Herännäisyyttä on kyllä ollut Ristijärvelläkin, joskaan ei ehkä
suuremmassa määrässä. Onhan kaikkina aikoina tavattu yksityisiä
henkilöitä, jotka sydämen surulla ovat katuneet syntinsä ja saaneet
tunnonrauhan.
Ei ole minulla tietoa, että Ristijärvellä olisi ollut kansan
henkilöitä, joilla herännäisyystyössä olisi ollut merkittävämpi
aseina. Puhutaan tosin eräästä Antti Mikkosesta, kirkonkylän Mikkolan
Mikkossukua, että häntä pidettiin sikäli johtavana henkilönä,
että haastettiin käräjille ja tuomittiin sakkoihin. Mikkonen näet
puhui uusilla, tuntemattomilla kielillä uskonveljien kanssa. Tätä
herännäisyys-suuntaa nimitettiin villiläisyydeksi.
Kun Mikkonen tuli tuomituksi, lähti hän kerjäten Pietariin pyytämään
Keisarilta armoa. Paluumatkalla Helsingissä joutui "kerettiläisten"
seuraan ja tämän suunnan tunnustajana palasi Ristijärvelle, viipyen
tällä matkalla neljä vuotta. Myöhemmin Antti Mikkoselle annettiin
kiertokoulun opettajan toimi.
Sanotaanpa kerettiläissuunnan pääjohtajan Paavo Ruotsalaisen ainakin
pari kertaa käyneen Ristijärvellä. Siihen aikaan oli pappina
Ristijärvellä ollut joku Pfaler. Tästä papista kerrotaan, että hän
oli mainio saarnamies. Oli sopinut hyvästi Ruotsalaisen kanssa uskon
suunnasta.
Kun Pfaler oli sitten Ruotsalaisen käynnin välillä mennyt naimisiin,
oli Ruotsalainen Pfalerin aviosiippaa hyvin karsain silmin katsonut
ja sanonutkin: "Helvetistäkö sinä tuon akan-letukan olot kaivanut?"
Näyttää siltä, että Paavo Ruotsalainen, ollen itse perheetön, olisi
ystävästään Pfalerista toivonut samaa.
Tämän jälkeen monet vanhoista miehistä ja naisista kantoivat
"kerettipukua" merkkinä siitä, että hyväksyvät tämän
herännäisyys-suunnan.
Karhulan ja Saukkovaaran Keräset yleisemmin kantoivat tätä pukua,
samoin Kemppaisten suku Jokikylässä. Jokikylässä oli miehiä ja naisia,
jotka pukeutuivat yhtäläiseen "kerettipukuun", mutta jo edellämainitut
erinomattain. Tämä "kerettipukimeella" herännäisyyskantansa
määritteleminen on tietysti kasvattanut tavallaan tekohurskautta.
Todellisia heränneitä on näiden joukossa nähtävästi ollut vain muutamia.
Myöhemmin nämä körttiröijyt hävisivät pois käytännöstä. Kivikylän
Helkiö Mäkäräisellä nähtiin kaikkein viimeisimpänä tällainen. Hän oli
ujostelematon ja rohkea ukko. Pisteli kättä kaikille vastaantulijoille
ja puhui sekaisin maallista ja hengellistä. Oli uuttera kirkossakävijä,
samoin pappilassa. Hänestä oli yhtä lysti istua pappilan keittiön
puolella rouvan pakinoilla, kuin kansliassa papin seurassa. Kun Helkiö
tarinoiden istui, oli hänellä toinen jalka toisen varassa, jota siinä
ahkerasti heippuutti. Kesällä oli Helkiöllä kirkkohousuina sinivärissä
pistetyt hurstihousut.
Kuten toisessa kirjoituksessa on sanottu, oli rovasti Lönnrot
"kerettiläissuunnan" tunnustaja. Ja kun hän oli hyvä puhuja
saarnastuolista, ei hänen aikanaan yksikään saanut kutsumusta nousta
uskonasioista julkisesti tunnustamaan, vaikkakin herännäisyys teki
salaista työtään, toisinaan ikäänkuin piiloutuen pinnan alle.
Kaikkina aikoina sanotaan olleen henkilöitä, joissa on tapahtunut
todellinen mielenmuutos. Toiset näistä ovat pysyneet kiinni alkamassaan
uskonelämässä, toiset taas väsyneet.
Kalle Rautiainen, sanottiin Pöllö-Kalleksi, Kuhmoniemen Vieksiltä,
kävi usein Lönnrotin puheilla. Kalle puhui uskonasioista yötaloissaan
kun sai ruokaa. Pappilan pirtissäkin puhui joskus kirkkovieraille.
Kallen puhe näin suuressa joukossa herätti useinkin vain naurua. Kalle
Rautiaista siis pidettiin itselaisenaan, kuten liikanimityskin jo
osoitti. Erinomaista kiihkoa uskonasioissa hänellä oli, koskapa oli
kerran kerjäten kulkenut Helsinkiin pyytämään senaatilta saarnalupaa.
Tietysti Kalle saarnasi yötaloissaan jo mennessäänkin. Eivätpä häntä
edes kruununpalvelijat pitäneet vaarallisena.
Kun Kalle Rautiainen sitten Helsinki-matkaltaan palasi, kysäisi
rovasti Lönnrot häneltä, miltä Helsingin kaupunki noin päältäpäin
Kallesta näytti. Tähän vastasi Kalle Rautiainen: "No, kyllähän tuo
oli jonkunlainen, vain kalasaunahan se toki vielä on siihen uuteen
Jerusalemiin verraten." Tästä näkyy, miten pienen arvon Kalle
Rautiainen antoi maalliselle loistolle ja että tämän ohella pani suuren
arvon tulevan, mutta vielä näkymättömän elämän loistavuudelle.
Että vaatetuksen mahtiin kovasti uskottiin, näkyy siitäkin, että
Jokikylässä oli vanhain ja nuorten välillä ollut monta riitaa. Pojat
eivät enää olisi tyytyneet samallaiseen körttiröijyyn kuin isällä oli,
ja isä olisi välttämättä tahtonut teettää pojalleen samaa mallia kuin
itselläänkin oli. Seipelässä kerrotaan olleen tällaista riitaa. —
Leinolan ukkeli taas ei ollut sietänyt, että pojallaan olisi natisevat
anturakengät. Poika tällaiset oli ostanut, mutta niitä täytyi pitää
isältä piilossa. Lopulta lienee isä natukengät polttanut.