"Sustine et abstine" -- kestä ja kieltäydy -- nämä sanat on piirretty
Nicolay-suvun vaakunakilpeen -- ja vaakunamerkkinä on siniseltä
pohjalta kohoutuva, neljän kultatähden ympäröimä hopearisti. Parempaa
tunnuslausetta, innoittavampaa vaakunamerkkiä ei viimeinen Nicolay
-- mies, jonka elämää nyt käymme kuvaamaan -- olisi voinut valita
itselleen, jos hänen olisi ollut se valittava. Hän sai ne perinnöksi
esi-isiltään samoin kuin monet niistä ominaisuuksista, jotka kautta
koko hänen elämänsä olivat hänen olemuksensa ytimenä: vakavuuden,
velvollisuudentunnon ja taipumuksen yksinkertaisiin, ankariin
tapoihin. Nämä ominaisuudet ovat terveellisenä vastapainona hänen
saamansa perinnön toista puolta vastaan, joka oli omiaan monesti
panemaan hänen luonteensa kovalle koetukselle: kosmopoliitin,
maailmanmiehen, varakkaan fideikomissin omistajan asemaa vastaan.
Nicolay-suku on kotoisin Ruotsista. Jo v. 1500 muutti kuitenkin
muuan sen jäsenistä Lyypekkiin, ja 125 vuotta myöhemmin tavataan
hänen jälkeläisiään Elsassissa, Strassburgissa. Täällä syntyi v.
1737 _Ludwig Heinrich Nicolay_, josta tuli suvun aatelisen haaran
kanta-isä. Hän oli ankaran, despoottisen maistraatinherran poika,
ja isä määräsi hänet lainopilliselle uralle, jolle hän antautuikin.
Elämänsä loppuun saakka hän siitä huolimatta säilytti ilmeiset
kirjalliset ja taiteelliset harrastuksensa. Yliopistolukunsa
lopetettuaan hän sai lähteä Pariisiin. Hänellä oli mukanansa
suositukset ranskalaisille ensyklopedistoille -- d'Alembert'ille ja
Diderot'lle -- ja näin hän pääsi neroa säkenöivään seurapiiriin.
Nuori mies nautti siitä vahingoittumatta luonteeltaan. Sillä ne
lujat uskonnolliset periaatteet, jotka olivat hänen kasvatuksensa
pohjana, ilmaisivat tällöin voimansa, sanoo hänen saksalainen
elämäkerrankirjoittajansa. "Tämän kilven suojissa hän kykeni
vastustamaan itse Diderot'takin, niin, hänenpä onnistui, kerran
päivällisillä istuessaan vastapäätä tuota kaikista ensyklopedisteista
torjumattominta, lujilla ja selvillä sekä uskonnollisiin perusteihin
yleensä että erikseen omaan uskoonsa kohdistuvilla vastauksillaan
saada tämä mies luopumaan yrityksestä voittaa hänet tuon uuden
katsantokannan puolelle heidän toverillisen seurustelunsa silti
häiriintymättä."
Muutamia vuosia myöhemmin Ludwig Heinrich matkusti Wieniin, missä
hänestä tuli Venäjän lähettilään kreivi Razumovskin yksityissihteeri,
ja seurasi tätä pian senjälkeen Italiaan. V. 1769 hän kreivi
Paninin toimesta joutui Venäjän hovin palvelukseen. Näin siis tuli
elsassilaisemme muuttaneeksi idän suureen valtakuntaan, jonka
asukkaaksi hän jäi ja missä hänen onnistui tyylitaitonsa ja lujan
luonteensa avulla luoda itselleen ja suvulleen kunniakas ja sen ajan
oloihin katsoen vankka asema. Hovissa hän ensin toimi silloisen
perintöruhtinaan suuriruhtinas Paavalin kotiopettajana ja sittemmin,
tämän tultua hallitsijaksi, hänen kabinettisihteerinään. Keisari
Paavalin kuoltua hän palveli vanhuuteen saakka samassa toimessa
tämän leskeä, keisarinna Maria Feodorovnaa. V. 1782 oli Itävallan
keisari Joosef II koroittanut hänet aatelissäätyyn von Nicolay
nimisenä. Venäjällä hänelle suotiin vapaaherran arvo. Hän sai
myös salaneuvoksen arvonimen ja toimi jonkun aikaa tiedeakatemian
puheenjohtajana.
Jo v. 1788 oli L.H. Nicolay ostanut Suomesta Viipurin pitäjässä
sijaitsevan, aikaisemmin "Vähä-Lato" nimisen Monrepos'n ratsutilan
Viipurin läänin käskynhaltijalta, Württembergin herttualta. Tämä
oli nimittäin hankkinut itselleen omistusoikeuden tähän valtiolle
kuuluvaan alueeseen. Täydellisen omistusoikeuden maatilaan
sai kuitenkin paroni Nicolay vasta v. 1801 keisarin lahjana.
Monrepos muodostui niin Ludwig Heinrichille kuin monille hänen
jälkeläisilleenkin rakkaaksi olinpaikaksi, ja siitä tuli täten,
joskin aluksi aivan ulkonainen side, joka kiinnitti heidät Suomeen.
-- Monrepos'n jo silloin ihanan puiston kaunistamistyössä rakkautta
ja aistin hienoutta ilmaisevin kekseliäin istutuksin Ludwig
Heinrichin luontaiset taiteelliset taipumukset pääsivät oikeuksiinsa.
Ensimmäinen paroni Nicolay oli tunnettu useiden ajan henkeen
sommiteltujen runojen ja juttujen sepittäjänä, ja rakasta puistoaan
hän ylisti runossa nimeltä "Das Landgut Monrepos" (Monrepos'n tila).
Ludwigsteinin kauniilta saarelta, joka kuuluu tilaan ja korkeine
kallioseinämineen ja kypressimäisine kuusineen harvinaisessa määrässä
johtaa nykyaikaisen kävijän mieleen Böcklinin "Kuoleman saari"
nimisen taulun, tapaa myös pari tämän runollisen esi-isän sepittämää
säettä marmoripylvääseen kaiverrettuina:
"Auf kurze Zeit ist dieser Hügel mein.
Auf lange Zeit bin ich dann sein."
"Lyhyen hetken on tämä kukkula omani.
Pitkäksi aikaa se sitten saa minut omakseen."
Ludwigstein oli nimittäin todella aiottu Nicolayn perheen jäsenten
"kuoleman saareksi", ja ihanampaa, rauhaisampaa hautuumaata tuskin
lienee maailmassa missään. --
Eikä vain Monrepos'n hellävaroen jalostettu luonto ja nuo
runolliset kirjoitukset ole todisteena ensimmäisen paroni Nicolayn
kulttuuriharrastuksista. Runsaan kirjakokoelmankin, joka kuului kauan
tilan aarteisiin ja nykyjään on Helsingissä Yliopistonkirjaston
hoivissa, hän pani alulle yksissä neuvoin nuoruudenystävänsä,
ranskalaisen Lafermiére'in kanssa, joka oli hänkin ollut
keisari Paavalin opettajana ja sitäpaitsi kirjastonhoitaja ja
teatterinjohtaja. Kirjakokoelma, jolla oli nimenä "Bibliothéque des
deux amis" ("Kahden ystävyksen kirjasto"), joutui sopimuksen mukaan
ystävän kuoltua paroni Nicolayn omaksi.
Luonteeltaan Ludwig Heinrich oli rakastettava, ystävällinen ja
velvollisuudentuntoinen. Viimeiset elinvuotensa hän oleskeli
Monrepos'ssa maalaiselämän yksinäisyydessä vaimonsa, saksalaisen
pankkiirin tyttären Johanna Poggenpohlin rinnalla. Molemmat puolisot
viettivät onnellista yhdyselämää ja kuolivat samana vuonna -- 1820.
Ainoa poika Paul, joka oli syntynyt 1777, oli isän toimesta lähetetty
jo kahdeksanvuotiaana tuon aikanaan varsin kuuluisan kirjailijan Joh.
Heinr. Vossin luo, joka oli rehtorina Eutinissä lähellä Lyypekkiä.
Täällä Paul kasvoi tämän oppineen miehen poikien seurassa ja imi
tässä ilmastossa itseensä rakkauden klassikkoihin, joka säilyi
läpi elämän. Myöhemmin hän opiskeli Erlangenin yliopistossa ja
palasi kotiin vasta kahdeksantoistavuotiaana. Hän antautui nyt
valtiomiesuralle ja matkusti Lontooseen, jossa hän oli monta vuotta
kreivi Vorontsovin palveluksessa. Venäjälle palattuaan oli hän
m.m. siinä toimikunnassa, jonka oli määrättävä Ruotsia ja Norjaa
vastassa oleva Suomen raja. V. 1811 hän nai _Alexandrine Simplicie
de Broglién_, Ranskasta siirtyneen ruhtinas de Broglie'n tyttären,
joka oli samannimisen kuuluisan herttuallisen suvun haaraa. De
Broglie'n perhe oli tunnettu ankarasti katolisesta hurskaudestaan,
ja jonkun verran toi prinsessa Alexandrine tätä uskonnollista henkeä
siihen perheeseen, jonka jäsen hänestä nyt tuli. Hänen äitinsä ja
kolme veljeään olivat, kuten hän itsekin, isän kuoltua Saksassa,
minne he pakolaisina olivat ensin tulleet, etsineet tyyssijan
Venäjältä. Hän sai kasvatuksensa Smolnan opistossa. Veljet otettiin
hovipojiksi ja taistelivat sittemmin kaartinupseereina Napoleonia
vastaan. Vanhin kaatui Austerlitzin taistelussa, nuorin Kulmissa
1813, joten vain yksi ruhtinas de Broglie saattoi restauratsionin
jälkeen palata äitinsä kera kotimaahansa. Monrepos'n puiston
monista muistomerkeistä, jotka kertovat rauhaisesta, uneksivasta
levosta, herättää n.s. Broglie-patsas -- komea, Ruotsin marmorista
hakattu obeliski, joka on pystytetty noiden kaatuneitten nuorten
ranskalaisten muistoksi -- erikoista mielenkiintoa. Se yksin tässä
hiljaisessa paikassa kertoo suuren meluisan maailman elämästä, jossa
tapahtuu niin paljon, mutta se ei kuitenkaan häiritse ympäristön
sopusointua, onpa päinvastoin sitä lisäämässä. Samoin on Monrepos'ssa
asustava perhekin saanut vaikutusta ja vaikutelmia monelta eri
taholta, mutta aina osannut sulattaa ne omaan olemukseensa, joten
suvun aikakirjasta harvinaisessa määrässä puuttuu -- sen silti
olematta väritön -- kiihoittavia, dramaattisia kohtia, joita olemme
tottuneet tapaamaan aatelissukujen tarinoissa.
Isän, Ludwig Heinrichin, toivomuksen mukaisesti päätettiin, että Paul
ja Alexandrine Nicolayn lapsista pojat kuuluisivat luterilaiseen
kirkkokuntaan. Tyttäret taas saatiin kasvattaa äidin uskontoon. Tämä
ei aiheuttanut erimielisyyttä puolisoitten kesken. Paul Nicolay
oli hellästi kiintynyt vaimoonsa, ja syvä oli hänen surunsa, kun
kuolema v. 1824 tempasi Alexandrinen häneltä ja heidän seitsemältä
pikku lapseltaan. Vaimolla ei ollut ennen kuolemaansa voimaa puhua
miehelleen siitä, mikä oli tulossa, mutta hän kirjoitti tälle monta
jäähyväiskirjettä, joissa kehoitti häntä urheasti kestämään surunsa
ja kasvattamaan lapsensa kristillisessä hengessä. "Sois plus qu'un
homme, sois un chrétien résigné" ["Ole enemmän kuin mies, ole
alistunut kristitty"], olivat viimeisen kirjeen loppusanat, ja nämä
sanat antoi leski sovittaa kaivatun vaimonsa muotokuvan otsakkeeksi.
Sen tehtävän, minkä Paul Nicolay täten sai vaimoltaan, joka oli
"conjux amantissima, dulcissima, piissima, amica fidelissima" ("mitä
hellin, suloisin, hurskain aviopuoliso, uskollisin ystävä"), kuten
kuuluu latinankielisen hautakirjoituksen mainesana hänestä, hän
täytti uskollisesti ollen hyvä isä ja juurruttaen lapsiinsa saman
suuren velvollisuudentunnon, joka oli hänelle itselleen ominainen.
Varatakseen tyttärilleen äidillisen hoidon edut ja hankkiakseen
heille mahdollisuuden kasvaa katolisessa ilmapiirissä, niinkuin oli
luvannut vaimolleen, hän uskoi heidät kuitenkin muutamaksi vuodeksi
lasten Normandiassa asuvan äidinäidin huostaan.
V. 1822 Paul Nicolaysta tuli suomalainen vapaaherra, ja suku otettiin
Suomen ritarihuoneeseen v. 1828 numerona 30. Muutamaa vuotta
myöhemmin hän sai vahvistuksen sille testamenttisäädökselle, jonka
perustalla Monrepos'n tila tuli fideikomissin luontoiseksi hänen
suvussaan. Seitsenkymmenvuotiaana hän otti eron virastaan ja vetäytyi
rakkaalle tilalleen, missä hän eleli kuolemaansa asti, vuoteen
1866, naimattoman tyttärensä Simplicie'n hellästi hoitamana. Isän
kuoltua Simplicie meni erääseen normandialaiseen luostariin, mikä ei
estänyt häntä yhä edelleen sulkemasta kaikkia omaisiaan lämpimään
rakkauteensa. Siitä ovat todistuksena hänen lukuisat kirjeensä
samoinkuin myös se ilo, jota hän aina osoitti, kun joku sukulaisista
kävi häntä tervehtimässä. Simplicie ei ollut perheen keskuudessa
ainoa, joka luopui maailmasta ja antautui luostarielämään. Hänen
veljensä Louis, toinen ikäjärjestyksessä, kääntyi täysi-ikäisenä
katolisuuteen, teko, joka saattoi hänet Venäjän hallituksen
epäsuosioon. V. 1868 hän keskeytti loistavan sotilasuransa -- hän
oli 48-vuotiaana ennättänyt kohota kenraaliadjutantiksi sekä ottanut
kunniakkaasti osaa useihin sotaretkiin -- pyrkiäkseen tunnettuun
kartusiaaniluostariin lähellä Grenoble'ia, La Grande Chartreuse'iin.
Siellä hän antautui teologisiin opintoihin ja antoi vihkiä itsensä
papiksi. Hänkin pysyi sydämellisessä suhteessa perheeseensä, jonka
nuoremmat jäsenet, muiden muassa veljen poika Paul, usein kävivät
hänen luonaan ulkomaanmatkoillaan.
Nuorin veljistä, Alexander, joka oli käynyt keisarillisen lyseon
Tsarskoje Selossa ja joutunut virkamiesuralle, jäi sensijaan
Venäjälle ja oli monet vuodet korkeissa viroissa. Hänestä tuli
kamariherra, siviilihallinnon päällikkö Tiflisiin, Kaukasiaan,
sittemmin valtioneuvoston jäsen ja viimein opetusministeri.
Tässä toimessa hän oli kuitenkin vain vuoden, hän kun uskalsi
asettua vastustamaan pyhän synodin kaikkivaltiaan prokuraattorin
Pobedonostsevin ja muiden ministerien venäläistyttämispolitiikkaa,
jota harjoitettiin valtakunnan vieraita kansallisuuksia kohtaan.
Sen jälkeen hän pysyi vielä valtioneuvoston jäsenenä vuoteen 1889,
jolloin otti eronsa ja muutti Tiflisiin, missä hänen tyttärensä,
joka oli naimisissa kaukasialaisen ruhtinaan kanssa, asui. Itse hän
oli ollut naimisissa ruhtinatar Tshavtavadsen kanssa, mutta jäänyt
varhain leskeksi. Hän kuoli 1899 maatilallaan lähellä Tiflisiä
jättäen jälkeensä muiston hyvin suljetusta, tavattoman työteliäästä
ja tunnollisesta miehestä. Hänen täsmällisyyttään -- piirre, jonka
tapaamme uudelleen veljenpojassa -- mainittiin niin suureksi, että
Tiflisin asukkaat tarkistivat kellonsa paroni Nicolayn mennessä torin
yli virastoonsa.
Paul Nicolayn ja Alexandrine de Broglie'n vanhin poika
_Nikolaus_ syntyi v. 1818 Kööpenhaminassa. Muuan erinomainen
saksalainen opettaja antoi hänelle kotiopetusta, kunnes hän
kuusitoistavuotiaana tuli Pietarissa ylioppilaaksi. Lopetettuaan
kameraali-opintonsa hän valitsi isänsä uran ja rupesi Venäjän
Berlinin-lähetystön palvelukseen kuunnellen samalla luentoja
sikäläisessä yliopistossa. Oleskeltuaan vielä Haagissa ja Lontoossa
hän sai kutsun ulkoasiainministeriön palvelukseen Pietariin, missä
hän nyt vietti pari vuotta. Näihin aikoihin hän tutustui tuskin
kahdeksantoistavuotiaaseen Sophia Meyendorffiin, liivinmaalaisen
paronin Georg Meyendorffin ja tämän puolison (o.s. kreivitär
Stackelberg) tyttäreen. Hän rakastui -- kuten hän itse sanoo --
nuoren tytön "viehkeään vaatimattomuuteen", "simplicité charmante",
jonka hän havaitsi yhtyneen harvinaiseen sulouteen. Sophie Meyendorff
oli lapsena saanut pysyviä uskonnollisia vaikutelmia lämpimästi
uskovaiselta englantilaiselta kotiopettajattareltaan, ja nämä
vaikutelmat olivat yhä syventyneet rippikouluaikana, jonka hän vietti
Liivinmaalla maaseudun hiljaisuudessa. Nikolaus Nicolayta oli myös
kodissaan kasvatettu vakavuuteen ja uskonnollisuuteen. Avioliitto,
jonka nuo kaksi v. 1853 solmivat, muodostui ikäerosta huolimatta
hyvin onnelliseksi, se kun oli perustettu yhteisten periaatteitten ja
yhtäläisen elämänkatsomuksen pohjalle. Paroni Nicolayn toimi johti
pian hänet ja hänen nuoren vaimonsa ulkomaille, ensin Berliniin,
missä heidän vanhin pikku tyttärensä kuoli ja toinen syntyi, sitten
Lontooseen, Berniin ja Kööpenhaminaan. Jokaisessa näistä kaupungeista
näki joku heidän lapsistaan ensi kerran päivänvalon.
V. 1866 tapahtui perheen tähän asti niin onnellisessa elämässä
suuri muutos, kun isä sairastui ankaraan tautiin, joka pakotti
hänet luopumaan toimestaan ja etsimään sille parannusta Saksan
lämpimämmästä ilmastosta. Mutta parantumisen toivo ei täyttynyt,
sillä kolmen vuoden kovien kärsimysten jälkeen hän vaipui ikuiseen
lepoon.
Nuori, vain kolmekymmentäneljävuotias leski muutti keväällä 1870
lapsineen -- näitä olivat tyttäret Marie, Aline ja Sophie ja poika
Paul -- miehensä sukutilalle Monrepos'hon. Siellä elettiin muutama
vuosi hiljaisessa yksinäisyydessä. Huoli lasten kasvatuksesta
pakotti kuitenkin äidin muuttamaan Pietariin, missä oli helpommin
saatavissa näiden tarvitsemaa opetusta ja seurustelua. Näin Venäjän
pääkaupungista tuli se paikka, jossa Nicolay-suvun viimeinen
miespuolinen jäsen kasvoi ja löysi elämäntehtävänsä ja -uransa.