_Hlestakov_. No, pöllö, näetkö, kuinka minua kestitään?
(Alkaa kirjoittaa).
_Ossip_. Jumalan kiitos! Tiedättekö mitä, Ivan Aleksandrovitsch?
_Hlestakov_ (kirjoittaen). No mitä nyt?
_Ossip_. Parasta jo lienee pötkiä tiehensä. Kyllä minusta jo on aika.
_Hlestakov_ (Kirjoittaen). Mitä loruja? Miksi niin?
_Ossip_. Niin vaan! Jääkööt Herran haltuun! Hummasimme jo kaksi päivää,
-- eiköhän se jo riitä? Miksikä täällä enään virumme? Sylkekää
kaikelle! Aika ei ole aina sama. Saattaa joku toinenkin tulla ja
silloin, Jumala meitä varjelkoon! Täällä on kelpo hevosia -- lähdetään
täältä pois!
_Hlestakov_ (Kirjoittaen), Ei, ei, tahdon täällä vielä vähäsen
elamoida. Huomenna lähden!
_Ossip_. Huomenna! Herran tähden lähtekäämme, Ivan Aleksandrovitsch!
Vaikka teitä pidetäänkin suuressa kunniassa, olisi kuitenkin parasta
lähteä. Huomaattehan itsekin, että teitä luullaan aivan toiseksi, kuin
olette -- ja isä-ukkonne närkästyy teihin, jos suotta kauaa viivytte...
Ja niin mainion hyvin, kuin nyt päästäisiin, ja niin mainiot
kyytihevoset, kuin nyt saisimme.
_Hlestakov_ (kirjoittaen). No, niin! mutta ensiksikin vie tämä kirje
postiin -- sitten saat mielesi mukaan heti hankkia hevoset ja vaunut.
Mutta pidä silmällä, että saamme oikein hyvät hevoset. Sano ajureille,
että juomarahoja annetaan ruplittain ja että ajaisivat, kuin lennossa,
ja laulaisivat lauluja! (Kirjoittaa kirjoittamistaan). Trapitschkin
kuolee varmaan naurusta.
_Ossip_. Minä, herra, lähetän jonkun tämän talon väestä toimittamaan
tämän asian ja itse panen kapineemme kokoon, ett'ei aikaa meiltä menisi
hukkaan.
_Hlestakov_. Noh, tee vaan niin: mutta toimita minulle ensin kynttilä!
_Ossip_ (Astuu ulos ja puhun näyttämiin takana). Kuulepas, veli kulta!
Viepäs tämä kirje postiin ja sano postimestarille, että hän lähettää
sen ilman maksua. Ja sano hänelle vielä, että hänen pitää oitis
toimittaa herralleni kolme parasta kuriirihevosta! Ja lisää, että maksu
ei tule kysymykseenkään -- kaikki käypi valtion kustannuksella. Ja
laita niin, että kaikki ripeästi toimitetaan, ett'ei isäntä suuttuisi.
Mutta maltapas, kirje ei vielä ole valmis.
_Hlestakov_ (yhä kirjoittaen). Arvelen juuri, missä hän nyt mahtanee
asua -- Posti -- vai Hernekadun varrella? Hän myöskin mielellään
muuttelee asuntopaikkaa, hyyryänsä maksamatta, Noh, minä kirjoitan
vanhaan asuntoonsa Postikadun varrelle.
(Kääntää kirjeensä kokoon. Ossip tuo kynttilän ja Hlestakov
sulkee kirjoen sinetillä).
_Derschimordan ääni_ (näyttämön takaa). Kuulepas, vanha halliparta,
minne nyt tunget? Tänne ei ketään päästetä!
_Hlestakov_. (Antaa Ossipille kirjeensä). Noh niin, viepäs se nyt
postiin.
_Kauppamiesten äänet_ (näyttämön takaa). Noh, päästä nyt, veli kulta,
meidät sisään. Sinä et saa meitä estää, me tulemme asioissa.
_Derschimordan ääni_. Pois, pois! Hän ei ota vastaan! Hän makaa.
(Meteli yhä kasvaa),
_Hlestakov_. Mikä siellä nyt on, Ossip? Katsopas, mitä melua siellä
pidetään.
_Ossip_ (katsoo ikkunasta). Siellä on kauppamiehiä, jotka pyrkivät
sisään, mutta poliisipalvelija ajaa heitä pois. He huiskivat
papereilla. Näyttää siltä, kuin tahtoisivat teitä puhutella.
_Hlestakov_ (astuu ikkunan luo). Mitä tahdotte, hyvät ihmiset?
_Ääniä_. Lähestymme Teidän armoanne! Käske, korkea herra, ottamaan
vastaan anomuskirjamme!
_Hlestakov_. Päästä heidät... Tulkoot vaan! Ossip, käske heitä
tulemaan. (Ossip menee. Hlestakov ottaa ikkunasta anomuskirjat vastaan,
aukaisee yhden niistä ja lukee). Hänen kaikkein korkeimmalle
Ylhäisyydelleen, Raha-asiain johtajalle kauppias Abdulinilta. Lempo
tiesi, mitä tämä merkitsee... Omituinen virkanimipä minulle
annetaankin!
Kymmenes kohtaus.
Hlestakov. Kauppamiehet (tuoden suuren, korilla ympäröidyn
viinipullon ja sokurikekoja kulissa). [Sokurikeot kannetaan
nimittäin suuressa jauhomatossa (kulissa).]
_Hlestakov_. Mitä tahdotte, hyvät ihmiset?
_Kauppamiehet_. Mitä nöyrimmästi rukoilemme Teidän armoanne.
_Hlestakov_. Mitä siis pyydätte?
_Kauppamiehet_. Älkää jättäkö meitä kurjuuteemme, armollinen herra!
Meitä sorretaan aivan syyttömästi!
_Hlestakov_. Kuka teitä sortaa?
_Yksi kauppamiehistä_. Täkäläinen kaupungin päällikkö vaan! Sellaista
kaupungin päällikköä ei ikinä ole ollut olemassa, armias herra! Hän
saattaa meidät sanomattomaan kurjuuteen. Majoituksellaan on saattanut
meidät melkein hirteen. Hän ei menettele enää ihmisten lailla. Hän käy
partaan ja huutaa: "Sinä kalmukki!" Ja Herra Jumala, olemmehan me
koettaneet tehdä hänelle parastamme eikä meitä voi mistään syyttää...
Mitä siihen tulee, että hän tahtoo vaatteita armolliselle rouvalleen ja
tyttärelleen, -- siitä emme valita. Mutta siihen hän ei tyydy. Kaikki
on hänestä vähä. Hän tulee puotiin ja ottaa, mitä tahtoo. Jos hän näkee
verkapankon, niin sanoo hän heti: tuossapa on hienoa, kaunista
kangasta, kannapas se kotiini! Ja me viemme! Vaan pankossa onkin
viisikymmentä kyynärää.
_Hlestakov_. Kuinka, olisiko se mahdollista! Onko hän semmoinen rosvo?
_Kauppamiehet_. Sellaista kaupungin päällikköä ei ole miesmuistiin
nähty. Kun hänet kaukaa näemme, piilotamme, mitä suinkin ennätämme.
Puhumatta siitä, että hän ottaisi jotakin hienompaa, vaan hänelle
kelpaa kaikki roskakin. Vanhoja viskunoita, jotka jo seitsemän vuotta
ovat olleet nelikossa ja jommoisia ei puotipoikanikaan söisi, tuppaa
hän taskunsa täyteen. Hänen nimipäivänään -- joka on Pyhän Antoniuksen
päivänä -- täytyy, kuin täytyykin, hänelle tuoda mitä milloinkin,
vieläpä sellaistakin, jota hän ei laisinkaan tarvitse. Ja sitten hän
väittää myös Onufriuksenkin päivän olevan nimipäivänsä. Mitäs tehdä? Me
kannamme Onufriuksellekin...
_Hlestakov_. Sehän on ilmeinen ryöväri!
_Eräs kauppias_. Aivan niin, Jumala nähköön! Semmoinen juuri on asian
laita. Ja koetapas vaan tehdä vähäkään vastarintaa, -- kohta paikalla
hän majottaa koko rykmentin taloosi. Jos mieli tekee valittaa, niin
sieppaa hän oven kiinni kesken puhetta. "En pane sinua kidutuspenkille
enkä ruoski sinua", sanoo hän, "sillä laki ei sitä salli; mutta, ukko
parka, kyllä sinä minulla vielä sillejä syöt."
_Hlestakov_. Mikä roisto! Siitä pitäisi hänet Siperiaan lähettää!
_Eräs kauppamies_. Jos Teidän armonne hänet vaan toimittaisi täältä
pois -- vaikk'ei niinkään pitkälle -- niin kaikki olisivat sangen
tyytyväiset. Älä vähäisiä lahjojamme halveksi! Ota armollisesti vastaan
tämä viini ja nämä sokurike'ot!
_Hlestakov_. Älkää sitä luulkokaan; minä en koskaan ota vastaan
lahjoja. Mutta jos tahtoisitte lainata minulle kolmesataa ruplaa, niin
se olisi toinen asia.
_Kauppamiehet_ (ottavat rahoja esiin). Kas tässä on, isä hyvä, tässä
on! Mutta miksi vaan kolmesataa ruplaa. Ota nyt viisisataa, kunhan vaan
autat!
_Hlestakov_. Sama se... mutta lainaksi vaan...
_Kauppamiehet_ (Ojentaen rahat hopea-tarjottimella). Tehkää hyvin ja
ottakaa myöskin tarjotin!
_Hlestakov_. Noh, sama se, otetaan sekin!
_Kauppamiehet_ (Kumartaen.) Noh, ottakaa samalla sokuritkin.
_Hlestakov_. Ei, ei, minä en ota minkäänlaisia lahjoja.
_Ossip_. Vaan armollinen herra, miksi ette ota? Ottakaa vaan! Matkalla
kaikki kelpaa. Heittäkää tänne vaan keot ja kuli myös! Kaikki vaan
mukiin? Mikä se on? Nuora! No, anna nuorakin tänne. Matkalla nuoraa
kyllä tarvitaan. Vaunut tai jotakin muuta särkyy, ja silloin on hyvä
sitoa nuoralla.
_Kauppamiehet_. Olkaa meille armollinen, Teidän ylhäisyytenne! Ellette
te meitä auta, olemme kaikki huutavassa hukassa; silloin ei ole muuta
neuvoa kuin pistää nuora kaulaan.
_Hlestakov_. Voitte täydelleen luottaa minuun. Teen, mitä suinkin
mahdollista on.
(Kauppamiehet menevät.)
_Naisen ääni_ (Näyttämön takana). Sinä et uskalla pidättää minua!
Kantelen sinustakin! Koetapas vaan potkia!
_Hlestakov_. Kuka se on? (Käy ikkunaan.) Mitä asiata sinulla olisi,
muori rukka?
_Kaksi naisääntä_. Armoa, hyvä isä! Oikeutta, armollinen herra! Kuulkaa
armosta meitä!
_Hlestakov_ (ikkunasta). Päästä hänet sisään.
Yhdestoista kohtaus.
Hlestakov. Sepän vaimo. Alaupseerin leski.
_Sepän vaimo_ (Lankee polvilleen). Armahtakaa!
_Alaupseerin leski_ (Lankee polvilleen). Armahtakaa!
_Hlestakov_. Keitä te olette?
_Leski_. Minä olen alaupseeri Ivanovin leski.
_Vaimo_. Minä olen kaupungissa asuvan sepän vaimo Ferronja Petrovna
Poschlepkina.
_Hlestakov_. Malta, puhukoon nyt yksi kerrassaan! Mitä sinä tahdot?
_Vaimo_. Armoa! Polvillani rukoilen turvaa kaupungin päällikköä
vastaan. Suokoon Jumala sille riiviölle, mitä maailmassa on pahaa --
surma syököön sen roiston ja hänen lapsensa, setänsä, tätinsä ja koko
hänen sukunsa!
_Hlestakov_. No, mitä pahaa hän sitten on tehnyt?
_Vaimo_. Hän käski pistää mieheni vasten vuoroa sotaväkeen! -- Voi mikä
roisto! Ja paitsi sitä, se on laitonta, sillä mieheni on nainut mies.
_Hlestakov_. Mutta kuinka uskalsi hän niin tehdä?
_Vaimo_. Mutta sen se riiviö teki, kuin tekikin! Rangaiskoon hyvä
Jumala häntä sekä tässä että tulevassa maailmassa! Ja jos hänellä on
täti, niin valukoon koko maailman kurjuus senkin päälle. Ja jos hänen
kelmi isänsä vielä on elossa, niin soisin senkin riivatun pakahtuvan
tahi tukehtuvan! Vuoro oli oikeastansa räätälin pojan, joka sitä paitsi
on suuri juoppokin; mutta hänen vanhempansa antoivat kaupungin
päällikölle kalliin lahjan, ja silloin tämä loikin silmänsä
kauppiaan-rouvan Pantelejevan poikaan, ja silloin Pantelejeva
lähettämään rouvalle kolme pankkoa palttinaa -- ja sitten kävi hän
minun kimppuuni. -- "Mitä sinä miehellä teet?" sanoi hän. "Ei hän enää
mihinkään kelpaa", sanoi hän. Kyllin itse tiedän -- kelpaako vai ei. Se
on oma asiani. Roisto! "Hän on varas", lausui hän. "Ellei hän nyt
olekaan varastanut, niin sama se; hän epäilemättä ajan pitkään
varastaa, sitten hän ensi vuonna kuitenkin otetaan nostoväkeen." -- Ja
miten minä tulen ilman miestä toimeen. Semmoinen heittiö! Toivon, että
koko hänen sukunsa hukkuisi ja, jos hänellä on anoppi elossa, niin
toivotan, että anoppikin...
_Hlestakov_. Hyvä, hyvä! (saattaa ulos sepän leskeä, toiselle.) Mitä
sinä tahdot?
_Vaimo_ (mennessään.) Älkää minua vaivaista unhoittako, laupias isä!
Olkaa armollinen!
_Leski_. Minä tulen, hyvä isä, valittamaan kaupungin päällikön tekoja.
_Hlestakov_. No, mitä hän on sinulle tehnyt? Mutta lyhyesti!
_Leski_. Hän on, hyvä isä, minua pieksättänyt!
_Hlestakov_. Pieksättänyt; no kuinka?
_Leski_. Vallan erehdyksestä, isä kulta. Täkäläiset akat torilla
joutuivat tappeluun. Poliisi ei ennättänyt ottaa heitä kiinni, vaan sen
sijaan otti minut kiinni ja pieksi minua niin pahanpäiväisesti, ett'en
kahteen päivään kärsinyt istua.
_Hlestakov_. No, mitä sille nyt enää voi?
_Leski_. Niin, eihän sille nyt enää mitään voi; mutta erehdyksestään
vetäköön hän sakkoa. Miksi minä kadottaisin onneni? Juuri par'aikaa
olisi minulle rahat hyvin tarpeen.
_Hlestakov_. Hyvä, hyvä. Menkää vaan; kyllä asiasta pidän huolta.
(Leski menee; ikkunasta ojennetaan anomuskirjoja.) Noh, vieläkö sitä
kestää? (Astuu ikkunan luo.) Ei, ei! Mahdotonta, mahdotonta! (Poistuu
ikkunasta.) Tämä käypi ajan pitkään ikäväksi. Menkööt hiiteen! Ossip,
älä enään laske ketään huoneisin!
_Ossip_ (Huutaa ikkunasta). Menkää matkaanne! Herralla ei ole aikaa.
Tulkaa jälleen huomenna!
(Ovi aukenee ja etupäässä näkyy pitkäpartainen rentturetkale
pitkässä karvanutussa, huulet paisuksissa, posket siteissä.
Hänen takanaan useita muita henkilöitä.)
_Ossip_. Pois paikalla, joka sorkka! Mitä sinä tahdot?
(Tuuppaa ensimmäistä vatsaan, työntää hänet takaperin
ulos ja paiskaa jälessään oven kiinni.)
Kahdestoista kohtaus.
Hlestakov. Maria Antonovna.
_Maria_. Ah!
_Hlestakov_. Mitä niin säikähdätte, neiti?
_Maria_. Oh! En minä säikähtänyt.
_Hlestakov_ (Kiemuroiden.) Suokaa anteeksi, neitoseni, mutta minua
ilahduttaa erinomaisesti, että pidätte minua miehenä, joka...
Rohkenenko kysyä, minne olitte menossa?
_Maria_. En minnekään.
_Hlestakov_. Kuinka olisi esimerkiksi mahdollista, ett'ette minnekään
aikoneet?
_Maria_. Luulin äitini olevan täällä...
_Hlestakov_. Mutta tekisi suuresti mieleni tietää, kuinka niin
kummallisesti sattui, ett'ette olleet menossa minnekään.
_Maria_. Varmaan häiritsen teitä. Teillä on tärkeitä asioita.
_Hlestakov_ (Keikaroiden.) Teidän silmänne ovat paremmat kuin kaikki
tärkeät asiat. Teidän on mahdotonta minua häiritä! Päinvastoin te
tulette kuin onnen ohjaamana.
_Maria_. Te puhutte, kuin pääkaupungin herrat ainakin...
_Hlestakov_. Kuten puhua tulee niin ihanalle naiselle! Rohkenenko olla
niin onnellinen, että saisin tarjota teille tuolin? Teille ei sovi
tuoli; teille pitäisi olla valtaistuin!
_Maria_. Tosiaankaan en tiedä... oikeastaan minun pitäisi mennä pois.
(Istuu.)
_Hlestakov_. Mikä erinomaisen kaunis liinanen teillä on?
_Maria_. Kuinka sydämetön te olette, kun teette minusta maalais-tyttö
raukasta pilkkaa!
_Hlestakov_. Oh, neitini, soisin itseni olevan tuon huivin, voidakseni
kiertyä tuon liljavalkoisen kaulan ympäri!
_Maria_. Voi, Herrani, en ymmärrä ollenkaan, mitä tarkoitatte... Mikä
liina?... Kuinka kummallinen ilma meillä tänään on!
_Hlestakov_. Teidän huulenne, neitoseni, ovat paremmat parhaintakin
ilmaa!
_Maria_. Yhä teillä vaan on tuommoista puhetta!... Aikomukseni oli
pyytää teitä piirtämään muutamaa runonpätkää muistokirjaani. Olen varma
siitä, että teillä on niitä monta muistissanne.
_Hlestakov_. Teille, neitonen, olen valmis kaikki tekemään. Vaatikaa
vaan -- minkälaisia runoja tahdotte?
_Maria_, Se on yhdentekevää, kunhan vaan ovat kauniita ja uusia.
_Hlestakov_. No niin runoja! Niitä osaan koko joukon.
_Maria_. No sanokaa, minkälaisia ai'otte muistokirjaani kirjoittaa?
_Hlestakov_. Miksi niin? Kyllähän minä niitä osaan.
_Maria_. Runot ovat niin mieleisiäni!
_Hlestakov_. No, minulla on kaikellaisia. Saanko muistikirjaanne panna
esim. seuraavan:
"Sä, ihmislapsi, surussasi
Ain moitit Luojan sallimaa."
Tahi jotakin sen kaltaista?... Tällä hetkellä en muista niitä aivan
tarkkaan. Mutta eihän se mitään tee. Runojen sijaan tarjoan teille
mieluummin rakkauteni, heti teidän silmäyksestänne...
(Siirtää tuolinsa likemmäksi.)
_Maria_. Jumalani, rakkaus!... En ensinkään tiedä, mitä rakkaus on...
Rakkaus, siitä en koskaan tietänyt...
(Väistyy tuolineen.)
_Hlestakov_. Minkätähden noin siirrätte pois tuolianne? Hauskempihan
olisi istua lähellä toinen toistansa.
_Maria_ (Yhä siirtyen tuolineen). Miksi juuri lähellä? Yhtä hyvä on
istua kauempanakin.
_Hlestakov_ (Lähestyen). Miksi niin kaukana. Yhtä hyvin lähempänä.
_Maria_ (Vetäytyy kauemmaksi.) Ja minkä tähden?
_Hlestakov_ (Lähestyy tuolineen). Teistä vaan näyttää, että olemme
lähellä, mutta ajatelkaa, että olemme kaukana... Oi, neitiseni, kuinka
autuas olisin, jos saisin sulkea teidät syliini!
_Maria_ (Katsahtaa ikkunan puoleen). Kas, mikä tuosta ikkunan sivutse
lensi? Oliko se varis vai muu lintu?
_Hlestakov_ (Suutelee häntä olkapäälle ja katsoo ikkunaan). Varis se
Oli.
_Maria_ (Nousee närkästyneenä.) Ei, tuo jo on liikaa... Moista
rohkeutta...
_Hlestakov_ (Pidättäen häntä). Anteeksi, neiti, suokaa anteeksi!
Rakkaudesta sen tein, rakkaudesta, puhtaasta rakkaudesta...
_Maria_. Te pidätte minua tuollaisena maalaistyttönä...
(Koettaa päästä erilleen hänestä.)
_Hlestakov_. Rakkaudesta se tapahtui, pyhimmästä, puhtaimmasta
lemmestä. Vaan pilanpäin minä teitä suutelin, Maria Antonovna; älkää
siitä minuun suuttuko! Olen valmis polvillani rukoilemaan teiltä
anteeksi. (Lankee polvillensa.) Voi, antakaa kuitenkin anteeksi,
antakaa anteeksi! Näettehän, että polvillani teitä rukoilen.
Kolmastoista kohtaus.
Edelliset. Anna Andrejevna.
_Anna Andrejevna_ (Huomaa Hlestakovin olevan polvillansa). Ah,
minkälainen asema!
_Hlestakov_ (nousten seisaalleen). Piru vie!
_Anna Andrejevna_. Mitä tämmöinen käytös osottaa, neito? Onko tämä
sopivata?
_Maria_. Voi, hyvä äiti kulta, minä...
_Anna Andrejevna_. Mene pois täältä, kuuletko, mene paikalla menojasi,
äläkä tule silmieni eteen! (Maria menee itkien.) Antakaa anteeksi, vaan
minun täytyy sanoa, että suuresti kummastelen...
_Hlestakov_ (Syrjään). Ei tämäkään ole sitä hullumpi -- sangen sievä!
(Lankee polvilleen). Katsokaa, armollinen rouva, minä hehkun lemmestä!
_Anna Andrejevna_. Mitä nyt; polvillanne! Nouskaa, tehkää kaikin
mokomin hyvin ja nouskaa -- lattia ei ole aivan puhdas.
_Hlestakov_. Ei, polvillani, polvillani vaan tahdon kuulla, minkä
kohtalon minulle sallimus määrää -- elämän vai kuoleman.
_Anna Andrejevna_. Suokaa anteeksi, mutta en vielä täysin ymmärrä, mitä
tarkoitatte. Ellen erehdy, niin anotte tytärtäni.
_Hlestakov_. En, en; teihin olen rakastunut. Henkeni on vaarassa.
Ellette uskollista rakkauttani palkitse, ei minun kannata elää
maailmassa! Lemmen liekki rinnassani, pyydän teitä omakseni.
_Anna Andrejevna_. Sallikaa minun tehdä vähäinen muistutus: olen nyt
siinä asemassa... minä olen naimisessa...
_Hlestakov_. Ei sillä väliä! Hakkaus ei rajoista tiedä! Ja onhan muuten
Karamsin lausunut: "lait ne vaan tuomitsevat"... Siirrymme etäisen
rannan kalveesen... Saanko sydämenne, saanko sydämenne?
Neljästoista kohtaus.