(Sama huone samoine huonekaluineen, kuin ensimmäisestä näytöksessä.)
Ensimmäinen kohtaus.
Anna Andrejevna. Maria Antonovna (seisovat ikkunan ääressä
samassa asennossa, kuin ensimmäisen näytöksen lopussa.)
_Anna Andrejevna_. Tässä on meidän nyt täytynyt odottaa kokonainen
tunti -- ainoastaan sinun joutavan kursailemisesi tähden! Olithan jo
täydelleen puettu, mutta täytyi muka vielä sommitella ja sovitella!...
Minun ei olisi pitänyt sinua ollenkaan kuunnella. Kuinka harmillista!
Ja aivan kuin tahallaan ei kuulu yhtään ihmistä! Näyttää siltä, kuin
kaupunkimme olisi peräti kuollut.
_Maria_. Mutta, äiti kulta, parin minutin perästä saamme kaikki tyyni
tietää. Hetihän Avdotja palannee. (Katselee ikkunasta ja huutaa.) Äiti,
äiti! Tuosta kadun äärimmäisestä päästä joku tulee tännepäin.
_Anna Andrejevna_. Mistä? Mielenkuvituksessasi luulet alati näkeväsi
jonkun... Mutta sieltä totta tosiaan joku tulee... Kukahan se
lienee?... Hän on jokseenkin pieni... Frakissa... Mutta kenhän se
lienee? Kuinka kiusallista, ett'ei voi tietää, kuka hän on!
_Maria_. Dobtschinski se on, äiti! Dobtschinski!
_Anna Andrejevna_. Dobtschinski! Kaikkia vielä! Päähäsi pistää aina
äkkiä kaikenlaista! Dobtschinski tuo ei ole! (Huiskuttaa nenäliinaa.)
Kuulkaa, tulkaa tännepäin!... Noh, tulkaa vihdoin, mutta joutukaa!
_Maria_. Mutta onhan se Dobtschinski, äiti kulta.
_Anna Andrejevna_. Sinulla on julma halu alati kiistellä. Minä sanon
sinulle kerrassaan, ett'ei se ole Dobtschinski!
_Maria_. Mutta hän se kuitenkin kaikessa tapauksessa on, äiti kulta.
Katsopas vaan nyt, katsopas vaan; eikö se siis ole Dobtschinski?
_Anna Andrejevna_. No niin; kyllähän sen jo näen. Mitäs siinä riitelet?
(Huutaa ikkunasta.) Noh, älkää nahjustelko! Astukaa pikemmin! No, mitä
nyt?... Ette saa sanaakaan suustanne?... Puhukaa vaan sieltä!...
Onko hän hyvin ankara? Mitä?... Entä mieheni, mieheni? (Siirtyy
suutuksissaan ikkunasta.) Mikä tyhmä mies! Ei puhu mitään, ennenkun on
tullut sisään!
Toinen kohtaus.
Edelliset. Dobtschinski.
_Anna Andrejevna_. Mutta olkaa toki niin hyvä ja puhukaa vihdoin!
Ettekö häpeä? Ainoastaan teihin, niinkuin kunnon mieheen, luotin...
kaikki juoksevat tiehensä ja samoin tekin! Eikä minulla ole täällä
ketään, jolta olisin voinut saada selvää asioista! Ettekö häpee? Ja
niin kohtelette minua, minua, joka kuitenkin olen Vanitschkanne ja
Lisankanne ristimamma.
_Dobtschinski_, Mutta arvoisa kummini, minä läähätän paljaasta
juoksusta voidakseni teille osoittaa kunnioitustani... Hyvää huomenta,
Maria Antonovna!
_Maria_. Hyvää päivää, Peter Ivanovitsch!
_Anna Andrejevna_. Mutta puhukaa vihdoin! Mitä nyt on tapahtunut?
_Dobtschinski_. Anton Antonovitsch lähetti teille tämän kirjeen.
_Anna Andrejevna_. No -- mikä hän on? Kenraaliko?
_Dobtschinski_. Ei, kenraali hän ei ole -- vaan ei huonompikaan
kenraalia. Voi sitä sievää käytöstä, sitä arvoisuutta!
_Anna Andrejevna_. Hän on siis tuo virkamies, jonka tulosta miehelleni
on ilmoitettu?
_Dobtschinski_. Hän juuri! Minä ja Peter Ivanovitsch olimme
ensimmäiset, jotka sen huomasimme.
_Anna Andrejevna_. Noh, hyvä, hyvä; mutta kertokaa, kuinka ja miten?
_Dobtschinski_. Jumalan avulla, kaikki käy hyvin. Alussa kohteli hän
Anton Antonovitschia vähän tuimasti. Hän kohahti ja tiuskasi, että
ravintola ei ole ensinkään hyvässä kunnossa; hänen ei muka tehnyt mieli
muuttaa Anton Antonovitschin luoksi, eikä hänen edestänsä istua
vankihuoneessa. Mutta saatuaan tietää hänen viattomuutensa ja vähäsen
keskusteltuaan hänen kanssansa, kääntyi hän, Jumalan kiitos, toiselle
päälle ja kaikki kävi onnellisesti... Paraikaa he ovat sairashuonetta
tarkastelemassa... Suoraan sanoen Anton Antonovitsch jo rupesi
arvelemaan, että salainen kanne... Minäkin jo vähäsen pelästyin.
_Anna Andrejevna_. Tekö? Mitäpä teidän siis on pelkääminen? Ettehän te
ole virkamies.
_Dobtschinski_. En tosin; mutta kuullessani ylimyksen puhuvan, valtaa
minut aina semmoinen pelon tunne.
_Anna Andrejevna_. Tämä kaikki on vaan lorua! Kertokaa, minkä näköinen
hän on? Onko hän nuori, vai vanha?
_Dobtschinski_. Nuori, sangen nuori. Noin kolmen kolmatta vanha. Mutta
hän puhuu kuin ukko. "Jos suvaitsette" sanoi hän, "menen sinne, menen
tänne"... (Osoittelee käsinään). Kaikki vaan niin mukavasti! "Minä
mielelläni luen ja kirjoitan", sanoi hän, "mutta", sanoi hän "huoneeni
pimeys on minulle haitaksi", sanoi hän.
_Anna Andrejevna_. Minkä väriset ovat hänen hiuksensa? Mustatko vai
vaaleat?
_Dobtschinski_. Kastanjan karvaiset... ja silmät niin vilkkaat, niin
säihkyvät, että saattaa joutua aivan hämille niitä katsoessansa.
_Anna Andrejevna_. Noh, mutta mitä hän tässä lapussa kirjoittaa? (Avaa
ja lukee). "Riennän sinulle, armaani ilmoittamaan, että tilani oli ylen
arveluttava; mutta Jumalan armosta, kaksi suola-kurkkua, puoli osuutta
kaviaria 1 rupla 25 kopeekkaa..." (Lakkaa). Mitä tämä on? Mitä hän
kurkuilla ja kaviarilla tarkoittaa?
_Dobtschinski_. Oh, Anton Antonovitsch on luultavasti ottanut
konseptipaperin. Siihen oli kai kirjoitettu joku ravintolan rätinki.
_Anna Andrejevna_. Aivan oikein! (Lukee eteenpäin). Mutta Jumalan
armosta toivon kaiken onnellisesti päättyvän. Valmista heti
vieraallemme se huone, jossa on keltaiset tapetit. Päivälliseksi älä
mitään erityistä varusta, sillä me syömme sairashuoneessa Artemij
Filippovitschin luona. Vaan viinejä haeta lisää! Lähetä kauppias
Abdulinille sana, ja käske hänen meille toimittaa parhainta, mitä hänen
kellareissaan on, -- muuten panen mullin mallin koko hänen varastonsa.
Suutelen kättäsi, sydänkäpyni, ja olen aina sinun Anton Skvosnik --
Dmuhanovski. -- Voi, Luojani, ei silmänräpäystäkään saa viivytellä!
Hoi! Eikö siellä ole ketään? Mischka!
_Dobtschinski_ (juoksee ovelle ja huutaa). Mischka! Mischa! Mischka!
(Mischka tulee sisään).
_Anna Andrejevna_. Riennä kohta kauppamies Abdulinin luo... vaan
maltapas... minä annan mukaasi muutaman rivin, (istuu ja lausuu
kirjoittaessaan). Jätä tämä kirje ajuri Sidorille ja käske hänen heti
lähteä tämän kirjeen kanssa kauppias Abdulinin luo viinejä noutamaan.
Ja itse järjestä tämä huone vierasta varten! Tuonne pitää asettaa
sänky, pesukaappi ja kaikki mitä tarvitaan.
_Dobtschinski_. Ja minä, Anna Andrejevna, minä kiirehdin katsomaan,
miten hän tarkastelee.
_Anna Andrejevna_. Menkää vaan, menkää vaan; enhän minä teitä pidätä.
Kolmas kohtaus.
Anna Andrejevna. Maria Antonovna.
_Anna Andrejevna_. Nyt, lapseni, meidän täytyy vähäisen ajatella
pukuamme. Hän on hieno herra pääkaupungista. Jumala varjelkoon, ett'ei
hän nauraisi meille! Otapas sinä sininen hienorimssuinen hameesi!
_Maria_. Hyi, äitikulta, sininenkö? Sitä väriä en voi kärsiä! Käyhän jo
piirituomarin rouvakin sinisessä ja Semljanikan tytär käy myöskin
sinisessä. Minä otan tuon kirjavakukkaisen puvun.
_Anna Andrejevna_. Kirjavan!... Todellakin, sinä tahallasi teet aina
päinvastoin... Se sopisi sinulle paljoa paremmin -- sillä minä aion
ottaa keltaisen hameeni. Se on lempivärini.
_Maria_. Ei, äiti kulta, älä ota keltaista. Keltainen ei sinulle
ensinkään sovi.
_Anna Andrejevna_. Minulleko ei keltainen sovi?
_Maria_. Ei, se väri ei sinulle sovi, sano mitä tahansa; se ei sovi.
Siihen tarvitaan tummat silmät.
_Anna Andrejevna_. Noh, katsopas tuota! Vai eikö minulla siis ole
tummat silmät, aivan tummat! Mitä loruja latelet! Minulla muka ei ole
silmät tummat! Ainahan minä povaankin ristirouvan päälle.
_Maria_. Voi, mammani, tehän olette enemmin herttarouva.
_Anna Andrejevna_. No, jopas jotakin! Tuo käy toden totta liian
pitkälle. Herttarouva! Minä en koskaan ole ollut herttarouva! (juoksee
ulos. Näytelmön takaa kuuluu). Herttarouva! Mikä hullutus! En käsitä,
mistä moisia tuon tytön päähän pistääkin! Herttarouva.
(Heidän poismentyänsä ovet aukenevat ja Mischka heittää ulos
soraa. Toisesta ovesta tulee Ossip, matkalaukku pään päällä.)
Neljäs kohtaus.
Mischka. Ossip.
_Ossip_. Minne nyt?
_Mischka_. Tänne, veliseni, tänne vaan!
_Ossip_. Annas minun tuokio levähtää... Tämähän on kurjaa elämää!
Tyhjälle vatsalle on joka taakka liian raskas.
_Mischka_. Sanopas ystäväni, pianko kenraali tulee?
_Ossip_. Mikä kenraali?
_Mischka_. Teidän herranne ja isäntänne.
_Ossip_. Isäntäni! Minkälainen kenraali hän on?
_Mischka_. Kuinka, eikö hän siis olekaan kenraali?
_Ossip_. Kenraali -- noh, kyllä hän tosin on! Mutta tavallansa!
_Mischka_. Onko hän varsinaista, tavallista kenraalia ylhäisempi vai
alhaisempi?
_Ossip_. Ylhäisempi, paljoa ylhäisempi!
_Mischka_. Katsos vaan! Siitäkö syystä meillä semmoista melua
pidetäänkin!
_Ossip_. Kuulepas, veikkoseni, sinä näytät minusta olevan sukkela
poika: etkö voisi toimittaa minulle vähän ruokaa?
_Mischka_. Voi, voi, teille ei vielä ole mitään valmistettu. Te
tietysti ette mitään arkiruokaa syö? Jahka isäntänne on pöytään
istunut, niin kaiketi saatte samaa ruokaa.
_Ossip_. Mutta mitä arkiruokaa teillä on?
_Mischka_. Ei muuta mitään kuin kaalia, puuroa ja piirakoita.
_Ossip_. Anna tänne kaali, puuro ja piirakat! Kyllä meille kaikki
kelpaa. Noh, viekäämme nyt laukku! Eikö siellä ole toistakin ovea.
_Mischka_. On kyllä.
(Kantavat yhdessä laukun toiseen huoneesen).
Viides kohtaus.
(Poliisipalvelijat aukaisevat sisäovet selko selälleen.
Ensimmäisenä astuu Hlestakov sisään; häntä seuraa kaupungin
päällikkö, sitten sairashuoneen talousmies, koulujen
tarkastaja, Dobtschinski ja Bobtschinski, viimemainittu
laastarilappu nenässä. Kaupungin päällikkö osoittaa sormellaan
paperipalaista laattialla. Poliisipalvelijat kiirehtivät sitä
ottamaan pois, tuuppien toisiansa kiireissään).
_Hlestakov_. Varsin oivalliset laitokset! Mikä minua kaikkein enimmin
miellyttää on se, että matkustavaisille kaikki näytetään, mikä
kaupungissa katsomista ansaitsee. Muissa kaupungeissa ei ole minulle
mitäkään näytetty.
_Päällikkö_. Rohkenen tehdä sen muistutuksen, että virkamiehet muissa
kaupungeissa enemmin etsivät omaa etuansa. Täällä sitä vastoin --
saatan sanoa -- täällä ei muuta ajatella, kuin kelvollisuudella ja
tarkkuudella ansaita hallituksen huomiota.
_Hlestakov_. Suurus erinomaisen hyvä! Söinpä melkein ylenmäärin.
Syödäänkö täällä aina yhtä hyvin.
_Päällikkö_. Se oli vaan niin mieluista vierasta varten.
_Hlestakov_. Minä syön hyvin mielelläni. Mitäpä tämä elämä olisikaan,
ellei nautinnon kukkasta poimia saisi. Kuinka tuota kalaa nimitettiin?
_Sairashuoneen talousmies_. (Juoksee esiin). Se oli labberdan.
[Labberdan on joku turskalaji. Suom. muist.]
_Hlestakov_. Hyvin herkkuinen kala. Missähän me suurustimmekaan?
Sairashuoneessako?
_Sairashuoneen talousmies_. Aivan oikein lausuitte; sairashuoneessa
teidän luvallanne.
_Hlestakov_. Niin, nyt sen muistan; sänkyjä oli yltä ympäri. Sairaat
ovat siis melkein kaikki tyyni paranneet. Minusta näytti siltä, kuin en
olisi niitä montakaan nähnyt.
_Sairashuoneen talousmies_. Oli jälellä ainoastaan kymmenkunta, ei sen
enempää. Muut ovat terveinä sairashuoneesta lähteneet. Tästä on
kiitettävä ennen kaikkea sitä mainiota järjestystä, mikä laitoksessa
vallitsee. Siitä hetkestä saakka, kuin minä hallintoon rupesin -- tämä
seikka saattanee kenties uskomattomalta näyttää, mutta niinkuin jo
mainitsin -- siitä asti, kun minä hallintoon rupesin, ovat potilaat
kaikki paranneet kuin kärpäset. Sairas töintuskin ehtii lasarettiin
päästä, ennenkun hän jo on terveeksi tehty. Ja siihen eivät ole niin
paljon syynä lääkkeet, kuin se rehellinen ja hyvä järjestys, jota me
noudatamme.
_Päällikkö_. Ellette pahaksi pane, niin huomautan, kuinka äärettömän
mieltä painava kaupungin päällikön toimi on. Kuinka paljon on puuhaa
vaan puhtaudesta, korjauksista, laitoksista, -- sanalla sanoen hänellä
on todella tehtäviä, mitkä voivat parhaimmankin kyvyn häpeään saattaa,
-- vaan Jumalan kiitos, täällä käy kaikki hyvin. Joku toinen kaupungin
päällikkö ajattelisi ehkä omia etujansa, mutta minä -- se on totinen
tosi -- minä sanon joka ilta maata pannessani, itsekseni: "hyvä
Jumalani, kuinka saisin kaikki niin laitetuksi, että hallitus huomaisi
intoni ja uutteruuteni ja olisi minuun tyytyväinen. Jos se sitten
palkitsee minua tai ei, se on sen oma asia, kunhan minä vaan
omassatunnossani tiedän velvollisuuteni täyttäneeni". Kun kaupungissa
on järjestys, kadut la'aistut, vangit hyvin hoidetut ja juoppoja vähän
-- niin mitäs vielä haluaisin? Jumala on todistajani, ett'en mitään
palkintoa hae! Kyllähän se tosin olisi hauskaa, mutta hyveen rinnalla
on kaikki vähäpätöistä!
_Sairashuoneen talousmies_ (syrjään.) Kas saakelia kuinka osaa panna
juttunsa kokoon! Voi jospa Luoja olisi minullekin moisen kielen suonut.
_Hlestakov_. Te olette oikeassa. Tunnustan, että minunkin välistä tekee
mieleni mietiskellä -- milloin ilmoitan aatteeni proosassa, milloin
taas pistelen runoksi.
_Bobtschinski_ (Dobtschinskille.) Kuinka kauniisti, kuinka oikein
lausuttu! Kuinka oivalliset muistutukset... Selvästi näkyy, että hän on
hyvin ja syvästi oppinut mies.
_Hlestakov_. Vaan, hyvät herrat, eikö teillä ole huvituksia, seuroja,
missä saisi esimerkiksi lyödä korttia?
_Päällikkö_ (syrjään.) Vai niin, ukkoseni, tekeekö mielesi saada
satimeen minua? (Ääneen.) Jumala varjelkoon! Moisia seuroja me emme
ollenkaan tunne. Minä puolestani en ole ijässäni korttia kädessäni
pitänyt. En osaa pelata ensinkään. Kortteja nähdessäni, on minun
mahdoton pysyä tyynenä, ja jos joskus sattumuksesta näen ruutukuninkaan
taikka pataässän, niin rupee mieltäni kääntämään ja sylettämään. Kerran
sattumalta rakensin lapsilleni kartanon korteista ja kaiken yötä näin
unta noista riivatuista paperilapuista. En voi ymmärtää, kuinka ihmiset
kehtaavat ja viitsivät kallista aikaansa moisella ajan vietolla hukata.
_Koulujen tarkastaja_ (syrjään.) Kas vaan sitä lurjusta! Eilen illalla
viimeksi pinnisti hän minulta sata ruplaa.
_Päällikkö_. Minä puolestani pidän oikeampana pyhittää aikani valtion
hyväksi.
_Hlestakov_. Noh, eipä juuri niinkään... Turhaan te nyt noin... Kaikki
riippuu siitä, miltä kannalta asian ottaa. Jos esimerkiksi tahdotaan
lakata pelistä kun on toiselta voittanut... siinä tapauksessa olkoon
menneeksi! Mutta muuten pieni peli noin joskus voi olla hyvinkin
hupainen, sitä ei käy kieltäminen!
Kuudes kohtaus.
Edelliset. Anna Andrejevna. Maria Antonovna.
_Päällikkö_. Saanko esitellä teille perheeni! Vaimoni, tyttäreni!
_Hlestakov_ (kumarrellen). Kuinka olen onnellinen, armollinen rouva,
saadessani tutustua teidän kanssanne.
_Anna Andrejevna_. Ja minä vielä enemmän siitä onnesta, että saan nähdä
kodissamme niin korkea-arvoisen miehen.
_Hlestakov_ (kohteliaasti.) Anteeksi; mutta suuremman kunnian kuitenkin
minä saan.
_Anna Andrejevna_. Mahdotonta! Sen sanotte ainoastaan
kohteliaisuudesta. Tehkää hyvin, istukaa!
_Hlestakov_. Oh, onpa onni sekin, kun saan rinnallanne seisoa; vaan
koska sitä niin ehdottomasti haluatte, niin istun... Kuinka olen
onnellinen saadessani vihdoin istua vieressänne!
_Anna Andrejevna_. Älkää pahaksi panko, ett'en rohkene sanojanne
omistaa itselleni... Luullakseni teistä pääkaupungin elämän jälkeen
voaijoscheeraaminen tuntui hyvinkin yksitoikkoiselta.
_Hlestakov_. Hirveän yksitoikkoiselta! Tottuneena hienossa maailmassa
elämään, comprenez-vous, ja sitten yht'äkkiä maantietä ajaa
ratustamaan... likaisia ravintoloja, talonpoikaista raakuutta... Ell'ei
välistä onni ohjaisi, niinkuin esimerkiksi minua nyt. (Katselee
kohteliaasti Anna Andrejevnaa.) Se saattaa kaikki unohduksiin.
_Anna Andrejevna_. Kuinka ikävä teidän varmaankin on mahtanut olla.
_Hlestakov_. Mutta nyt, armollinen rouva, minusta on sangen hauskaa.
_Anna Andrejevna_. Oh, se ei ole mahdollista! Te osoitatte minulle
liian suurta kunniaa. Sitä en tosiaankaan ansaitse.
_Hlestakov_. Vaan kuinka ette ansaitse, armollinen rouva? Kyllä te sen
ansaitsette.
_Anna Andrejevna_. Minäkö, minäkö, joka asun maaseudulla...?
_Hlestakov_. Tosin kyllä, mutta maaseudullakin on kauniit kukkulansa,
lorisevat lähteensä... Totta on, ett'ei mikään vedä Pietarille vertoja!
Voi, Pietari! Sitä elämää!... Luulette kenties minua tavalliseksi
kirjuriksi, sihteeriksi. Erehdys! Minä olen sangen ystävällisellä
kannalla esimieheni kanssa. Hän tällä lailla taputtaa minua olkapäälle
sanoen: "tule veliseni syömään päivällistä luokseni!" Minun tarvitsee
ainoastaan pariksi, kolmeksi minuutiksi joka päivä pistäytyä
virkahuoneeseni ja sanoa: "tehkää niin ja niin!" Meillä on, näetten,
virkamies, joka yksinomaisesti toimittaa kirjoitustyön, tuommoinen
kynäherra... Kri... kri... kri... Kynä lentää paperia myöten! Vähällä
olivat nimittää minut kollegi-asessoriksikin. Vaan minä arvelen:
"mitäpä siitä!" Vahtimestari juoksee perässäni etehiseenkin,
saapasharja kädessä: "sallikaa, Ivan Aleksandrovitsch, minun pikemmiten
vähäsen puhdistaa saappaitanne!" Mutta miksikä herrat, seisotte? Tehkää
hyvin istukaa!
_Päällikkö_. Meidän virkamme on semmoinen, että vielä kannattaa
seisoa...
_Sairashuoneen talousmies_. Kyllä me seisomme.
_Koulujen tarkastaja_. Älkää meistä välittäkö!
_Hlestakov_. Älkää kursailko! Olkaa hyvät, istukaa! Viis' viroista,
käykää istumaan! (Kaupungin päällikkö ja muut käyvät istumaan.) Minä
taas puolestani teen, mitä suinkin voin, ihmisten huomiota
välttääkseni, mutta kaikkialla minut tunnetaan. Kun vaan menen
johonkin, kuuluu heti: "kas tuossa kävelee Ivan Aleksandrovitsch!"
Kerran minua luultiin itse sotajoukkojen ylipäälliköksi: sotamiehet
riensivät päävartiosta ulos ja tekivät kunnioitusta. Upseeri, joka oli
vanha tuttavani, lausui: "kas vaan, veliseni Ivan, kun pidimme sinua
ylipäällikkönä!"
_Anna Andrejevna_. Noh! todellakin!
_Hlestakov_. Minä olen tuttu kaikkien kaunisten näyttelijätärten kanssa
-- ja itsekin olen kyhäillyt kansan näytelmiäkin. Kirjailijainkin
kanssa usein seurustelen. Minä ja Puschkin olemme jo vanhastaan sangen
hyvät ystävät. Välistä kysäisin häneltä: "noh, miten nyt jaksat,
veliseni Puschkin?" -- Ja hän vastasi: "noh, niin, siellä on kaikki
niin sanoakseni..." Ylen omituinen mies, tuo Puschkin!
_Anna Andrejevna_. Te siis olette kirjailija? Kyllä kai on hauskaa
kirjailla? Kirjoitatteko ehkä sanomalehtiinkin?
_Hlestakov_. Kyllä; kirjoitan välistä niihinkin. Olenhan jo paljonkin
kirjoitellut, niinkuin "Figaron häät", "Robert paholaisen" ja "Norman."
Vaan kuka niitä kaikkia muistaa! Ja nuot kaikki olen vaan joutohetkinä
kokoon kyhännyt. Aikomukseni ei ollut ruveta kirjailemaan, vaan herrat
teaatterin-johtajat minulle aina sanovat: "mutta kirjoita kuitenkin,
veliseni, jotain!" Minä arvelin itsekseni: "sama se, olkoon menneeksi."
-- Ja niinpä yhdessä illassa kirjoitin kaikki tyyni. Minulla on
erinomaisen sukkela ajatusjuoksu. Kaikki, mitä on ilmestynyt
nimimerkillä "paroni Brambeus", niinkuin "Toivon laiva" ja "Moskovan
Sananlennätin", on minun kynästäni lähtenyt.
_Anna Andrejevna_. Noh, jopas jotakin! Tekö siis olette tuo paroni
Brambeus?
_Hlestakov_, Aivan niin, ja minä korjaan heidän kaikki runonsakin!
Smirdiniltä saan tästä toimesta neljäkymmentä tuhatta ruplaa.
_Anna Andrejevna_. Siinä tapauksessa "Juri Miroslavski'kin" luultavasti
on teidän sepittämänne?
_Hlestakov_. Aivan oikein, sekin on minun tekemäni.
_Anna Andrejevna_. Kas, senpä heti arvasinkin!
_Maria_. Mutta äiti kulta, nimilehdessä seisoo että se on Sagoskinin
kirjoittama.
_Anna Andrejevna_. Niin sehän on luonnollista, että sinun pitää
tässäkin asiassa vastustaa.
_Hlestakov_. Aivan oikein, tuo kappale onkin Sagoskinin tekemä; --
mutta on toinenkin "Juri Miroslavski", jonka minä olen kirjoittanut.
_Anna Andrejevna_. Noh, se onkin varmaan teidän kappaleenne, jonka
luin. Ah, kuinka kauniisti se on kirjoitettu!
_Hlestakov_. Suoraan sanoen minä varsinaisesti elän kirjallisuudesta.
Taloni on Pietarin kaikkein etevimpiä. Joka ihminen tuntee Ivan
Aleksandrovitschin talon. (Kääntyen kaikkien läsnä olevain puoleen.)
Tehkäätte, hyvät herrat, minulle se kunnia, että käytte minua
katsomassa, jos joskus joudutte Pietariin! Pidän myöskin iltaseuroja
talossani.
_Anna Andrejevna_. No varmaankin teidän pitonne ovat kovasti komeat ja
hienot.
_Hlestakov_. Niin, sehän on päivän selvää. Pöydällä esimerkiksi
meluuni -- seitsemän sadan ruplan meluuni. Liemen tuotan suoraa tietä
Pariisista kastrullissa. Ja kun kansi nostetaan, nousee siitä semmoinen
ylenluonnollinen höyry. Tansseissa käyn joka päivä. Ja sitten on meillä
hupainen vistiseuramme: ulkoasiain-ministeri, Ranskan lähettiläs,
Saksan lähettiläs ja minä. Se vetää rahoja, sen vakuutan, aivan
käsittämättömän paljon. Vihdoin kun olen kotia päässyt ja kiivennyt
portaita myöten neljänteen kertaan, jaksan töintuskin piialleni lausua:
"kuulepas Martta, täss' on schinelli!" -- Mutta mitäs minä valehtelen?
Unohdinpa kokonaan, että asun toisessa kerrassa ja sinne onkin vaan
yhdet portaat... Vakuutan, että on hyvin hupaista katsahtaa
etuhuoneeseni, ennenkun olen herännyt. Siinä tunkeilee kreivejä,
ruhtinaita ja hyrisevät kuin mehiläiset. Muuta ei kuulu kuin... sch...
sch... sch. -- Joskus on siellä ministerikin... (Kaupungin päällikkö ja
muut virkamiehet nousevat suurella kunnioituksella seisaalleen).
Kirjeissäni on aina nimeni eteen kirjoitettu: "Hänen ylhäisyytensä".
Kerran olin ministerin sijaisenakin. Sillä tapauksella on oma
historiansa. Herra esimies meni matkaansa -- mihinkä, sitä ei kukaan
tiennyt. Tietysti siitä syntyi suuri hälinä. Kukahan astuu hänen
paikalleen? Oli joukko kenraaleja, jotka toki eivät mitään maailmassa
hartaammin halunneet, kuin päästä siihen. He kyllä yrittivät -- mutta
hitto vie, se asia ei ole niinkään helppoa! Luullaan tosin etäältä
katsoen helpoksikin, mutta kun tarkemmin katsoo, niin ei siihen joka
mies pysty! Viimein ei mikään auttanut! Tultiin minun luo. Ja kadulla
kuriirit... kuriirit... kuriirit toinen toisensa perästä... aatelkaa
vaan noin viisi neljättä tuhatta kuriiria ainoastaan kuriireja! Minä
heti kysyin, mimmoinen oli asema? "Ivan Aleksanorovitsch, tulkaa heti
kanssamme! Teidän pitää, teidän täytyy tulla kabinetin jäseneksi!"
Suoraan sanoen vähän hämmästyin. Tulin ulos yönutussa..., todellakin
teki mieleni vastata kieltävästi. Mutta malttakaa, ajattelin itsekseni,
mitä siitä keisari sanoisi? Ja entäs virkaylennykseni sitten... te
ymmärtänette... "Hyvät herrat", sanoin lopuksi heille, "minä otan
vastaan viran", sanoin minä heille, "minä otan vastaan, olkoon niin;
vaan minun kanssani ei saa leikkiä, ei... ei... ei... Korvat auki!...
Kyllä minä"... Ja niin kävikin, kun vaan menin virkahuoneeni läpi...
oli kuin maanjäristys; kaikki vapisivat kuin haavan lehdet!
(Kaupungin päällikkö ja muut virkamiehet vapisevat pelosta.
Hlestakov jatkaa puhettaan yhä nousevalla innolla). Oh, minun kanssani
ei ole leikkimistä! Kyllä minä kaikille kyydin annoin! Itse
valtioneuvoskuntakin minua pelkäsi. Eikä suinkaan ilman syyttä. Minä,
näetten, olen niin... En pidä kenestäkään mitään väliä, toimitan
virkaani ketään säästämättä. Kaikille sanon: "minä tiedän, kuka olen!"
Olen kaikkialla, kaikkialla. Käyn hovissa joka päivä. Ja minä
huomenna jo nimitetään Sota... sotamarskiksi! (Hän horjuu ja on
kaatumaisillansa, mutta läsnäolevat rientävät häntä kunnioituksella
tukemaan).
_Päällikkö_. (Lähestyy vavisten). Yl... ylhäisyy... Yl...
_Hlestakov_ (tointuu ja lausuu tuimasti). Mitä nyt?
_Päällikkö_. Yl... Yl... Jos Teidän Ylhäisyy...
_Hlestakov_ (tuimasti ja nopeasti). En ymmärrä! Joutavia!
_Päällikkö_. Yl... häi... häisyytenne, kenties tahtonette hetken
levähtää? Tässä on huone ja kaikki, mitä tarvitsette.
_Hlestakov_. Levähtää... joutavia! Levähtää... Noh, miksi en? Aamiainen
oli toki oivallinen, hyvät herrat! Minä olen tyytyväinen, tyytyväinen!
(Lausuu juhlallisesti). Labbernan! labberdan! laberdan!
(Menee kaupungin päällikön seuratessa sivuhuoneesen).
Seitsemäs kohtaus.
Edelliset paitsi kaupungin päällikkö ja Hlestakov.
_Bobtschinski_. Kas, sepä vasta oli mies, Peter Ivanovitsch! Semmoisen
vasta minä mieheksi sanon. En ole koskaan ijässäni seisonut niin suurta
kunnioitusta herättävän henkilön edessä! Olin vähällä kuolla paljaasta
pelosta. Mitähän arvoluokkaa luulette hänen olevan?
_Dobtschinski_. Eiköhän vaan kenraalin!
_Bobtschinski_. Mutta minä arvaan ett'ei kenraalin arvo likimaillekaan
riitä. Ja jos hän olisi ainoastaan kenraali, niin hän varmaan on
ainakin generalissimus. Kuulitteko, miten hän valtioneuvoksia kohtelee?
Tulkaa pois, tulkaa pois; nämä meidän täytyy kertoa Korobkinille ja
piirituomarille! Hyvästi Anna Andrejevna.
_Dobtschinski_. Jääkää hyvästi, kummikulta!
_Sairashuoneen talousmies_. (Koulujen tarkastajalle.) Mutta tämähän on
oikein kauheata, enkä tiedä itsekään miksi. Voi meitä, kun
päällepäätteeksi emme ole univormussakaan... Mitä, jos hän herättyään
kirjoittaa Pietariin ja antaa meidät ilmi. (Mennessään koulujen
tarkastajan kanssa, lausuu kovin alakuloisena.) Hyvästi, hyvästi Anna
Andrejevna!
Kahdeksas kohtaus.
Anna Andrejevna. Maria Antonovna.
_Anna Andrejevna_. Ah, mikä viehättävä nuori mies!
_Maria_. Oi äiti kulta, niin kovin viehättävä!
_Anna Andrejevna_. Ja sitä hienoa, sievää käytöstä! Hänestä heti näkyy,
että hän on pääkaupungin lapsi. Hänen liikkeensä ja kaikki... niin,
niin. Voi, kuinka erinomaista! Minä olen ihan hulluksi ihastunut hänen
kaltaisiinsa nuoriin miehiin! Olen aivan hurmautunut! Muuten huomasin
varsin hyvin, että olin hänen mieleensä... Hän katseli minua koko ajan!
_Maria_. Mutta, äiti kulta, minuunhan hän alati loi silmänsä.
_Anna Andrejevna_. Ole nyt vaiti hullutuksinesi... Se käypi totta
tosiaan liian pitkälle, lapsukaiseni!
_Maria_. Mutta se on aivan varmaa, että hän minua katseli.
_Anna Andrejevna_. Noh, Herran nimessä, taasko sinun pitää ruveta
kiistelemään? Sinun on ihan mahdotonta olla väittelemättä. Hän muka
sinua katseli! Miksikä hän sinua olisi katsellut?
_Maria_. Niin, mutta minua hän kuitenkin katseli; sitä ei käy
kieltäminen. Kun hän rupesi kirjallisuudesta puhumaan, niin hän katsoi
minuun ja sitten kun hän kertoi miten hän pelaa vistiä lähettilästen
kanssa, katsoi hän taaskin minuun.
_Anna Andrejevna_. No, onhan mahdollista, että hän sen kerran teki...
Hän luultavasti itseksensä ajatteli: "annas kun katson tuotakin!"
Yhdeksäs kohtaus.
Edelliset. Kaupungin päällikkö.
_Päällikkö_ (Astuu varpaillaan sisään). Tsch... Tsch!...
_Anna Andrejevna_. Mitä nyt?
_Päällikkö_. Ei ole ensinkään mieleeni, että hänet niin juotin. Jos
vaan puoletkin hänen kertomuksistaan on totta? (Vaipuu ajatuksiinsa).
Niin, minkätähden se ei olisi totta? Viinissä on totuus: mitä
humalaisen mielessä, se kielessä. Hän tosin on hiukan valhetellut; vaan
eihän valhettelematta voi kukaan puhua! -- Hän lyö korttia ministerin
kanssa ja käypi hovissa... Mitä enemmin asiaa ajattelen... Lempo tiesi,
mikä mies hän lopuksi lieneekään... Päätäni alkaa oikein pyörryttää ja
minusta on kuin seisoisin ylhäällä korkeassa kellotornissa tahi
hirsipuun juurella.
_Anna Andrejevna_. Minä puolestani en tuntenut itseäni ensinkään
levottomaksi. En ole hänessä muuta nähnyt kuin maailman tapoihin
tottuneen miehen, jolla on mitä ylhäisin käytöstapa. Hänen viroistaan
minä en välitä.
_Päällikkö_. Niin, niinpä aina on teidän, naisien tapanne! Sellaiset
teistä riittää; te ette muuta mitään vaadi! Kaikki muu teistä on vaan
joutavaa! Teiltä ei koskaan saa järjellistä sanaa! Teitä vähän
piiskataan, ja siinä kaikki; vaan miehen, miehen, sen hukka perii!...
Sinä, muijaseni, kohtelit häntä liian vapaasti, aivan kuin Peter
Ivanovitschia.
_Anna Andrejevna_. Mitä siihen tulee, niin jätä se meidän huoleksemme.
Luulisin meidänkin naisten jotain tietävän...
(Luo osoittavan silmäyksen tyttäreen).
_Päällikkö_ (yksin). Onhan perin mahdotonta puhua järjellisesti heidän
kanssansa. Voi mikä tapaus! En ole vieläkään pelästyksistäni tointunut!
(Avaa oven). Mischka, käske tänne poliisipalvelijat Svistunov ja
Derschimorda! He varmaan lienevät jossakin lähellä portin edustalla.
(Vaikenee hetkeksi). On toki kummallista, miten maailmassa tähän aikaan
eletään! Jospa edes näyttäisivät joltakin! Vaan tuommoinen laiha,
hieno..., jonka ulkomuoto ei osoita mitään. Sotilaasta näkee edes
päältäpäin; vaan jos ne siviilivaatteissa käyvät, näyttävät kärpäsiltä,
joilta siivet on leikattu pois. Ja kylläpä hän teeskentelikin
ravintolassa kauan ja laitteli allegoriioja ja ekivookeja... tuhat
tulimmainen voi ymmärtää, mitä ne tarkoittivat. Mutta kylläpä lopuksi
hän pehmeni ja lörpötteli enemmänkin, kuin tarvittiin. Näkyy kyllä
kaikesta, että hän vielä on nuori mies.
Kymmenes kohtaus.
Edelliset. Ossip. (Kaikki rientävät häntä vastaan,
viitaten häntä sormellaan luoksensa.)
_Anna Andrejevna_. Tulepas, ystäväni, likemmäksi!
_Päällikkö_. Tsch! Tsch! Tsch! -- Kuinka, kuinka, makaako hän?
_Ossip_. Ei vielä; hän vaan venytteleikse.
_Anna Andrejevna_. Sano minulle, ystäväni, mikä on nimesi.
_Ossip_. Ossip, armollinen rouva.
_Päällikkö_ (rouvalleen ja tyttärelleen.) Älkää te nyt; kyllä minä!
(Ossipille.) No, ystävä -- onko sinua kunnollisesti syötetty?
_Ossip_. On toki; saan teitä nöyrimmästi kiittää, oivallisesti, ani
oivallisesti.
_Anna Andrejevna_. Noh, sanopas minulle, isäntäsi -- eikö niin --
seurustelee paljon kreivien ja ruhtinaitten kanssa?
_Ossip_ (syrjään.) Mitähän parasta olisi vastata? Minua on hyvin
ruokittu, -- ja siis perästäpäin ruokitaan vielä paremmin! (Ääneen.)
Noh, kuinkas sitten! Kyllähän niitä on kreivejäkin.
_Maria_. Oh, Ossip kulta, kuinka sinulla on kaunis isäntä!
_Anna Andrejevna_. Mutta, hyvä Ossip, kuinka hän...?
_Päällikkö_. Mutta, vaietkaa toki. Loruillanne häiritsette minua...
Sanopas ystäväni...
_Anna Andrejevna_. Mikä virka-arvo on isännälläsi?
_Ossip_. Noh...?
_Päällikkö_. Herjetkää vihdoin hulluista kysymyksistänne! Te ette
salli kysyä mitään asiaan kuuluvaa! Sanopas ystäväiseni, onko herrasi
luonnoltansa ankara? Onko hänen tapansa pitää kovaa kuria, vai kuinka?
_Ossip_. On kyllä, hän rakastaa järjestystä. Kaikki pitää oleman
tarkkaa ja täsmällään.
_Päällikkö_. Kuulepas, ystäväni, sinä olet aivan mieleeni. Varmaankin
olet kunnon mies. Jos sinä...
_Anna Andrejevna_. Kuule, Ossip, käykö isäntäsi univormussa, vai...?
_Päällikkö_ (naisille). Mutta, tuhat tulimmaista, lakatkaa nyt vähän
edes suutanne soittamasta! Näin tärkeässä asiassa, kun henkeni on
vaarassa... (Ossipille). Niinkuin jo mainitsin, ystäväni, sinä siis
minua miellytät. Matkalla ei suinkaan lasi teetä haittaa. Nyt on
joksikin kylmä -- kas tuossa on sinulle kaksi ruplaa juomarahaa.
_Ossip_. (ottaa rahat). Suuri kiitos, paljon kiitoksia, armollinen
herra! Suokoon Jumala pitkää ikää! Hyvä on, kun köyhillekin hyvää
tehdään.
_Päällikkö_. Noh, niin se minua ilahduttaa! Mutta kuinka, hyvä
ystäväni...?
_Anna Andrejevna_. Kuulepas, Ossip, minkälaiset silmät ovat isäntäsi
mielestä kauniimmat?
_Maria_. Voi, Ossip kulta, kuinka pieni nenä herrallasi on!
_Päällikkö_. Noh, pahuus, ettekö koskaan taukoo? (Ossipille). Sanopas,
ystäväni, mikä herrastasi matkustaessaan on enimmin tärkeätä -- se on,
mitä hän enimmin rakastaa?
_Ossip_. Hän rakastaa, mitä vaan sattuu aina aisianhaarojen mukaan...
mutta ennen kaikkea hän haluaa, että häntä kunnollisesti kohdellaan ja
hyvin kestitään.
_Päällikkö_. Hyvin kestitään...?
_Ossip_. Niin juuri, hyvin kestitään... Mitä minuun tulee, niin en
tosin ole kuin orja, -- mutta hän kuitenkin pitää siitä, että minunkin
on hyvä olla... Niin esimerkiksi muistan, kun poikkeemme johonkin.
"Noh, Ossip", virkkoi hän, "onko sinua runsaasti ravittu?" "Huonosti,
Teidän jalosukuisuutenne", sanoin minä. -- "Vai niin", sanoi hän,
"huono isäntäpä se olikin! Muistuta minua siitä, kun pääsemme kotia!"
Mutta minä ajattelin itsekseni (viittaa kädellään) "Jumala heidän
kanssansa; minä olen yksinkertainen ihminen".
_Päällikkö_. Niinpä juuri! Sinä toki näyt osaavan oivasti vastata.
Annoin sinulle äsken vähäsen juomarahaa; tässä on vähä lisää.
_Ossip_. Voi, armollinen herra, te olette liiaksi antelias! (ottaa
rahat), Nämä rahat juon teidän terveydeksenne.
_Anna Andrejevna_. Tule, Ossip, minunkin luo, kyllä minäkin annan.
_Maria_. Ossip kulta, suutele isäntääsi!
(Sivuhuoneessa kuullaan Hlestakovin yskäisevän),
_Päällikkö_. Tsch! (Kaikki käyvät hiljaan varpaillaan ja haastavat
keskenänsä kuiskutellen). Älkää Herran tähden melutko! Menkää vaan,
menkää vaan!
_Anna Andrejevna_. Tulepas Mariseni! Minun on sinulle jotakin
sanottavaa, minkä olen vieraassamme huomannut ja josta vaan meidän
kesken voipi puhella.
_Päällikkö_. Kyllä siellä nyt puhutaan; jospa menisi ja kuulisi, niin
kyllä korvat kipenisi. (Ossipille). Noh, ystäväiseni, sanopas...
Yhdestoista kohtaus.
Edelliset. Derschimorda. Svistunov.
_Päällikkö_. Tsch! Lempo periköön nuo vääräsääriset kontiot
saappaineen! Pauhaatte, ikäänkuin heittelisitte kärryiltä
neljänkymmenen puudan painoja! Missä saakelissa te kuhnailette?
_Derschimorda_. Toimitimme, mitä käskettiin...
_Päällikkö_. Hsch!... (Panee kätensä hänen suunsa eteen). Mikä riivattu
rääkkyminen tuo on! (Matkii häntä). "Toimitimme, mitä käskettiin"...!
Mölisee kuin härkä! (Ossipille). Mene, ystäväni, ja valmista, mitä
tarvitset, ja käytä hyväksesi, mitä talossa vaan on! (Ossip menee). Ja
te käykää vahtiin tuonne portin edustalle! -- Älkääkä tuumaakaan
paikaltanne siirtykö... Älkää ketään kynnyksen ylitse päästäkö --
varsinkaan ei kauppiaita! Jos yksikään kauppias vaan pääsee, niin...!
Katsokaa tarkkaan, ett'ei kukaan kannekirjaa muassaan tuo -- niin,
vaikkapa ei olisikaan kannekirjaa -- ei ketään, ymmärrättekö, ei saa
päästää sisään ketään, jonka voisi luulla tahtovan valittaa! Pankaa
suoraan niskaan ja tällä lailla potkua! (Potkaisee jalallaan). Joko
ymmärsitte? Tsch! Tsch!
(Menee ulos varpaillaan työntäen poliisipalvelijoita edellänsä).
(Esirippu laskee).