Naimisiin menijäin tapa oli ennen pitää aikeitaan näistä asioista ensin
salassa. Sivulliset eivät saaneet tästä tietää ennenkuin se kirkon
pöntöstä sanottiin. Toiset taas pitivät salassa siksi kunnes ratulat
oli juotu.
Rakastavaisten ei ollut tapana seurustella päivällä. Kirkkopaikoissa
yhdessä käveleminen muulloin paitsi Perttulin lauvantai-iltana
pidettiin häpeänä. Sitävastoin yöseurustelun puolella oli yleinen
mielipide. Se kuului asiaan. Kun sanaa ei saanut vaihtaa päivällä, niin
se tehtiin yöllä. Sananlaskun: "Valkeus nauraa pimeyden töille" ei
luultu sopivan tähän asian tilaan.
Sormus on kihlakapistuksiin aina kuulunut, mutta ennen vanhaan ei sen
aina tarvinnut olla kultaa. Hopeasormus kulki myös muodissa, kun se
oli kultasormusta halvempi. Köyhäin täytyi usein vihille lähtiessä
emänniltä lainata kultasormus, kun puhuttiin, että hopeaisella ei
pappi vihkisi. Samalla puhuttiin, että vaskisella ja hätätilassa
vitsapantasormuksella kyllä vihkisi. Myöhemmin ostivat talonpojat
morsiamelleen kaksikin kultasormusta ja silkkihuivin. Että kolme
kultasormusta joku uskalsi ostaa ja sen lisäksi taskukellon, se
oli ennen kuulumatonta tuhlausta. Mutta sulhasen sormi se aina on
jäänyt tyhjäksi. Ei rikkaankaan morsiamen mieleen ole juolahtanut
antaa vastakihloja sulhaselle. Se kun ei ole ollut tapana. Joku
kyllä joskus on tiennyt puhua, että niin herrat tekevät, vaan se on
heidän omaa hupsuuttaan. Moni köyhä on mennyt ennen naimisiin, että
ei minkäänlaista sormusta ole ostettu. Vihkireissulla vaan ollut
lainasormus sormessa, sen jälkeen ei mitään. Toiset köyhät taas ovat
vihkisormuksensa tarpeentullen vaihtaneet ruokatavaroihin ja syöneet
suuhunsa.
Ratuloita ja häitä pitivät ennen vanhaan niin rikkaat kuin köyhät.
Rikkailla ne olivat suuremmat ja köyhillä pienemmät. Molemmilla oli
päätarkoituksena, että tämä keino tuottaisi voittoa. Siksipä viinaa
täytyi olla paljon, jotta päihtyneiden lahjoitukset olisivat suurempia
ja voitto sitä paremmin taattu. Lahjoitukset, olipa ne rahaa tai
tavaraa, kuuluutettiin julkisesti kaikkein kuullen, levennellen ja
kehuen. Ilmoittajain piti nousta peräpenkille seisomaan ja sieltä puhua
kauniisti kuinka se mies tai nainen antoi tai lupasi antaa niin ja niin
paljon, vaikka ennenkin jo on antanut, eikä liioin ollut viimeinen
kerta. Ja tämä keino ajoi toisia antamaan, jotta heidänkin nimensä
mainittaisiin auliina lahjoittajana ja samalla kuulisi sivullisen
suusta muutkin hyvät työnsä. Sittenkun alettiin puhua tällaisten
häitten laittomuudesta, jäi kuulutuskeino pois ja rahaa annettiin
noin salavihkaa miten kukin halusi. Useinkin vaan morsianta lattialla
pyöritellen. Mutta kun tällaiset annokset olivat vaan viisipennisiä,
niin kemut ovat tuottaneet vaan tappiota. Niinpä ne ovat vähenemistään
vähenneet ja moni on viime aikoina uskaltanut käydä vihillä ilman
mitään juominkia.
Tanssit oli ennen vanhaan pidoissa välttämättömät Pelimanni ja kaksikin
piti soitosta huolen. Valitettavasti ei tanssitaito hetikään ollut
yleistä, mutta kun muutamiakaan oli, niin ne pitivät siitä puolesta
huolen. Toiset katsoivat, miten se menee. Vanhoista ihmisistäkään ei
pidoissa soittaminen ja tanssi ollut vastenmielistä, syystä, että se
on vanha hyvä tapa. Joskus nähtiin vanhustenkin joukossa köppelehtävän
sikäli kuin se nuorempana on ollut mieluista.
Ratulain pidon jälkeen alkoi tavallisesti morsiamen keruu-aika.
Sitä ennen oli morsiamen mentävä sulhasen kotiin tutustelemaan.
Anoppimuorikin sai nyt nähdä, onko tuleva miniä työihminen,
hyväluonteinen j.n.e. Tätä viikkoa aina nimitettiin morsiamen
katsantoviikoksi. Toiset sitä pilaa puhuen ovat sanoneet housuviikoksi.
Morsiamen keruu oli ennen vanhaan välttämätön molemmille, sekä
rikkaille että köyhille. Rikkaat sittenkin saivat enemmän kokoon,
kun heillä oli sukulaispiiri varakasta väkeä. Keräävälle morsiamelle
annettiin mitä mikin halusi. Italiana oli 50 penniä tavallisin taksa.
Tavarana oli villat pääasiassa annettavia. Köyhemmät saivat sekä
villoja että hamppuja. Näinpä morsimelle kyliä kierrellessä syntyi
suuri lakanaan kääritty nyyty selkään. Nyytyn suuruus antoi kerääjälle
kunniaa. Oma seurakunta kierrettiin tarkoin ja vähän ulkopuolellakin.
— Morsiamelta oli mukana kaasomuori, useinkin köyhä leski, jolla oli
nyyty myös mukana, johon hyvät emännät pisti villakorin ja muuta
apua. Kaasomuorin oli talossa puhuttava kaikkea, selitettävä kenen
on morsian, jos sitä kysyttiin, ja mentävä edellä syömään toiseen
huoneeseen emännän kehoitettua. Morsian vaan äänettömänä neuloi
sukkaa. Ahkerat morsiamet neuloivat tietä kävellessäänkin. Kaasomuori
samoin. Ero vaan oli siinä, että morsian neuloi pumpuli- ja kaasomuori
villakangasta.
Monta viikkoa tarvitsi morsian valmistuakseen miehelään. Oli kudottava
ja neulottava paljon vaatteita. Sulhaselle oli tehtävä keruuvilloista
uusi puku, anoppimuorille samoin. Uusia paitoja piti olla paljon, kun
niistä piti antaa kappale kullekin anopin perheen jäsenelle, vieläpä
puhemiehelle muorineen. Samoin vanttuut ja sukat meni niille kaikille,
jotka tavalla tahi toisella olivat "solmua" olleet yhteen päin
puristamassa.
Leskien naimisiin meno tapahtuu useinkin ilman varsinaisia valmistuksia.
Lienee ehkä paikallaan liittää tähän muutamia tositapauksia
paikkakunnalta, joista näkyy miten yksinkertaisella tavalla vanhat
miehet esi-isämme osasivat valita kumppaninsa.
Jokikylässä itsellinen Eeli Karppinen rupesi rakentamaan
Junkkosenkosken rannalle omaa taloa, vaikka ei vielä ollut emäntää.
Kun hänellä talo oli jo asuttavassa kunnossa, lähetti hän kylälle
tietoja, että jos sattuisi olemaan joutilasta ihmistä, niin se saisi
tulla emännäksi. Sattui sitten niin että Hyrynsalmen Kytöperältä oli
kolme tyttöä Jokikylän kautta matkalla johonkin työpaikan etsiskelyyn.
Tyttöjä neuvottiin silloin Junkkoselle että Eeli saisi niistä yhden
valita itselleen. Tytöt menivät ja ilmoittivat asiansa. Silloin
pyöristyivät Eelin silmät ja täytyi katsoa tyttöjä suoraan silmiin,
päästäkseen selville, mikä noista paras olisi. Sitten hän viittaa yhtä
kädellään sanoen: "Tämä saapi jäädä." Tyttö jäi ja siitä tuli sitten
Eelille emäntä. Mutta ne toiset olivat pois mennessään jupisseet että:
"Mies oli ottavinaan joukosta paraan, vain kaikkein huonoimman se sai."
Saukon Juho Karppista oli kerran luultu, että siitä on tullut vanha
poika. Niin hän lienee ensin itsekin uskonut, mutta se usko oli
horjuvainen. Se oli ollut syksyllä nuotanvetoaikana kun kalakontti
selässä oli Putkoselta palattu kotiin. Nuotalla oli ollut paitsi vanhaa
poikaa Juhoa myöskin talon piikatyttö Hyrynsalmen Kinnusten sukua. Kun
tämä piikatyttö sitten päivän töistä väsyneenä kalakontin kanssa astuu
Juhon jälessä, kääntyy Juho pellonveräjällä päin tyttöä ja sanoo: "Minä
olen meinannut ottaa sinut eukokseni." Tyttö hämmästyneenä lysähtää
säikähdyksestä maahan, mutta kun Juho vakuuttaa vilpittömyytensä asian
suhteen, jatkavat he matkaa ja huomen aamulla ovat menossa kirkolle
ottamaan kuulutuskirjaa. Juho oli papillekin ihmetellyt moista
höperyyttään, mutta pappi oli Juholle vakuuttanut, että joskin tämä jo
on vanhapoika, niin ei vielä ole liian myöhäistä. Kahden viikon perästä
tämän jälkeen arvelee Juho sunnuntaiaamuna: "Minä sitä lähden kirkolle,
lieneekö sinne kellään muulla asiaa." Tästä piti morsiamen hoksata että
Juho aikoo nyt mennä vihille ja on lähdettävä mukaan. Siis sulhasella
ei morsiamen kanssa ollut mitään kahdenkeskisiä neuvotteluja, olivat
ennen vihkimistä toisilleen kylmiä ja vieraita, jotta vihkimisen
jälkeen olisi sitä lämpöisempi.
Pihlajavaaran Kukkarovaaralla asui kerran kaksi Karppis-veljestä,
joista Anttia sanottiin Puheliaaksi Antiksi. Antti kyllä ei liioin
milloinkaan puhunut liikoja ja se mitä sanoi, oli pidettävä totena.
Antista kerrotaan, että kun hän ensin oli miettinyt kenen ottaisi
ikuiseksi, meni sormustuohisensa kanssa sille penkille istumaan,
jossa mieleisensä kehräsi, ja pitkin penkkiä työnti kihlatuohisensa
kehrääjän viereen. Sitten jäi äänettömänä istumaan. Kehrääjä ehkä
arvasi mitä Antti tuohisineen meinaa, mutta työntipähän vain Anttiin
päin takaisin. Antti mitään virkkamatta siirsi taas tuohisen kehrääjän
viereen, ja sitten kehrääjä taas takaisin. Silloin Antti ei enää malta
olla virkkamatta. Hän ikäänkuin kiivastuneena työntää tuohisensa vielä
kerran kehrääjän viereen kysyen: "Eikö luota?" Ottanut kaiketi kehrääjä
lopultakin oli tarjotun tuohisen, kun myöhemmin tavataan heidät
pappilassa vihillä. — Heti kihlauksen jälkeen olivat veljekset yhdessä
olleet metsässä kirvestöissä, jossa Antti oli entistä riuskeminin
kirvestä heiluttanut ja sanonut veljelleenkin: "Lipsutetaanhan nyt
velimies, sillä nyt ei ollakaan kamman teossa." Veli näet oli kamman
tekijä.
Silloin kun Antti meni vihille, oli pappina joku väliajan saarnaaja.
Kun pappi kysyi Antilta, otatko tämän aviovaimoksesi, ei Antti
virkkanut mitään, naurusuin seisoi vaan ja kieli huulien välistä näkyä
lipatti. Kun Antti ei papin toiseen eikä kolmanteenkaan kysymykseen
vastannut, pisti pappi kirjansa kiini, arvellen että se hänestä
nähden saapi olla semmoisenaan. Silloin puhemies ja morsian häpeästä
punastuivat ja pelkäsivät että ei nyt tainnut tulla tolkkua. Vielä
kerran kysyy pappi Antilta, jolloin kuuluu myöntävä "niin". Ja siitä
pappi sitten taivutteli lauseita ja sovitteli vihkimäkaavaan, joten
ikuinen solmu tuli.
Vanha seppä Esko Härkönen Sepän talon Härkösten sukua Hiisijärveltä
kun leskimiehenä ollessaan kuuli että Katerman Immolassa olisi vihanta
leski, komia ja muutoinkin tykättävä ihminen, lähti aivan asian aikain
katsomaan. Vanha seppä toivoi kuitenkin että hän, ennenkuin leski tiesi
hänestä mitään, saisi noin salaisesti päälle silmillään vilkaista,
jotta miltä tuo ihminen arkieleessä ja aivan kesyttämättömänä näyttää.
Hän meni Immolaan talonväen nukkuessa yöllä ja köllistyi pirtin
penkille maata. Leski näet aamulla tuli toisista huoneista pirttiin,
eikä tiennyt, että siellä on katsomamies. Tuskinpa vanha seppä uskalti
tänä yönä ottaa sikiunta, kun odotti kohta näkevänsä sen komian lesken
jota toivoi vaimoksensa. Aamulla avautuu ovi ja eräs nainen tulee
sisään. Odottavan silmät pyöristyvät, mutta päätöskin on heti valmis:
"Jos vaan tämä on se puhuttu leski, niin ei tule kauppoja." Ovi avautuu
toisen kerran ja keski-iän nainen istuu sisään. Vieras katsoo tätäkin
ja päättää mielessään näin: "Jos vaan tämä on nyt se puhuttu leski,
niin se on otettava." Hän otti ja sai myös. Kuulutuksille panemiselle
ja vihille menemiselle eivät lesket kuitenkaan pitäneet kiirettä.
Kokonaista neljä vuotta asuivat yhdessä kuten aviopuolisot ainakin,
ennenkuin tekivät sen lailliseksi pappilassa. Tämä monen mielestä meni
jo liian joutavaksi ja sanoivat itselleenkin miten synnillistä on olla
noin mustilaisten lailla. Immos-leski oli tähän vastannut: "Jumala
ei meille tästä lue syntiä, sillä hän itse on jo liittomme taivaassa
vahvistanut, joten pappilassa käynti on vaan tavan vuoksi."
Nämä lesket yhteen mentyään elivät monta vuosikymmentä,
vanhuusvuosinaan köyhänä ja kerjäten.