_Hlestakov_. Olisi kuitenkin jotensakin ilkeätä, jollei hän nyt
antaisikaan minulle ruokaa. En ole ikinäni tuntenut semmoista
ruoanhalua kuin nyt. Möisinköhän jonkun vaatekappaleen, möisinköhän
housut? Hm!... Ei; mieluummin tahdon nälkää nähdä ja palata kotiin
muodikkaassa pietarilaisessa puvussa. Vahinko vaan, ett'ei Joakim
tahtonut minulle vaunujansa lainata! Eipä olisi, lempo vie, niin hullua
ollut ajaa herrojen tilanhaltijain luo komuvaunuissa, lyhdyt edessä.
Ossip kiiltonappisessa takissa takana! Kuinka he silloin olisivat
ikkunoille rientäneet! "Kuka tuossa ajellen saapuu? Kukahan se saattaa
olla?" -- Lakeijani astuu esiin. (Matkii lakeijaa.) "Ivan
Alexandrovitsch Hlestakov Pietarista. Suvaitsetteko ottaa vastaan?"...
Mutta ymmärtävätkö nuo jörrit, mitä sisältää tuo lause: "suvaitsetteko
ottaa vastaan?"... Noitten ihmisten kesken on tavallista, että mikä
talonpoika-luntti, mikä pörrökarvainen kontio tahansa, sinänsä astua
tömistelee suoraa tietä saliin... Siellä tapaisin neitosen,
lähestyisin, lausuisin: "neitoseni, tohdinko?"... Huh! (sylkäisee.)
Noh, sepä pahuus, miten vatsani vonkuu! On todellakin varsin
kummallista, kuinka minun on nälkä.
Kuudes kohtaus.
Hlestakov. Ossip. Sittemmin ravintolan palvelija.
_Hlestakov_. Noh?
_Ossip_. Heti tulee ruokaa.
_Hlestakov_ (Taputtelee käsiänsä ja rummuttelee hiljaa pöytään.) Tulee
ruokaa, ruoka tulee, tulee ruokaa.
_Ravint. palvelija_. Isäntä käski sanoa, että tämä on viimeinen kerta,
jolloin hän teille ruokaa antaa.
_Hlestakov_. Isäntä, isäntä... Hm! Isäntäsi saa mennä hiiteen. Mitä
sinulla siinä on?
_Ravint. palvelija_. Lientä ja paistia.
_Hlestakov_. Mitä sinä sanoit? Kuulinko väärin, vai onko sinulla
todellakin vaan kaksi ruokalajia.
_Ravint. palvelija_. Ainoastaan kaksi.
_Hlestakov_. Tämä on julkinen loukkaus. Siihen en voi tyytyä. Sano
isännällesi, että hänen käytöksensä on kummallinen... Se ei riitä.
_Ravint. palvelija_. Isäntä sanoo siinä olevan liiaksikin.
_Hlestakov_. Mutta miksi ei ole kastaketta?
_Ravint. palvelija_. Kastiketta ei ole!
_Hlestakov_. Miksi ei ole? Kyökin ohitse käydessäni minä omilla
silmilläni näin kastiketta aika lailla keitettävän... Ja ruokahuoneessa
istui aamupuolella kaksi tanakkaa miestä, jotka pistivät poskeensa
lohta ja kaikellaisia muita herkkuja.
_Ravint. palvelija_. Niin, kyllä kastiketta on, vaan ei sitä ole
kuitenkaan...
_Hlestakov_. On eikä ole; mitä se semmoinen lörpötteleminen merkitsee?
_Ravint. palvelija_. Niin... joll'ei ole, niin ei ole.
_Hlestakov_. Entä lohi, kalat, kotletit?
_Ravint. palvelija_. Varmaan, kyllä on, mutta ainoastaan niille, jotka
ovat niinkuin parempia.
_Hlestakov_. Sinä hävytön pöllö!
_Ravint. palvelija_. Ja-ah!
_Hlestakov_. Sinä porsas, ilkeä porsas!... En siis saisi, mitä muille
tarjotaan? Enkö minä ole samallainen vieras ja matkustaja kuin hekin?
_Ravint. palvelija_. Ette ole.
_Hlestakov_. Minkälaisia ne sitten ovat?
_Ravint. palvelija_. Ovathan ne tavallisia... mutta ne maksavat.
_Hlestakov_. Minä en tahdo sinun pöllön kanssa enään väitellä. (Aikaa
syödä lientä.) Mutta mimmoista lientä tämä on? Paljasta vettähän olet
vatiin kaatanut... Ei maistu miltään... puhdasta solkkuvettä... Tätä
lientä minä en syö; tuo tänne toista!
_Ravint. palvelija_. Hyvä, siinä tapauksessa vien tämänkin pois. Isäntä
sanoi, että joll'ei tämä teistä maistuisi, saisitte olla sitä syömättä.
_Hlestakov_ (Pitää kiinni lautasesta, jonka palvelija aikoo viedä.)
Älä, älä; anna sen olla, sinä pöllö! Sinä olet tottunut kohtelemaan
muita sillä lailla, mutta minun kanssani se ei käy laatuun; huomaa se,
ystäväni! (syö.) Voi herranen aika, mikä soppa! (syö syömistänsä.) Olen
aivan varma siitä, ett'ei yksikään ihminen maailmassa vielä ole moista
soppaa syönyt... Siinä ei ole rasvan mehuakaan, vaan viljalta höyheniä.
Paisti tänne! Ossip, tuossa on vähän lientä jälellä, -- ota sinä se!
(Leikkaa lihaa.) Vaan mikä paisti tämä on? Eihän se paistia olekaan.
_Ravint. palvelija_. Mitä sitten?
_Hlestakov_. Sen lempo tiesi, vaan paistia se ei ole; senhän jo
näkeekin... se on lihan asemesta paistettu kirves, eikä mikään paisti!
(syö.) Te konnat ja hirtehiset, tämmöistä te vieraillenne tarjoatte!
Täytyy pureskella leukapielet sijoiltansa saadaksensa palasta irti.
(Kaivelee hampaitaan sormellansa.) Moisia lurjuksia! Niin on kuin
kuusen kuorta! Ei saa millään uloskaan, -- ja vielä päällisiksi tulevat
hampaat siitä mustiksi. Mimmoiset roistot! (Pyhkii liinalla suutansa.)
Siis ei mitään muuta?
_Ravint. palvelija_. Ei mitään muuta!
_Hlestakov_. Rakkareja ja konnia te todellakin olette! Ei kastiketta
merkiksikään, ei mitään kotletteja! Ja niin te nylkyrit vieraitanne
kohtelette.
(Ravintolan palvelija ja Ossip kantavat lautaset pois.)
Seitsemäs kohtaus.
Hlestakov. Sittemmin Ossip.
_Hlestakov_. Tuntuu aivan siltä, kuin en olisi ollenkaan syönyt;
ruokahaluni on siitä päinvastoin kiihtynyt. Joll'en sattuisi olemaan
näin auttamattoman rahatonna, niin lähettäisin ostamaan leipää.
_Ossip_ (sisään juosten.) Kaupungin päällikkö on tullut tänne ja kysyy
teitä, hän haluaa teitä puhutella.
_Hlestakov_ (Pelästyneenä.) Kuinka? Mitä sanot? Olisiko todella isäntä
tuo riivattu konna, valittanut! Täytyykö minun uskoa, että hän aikoo
minun kilstupaan heittää? Lempo ne vieköön! Jos koettaisin jollakin
hienolla tavalla... En, sitä en tee! Tässä kaupungissa vetelehtii aina
upseereja ja muuta väkeä kaduilla... Minä tahdoin osoittaa heille
oikein hienoja tapoja ja rupesinkin eräälle kauppiaan tyttärelle
verkkojani virittämään... Ei, ei! ei se käy laatuun... Mutta kuinka hän
todellakin tohtii? Olenko minä muka mikään kauppias tahi käsityöläinen!
(Rohkaisee mielensä ja nousee seisalleen.) Oh, minä sanon hänelle;
"kuinka on mahdollista, että te uskallatte..." (Joku tarttuu lukkoon;
Hlestakov vaalenee ja vavahtaa.)
Kahdeksas kohtaus.
Hlestakov. Kaupungin päällikkö. Dobtschinski.
(Kaupungin päällikkö astuu askeleen eteenpäin ja seisahtuu.
Päällikkö ja Hlestakov tuijottavat, silmät pullollaan, hetken
säikähtyneinä toisiinsa.)
_Päällikkö_ (Tointuu ja tervehtii, laskien kätensä pitkin housujen
saumoja.) Nöyrin palvelijanne!
_Hlestakov_ (Kumartaen.) Terve tultuanne!
_Päällikkö_. Suokaa anteeksi, että...
_Hlestakov_. Ei mitään...
_Päällikkö_. Kaupungin ylimpänä virkamiehenä olen velvollinen pitämään
huolta siitä, ett'ei matkustavaisia eikä säätyhenkilöitä pahoin
kohdella.
_Hlestakov_ (Alussa änkyttäen, mutta lopuksi korkealla ja vakavalla
äänellä.) Niin, mitä sille voi?... Ei se ole minun vikani... minä kyllä
maksan... odotan paraikaa kotoa... (Bobtschinski pistää päänsä ovesta
sisään.) Vika on oikeastansa hänen... Lampaan liha, jonka saan, on
sitkeätä kuin nahka... ja liemen, lempo tiesi -- mitä hän siihen lienee
sekoittanutkaan... olin pakotettu viskaamaan ikkunasta ulos... Ihan
ilkeätä teetä; se haisee suolaiselta kalalta; se ei ole mitään teetä.
Miksi minun siis pitäisi...? Niin, kylläpä käskisi!
_Päällikkö_ (peloissaan.) Suokaa minulle anteeksi, mutta Jumala sen
tietää, vika ei ole minun! Liha torillamme on aina hyvää. Holmogorin
kauppamiehet tuovat sitä tänne myytäväksi -- ja ne ovat aivan
rehellistä ja kelpo väkeä. Todellakaan en käsitä, mistä hän huonon
lihan hakeekaan. Mutta joll'ei kaikki ole vaan... niin silloin...
sallitteko minun teille ehdottaa, että seuraatten minua ja muutatte
toiseen paikkaan.
_Hlestakov_. En, sitä en ikinä tee! Tiedän kyllä, mitä toisella
paikalla tarkoitatte -- te tarkoitatte vankilaa! Mutta millä
oikeudella, ja kuinka te rohkenettekaan... minä... minä olen virkamies
Pietarista (pöyhkeästi.) Minä... minä... juuri minä.
_Päällikkö_ (itsekseen.) Oi Jumalani, kuinka hän on kiivastunut! Hän
siis jo kaikki tietää! Nuo kirotut kauppiaat ovat hänelle kaikki
ilmoittaneet.
_Hlestakov_ (yhä rohkeammin). Vaikkapa toisittekin kaikki palvelijanne
ja alustalaisenne, niin minä en mene! Minä menen suoraan ministeriin.
(Lyö nyrkillänsä pöytää.) Kuka te olette? Hä? Kuka te olette?
_Päällikkö_ (aivan suorana ja vavisten). Armoa, armoa! Älkää minua
turmioon syöskö! Minulla on vaimo ja pienet lapset... Älkää valtion
kurjaa palvelijaa onnettomaksi saattako!
_Hlestakov_. En, sitä en tahdo! Se vielä puuttuu! Mitä se minua koskee,
että teillä sattuu olemaan vaimo ja lapset? Pitääkö minun siitä syystä
mennä vankihuoneesen? Sepä kaunista! (Bobtschinski kurkistaa ovesta,
katselee ympärilleen ja vetäytyy pelästyneenä takaisin.) Ei, ei, paljon
kiitoksia! Mutta siihen minulla ei ole halua!
_Päällikkö_ (vapisevalla äänellä). Kokemattomuus sen vaikutti, niin,
Jumala nähköön, kokemattomuus ja puuttuva varallisuus. Tehkää hyvin ja
arvostelkaa itse asiata: palkka ei edes teeksi ja sokeriksi riitä! Ja
vaikk'en olekaan lahjoja kokonaan halveksinut, niin ovat ne aina olleet
sangen vähäpätöisiä... yhtä ja toista talon tarpeeksi ja kenties
muutamia vaatekertoja... Mitä alaupseerin vaimoon tulee, joka on
kauppaa pitänyt -- niin se on puhdasta panettelua, että minä muka olen
häntä pieksättänyt -- Jumalan ja kunniani kautta, se on pelkkää
parjausta. Kadehtijani ovat kaikki nuo jutut vahingokseni kokoon
kyhänneet. Ihmiset ovat täällä niin ilkeitä, että ovat valmiit
murhaamaankin minun.
_Hlestakov_. Mutta mitä nuo kaikki minua koskevat... (Mietiskelee
hieman.) Minä en ymmärrä, mitä te minulle puhutte roistoista ja
alaupseerin leskestä... Alaupseerin leski... olkoon menneeksi... mutta
minua te ette tohdi pieksää. Siksi on valtanne liian pieni!... Katsos,
mimmoinen herra... Minä kyllä maksan, mutta minulla ei ole tätä nykyä
rahaa. Olen täällä viipynyt ainoastaan siitä syystä, ett'ei minulla ole
kopeikkaakaan taskussani.
_Päällikkö_ (syrjään). Katsopas vaan, mikä ilveilijä! Mitä hulluja
juttuja hän panee kokoon! Mitä ihmettä hän niillä tarkoittanee? En
ymmärrä, kuinka minun pitäisi häntä kohteleman. Mutta koettaa täytyy,
menköön syteen taikka saveen! (ääneen.) Jos todella olette rahan
pulassa taikka muussa tarpeessa, niin ovat vähäiset varani
käytettävinänne. Velvollisuuteni on auttaa hädänalaisia matkustavaisia.
_Hlestakov_ (sukkelaan). Antakaa, antakaa lainaksi; minä heti maksaisin
isännälle. Jo kahdella sadalla ruplalla olisin autettu -- kenties vähän
vähemmälläkin.
_Päällikkö_ (Tarjoo setelikirjaansa). Tässä on säntilleen kaksi sataa
ruplaa -- ei maksa vaivaa lukea.
_Hlestakov_. Paljon kiitoksia! Lähetän ne takaisin, jahka joudun
kotia... Oli puhdas satunnaisuus... Huomaan, että olette kunnon mies...
Nyt on asian laita aivan toinen.
_Päällikkö_ (syrjään). Jumalan olkoon kunnia ja ylistys! Hän ottaa
rahaa! Nyt kyllä keskenämme sovimme. Kahden sadan sijasta annoin
hänelle neljä sataa.
_Hlestakov_. Ossip hoi! (Ossip astun sisään). Kutsu tänne ravintolan
palvelija! (Kaupungin päällikölle ja Dobtschinskille). Mutta hyvät
herrat, miksikä ette istu? Tehkää hyvin ja istukaa! (Dobtschinskille).
Olkaa hyvä ja istukaa!
_Päällikkö_. Kiitoksia vaan -- kyllähän jaksamme seisoakin.
_Hlestakov_. Älkää kursailko, hyvät herrat! Käykää istumaan! Nyt tunnen
sydämellisyytenne ja kohteliaisuutenne; ja minä luulin teidän tulleen
tänne siinä tarkoituksessa, että... (Dobtschinskille). Mutta kaikin
mokomin istukaa!
(Kaupungin päällikkö ja Dobtschinski käyvät istumaan
Bobtschinski pistää päänsä sisään ja kurkistelee.)
_Päällikkö_ (syrjään). Nyt vaan vähän enemmin rohkeutta! Hän näyttää
vieläkin tahtovan pysyä inkognitona. Hyvä; siinä tapauksessa
koettakaamme kumpikin parastamme ja älkäämme olko ensinkään
tietävinämme, kuka hän todellakin on! (Ääneen). Minä ja Peter
Ivanovitsch -- täällä asuva tilanomistaja -- olimme virkatoimissa
liikkeellä ja pistäydyimme tänne katsomaan, kohdellaanko vieraita
kunnollisesti -- sillä minä en ole muitten kaupunkien päällikköjen
kaltainen, jotka eivät semmoisista seikoista pidä väliä.
Hallintovirkamiehen velvollisuuksiin katsomatta, pidän jo puhtaasta
kristillisestä rakkaudesta lähimmäistä kohtaan soveliaana, että
jokaista hyvin kohdellaan -- ja pidän itseni tästä ihmisystävyydestäni
tavallaan palkittuna, kun minulla täten on tilaisuus päästä niin
hauskaan tuttavuuteen, kuin teidän.
_Hlestakov_. Onhan minullakin puolestani syytä kyllä olla iloinen. Voin
suoraan tunnustaa, että teidän avuttanne olisi minun ollut mahdotonta
päästä täältä pois: en ollenkaan tietänyt, millä maksaisin.
_Päällikkö_ (syrjään). Niin, sotkepa vaan juttujasi kokoon! Sinä siis
et muka tietänyt millä maksaisit! (Ääneen). Tohdinko kysyä, mihin
täältä aiotte matkata?
_Hlestakov_. Minä matkustan Saratovin lääniin, omalle maatilalleni.
_Päällikkö_ (syrjään ivallisella katsannolla). Kas vaan, eipä
punastukaan. Tässä on parasta olla varoillaan. (Ääneen). Hyvin hupaista
on matkailla!... Kaikellaista omituista saapi matkoilla nähdä...
Toiselta puolen on vastuksiakin, esim. kun täytyy kyytihevosia odottaa;
mutta toiselta puolen taas saa järki levähtää. Ratoksenne luultavasti
matkustatte?
_Hlestakov_. En, päinvastoin; sen teen isäukkoni käskystä. Ukkoa
harmittaa, että virkaylennykseni Pietarissa käy niin hitaasti. Hän on
kuvitellut mielessänsä, että niin pian, kun virkalaitoksiin on päästy,
pitää heti Vladimirin tähtein napinreijässä kiiltämän. Soisinpa, että
hän itse saisi vähän aikaa koettaa, miltä tuntuu virkahuoneissa
laahata!
_Päällikkö_ (syrjään). Kylläpä tuossa on liukas mies! Keksii vielä
isä-ukon itselleen. (Ääneen). Onko aikomuksenne vielä kauvankin
matkustella?
_Hlestakov_. Sitä totta tosiaan en tiedä... Isäni... no niin, ukko on
uppiniskainen ja tuhma, täydellinen jurri. Mutta minä aion sanoa
hänelle vasten naamaa: tehkää kuinka tahansa minun kanssani, vaan
muualla kuin Pietarissa en voi elää. Ja mistä syystä olisinkaan
tuomittu ikäni talonpoikain seurassa elämään? Nykyään on toiset
vaatimukset; sieluni janoo sivistystä ja valoa.
_Päällikkö_ (syrjään). Kylläpä on pannut hyvin valheensa kokoon.
Valehtelee, valehtelee, eikä puutu missään kiinni. Ja kuitenkin on niin
mitättömän näköinen, että luulisi voivan hänet kynnellä kuoliaaksi
painaa. Malta, malta, kyllä vielä tulet kiinni! Kyllä saan sinut
puhumaan asiat oikein. (Ääneen). Ajatuksenne on aivan oikea, korkea
herra! Mitäpä voipi yksinäisyydessä saada aikaan? Esimerkiksi täällä:
öitä en makaa, uhraan itseni kokonaan isänmaalleni, en mitään säästä,
tietämättä, minkä palkan vaivoistani saan. (Katselee ympärilleen).
Minusta täällä tuntuu kostealta.
_Hlestakov_. Niin, huone on tosiaankin kelvoton! Senkaltaisia kirppuja,
kuin täällä, en ole vielä iässäni nähnyt! Ne purevat kuin koirat.
_Päällikkö_. Onko mahdollista, että niin ylhäisen vieraan täytyy moisia
kiusaajoita kärsiä, joitten ei oikeastaan olisi pitänyt syntyä!
maailmaankaan -- se on liian hävytöntä... Eikö huone myöskin ole
jotensakin hämärä?
_Hlestakov_. Hirveän hämärä! Ja sitten on isännällä vielä tapana
kieltää tuomasta tänne kynttilöitä! Ei voi tehdä mitään! En voi lukea
enkä kirjoittaa, jos haluttaisi.
_Päällikkö_. Jos rohkenisin pyytää... vaan en, en sitä ansaitse...
_Hlestakov_. Mitäpä niin?
_Päällikkö_. En ole mahdollinen saamaan sitä kunniaa!
_Hlestakov_. Mutta mitä te tarkoitatte?
_Päällikkö_. Minä tarkoitan... jos tohtisin pyytää... Voisin teille
tarjota luonani huoneen, valoisan ja yksinäisen huoneen... Mutta jo
itsestänikin tiedän, että se olisi minulle liian suuri kunnia... Älkää
panko pahaksenne... vaan Jumala on todistajani, että teen sen puhtaasta
sydämestäni...
_Hlestakov_. Päinvastoin olen teille suuresti kiitollinen. Minun on
paljoa mieluisampi asua yksityisessä huoneessa, kuin tässä kapakassa.
_Päällikkö_. Oh, kuinka se minua ilahduttaa! Ja mikä onni vaimolleni!
Niin on jo luonteeni. Vieraanvaraisuus on minussa jotakin synnynnäistä,
erinomattain jos vieras on sivistynyt mies! Älkää uskoko, että imarrus
on nämä sanat suuhuni saattanut -- ei, ei, sitä vikaa ei minussa ole --
sanani lähtevät sydämeni pohjasta.
_Hlestakov_. Minä kiitän teitä kaikesta sydämestäni! En minäkään voi
kärsiä teeskenteleviä ihmisiä. Sydämellisyyttä ja suoruutta minä
rakastan ja suoraan sanoen en muuta vaadi kuin arvonantoa ja
kohteliaisuutta, kohteliaisuutta ja arvonantoa.
Yhdeksäs kohtaus.
Edelliset. Ravintolan palvelija. Ossip.
(Bobtschinski kurkistelee ovesta.)
_Ravint. palvelija_. Mitä tahdotte?
_Hlestakov_. Tuo rätinki tänne!
_Ravint. palvelija_. Senhän olette jo aikoja sitten saaneet.
_Hlestakov_. Luuletko minun tuhmia rätinkiäsi tallentavan? Paljonko
olen velkaa?
_Ravint. palvelija_. Ensi päivänä otitte päivällisen, toisena päivänä
söitte ainoastaan lohta ja siitä saakka olette kaikki velaksi ottanut.
_Hlestakov_. Pöllö mitä siinä nyt lasket? Paljonko nuo kaikki yhteensä
tekevät?
_Päällikkö_. Älkää itseänne sillä vaivatko; hän saapi odottaa.
(Ravintolan palvelijalle.) Mene tiehesi; rätinki kyllä maksetaan!
_Hlestakov_. Niin, te olette todellakin oikeassa!
(Pistää rahat taskuunsa.)
(Ravintolan palvelija menee. Bobtschinskin pää näkyy oven raosta.)
Kymmenes kohtaus.
Kaupungin päällikkö. Hlestakov. Dobtschinski.
_Päällikkö_. Ettekö tahdo tehdä hyvin ja käydä kaupungin yleisiä
laitoksia tarkastelemassa... Vaikkapa esimerkiksi... sairashuonetta ja
muita laitoksia.
_Hlestakov_. Onko niissä mitään katsomista?
_Päällikkö_. Noh, sopiihan nyt katsoa, kuinka asiat täällä ovat,
mimmoinen täällä on järjestys ja niin edespäin.
_Hlestakov_. Noh, miks'en; aivan mielelläni. Olen valmis.
(Bobtschinski pistää päänsä ovesta sisään.)
_Päällikkö_. Ja sitten, jos mielenne tekee, on teillä tilaisuus
pistäytyä täkäläiseen kouluun, tullaksenne vakuutetuksi, kuinka
oivallisesti ja millä menestyksellä meillä tieteitä harjoitetaan.
_Hlestakov_. Kuinka vaan tahdotte, sangen mielelläni!
_Päällikkö_. Ja jos sitten suvaitsette ottaa linnan ja kaupungin
vankihuoneen tarkastaaksenne, niin voisitte nähdä, millä tarkalla
huolella vankeja täällä hoidetaan.
_Hlestakov_. Mutta mistä syystä tarkastelisin juuri vankihuonetta?
Katselkaamme ennemmin terveydenhoito- ja opetus-laitoksia.
_Päällikkö_. Kuinka vaan tahdotte! Kumman parempana pidätte? Ajammeko
teidän vaunuissanne vai suvaitsetteko istua minun vaunuihini?
_Hlestakov_. Ajan mieluummin teidän vaunuissanne.
_Päällikkö_ (Dobtschinskille). Siinä tapauksessa ei ole teille enää
sijaa.
_Dobtschinski_. Oh, ei mitään, ei mitään... Kyllähän minä pääsen!
_Päällikkö_ (hiljaa Dobtschinskille.) Kuulepas: minä kyhäilen
pikemmiten muutaman rivin sairashuoneesen Semljanikalle, ja vähäisen
kirjasen vaimolleni ja juoskaa te sitten minkä käpälästä lähtee niin,
että he saavat ne hyvään aikaan. (Hlestakoville.) Sallitteko minun
kirjoittaa läsnäollessanne pari riviä vaimolleni, ilmoittaakseni
hänelle niin korkea-arvoisen vieraan tulon?
_Hlestakov_. Mutta mitä se hyödyttäisi? Muuten tuossa on läkkiä ja
kynä... vaan paperia... en muista onko... eikö teidän sopisi kirjoittaa
tämän rätingin toiselle puolelle?
_Päällikkö_. Paljon kiitoksia, varsin hyvin! (Kirjoittaessaan lausuu
syrjään.) Nytpä saamme nähdä, miten asiat muodostuvat, jahka hän on
syönyt aamiaisen ja tyhjentänyt tuollaisen paksuvatsaisen pullon...
Eikä meidän madeirammekaan ole mitään naisten juomaa. Vaikka se
ulkomuodoltaan ei olekaan erittäin kauniin näköistä, niin on se sitä
laatua, että se heittää norsunkin nurin... Mutta jospa vaan
ymmärtäisin, mikä hän oikein on ja kuinka paljon häntä tulee peljätä.
(Kirjoitettuaan, antaa kirjeen Dobtschinskille, joka astuu
ovelle. Dobtschinskin avatessa oven, romahtaa Bobtschinski,
joka oven takana oli kuuntelemassa kuperkeikkaa lattialle.
Kaikki huudahtavat. Bobtschinski nousee seisaalleen.)
_Hlestakov_. Oletteko pahastikin loukkautuneet?
_Bobtschinski_. En ensinkään, en ensinkään! Kävi sangen onnellisesti...
ainoastaan tässä kohden nenää vähän litsautui... vähäpätöinen naarmu...
Juoksen Kristian Ivanovitschin luoksi. Hänellä on niin oivallista
laastaria.
_Päällikkö_ (merkeillä moittien Bobtschinskia; Hlestakoville). Se ei
mitään tee! Jos sallitte, menemme hetkeksi pois... Minä käsken
palvelijanne viemään matkalaukkunne kotiini. (Ossipille.) Kuulepas,
ystäväni, kannappas kaikki herrasi tavarat luokseni, kaupungin
päällikön luo. Kuka hyvänsä, jonka tapaat, voi sinulle tien osoittaa.
Nyt, jos saan kunnian... (Antaa Hlestakovin astua ensimmäisenä ja käy
itse perässä; mutta ulos mennessään puhuu hän suuttuneella äänellä
Bobtschinskille). Kylläpä tekin osaatte olla! Ettekö löytäneet muuta
paikkaa langetaksenne? Kuinka voittekaan moisella tavalla romahtaa
pitkäksenne lattialle, kuin... lempo tiesi mikä... (Menee Bobtschinskin
seuratessa.)
Esirippu laskee.