Vuoden 1867 kato oli niin täydellinen, että talvella 1868 kurjuuden
kuva kasvoi suureksi ja saattoi monen köyhän ennenaikojaiseen hautaan.
Hätäaputoimet olivat silloin heikot, kunnanhallitus avuton ja valtion
auttava käsi peräti lyhyt. Talosta taloon, kylästä kylään kulki nuoria,
työhön pystyviä miehiä vailla työtä ja ruokaa. Työtä olisi ollut, vaan
ruokaa ei. Joka talossa oli sekoitettu leipään olkijauhoja, toisissa
niin paljon, että täytyi leipä leipoessa kyhätä puuvanteen sisään.
Taikina oli niin haurasta kuin ruumen ape. Tällaistakaan leipää ei
ollut varaa vieraalle tarjota, sillä oman perheen elatuksessa kaikilla
oli tarpeeksi huolta.
Kun talvella oli kurjuus ja hätä suurimmillaan, saatiin valtion
toimesta kaksi turvakotia nälkäisille, toinen Jokikylän Ritoniemelle
ja toinen kirkonkylän Kariniemeen. Näitä turvakoteja silloiset ihmiset
nimittivät hotelleiksi. Jälestäkin on puhuttu siitä nälkätalvesta
hotellitalvena. Ja kyllä se tuntiin olleen moinen hotelli.
Tänne hotelliin menivät toiset vapaasta tahdostaan, toiset
reki-kyydissä kulkevat vietiin, jos eivät olisi tahtoneetkaan.
Täällä hotellikomennossa oli kuollut köyhiä laumottain. Huono ravinto
ja vaillinainen sairashoito vei hengen, vaikka paljon silloiset ihmiset
olivat tottuneet kestämään. Lieneekö hotellissa edes lapsille selvää
leipää annettu. Täysikasvuisille ainakin oli sielläkin sekaleipää.
Hotelliin kuolleille ei sanota olleen varaa tehdä laudoista arkkua
ruumiin ympärille. Arkun asemesta käytettiin päreistä yhteen nidottuja
liisteitä, jotka pyöreäksi tupeksi käärittiin ruumiin ympärille. Näitä
ruumisliisteitä hotellissa rakenteli ne miespuoliset köyhät, jotka
vielä kynnelle kykenivät.
Samana talvena oli muutamia nuoria miehiä, jotka nälkäänsä
sammuttaakseen olivat varastaneet leipää. Nämä vietiin kunnan miehille
rangaistavaksi. Kunnanherrat sitoivat rikoksentekijän käsistä ja
jaloista pirtin rahiin ja löivät selkään niin paljon kuin halusivat.
Että tällainen rikoksellinen olisi saatettu laillisen tuomioistuimen
eteen, ei tullut kysymykseenkään. Olihan kotikuri tarpeeksi mutkaton ja
suora ilman rahallisia kustannuksia.
Sanotaan tapaukseksi kuolleen jonkun tielle heinätukko suuhun.
V. 1891 katsoi Ristijärven kunta syytä olevan ryhtyä hankkimaan
valtion lainaa syöntiviljan ostoa varten. Sellainen saatiin. Sen, joka
tahtoi tällaisen lainan ottaa, piti käydä Oulusta omalla hevosellaan
noutamassa. Sekaleipä tähän aikaan oli jo aivan harvinaista, mutta
lienee sitä muutamissa taloissa vielä koetettu.
Vuodet 1892—1893 olivat edellistä pahemmat. Jo hyvissä ajoin
suunniteltiin laina-anomuksia syöntiviljan ostoa varten, perustettiin
paikallinen hätäaputoimikunta j.n.e. Kaupanhoitaja Tuomas Härkönen sai
tuon epäkiitollisen esimiehen toimen.
Turvakoti lapsille oli järjestetty Tenämänmäkeen, toinen poikia
varten Pyhännän Eskolaan. Molempien turvakotien hoitajat oli
keskushätäaputoimikunta lähettänyt muualta.
Poikain turvakodissa Eskolassa opetettiin pojille käsityötaitoa,
Mäntyhaloista syrjäsyylleen kiskottiin hienoja päreitä, punottiin ne
säikeiksi ja kudottiin sellaisiksi ropposiksi. Käsilaukun nimeä nämä
parhaiten lienevät kantaneet. Silloin ja vieläpä jälkeenpäin on tätä
poikain oppipaikkaa nimitetty kopsakouluksi. Toiset nimittivät taas
vellikouluksi. Siellä nimittäin oli keitetty jauhovelliä, joka voilla
maustettiin. Sellaista ei ennen oltu nähty.
Muitakin toimenpiteitä nälänhädän poistumiseksi oli järjestetty.
Miehet saivat tehdä käsitöitä, valmistella puukaluja ja eukot kehrätä
hamppuja. Samoin oli monella eri suolla kanavan-kaivua. Likosuo ja
Kariniemensuo kirkonkylässä, Seipisuo, Säkkilänsuo ja Leinolansuo
Jokikylässä saivat tällöin viemäriojan. Yksinpä viemäriojaa
kaivattamaan oli keskushätäaputoimikunta lähettänyt miehiä, jotka
kuitenkaan ojankaivuun nähden eivät olleet paikkakunnan miehiä
viisaammat.
Ojankaivusta ja käsitöistä maksettiin palkka jauhoina. Jauhoja oli
kolmea lajia, nim. ruis-, maisi- ja lisei-jauhoja. Nämä lisei- ja
maisi-jauhot olivat tarkotetut leipään olen ja petäjänkuoren asemesta.
Tämän kirjoittaja oli itse ojaa jauhopalkalla kaivamassa Likosuolla,
Säkkilän-suulla ja Leinolansuolla. Noin 2:50 p. arvosta annettiin
työpäiviin osalle jauhoja. Huonommat kaivajat saivat vähemmän.
He pyytelivät rotevampia hiljentämään vauhtia, sillä he tiesivät
seurauksen, mutta omanvoiton pyyntö tästä huolimatta pääsi määrääjäksi.
Työhön kykenemättömät köyhät saivat lahjaksi vanhoja vaatteita ja
jauhoja. Näiden jakaminen tuotti kuitenkin vaikeuksin ja harmia.
Jokainen lahjansaaja luuli toisen saaneen enemmän ja parempia.
Moitteet, viha ja kiukku kohdistuivat pääasiassa esimieheen Tuomas
Härköseen. Moni eukko oli Härkösen edessä purkanut kiukkunsa pohjaa
myöten, jolloin sanoja ei valittu. Tällaisissa tapauksissa nimittivät
kiukuttelijat Härköstä mieluimmin Verkko-Tuomaaksi, tarkoituksella
saada edes näin kostaa. Tuomas Härkönen näet oli nuorempana paljon
verkonkudonta-töissä ja silloin kyllä sanottiin kaikella kunnialla
Verkko-Tuomaaksi.
Kymmenen vuotta myöhemmin, siis 1902—1903, uusiutuu sama näytelmä,
sillä nytkin ovat tulleet katovuodet. Hätäaputoimikunnan puheenjohtajan
ja jauhojen jakajan epäkiitollinen tehtävä annetaan tällöin
kunnallislautakunnan esimies Antti Oikariselle Putkolasta.
Nyt ei kaiveta kanavia suolle, mutta miehet saavat kotonaan tehdä
puuesineitä ja naiset kehräävät taaskin lankoja. Palkka maksettiin
jauhoina. Hätääntyneemmät perheet saavat jauhoja sekä vaatteita
ilmaiseksi. Näin saadut käsityöt myydään myöhemmin huutokaupalla ja
tappio tilitetään keskushätäaputoimikunnalle eroituksena.
Talvella 1903 järjestetään keskushätäaputoimikunnan toimesta
Ristijärven kirkonkylän Aholaan turvakoti köyhiä lapsia varten.
Turvakodin hoitajaksi tuli Helsingistä kaksi neitiä, Hilma Juntunen
ja Hilja Pekurinen. Edellinen piti huolen lasten vaatetuksesta ja
ravinnosta ja jälkimäinen opetuksesta. Ylimäinen pirtti Aholassa oli
ruokailupaikkana ja alempi asuntona. Kolmaskin neiti liittyi tähän
laupeuden työhön. Hänen nimensä oli Vegelius ja piti hän huolen
sairasten hoidosta. Sikäli kun neiti Vegeliusta tultiin tuntemaan,
käytiin häneltä kysymässä neuvoa ja lääkkeitä sairaustapauksissa.
Niinpä ei kuolevaisuus tänä vuonna ollut tavallista suurempi.
Monet köyhät, jotka näiden laupeuden-sisarten kanssa olivat
tekemisissä, kunnioittivat vilpittömin mielin heitä. Mutta oli taas
niitäkin, jotka avunsaantiinsa tyytymättöminä parjasivat ja vasten
naamaakin olivat käyneet rähisemässä. Tämä piirre muuten johtuu
yksinkertaisesti ihmisten tökeryydestä, juuri siitä, kun ei osaa
ansioita arvostella ja vieläpä siksi, että ei tahdota pitää huolta
naapurin menestyksestä.
Neiti Vegelius oli Ristijärvellä vaan yhden talven. Neidit Juntunen
ja Pekuri taas kaksi talvea ja kesän. Kesän ja jälkimäisen talven
työ heillä oli Martta-yhdistyksen toimesta. Kesällä he opettivat
kyökkikasveja kasvattamaan, marjoista sekä sienistä ruokaa
valmistamaan. Olipa syksyllä juurikasvinäyttely, jossa Kokkolan Jussin
suuri turnes näytteli pääosaa ja palkittiin 10 markan palkinnolla.
Pienin palkinto oli 3 mkaa. Tämä oli laatuaan ensimäinen toimenpide
Ristijärvellä juurikasviviljelyksen harrastuksen hyväksi.
Keskushätäaputoimikunnan toimesta keväällä 1903 tuli Ristijärvelle
agronoomi Aksel Hahl (Hanola) sekä kuokkia, lapioita, suokirveitä
ja ruisjauhoja. Agronoomi Hahl ensin kierteli kunnan kaikki kylät
ympäri, neuvotellen torpparien ja koturieläjien kanssa alkuunpantavasta
suoviljelyksestä. Yhdelläkään näistä tähän asti ei vielä ollut yhtään
metriä kaivettu suolle ojaa, eikä liene ollut aikomuskaan. Agronoomi
Hanolan taikasana suoviljelyksen ojentamiseksi oli ruisjauhot. Niinpä
Marttayhdistyksen neidit Juntunen ja Pekuri kutsuvatkin Hanolaa
Jauho-sedäksi.
Viljelysyrittäjä sai ensin osoituksen, mihin kohtaan on paras ruveta
viljelemään. Tämän jälkeen sai mennä Kariniemestä noutamaan jauhoja.
Jauhojen hinta merkittiin velkakirjaan, jossa oli määräys, että toinen
puoli lainasummasta kuolee, jos uutterasti tekee työtä suolla. Ja
tästä puolesta kuolee vielä puoli, jos niskoittelematta suostuu sen
muutamien vuosien kuluttua maksamaan. Siis varsin edullisia lainoja.
Nimikin oli näillä palkkiolainat. Kuukauden perästä oli aina tehtyjen
töiden tarkastus ja uusien lainaerien anto. Moni mökkiläinen olisi
toivonut lainain annon kestävän useampia vuosia, mutta se loppui jo
samana syksynä. Tämän kirjoittaja oli mukana tässäkin lainaushommassa
ja kaivoi ensimäiset ojat suolle.
Kun näitä lainoja alettiin periä takaisin, oli monta sellaista, joilta
ei voinut köyhyyden tähden ollenkaan periä. Toiset taas, joilla olisi
ollut varoja, niskoittelivat sillä syyllä, että varat olivat lahjaksi
saatuja hätäapuvaroja. Tunnustettuun velkakirjaan nähden tämä selitys
ei lain edessä olisi ollut tyydyttävä. Silläpä kunnallislautakunta
arvioi keneltä lainat, vaikeuksia saattamatta velalliselle, voisi
periä. Nämä maksoivat sitten ja keskushätäaputoimikunta oli saanut
pienen prosentin takaisin siitä, mitä oli Ristijärven kunnan osalle
uhrannut.
Se suunta, mitä palkkiolainahommalla tarkoitettiin, oli kylläkin
oikeaan osattu. Tämän toimenpiteen kautta päästiin suoviljelysmakuun.
tultiin näkemään, että oikea niitty saadaan notkelmiin ja märille
maille ojittamalla ja kuokkimalla ja myöskin se, että tänne tehty työ
kannattaa ja on aivan elinehto.
Omavaraiset tilalliset ovat pienten esimerkeistä ottaneet oppia ja
alkaneet kokeilla suoviljelystä. Tähänkin nähden palkkiolainoilla on
ollut kauvas kantava merkitys.