainen tälle elämälle, tuntui tuskin koskaan
sallivan sitä mielen rauhaisaa keskitystä, joka yksin on suotuisa
sielun sisäiselle kasvulle. Paul Nicolaylle oli suuri onni, että koti
alusta alkaen oli hänelle suurkaupungin pinnallistuttavan vaikutuksen
terveellisenä vastapainona. Siellä sai poika joka päivä vaikutelmia
hengestä, joka oli kerrassaan sen enemmän tai vähemmän loistavan
siveettömyyden vastakohta, jota hän muuten oli kohtaava niin monella
taholla.
Vapaaherratar Sophie Nicolay oli monessa suhteessa harvinainen
persoonallisuus. Kova koetus, joksi miehen ankara sairaus ja
varhainen kuolema oli hänelle tullut, oli entisestäänkin kehittänyt
hänen jo nuoruudessa rikasta hengellistä elämäänsä. Syvällisen
harras mieli ja vakava tunnollisuus pienimmässäkin olivat,
niinkuin omaiset todistavat, hänelle ominaisia piirteitä, jotka
loivat koko hänen olemukseensa eheyttävää sopusointuisuutta.
Hänessä yhtyivät omituisesti suuri vaatimattomuus ja vaikuttava
esiintymisen arvokkuus. Ujous, josta hän ei koskaan päässyt
täydelleen -- ominaisuus, joka meni perinnöksi pojalle, -- tuntui
joskus kylmyydeltä, mutta tuon vaikutelman haihdutti pian vilpitön,
yksinkertainen hyväntahtoisuus, jota hän osoitti niin ylhäisille
kuin alhaisille ja joka vähitellen voitti kaikkien sydämet. Lastensa
rakkauden hän omisti täydellisesti. Lujin, rakastavin käsin hän
ymmärsi kehittää heissä herkkää omaatuntoa ja elävää uskoa Jumalaan.
Ulkomailla oleskellessaan, m.m. tuona vaikeana aikana Saksassa, hän
oli joutunut läheiseen kosketukseen uskovien piirien kanssa, ja siitä
oli hänen uskonnollisuuteensa tullut lämpimämpi, syvempi sävy kuin
on virallisessa luterilaisuudessa. Myös englantilaista vaikutusta
saattoi, kuten tiedämme, huomata hänen hengellisessä elämässään, ja
niin yhtyi hänessä saksalainen mielenhartaus siihen toimeliaaseen,
terveesti käytännölliseen henkeen, joka on anglosaksilaiselle
hurskaudelle ominainen.
Hänen antaumuksensa Jumalalle tuntui kauttaaltaan kaikissa
jokapäiväisen elämän muodoissa Nicolayn kodissa. Yhteinen aamuhartaus
keräsi perheen jäsenet sanantutkisteluun ja rukoukseen, mutta
sen ohessa äiti koetti varhain totuttaa nuoria erottamaan joka
päivästä ainakin neljännestunnin yksityiseen raamatunlukemiseen ja
Jumala-suhteen viljelyyn.
Siitä, että hänen onnistui saada poikansa pitämään arvossa tätä
tapaa, ovat todistuksena seuraavat sanat, jotka Paul Nicolay
kymmenvuotiaana kirjoitti kirjeessään äidille: "Täti lukee nyt
aamurukouksen kanssamme, mutta on helpompi rukoilla yksin. Minä
tahdon koettaa olla kiltti, mutta sinun täytyy rukoilla Jumalaa
minun puolestani." Tahtomatta ryhtyä liian pikaisiin johtopäätöksiin
yksityisen kirjeen perustalla -- voinee sanoa, että yllämainitut
sanat kuvaavat hyvin sitä yksilöllistä leimaa, jonka Paul Nicolayn
Jumala-suhde jo varhain sai. Toisessa suhteessa hänelle tyypillinen
on muuan seikka, jonka hän mainitsee kirjeessään vuotta myöhemmin.
Hän kertoo juuri äsken suureksi ilokseen löytäneensä kesälemmikkinsä,
rakkaan kilpikonnansa, joka oli ollut kadoksissa, mutta jonka
tilanhoitajan pojat olivat löytäneet Monrepos'n uimahuoneelta. Ja
hän jatkaa: "Ihmeellistä! Olin juuri tänä aamuna rukoillut Jumalaa
näin: jos on sinun tahtosi, niin anna minun löytää kilpikonnani."
-- Sulkeutuneelle, itsetutkisteluun taipuisalle lapselle
muodostuu tämä pikku tapaus omaksi uskonelämykseksi, ja hänen
rukouselämänsä uskonnollinen kuri ilmenee selvästi esilauseessa:
jos on sinun tahtosi. -- Äidin vakava kasvatustapa oli varmasti
sekin omiaan vahvistamaan velvollisuudentuntoa, taipumusta ankaraan
itsearvosteluun, joka kai oli pojalle luontainen. Muuan hänen
yksityisopettajistaan -- aritmetiikan opettaja -- sanoi kerran
kolmetoistavuotisesta oppilaastaan, ettei tämä voinut irroittautua
mistään ajatuksesta, ennenkuin oli käsittänyt sen. Myöhemmin
kirjoittaa Paul Nicolay tästä lausumasta: "Se tuntuu minusta myös
oikealta ja lienee luonteeni ainoa hyvä puoli." -- Ihmeellisen
yhtenäisesti kehittyy pojan sisäinen elämä kodin terveellisessä
ilmastossa. Aivan pilvetön ei hänen lapsuutensa ole kuitenkaan.
Hän ei ole suinkaan ruumiillisesti vahva, hänellä on hermostunut
mielenlaatu, ja eetillinen taistelu, jota hän ei koskaan ottanut
leikin kannalta, tuotti hänelle varmaan jo nyt huolta. Hänen
päävirheensä lapsuusvuosina näyttävät olleen kiivaus ja hieman
oikukas ärtyisyys -- "mielialan tauti" -- ominaisuuksia, joita
vastaan hän arveli saaneensa taistella koko elämänsä. Jo nyt hän
ryhtyy niitä vastaan sotaan. Äiti ja vanhin sisko, Marie, tukevat
häntä uskollisesti taistelussa, ja hän kiintyy siksi heihin
lämpimästi, teeskentelemättömästi: "Sano Marielle, että luen
raamattuani joka ilta", hän kirjoittaa maaliskuussa 1876 äidilleen,
joka silloin oleskeli tyttärineen Roomassa. "On ollut ihmeellistä,
kuinka Jumala on auttanut minua koulussa. Et voi kuvitellakaan,
kuinka kaipaan teitä kaikkia! -- Koti on tyhjä, ei ole ketään, josta
minä pitäisin ja joka pitäisi minusta niinkuin Sinä. Hyvästi, rakas
äiti, ei tarvitse pelätä, että unohtaisin Sinut. Ajattelen Sinua ja
ikävöin Sinua hyvin usein."
Koulu, josta nuori kirjoittaja tässä puhuu, oli Pietarin
historiallis-filologisen laitoksen lukio, oppilaitos, jossa m.m.
nuoret opettajat saivat antaa näytetunteja -- siis hiukan meidän
normaalilyseoitamme muistuttava. Syyskuussa 1873 oli Paul tullut
tähän oppilaitokseen, jonka hän seitsemän vuotta myöhemmin jätti.
Sitä ennen hän oli saanut yksityisopetusta eri aineissa. Hänen
kouluajastaan ei ole paljoa sanottavaa. Kouluelämän ensimmäiset
vaikutelmat ovat sellaisia kuin sopii odottaakin pojalta, joka tähän
asti on elänyt suhteellisesti eristettynä kodin suojissa ja äkkiä
siirtyy hilpeitten, puuhakkaitten poikatoverien piiriin. Ensimmäinen
-- kiittävä -- arvostelu koulusta koskeekin juuri "puuhaa", ei
opetusta. "Koulussa on hyvin hauska. Me teimme kaikenlaisia poikain
kujeita, nauroimme, nyimme toisiamme ja panimme pulpetit liikkeelle"!
kirjoittaa hän kirjeessään. Tämä vallattomuus, joka tosin ei ollut
vieras nuoren Nicolayn luonteelle, joutui kuitenkin ennen pitkää sen
lujan velvollisuudentunnon alaisuuteen, joka oli hänelle ominainen,
ja hän pyrki myöhemmin suorittamaan koulutyönsä hyvin, jopa
erinomaisesti. Mutta varsinaista työniloa se ei tuottanut hänelle
sittenkään -- siihen hän oli liian hermostunut, ehkä myös aivan liian
herkän tunnollinen, ja Venäjällä vallalla oleva tutkintojärjestelmä
tuntui hänestä kai oikealta rasitukselta. Kuvaavat ovat nuo sanat
aikaisemmin mainitusta kirjeestä -- "ihmeellistä, kuinka Jumala on
tähän asti auttanut minua koulussa". Paul Nicolay suhtautuu nyt
niinkuin myöhemminkin tehtäviinsä vakavasti, ponnistaa saavuttaakseen
mahdollisimman hyvät tulokset ja saavuttaakin ne usein -- mutta se
tapahtuu hänen heikon terveytensä kustannuksella, ja työ painaa
taakkana hänen nuoria hartioitaan. Muuten ei koulun opetus eikä sen
toverielämä jätä hänen persoonalliseen kehitykseensä sen syvempää
jälkeä. Se kenties johtui hänen selvän yksilöllisestä rakenteestaan;
kenties tarjosi myös tuon kaikesta vaatimattomuudestaan huolimatta
kosmopoliittis-ylimyksellisen kodin ilmapiiri liian harvoja
kosketuskohtia venäläisen koulun kirjavan joukkoelämän kanssa.
Oli miten oli -- hän tunsi varmaan monta kertaa olevansa vieras
opettajilleen ja tovereilleen.
Paljon merkityksellisempi kuin kouluelämä oli nuorukaiselle
rippikouluopetus, jota hän ja hänen nuorempi sisarensa v. 1879
saivat saksalaisen seurakunnan pastorilta. Tämä tuskin johtui itse
opetuksen laadusta, vaan pikemminkin niistä vaatimuksista, jotka
tuota lähestyvää ratkaisevaa uskonnollista toimitusta ajatellessa
kävivät eläviksi ja omakohtaisiksi nuoren rippioppilaan sielussa.
Paul Nicolay pyrkii näihin aikoihin rehellisen luonteensa koko
voimalla keskittymään siihen, mikä oli olennaista hänelle tarjotussa
opetuksessa, pääsemään lähemmäksi Jumalaa, joka lapsesta saakka
oli ollut hänelle todellisuus, mutta johon suhtautumisessaan hän
kuitenkin huomaa paljon laiminlyöntiä, paljon selvittämätöntä.
Hänestä on kuitenkin vaikeata päästä tuohon tarpeelliseen
keskitykseen, vaikeata syventyä rukoukseen, kun hänen samalla
on valmistauduttava työläisiin tutkintoihin, jotka hänen on
suoritettava ennen siirtymistään lukion ylimmälle luokalle.
Katkismuksen päähänpänttäys rippikoulussa, joka, niinkuin yleensä
kaikki muistia kysyvä työ, tuntuu hänestä ikävältä ja rasittavalta,
tekee hänen työtaakkansa sitäkin raskaammaksi. Siksi ovat näihin
aikoihin aloitetun päiväkirjan merkinnät osittain varsin synkkiä
sävyltään. Hän soimaa itseään katkerasti hairahduksistaan -- niinpä
häntä vaivaavat, kun rippikoulussa on käsitelty neljättä käskyä,
laiminlyönnit, joihin hän muka tuntee olevansa syypää suhteessaan
rakastettuun äitiinsä. Välinpitämättömyyden tunne, joka usein
valtaa hänet ruumiillisten ja henkisten ponnistusten perästä, on
hänen silmissään synti. Kuitenkin hänen onnistuu taistella itsensä
levollisempaan katsantokantaan, ja päivää ennen konfirmatsionia hän
kirjoittaa: "Uskon, että ihmisen on tärkeintä tuntea itsensä köyhäksi
syntiseksi ja iloiten ottaa vastaan Jeesukselta ja juuri Häneltä
itseltään anteeksiantamus." Siskosten kasteenliiton-uudistus tapahtui
Pyhän Annan kirkossa Pietarissa. "Tunsimme molemmat sydämensykintää",
kirjoittaa nuorukainen tuosta juhlahetkestä. "Tunsin taistelevani
saatanaa vastaan, joka yritti tehdä minut välinpitämättömäksi, mutta,
Jumalan kiitos, rukouksen auttamana saatoin tuntea itseni vapaaksi.
Mikä armo olikaan tuo ensi käyntini ehtoollisella! Toivoakseni en
unohda sitä koskaan. Jeesus sisimmässäsi, mikä onni, mikä ilo!
Tunnet olevasi aivan muuttunut. Kuinka hyvä ja armollinen on Jumala,
kun Hän antaa itsensä sellaiselle syntisraukalle kuin minä. Minun
täytyy enemmän tarttua käsiksi Jumalan sanaan, jotta Hän voisi
paremmin tarttua minuun käsiksi. Minun täytyy Jumalan avulla muuttua
paremmaksi, jotten muuttuisi huonommaksi." Näillä onnea uhkuvilla,
kiitollisilla tunteenpurkauksilla, jotka olivat niin luonnollisia
kristillisessä ilmapiirissä kasvaneelle nuorukaiselle konfirmatsionin
ja ensimmäisen ehtoollisellakäynnin juhlallisena hetkenä, oli, kuten
tulevaisuus osoitti, tavallista paljoa suurempi arvo nuoren Nicolayn
lausumina. "Jeesus minussa" -- siitä tuli hänelle koko elämänajaksi
ei vain ilon ja rauhan lähde, vaan ehdoton velvoitus pyhään elämään
ja lopullisen voiton tae -- tosiasia, joka hänen täytyi kerta
kerran perästä loihtia ajatuksiinsa, kun taistelu, jota hän kävi,
pyrki hänestä tuntumaan toivottoman ankaralta. Sillä Paul Nicolayn
elämä, niin yksinkertaisen eheä kuin se olikin, ei ollut koskaan
helppoa. Hän asetti elämänsä päämäärän liian korkealle ja otti
liian vähän lukuun kaikenlaisia ulkonaisia seikkoja, joita toiset
niin mielellään käyttävät hyväksensä puolustellakseen hengellistä
velttouttaan tai toimettomuuttaan. Mistään paroni Nicolayn elämässä
tapahtuneesta lopullisesta "ratkaisusta Kristuksen puolelle"
konfirmatsionitilaisuudessa ei voi puhua. Se oli vain askel lähemmä
tuota ratkaisua, joka kerran tapahtui täydellisenä ja ehdottomana
monen samantapaisen askelen perästä, kaikki samaan suuntaan, saman
taistelun kautta johtavia.
Viimeinen kouluvuosi 1879--80 osoittautui erikoisen rasittavaksi
nuoren miehen heikoille ruumiinvoimille. Neuralgisesta päänsärystä,
itsepintaisesta unettomuudesta, usein uudistuvista malaria- ja
influenssakohtauksista, kaikesta siitä, mistä tuli hänen
miehuusikänsä suuri kärsimys, hän kärsi jo kouluaikanaan, ja se
vaikeutti varsinkin ankaraa tutkintolukua, joka aikoinaan teki joka
lukukauden lopun venäläisissä kouluissa kauhunkaudeksi. Osoittaen
tavallista päättävää tunnollisuuttaan antautui nyt Nicolay työhön,
mutta tunsi tällöin usein pistoksen omassatunnossaan, sillä hänestä
tuntui pahalta, ettei voinut torjua luotaan kunnianhimoa, halua
kunnostautua; joka aina liittyy kaikkeen kilpaan. Siksi kuulostaa
helpotuksenhuokaukselta, kun hän kirjoittaa 15 p:nä kesäkuuta 1880
päiväkirjaansa: "Finis! En voi uskoa sitä, se on kuin unta. Jumalan
kiitos, että hän on auttanut minut läpi seitsenvuotisen kouluaikani."
Tuntui kai kuin vapautukselta sietämättömästä pakosta, kun hän
senjälkeen sai äitinsä ja sisarensa seurassa matkustaa ulkomaille
-- Ranskaan, Sveitsiin ja Italiaan. Ranskassa käytiin tervehtimässä
tätiä, abbedissa Simplicietä, hänen normandialaisessa luostarissaan
sekä Louis setää, La Grande Chartreuse'issä, joita käyntejä
Paul Nicolay ei koskaan sittemmin jättänyt suorittamatta monien
Länsi-Euroopan matkojensa varrella. Italiassa perhe viipyi Lago
Maggioressa, Veronassa ja viimein Venetsiassa. Siellä erosi Paul
Nicolay omaisistaan palatakseen Pietariin, missä hänen nyt oli
määrä aloittaa yliopistolukunsa. Hän asui tämän talven setänsä ja
holhoojansa, silloisen opetusministerin Alexander Nicolayn luona.
Ankara virkamies, jonka mielestä jokainen oli velvollinen palvelemaan
maataan, s.o. valtiolaitosta, tahtoi saada veljenpojan opiskelemaan
lakitiedettä. Kun Paulin äiti, joka ehdottomasti luotti lankonsa
arvostelukykyyn, kannatti häntä tässä, piti nuorukainen itseään
velvollisena mukautumaan holhoojansa toivomukseen.
Hänen omat persoonalliset harrastuksensa olisivat johtaneet hänet
aivan toiseen suuntaan -- häntä miellytti historia, mutta myös
maantiede, tähtitiede, fysiikka ja muut luonnontieteelliset sekä
teknilliset oppiaineet, joissa hän sittemmin hankki itselleen omin
päin varsin huomattavat tiedot. Käytännöllinen toiminta, varsinkin
raikas merielämä, houkutteli häntä myöskin. Lakitiede sitävastoin,
joka vaati paljon kuivaa muistitietoa, oli hänelle vastenmielinen.
Ensimmäiset opintovuodet olivat hänelle siksi tuskin helpommat kuin
viimeiset ajat lukiossa. Hänen terveyttäänkään ei lyhyt ulkomailla
oleskelu ollut parantanut, päinvastoin hän tunsi sairauden rasitusta
enemmän kuin milloinkaan ennen. Kivulloisuuttaan hän ei kuitenkaan
koskaan käyttänyt verukkeena suhtautuakseen huolimattomasti
opintoihinsa, mutta piiloutui kylläkin tämän suojuksen taa, kun
tuli kyseeseen niiden vaatimusten välttäminen, joita seuraelämä
alkoi asettaa nuorelle paronille ja fideikomissin omistajalle. Hän
oli mieleltään näinä aikoina suljettu ja arka, ja ruumiillinen
lamaannus aiheutti myös henkistä alakuloisuutta, taipumuksen nähdä
kaikki synkkänä, mikä usein näytti vievän voiton siitä luontaisen
hilpeyden ja terveen huumorin pohjasävystä, jota hänessä nuoruuden
ystäväin lausuman mukaan oli runsas annos. Vahvistaakseen ja
karaistakseen kapinoivaa ruumistaan hän alkoi näihin aikoihin ottaa
miekkailutunteja, ja nämä harjoitukset näyttivät vaikuttavan häneen
yhtä terveellisesti kuin se kylpylähoito, jonka hän sai kesällä
1881 Baierissa. Kesäisin hän mielellään harrasti ulkoilmaelämää --
varsinkin hän antautui yhä innokkaammin purjehdusurheiluun, joka
oli ollut hänelle mieluinen poikavuosista asti. V. 1883 hän osti
"Lady" nimisen purjehdusjahdin, ja se oli hänen uskollinen ystävänsä
monet vuodet. Entisen luotsin, Pajurin, ja erään toisen laivamiehen
seurassa hän teki Monrepos'sta käsin, missä hän tavallisesti vietti
kesät, purjehdusretkiä Kotkaan, Pellingiin, Helsinkiin sekä moniin
muihin Suomen seutuihin. Näin hän tutustui tutustumistaan myös
siihen maahan, joka oli käyvä hänelle yhä rakkaammaksi ja jota hän
huolimatta saamastaan venäläisestä kasvatuksesta ja kansainvälisistä
suhteistaan aina mielellään piti isänmaanaan.
Purjehdusretket olivat Paul Nicolaylle terveellisiä sekä
ruumiillisesti että henkisesti. Hän iloitsi itsekin miehekkyydestä,
johon arveluttavista tilanteista ripein ottein selviytymisen pakko
hänet kasvatti ja joka tiesi hänelle pietarilaiselämän veltostavan
vaikutuksen vastakohtaa. Hänen rakkautensa reippaaseen urheiluun oli
tähän aikaan vähällä paisua todelliseksi intohimoksi. Muuan paroni
Nicolayn toveri näiltä vuosilta [vapaaherra Th. Bruun] kertoo, että
hänen halunsa omaksua aidot merimiestavat saattoi johtaa hänet peräti
huvittaviin poikamaisuuksiin. Hän "koetti" m.m. purra tupakkamälliä,
ja kun hän yöllä ajoi hereille purjehdustoverinsa, täytyi näiden
ennen kannelle menoaan nielaista lasillinen rommia -- se näet kuului
asiaan. "Lady'llä" ei saatu sen hienompaa ruokaa kuin hapanta leipää
ja poronlihaa, niin että mukavampaan elämään piintyneet matkatoverit
tervehtivät iloiten ensimmäistä vehnäleipäpalaa, joka heille maissa
tarjottiin.
Merellä vietetty ulkoilmaelämä vahvisti varmasti omalta osaltaan
suurestikin Paul Nicolayta pitkien talvien varalta, jolloin oli
ankarasti kamppailtava lakitieteen kanssa. Kesäkuun 7:ntenä
1884 hän suoritti loistavasti oikeustutkintonsa, joka hänestä,
samoin kuin aikaisemmat tällaiset voitot, tuntui ihmeeltä,
Jumalan ansaitsemattoman hyvyyden työltä häntä kohtaan, "Mitä
muut sanovat onnenpotkaisuksi, onneksi, siitä tiedän minä olevani
kiitollisuudenvelassa Jumalalle", sanotaan päiväkirjassa. Ja tähän
voimaan luottaen hän nyt ryhtyi opiskelemaan kandidaattitutkintoa
varten.
Tässä elämänsä vaiheessa Paul Nicolay joutuu -- huolimatta
ujoudestaan, joka tosin myös hiukan lievittyy voimien karttuessa
-- varsin paljon ottamaan osaa niihin seurapiireihin, joissa
"huvitellaan". Se kuvaus hänestä seuraihmisenä ja toverina, jonka
hänestä on antanut muuan nuoruudenystävä, loihtii ehkä parhaiten
silmäimme eteen nuoren Paul Nicolayn semmoisena kuin hän oli
1880-luvun keskivaiheilla sekä sen ympäristön, missä hän liikkui.
"Illasta kenraalikuvernööri kreivi F. Heydenin perheessä, joka
silloin asui Pietarissa, illasta, jolloin tutustuin sittemmin niin
sydämellisesti rakastamaani ja ihailtuun ystävääni Paul Nicolayhin,
tuli elämässäni paljon merkitsevä hetki", kirjoittaa vapaaherra
Theodor Bruun. "Se on mielessäni kuin eilinen päivä. Neiti Olga von
Heyden, sittemmin leskikeisarinnan hovineitinä toiminut, tuli minua
vastaanottamaan kalpean ja laihan nuoren miehen seurassa ja sanoi:
'Paroni Nicolay, joka myös on suomalainen, soisi saavansa tutustua
teihin.' Mitä hän sanoi silloin, en muista, mutta Suomesta me
puhuimme, ja minä tunsin kiitollisuutta siitä, että hän oli halunnut
tutustua minuun. Otimme siihen aikaan paljon osaa seuraelämään. Paul
Nicolay oli Pietarin yliopiston ajoilta ystävä ja toveri Alexander
Heydenin kanssa, josta sittemmin tuli lippuamiraali ja keisari
Nikolai II:n adjutantti, mutta lujemmin sitein hän oli liittynyt
luokkatoveriinsa, nuorimpaan veljeen Dmitriin, joka sittemmin palveli
tykistössä ja joutui, otettuaan eron virastaan, aatelismarsalkkana
etelä-Venäjälle. Heydenin kotiin nuoret kokoontuivat kerran viikossa;
leikittiin enimmäkseen kuva-arvoituksia. Kokkapuheinen Dmitri Heyden
oli kaikkien hupina. Paul Nicolay oli vallattoman iloinen, ja
joskaan hän ei itse puolestaan keksinyt mitään seuran hauskuudeksi,
hän ymmärsi kuitenkin varsin hyvin viatonta pilaa. Muistan niin
hyvin, kuinka hän hilpeänä ja poikamaisena istuessaan turkkilaisella
leposohvalla Dmitri Heydenin vieressä tuumi: 'Ei meidän tarvitse
puhuakaan paljoa ja kuitenkin on meillä niin hupaista.' Ja sitten
hän, joka oli tottunut miekkailuun ja purjehdukseen, lyödä läimäytti
naapuriansa navakasti polveen. Toinen yritti maksaa samalla mitalla,
mutta Paul Nicolay oli notkea ja voimakas -- nauraen hän oli jo
toisessa päässä huonetta. Hänen ilonsa oli tarttuvaa -- se oli
niin puhdasta ja sydämellistä. -- Aleksander Maksimovski, Boris
Jakuntsikov ja Theodor Oom olivat sitä nuorten miesten parvea, joka
seurusteli Heydenien piirissä. Samaisen Th. Oomin seurassa Nicolay
purjehti Summaan ja otti minutkin purjeveneeseensä 'Lady'iin'.
Aiottiin lähteä tervehtimään Heydenejä, jotka olivat täksi kesää
vuokranneet kenraalitar von Etterin päärakennuksen Haikossa.
Ja tällä purjehdusretkellä sain ensimmäisen vaikutelmani Paul
Nicolayn suuresta ja terveellisestä vaikutuksesta tovereihinsa.
Molemmat laivamiehet, P. ja K., olivat hurskaita kelpo miehiä ja
kuuntelivat hartaina, kun Nicolay soitti heille englantilaisia virsiä
kuusikulmaisella hanurillaan. Th. Oom ja minä olimme sensijaan
täyspakanoita. Minä olin kadottanut uskoni ollessani Tartossa
ylioppilaana, ja Oom oli kyynikko ja piti kreikkalaiskatolista
uskontunnustustaan asemansa vaatimana, niin maailmassa yleensä kuin
hovissa. No niin, loikoilimme kaikki kolme ensimmäisessä hytissä
kuumana kesäiltana 'Ladyn' keinuessa rasvatyvenellä merellä. Oom
lasketti jonkun hieman rivon jutun tai sopimattoman sutkauksen,
ja minä säestin samaan nuottiin, mutta tuskin sana oli sanottu,
kun jo saimme Paul Nicolaylta mitä ystävällisimmässä, mutta
päättävimmässä muodossa kehoituksen jättää moiset puheet. -- --
Hän oli päämäärästään tietoinen, hurskas nuorukainen, jonka me
aavistimme tulevaksi Jumalan palvelijaksi. Niin, hän osasi purjehtia,
miekkailla, urheilla, näytellä -- mutta hän erosi meistä muista.
Hänen olemuksessaan oli jotakin, joka ilmaisi henkisten arvojen
lujaluonteisen puoltajan."
Paul Nicolay saattoi toimia kaikessa ympäristönsä tavoin, mutta siitä
huolimatta hän ei _ollut_ muiden kaltainen -- tämä selittänee sen
että hänellä jo silloin oli syvä vaikutus muutamiin tovereihinsa.
Kristityn miehekkyyden ylevää ihannetta ei "tämä maailmallisessa
seurassa liikkuva nuori Daniel", kuten paroni Bruun häntä
nimittääkin, koskaan päästänyt silmistään. "Kuinka toivoinkaan
sieluni sisintä sopukkaa myöten olevani avoin, vilpitön, kaiken
viekastelun vihollinen, työteliäs, tarmokas, lujaluonteinen, mutta
nöyrä -- taistellen voittavani itseni ja ilman ihmispelkoa aina
päästäväni omantuntoni voitolle!" sanotaan päiväkirjassa v:lta
1882. Myöhemminkin hän usein moittii itseään velttoudesta, hän on
tuskaa tuntien huomaavinaan tuhlaavansa aikaansa, huomaavinaan sen
liukuvan käsistä. Ja puhtaus, johon hän pyrkii, on aivan muuta kuin
vapautuneisuutta "karkeista synneistä". Kun hän kerran väsymyksen
hetkenä etsii huvia kirjasta, joka hänen omastakin mielestään on
"raaka ja saastainen", on hänellä selvillä, että tämä teko on
_syntiä_. "Kuinka vähän minulla onkaan luonteenlujuutta, kun en voi
ajoissa heittää kädestäni saastaista kirjaa." Kun hän syksyllä 1884
tekee pitkänpuoleisen matkan käyden tällöin Pariisissakin, näemme
hänen sielläkin taistelevan vaikutelmain moninaisuutta vastaan
säilyttääkseen sisäisen elämänsä tahrattomana ja voimakkaana. Hänen
apunsa kaikissa näissä taisteluissa on niinkuin ennenkin hänen
nuoruutensa Jumala, johon hänellä on yhä lapsekas, luottava suhde.
Varsinkin purjehdusmatkoillaan hän tottui kiinnittämään huomiota
Jumalan varjelukseen ja johtoon pienimmässäkin -- seikka, joka läpi
koko elämän pysyi hänelle lohdullisena, tukea suovana varmuutena.
Siitä huolimatta saattoi hänet monta kertaa, kuten olemme nähneet,
vallata alakuloisuus omaa kykenemättömyyttä ja ansiottomuutta
ajatellessa. Tällaisia omantunnonepäilyjä hän varmaan kertoi
sedälleen Louis'ille käydessään v. 1884 matkansa varrella La Grande
Chartreuse'issä, sillä hän on merkinnyt päiväkirjaansa, että tämä oli
nuhdellut häntä, kun häneltä puuttui luottamusta Jumalan armahtavaan
ja etsivään rakkauteen. Kartusiaani-sedän ja maailmanmies-veljenpojan
suhde oli yleensä hyvä ja ymmärtämyksellinen, ja kun Paul Nicolay
lisäksi mainitsee heidän keskustelleen siitä, kuinka on välttämätöntä
tehdä kaikki Jumalalle eikä ihmisille, sekä ruoskineen ajan
raukkamaisuutta ja velttoutta, niin ymmärrämme, että askeettisen
munkin ja taistelevan nuoren Danielin mielipiteet varmaan omituisesti
yhtyivät. Sitä vastoin Paul Nicolay mainitsee, että muuan de Broglie
niminen serkku, jota hän kävi tervehtimässä ja joka oli hänkin
munkki, "muuttui vähemmän ystävälliseksi" huomatessaan luterilaisen
heimolaisensa välttävän kysymystä katolisuuteen kääntymisestä.
Katolinen oppi ei milloinkaan houkutellut puoleensa Alexandrine de
Broglie'n pojanpoikaa. Pyhimystenpalvonta kuohutti häntä, jolla aina
oli selvä tunne ihmisen mitättömyydestä Jumalan edessä -- ja kerran
kuunneltuaan messua hän merkitsee vain lakonisesti: "Hyvilläni, kun
se päättyi." Esteettisillä vaikutelmilla ei ollut valtaa häneen
-- mutta hän antoi kyllä täyden arvon yksityisten katolilaisten
siveelliselle suuruudelle, ja hänen omassa olemuksessaan esiintyvä
ilmeinen askeettisuuden piirre sai hänet varmaan myötätuntoiseksi
katolista kuria kohtaan määrätyiltä puolilta katsottuna.
Joskin nuoren Paul Nicolayn elämänkatsomus oli selvästi
protestanttinen, niin ei sitävastoin voine sanoa häntä silloin eikä
myöhemminkään puhdasoppiseksi luterilaiseksi. Luterilaisen kirkon
elämä, sellaisena kuin se niihin aikoihin ilmeni, ei ollut omiaan
miellyttämään sellaista mieltä kuin Paul Nicolayn -- joka oli niin
voimakkaasti suuntautunut siihen, mikä uskonnossa on olennaista ja
käytännöllistä ja niin välinpitämätön historian luomista muodoista
ja uskonopillisista selityksistä. "Kirkollisuudella" oli hänestä jo
silloin se leima, että se, kuten hän muutamaa vuotta myöhemmin sanoo,
oli yhtä paljon "puoluehenkeä kuin mikä muu puoluehenki tahansa".
Vanhempanakin hän yhä sanoi olevansa "huono kirkkokristitty".
Syvällisimpiä vaikutelmiaan hän ei ollutkaan -- jollei ota lukuun
konfirmatsionia -- saanut kirkolta, vaan kodiltaan. Vapaaherratar
Nicolay oli kiintynyt kirkkoon, johon hän kuului -- mutta olemme
kuitenkin nähneet, että hänen uskonnollisuutensa oli suuntautunut
osittain toisille urille kuin tässä kirkossa vallitseville.
Olemme niinkään nähneet, että Paul Nicolay tottui lapsesta alkaen
omin neuvoin pyrkimään mieskohtaiseen Jumala-suhteeseen. Ja kun
hän täysi-ikäisenä sai pysyviä ja syvälti uurtavia vaikutuksia
kristilliseltä yhdyskunnalta, eivät ne tulleet isien kirkon, vaan
erään miltei ainoalaatuisen, tsaari-Venäjän niin maallisten kuin
hengellisten viranomaisten tunnustusta vailla olevan uskonnollisen
yhtymän taholta. Voimakkaimmat uskonsysäyksensä ja ensimmäisen
muovailunsa työntekijänä ja puhujana Kristuksen palveluksessa Paul
Nicolay sai n.s. _pashkovilaisten_ piirissä.
Pashkovilais-liikettä voinee pitää Venäjän huomattavimpiin
uskonnollisiin ilmiöihin kuuluvana. Sillä on oma sijansa tämän
maan monien evankeliselle tai "hengelliselle" pohjalle perustuvien
lahkomuodostusten joukossa. Venäläiset lahkot ovat meikäläisille
miltei kokonaan tuntemattomat. Koska se henki, joka on -- tai oli
-- vallalla muutamissa niistä, on hyvin paljon vaikuttanut paroni
Nicolayn hengelliseen kehitykseen nuoruusvuosina, niin herättäisi
kai mielenkiintoa, jos tämänkaltaisessa kuvauksessa omistettaisiin
niille muutama sana. Kun kuitenkin siten joutuisimme liian kauas,
on välttämätöntä nyt rajoittua tarjoamaan lukijalle katsaus
pashkovilaisuuteen, joka muistuttaa paljonkin puhtaasti kansanomaisia
venäläiskansallisia lahkoja, vaikkakin sen alkuperä on aivan toinen.
Pashkovilais-liike alkoi nimittäin ylhäis-aatelin piireissä
Pietarissa. V. 1874 saapui Venäjän pääkaupunkiin lordi Radstock,
tunnettu englantilainen maallikkosaarnaaja, joka oli puhunut
useissa Euroopan maissa, erään ylhäisen venäläisen naisen
kehoituksesta, joka oli kuullut häntä ulkomailla. Täällä hän
esiintyi useissa ylhäisökodeissa 11. s. "drawing-room meeting'eissä"
("salonki-kokouksissa"). Lordi Radstock, jonka kuollessa
Paul Nicolay monta vuotta myöhemmin kirjoitti, että "hänen
elämänsä oli ehjäsydämistä antaumusta Herralle, joskin hänen
sanomansa oli harvasointuinen sävelmä", teki, yksinkertaisesti
saarnatessaan evankeelisista kristinuskon perustotuuksista, syvän
vaikutuksen moniin venäläisen ylhäisön jäseniin. Muuan niistä
hänen kuulijoistaan, jotka tunsivat hänen julistuksensa käyneen
sydämeensä, oli entinen kaartineversti Vasilij Aleksandrovits
Pashkov. V. 1876 tämä anoi oikeutta saada perustaa yhdistyksen
uskonnollis-siveellisen lukemisen edistämiseksi, ja anomukseen
suostuttiinkin. Sääntöjen mukaan yhdistyksen tarkoituksena oli
tarjota kansalle tilaisuutta hankkia itselleen halvalla raamatunosia
samoin kuin muutakin uskonnollista kirjallisuutta, ja sen onnistui
todella julkaista lähes 200 lentolehtistä, joita tätä tarkoitusta
edistämään otetut kolportöörit levittivät pitkin maaseutua. Pashkov
ja hänen hengenheimolaisensa -- joiden ainoana uskonkappaleena voi
sanoa olleen heidän sielunsa pelastuksen uskon kautta Jeesuksen
Kristuksen sovintokuolemaan, joka pelastustie oli avoimena kaikille
-- kerääntyivät toistensa luo hengellisiin kokouksiin, joihin lisäksi
kehoitettiin näiden ylhäisten kotien lukuisaa palveluskuntaa sekä
muitakin kansanmiehiä ja -naisia ottamaan osaa. Useimmiten pidettiin
näitä kokouksia komeassa Pashkovin palatsissa Nevan varrella tai
sisarusten, ruhtinatarten Gagarinan ja Lievenin asunnossa Bolshaja
Morskajalla. Tällöin esiintyivät eversti Pashkov itse, kamariherra
kreivi Korff ja monet muut tämän nuoren yhdyskunnan jäsenet
evankeliumin selittäjinä, ja noissa ylellisesti sisustetuissa
saleissa istuivat korkeilla antiikkisilla kultanahkatuoleilla
pesijättäret ja talonmiehet siniverisimpäin kreivittärien ja
ruhtinaitten rinnalla usein laulaen samasta laulukirjasta --
ennenkuulumaton näky Venäjällä.
Tolstoi on "Ylösnousemus" nimisessä romaanissaan satiirisesti
kuvannut näitä piirejä -- ja onhan hyvin ymmärrettävissä, että
hänen mielestään, kun nähdyn sisäinen puoli jäi vieraaksi, tuo
kaikki oli pelkkää parodiaa siitä, mitä hän nimitti kristilliseksi
veljeydeksi -- muutamain rikasten ja yltäkylläisten ihmisten
uusmuotisten oikkujen tai kuohahtaneitten tunnelmain purkausta --
mitä se saattoi muutamissa kyllä ollakin. Mutta syvää ja runsasta
iloa, jota "ilosanoma" oli kyennyt synnyttämään niin köyhien kuin
rikasten sydämessä ja joka loi useimpiin pashkovilaispiirin jäseniin
palavaa palvelemishalua ja mitä lujinta kestävyyttä pilkan ja vainon
kohdatessa -- sitä ei tuo suuri kirjailija pystynyt näkemään. -- On
itsestään selvää, että pashkovilaisten toiminta herätti ennen pitkää
levottomuutta korkeasti oikeauskoisissa kirkollisissa piireissä.
Kirkolliset lehdet suorastaan tahtoivat hukuttaa nämä uudet
lahkolaiset haukkumasanoihinsa ja vaativat heidän nujertamistaan.
Heidän kokouksissaan ei puhuttu sanaakaan pyhimyksistä, neitsyt
Maariasta tai kirkon sakramenteista, eikä kokoushuoneistoissa ollut
ainoatakaan pyhimyskuvaa -- eikö se jo riittänyt leimaamaan koko
liikkeen epämoraaliseksi ja epäkristilliseksi?
V. 1877 tuli määräys, joka kielsi Pashkovia pitämistä uskonnollisia
illanviettojaan, ja seuraavana vuonna oikeutettiin hengelliset
viranomaiset kehoittamaan häntä ja hänen puoluelaisiaan luopumaan
harhauksestaan ja palaamaan oikeauskoisen kirkon helmaan. Tästä oli
seurauksena, että Pashkov siirsi toimintansa maaseudulle, missä hän
saattoi työskennellä huomaamattomammin -- ennen kaikkea monille
suurille tiluksilleen. Näin saavutti pashkovilais-propaganda kansan
syvät rivit ja joutui kosketuksiin jo aikaisemmin olemassaolleitten
evankeelisten lahkojen kanssa. Kun Pashkov 1884 palasi Pietariin,
kutsuivat hän ja kreivi Korff näiden lahkojen -- stundistien,
baptistien, molokaanien y.m. -- edustajia yhteiseen kokoukseen.
Tämä kokous kiellettiin heti, ja useat osanottajista -- enimmäkseen
talonpoikia eri osista maata -- pantiin kiinni, joutuivat kuulustelun
alaisiksi ja lähetettiin hallinnollista tietä kotiseudulleen.
"Yhdistys uskonnollissiveellisen lukemisen edistämiseksi"
lakkautettiin samana vuonna hallituksen käskykirjeellä. Heti
sen jälkeen pyhä synodi antoi määräyksen, että piispojen tuli
"valvoa" pashkovilaisliikkeen levenemistä, ja samanlaisen säädöksen
sisäministeri antoi maaherralle. Eversti Pashkovin täytyi poistua
valtakunnasta ja asettua ulkomaille asumaan, mutta liikkeen
leviämistä jatkui yhä 80-luvun viimeisinä vuosina ja kautta koko
90-luvun. Se sulautui tällöin yhä enemmän muihin lahkoihin ja muuttui
monessa suhteessa radikaalisemmaksi ja kirkkoa vastustavammaksi.
Pääkaupungin ylhäisissä piireissä, jotka kaikessa hiljaisuudessa
yhä kokoontuivat, välistä joutuen selkkauksiin poliisin kanssa,
mutta useimmiten hovin suojelemana jääden hätyyttämättä, säilytti
pashkovilaisuus sitävastoin alkuperäisen luonteensa. Täällä Paul
Nicolayhin 1880-luvun alkupuolella joutui kosketuksiin sen kanssa.
Hänen ystävänsä ja sittemmin lankonsa, kreivi Konstantin von der
Pahlen, johti näet hänet pashkovilaisten piiriin, jossa hänen
äitinsäkin muuten seurusteli, sillä vaikka tämä ei liittynytkään
itse liikkeeseen -- hän oli Pietarin saksalaisen seurakunnan
uskollinen jäsen -- harrasti hän lämpimästi ja myötätuntoisesti
sen hengellistä toimintaa, ja monet sen jäsenet olivat hänen
persoonallisia ystäviään. Nuorena ylioppilaana ja virkamiehenä tuli
siis Paul Nicolay käyneeksi uskonnollisissa illanvietoissa ensin
Pashkovilla -- missä hän ei kuitenkaan nyt tavannut perheenisää,
johon tutustui vasta muutamaa vuotta myöhemmin -- ja sitten
ruhtinatar Lievenin luona, jonka poikien karissa hän muutenkin
seurusteli. Hänen täällä kohtaamansa Jumalan palvonta oli paljoa
yksinkertaisempaa ja välittömämpää kuin hän oli kirkon piirissä
tavannut, ja omakohtaisen toimimisen vaatimus kohdistui paljoa
jyrkemmin seurakunnan yksityisiin jäseniin. Aluksi jälkimmäinen
seikka vaikutti häneen miltei peloittaen, hänen suljettu luonteensa
arasteli yhteistä rukousta, ja useinkin häntä loukkasi tunnepuolta
tehostava julistus, jota saatiin kuulla Saksasta ja Englannista
kutsuttujen maallikkosaarnaajain suusta. Mutta oli näissä kokouksissa
sellaistakin, mikä varmaan voimakkaasti viehätti häntä. Heissä oli
vakavuutta, noissa ihmisissä, jotka yrittivät palvella Jumalaa
keskellä Jumalansa unhottanutta ja pinnallista maailmaa, ja monesti
hän tapasi täällä myös henkilöitä, jotka olivat saaneet todistaa
uskostansa hallitsijoille ja viranomaisille ja kärsiä sen vuoksi
vankeutta ja maanpakolaisuutta. Tässä piirissä oli kai jotain
tallella ensimmäisen kristillisen seurakunnan syvästä, puhtaasta
innonhehkusta. Ja puheissa tehostettiin kerta kerran perästä tuon
yhden ainoan, Herran puolelle tapahtuvan täyden ratkaisun merkitystä
käyttökelpoisuuden ehtona Jumalan valtakunnan palveluksessa. Täällä
kai yhä enemmän nuorelle Nicolaylle selvisi, että hänen Herransa
saattoi vaatia häntä omakseen täydellisemmin, ehdottomammin kuin
ennen, että nuhteeton elämä yksin kelpasi kristityn päämääräksi,
että _työtä_ oli jokaiselle, joka tahtoi antautua käytettäväksi.
Vähitellen tämä ajatus kypsyi hänessä täällä uskonvarmojen
kristittyjen piirissä. "Kuinka paljon hengellistä siunausta olenkaan
saanut ruhtinatar Lievenin luona pidetyistä kokouksista", hän lausui
monta vuotta myöhemmin eräälle suomalaiselle ystävälleen. Täällä tämä
nuori mies usein osin sai taisteluunsa tarvitsemaansa apua. Tätä
taistelua olemme nähneet hänen käyvän voidakseen elää maailmassa
olematta "maailmasta" eikä se suinkaan ollut viimeisinä opintovuosina
loppuun suoritettu -- se ei päättynytkään, ennenkuin hän löysi tien
tästä "maailmasta" rikkaampaan, täydempään ja satoisampaan olemisen
muotoon.