"Ei, sitä en luule", vastasi hän. "Minä näin unta, että minulla oli
poika; hän oli jo suuri ja hänellä oli pienet, sievät, mustat viikset...
Lazare setä sanoi eilen että hänkin on nähnyt pojan unessa."
Minä tein suuren varomattomuuden.
"Minä tunnen lapsen paremmin kuin te", lausuin minä. "Minä näen sen joka
yö. Se on tyttö..."
Kun Babet kääntyi seinään päin, valmiina itkemään, huomasin minä
tuhmuuteni ja kiiruhdin lisäämään:
"Sanoessani tyttö ... en ole oikein varma siitä. Minä näin hyvin pienen
lapsen, pitkässä valkeassa koltissa... Se on varmaankin poika."
Babet suuteli minua tästä hyvästä ennustuksesta.
"Mene sinä pitämään huolta viininkorjuusta" sanoi hän. "Olen tyyni
tänään."
"Lähetät kai kutsumaan minua jos jotain tapahtuu?"
"Kyllä, kyllä... Olen hyvin väsyksissä, ja nukun vielä hetkisen. Ethän
suutu minuun laiskuudestani?..."
Ja Babet sulki silmänsä väsyneenä ja liikutettuna. Minä pysyin edelleen
kumartuneena hänen ylitsensä ja tunsin hänen lämpimän hengityksensä
kasvoillani. Hän nukkui vähitellen, taukoamatta hymyilemästä. Silloin
irroitin minä käteni hänen kädestään loppumattomilla
varovaisuuskeinoilla; viisi minuuttia tein työtä ennenkuin onnistuin
tässä hellätuntoisessa toimessani. Sitten painoin hänen otsalleen
suutelon, jota hän ei tuntenut, ja vetäydyin takaisin sydän täynnä
rakkautta.
Alhaalla kartanolla kohtasin Lazare sedän, joka levottomana katseli
Babetin ikkunaan. Minut nähtyään, kysyi hän: "No, tapahtuuko se tänään?"
Kuukauden ajan oli hän säännöllisesti joka aamu tehnyt minulle saman
kysymyksen.
"Ei siltä näytä", vastasin minä. "Tuletteko kanssani viininkorjuuta
katsomaan?"
Hän meni noutamaan keppinsä ja me lähdimme tammikujan kautta. Tultuamme
sen päähän, penkereelle Durancen rannalla, pysähdyimme me molemmat
katselemaan laaksoa.
Pieniä valkoisia pilviä häilyi vaalealla taivaalla. Aurinko heitti
vaaleankeltaisia säteitä seutuun, jossa ei enää ollut kesän voimakasta
valoa eikä sen varjoja. Suuret läjät varisseita lehtiä koristivat mustaa
maata. Joki juoksi hitaammin, väsyneenä, kasteltuaan kaiken kesää
niittyjä. Ja laakso oli niin tyyni ja voimallinen. Sillä oli jo talven
ensi rypyt otsalla, mutta sen helma oli vielä lämmin viimeisistä
synnytyksistä ja se ojenteli rehevätä ruumistaan, jolta oli ryöstetty
kevään runsas vihreys, vaan joka oli vielä ylpeämmän kaunis, tuosta
elämänsä työn täyttäneen naisen toisesta nuoruudesta.
Lazare setä oli ensin vaiti, sitten hän kääntyi minuun ja sanoi:
"Muistatko, Jean, kun, enemmän kuin kaksikymmentä vuotta sitten, toin
sinut tänne eräänä aikaisena toukokuun aamuna? Silloin näit laakson
huikean toimintahalun vallassa ja työskentelemässä syksyn hedelmiä
varten. Katso, laakso on vielä kerran täyttänyt työnsä."
"Muistan, rakas setä", minä vastasin. "Olin kovasti peloissani sinä
päivänä; mutta te olitte hyvä ja teidän puheenne oli vakuuttava. Teitä
tulee minun kiittää kaikesta onnestani."
"Niin, sinä olet nyt elämäsi syksyssä, sinä olet tehnyt työtä ja sinä
niität nyt. Ihminen, lapseni, on luotu maan kuvan mukaan. Ja samoinkuin
meidän yhteinen äitimme, olemme mekin ijäisiä: viheriät lehdet syntyvät
uudestaan joka vuosi kuivista lehdistä; minä synnyin jälleen sinussa ja
sinä tulet syntymään uudestaan lapsissasi. Sanon sinulle tämän,
sentähden ettei vanhuus sinua peljästyttäisi, että tiedät kuolla
rauhassa, samoin kuin kuolee tämä vihannuus, joka ensi vuonna jälleen
puhkeaa ylös omista siemenistään."
Minä kuuntelin setää ja ajattelin Babetia, joka nukkui suuressa
valkoisessa sängyssään. Hänkin tulisi kantamaan hedelmiä samoin kuin
tämä voimakas maa, joka oli antanut meille rikkautemme. Hänkin oli
elämänsä syksyssä, hänellä oli laakson suloinen hymy huulillaan, sen
lempeä rehevyys.
Luulin näkeväni hänet vaalean keltaisessa auringon paisteessa, väsyneenä
ja onnellisena, tuntien jaloa nautintoa äitinä olostaan. Ja minä en enää
tietänyt puhuiko Lazare setä rakkaasta laaksostani, tai rakkaasta
Babetistani.
Me astuimme hiljakseen ylös kunnaille. Alimpana Durancen rannalla olivat
niityt, laajoine vaaleanvihreine nurmikkoineen; sitten tulivat
keltaiset pellot, joita harmahtavat olivipuut tahi laihat mandelipuut
siellä täällä jakoivat leveihin kujiin; ja kaikkein ylinnä olivat
viinitarhat, joiden rikkaat viiniköynnökset laahasivat maata.
Etelä-Ranskassa kohdellaan viiniköynnöstä kuin vankkaa maalaisnaista,
eikä kuten maan pohjoisosassa, niinkuin hienoa neitiä. Se kasvaa
jotenkin itsekseen, sateen ja auringon mielivallan mukaan. Viinipuun
varret ovat järjestetyt kahteen pitkään riviin ja niistä lähtee
tummanviheriäisiä vesoja kaikille haaroille. Välipaikkoihin kylvetään
kauraa tai muuta viljaa. Viinitarha on suuren raittaisen kangaskappaleen
näköinen, jossa raittoina ovat viheriät viiniköynnökset ja keltainen
vilja.
Miehet ja naiset, kumartuneina viiniköynnösten väliin, leikkelivät irti
rypäleitä, jotka viskattiin suuriin koreihin. Setä ja minä, me kävelimme
hitaasti pitkin viljan reunaa. Meidän ohi käydessämme kääntyivät
viinitarhan työmiehet meihin päin ja tervehtivät. Setä pysähtyi väliin
puhelemaan vanhimpain kanssa.
"Kuuleppas, André isä", sanoi hän, "ovatko rypäleet oikein kypsiä, ja
tuleeko viini tänä vuonna hyvää?"
Työmiehet ojensivat esille paljaat käsivartensa ja näyttivät raskaita,
nokimustia rypäleitä, joiden täyteläiset marjat näyttivät kuin olisivat
ne pakahtumaisillaan nesteistään.
"Katsokaapa vaan, herra pastori", huusivat he, "nämä ovat pienimpiä.
Löytyy usean naulan painoisia. Kymmeneen vuoteen emme ole saaneet näin
hyvää satoa."
Sitten palasivat he työhönsä. Heidän ruskeat liivinsä vaan näkyivät
sieltä täältä viheriäisten viinipensasten välistä. Naiset, paljaspäin ja
pieni, sininen liina kaulassa kumartuivat laulaen rypäleitä poimimaan.
Joukko lapsia kierieli auringon paisteessa viljan seassa, elähyttäen
heleällä naurullaan ja meluavilla leikeillään työhuoneen vapaassa
luonnossa. Kentän laidassa odotti liikkumattomia, suuria kärryjä, ne
näkyivät selvään kirkasta taivasta vasten, samalla kun väkeä alinomaa
tuli ja meni kantaen sinne täysiä koria ja palaten tyhjien kanssa.
Myönnän ylpeitä ajatuksia liikkuneen mielessäni seisoessani tässä
keskellä vainiota. Minä tunsin maan jalkaini alla synnyttävän;
täysinkypsynyt elämä virtaili viinirypäleen suonissa ja täytti ilman
syvillä henkäyksillä. Veri juoksi kuumana ruumiissani; olin aivan kuin
tuon hedelmällisyyden kohottamana, joka nousi maasta minuun. Näitten
ihmisten työ oli minun toimeensaamani, nämä viinitarhat olivat minun
lapsiani, koko tämä seutu oli minun rehevä ja tottelevainen perheeni.
Minä oikein nautin tuntiessani jalkani painuvan voimakkaasen maahan.
Yhdellä katseella näin koko alan aina Duranceen saakka; minun olivat
kaikki nämä viinitarhat, niityt, viljapellot ja oliivipuut. Talo
häämöitti tuolla tammikujan puitten takana; virta oli ikäänkuin
hopeahetule tiluksieni laajan, viheriän manttelin reunassa. Minusta
tuntui hetkisen kuin olisin minä kasvanut, kuin voisin minä, jos
ojentaisin käsivarteni, painaa rintaani vasten koko tilan puut, niityt,
huoneet ja kynnetyt pellot.
Katsellessani ympärilleni näin yhden piioistamme kiivaasti juosten
tulevan pitkin kapeata, kunnaalle vievää tietä. Hän kompastui
kiireissään kiviin ja heilutti molempia käsiään, ikäänkuin viitaten
meille. Sanomaton liikutus valtasi minut.
"Setä, setä!" huudahdin minä, "tuolla tulee Marguerite... Minä luulen
sittenkin, että se tapahtuu tänään."
Lazare setä tuli aivan vaaleaksi. Piika oli vihdoinkin saapunut ylös
kunnaalle; hän kiiruhti meitä vastaan, hypäten viiniköynnösten yli.
Minun luokseni saavuttuaan oli hän aivan hengästynyt ja painoi käsiään
rintaansa vasten.
"Puhuhan toki!" sanoin minä. "Mitä on tapahtunut?"
Hän huokasi syvään, laski kätensä alas ja sai vihdoin lausutuksi tämän
ainoan sanan "Rouva..."
Minä en odottanut enempää.
"Tulkaa, tulkaa joutuun, Lazare setä! Oi, rakasta Babet raukkaani!"
Ja minä ryntäsin alas tietä myöten sellaista vauhtia että olin vähällä
taittaa niskani. Työmiehet, jotka olivat nousseet seisomaan, nauroivat
nähdessään minun juoksevan. Lazare setä ei voinut seurata minua, vaan
heilutti epätoivoissaan keppiään.
"Jean, hiidessä!" huusi hän, "odotahan! Minä en tahdo tulla
viimeiseksi."
Mutta minä en kuullut Lazare setää, minä juoksin vaan.
Saavuin taloon hengästyneenä, täynnä pelkoa ja toivoa. Riensin rappusia
ylös ja kolkutin nyrkillä Babetin ovea, itkien, nauraen, pää aivan
sekaisin. Kätilö raotti ovea ja tiuskasi äkäisesti minulle, etten saisi
pitää niin suurta melua.
Minä seisoin siinä häpeissäni ja epätoivoissani.
"Te ette saa tulla sisälle", lisäsi hän. "Menkää alas kartanolle
odottamaan", kun en minä liikahtanut paikaltani, jatkoi hän:
"Kaikki käy hyvin. Minä kutsun teitä sitten."
Ovi suljettiin. Minä jäin seisomaan ulkopuolelle, voimatta lähteä alas.
Kuulin Babetin valittavan sortuneella äänellä. Minun vielä seisoessani
siinä päästi hän vihlaisevan valitushuudahduksen, joka kosketti minua
kuin kuula keskelle rintaa. Tunsin vastustamatonta halua työntää
olkapäälläni oven sisään. Etten antaisi mukaan tälle kiusaukselle,
painoin kädet korvilleni ja ryntäsin kuin hullu alas rappusista.
Kartanolla tapasin Lazare sedän aivan hengästyneenä. Tuon kunnon ukon
täytyi istuutua kaivon reunalle.
"No", kysyi hän, "missä on lapsi?"
"En tiedä", vastasin minä; "minut käskettiin ulos... Babet kärsii ja
itkee."
Me katselimme toinen toistamme, uskaltamatta lausua sanaakaan.
Kuuntelimme tuskallisesti, emmekä kääntäneet silmiämme Babetin
ikkunasta, koettaen eroittaa jotakin valkoisten ikkunaverhojen lävitse.
Setä istui liikkumatonna ja vapisi, nojaten molemmin käsin keppiinsä;
minä kävelin kuumeentapaisesti edes takaisin suurin askelin. Väliin
hymyilimme levottomasti.
Viininkorjaajain rattaat saapuivat yksi toisensa jälkeen. Rypälekorit
asetettiin erästä pihan muuria vasten, ja paljasjalkaiset miehet
alkoivat puu-altaissa polkea rikki rypäleitä. Muulit hirnuivat, ajajat
kiroilivat ja viini juoksi loristen alas ammeesen. Tuikea haju levisi
leutoon ilmaan.
Minä kävelin yhä edes takaisin ikäänkuin noitten lemujen hurmaamana.
Pääraukkani oli vähällä haljeta, minä ajattelin Babetia nähdessäni
rypäleveren valuvan. Ilolla ajattelin itsekseni että lapseni syntyi
viininkorjuun hedelmällisenä aikana, uuden viinin höyryissä.
Kärsimättömyys vaivasi minua, minä menin uudelleen ylös rappusista.
Mutta en uskaltanut kolkuttaa, asetin vaan korvani ovelle ja kuulin
Babetin hiljaisen valituksen ja nyyhkimiset. Silloin loppui rohkeuteni,
ja minä kirosin kärsimystä. Lazare sedän, joka oli hiljaa tullut ylös
jäljestäni, täytyi viedä minut kartanolle jälleen. Hän tahtoi hajoittaa
ajatuksiani ja puhui että viini tulisi olemaan erinomaista, mutta hän ei
kuunnellut itsekään puhettaan. Väliin vaikenimme molemmat ja kuuntelimme
tuskallisesti jotakin Babetin pitempää valitushuutoa.
Vähitellen valitukset lakkasivat, nyt kuului vaan tuskallista murinata,
aivan kuin unisena itkevän lapsen ääntä. Sitten vaikeni kaikki. Tämä
hiljaisuus tuntui pian minusta hirvittävältä. Talo tuntui mielestäni
tyhjältä nyt, kun ei Babet enää nyyhkinyt. Ajattelin juuri mennä ylös,
kun kätilö hiljaa avasi ikkunan. Hän nojautui ulos ja viittasi minulle.
"Tulkaa", sanoi hän.
Minä nousin hitaasti ylös rappusia, yhä syvemmän ilon täyttäessä
rintaani joka askeleella. Lazare setä kolkutti jo ovelle kun minä vielä
olin puoli rappusissa; tunsin omituista iloa viivyttämällä tuota hetkeä,
jolloin saisin syleillä vaimoani.
Kiivaasti sykkivin sydämmin pysähdyin kynnykselle. Setä seisoi kehdon
yli kumartuneena. Babet makasi vaaleana, suljetuin silmin ja näytti
nukkuneelta. Minä unohdin lapsen, menin suoraan Babetin luokse ja otin
hänen rakkaan päänsä käsieni väliin. Kyyneleet hänen poskillaan eivät
olleet vielä kuivaneet, ja hänen vapisevat huulensa hymyilivät, kosteina
kyyneleistä. Hän kohotti hitaasti silmäluomiaan. Hän ei puhunut, mutta
minä kuulin hänen kuitenkin sanovan: "Minä olen kärsinyt paljon, rakas
Jean, mutta minä olin niin onnellinen kärsimyksestäni! Tunsin sinut
itsessäni!"
Silloin nojauduin minä alas, suutelin Babetin silmiä, join hänen
kyyneleitään. Hän nauroi hiljaa, ja antoi sen tapahtua, hyväilevällä
väsymyksellä. Väsymys oli kokonaan vallannut hänet. Hän nosti hitaasti
kätensä peitteeltä, otti minua kaulasta kiinni ja lähensi suunsa
korvalleni.
"Se on poika", supisi hän heikolla äänellä ja riemuitsevan näköisenä.
Nämä olivat hänen ensi sanansa tuon hirveän kohtauksen jälkeen.
"Tiesin kyllä että se olisi poika", jatkoi hän, "minä näin hänen unessa
joka yö... Antakaa hänet tänne, pankaa hänet viereeni maata."
Minä käännyin ympäri ja näin kätilön ja sedän suuressa riidassa
keskenään. Kätilöllä oli täysi työ estäessään Lazare setää ottamasta
pienokaista syliinsä. Hän tahtoi tuuditella sitä.
Minä katselin lasta, jonka olin vallan unohtanut äidin tähden. Se oli
aivan punainen kasvoiltaan. Babet väitti aivan varmaan sen olevan minun
näköiseni; kätilön mielestä oli sillä äitinsä silmät, minä en tietänyt
kumpi oli oikeassa, olin liikutettu kyyneleihin asti, ja minä suutelin
kunnioituksella pienokaista; luullen yhä suutelevani Babetia.
Asetin lapsen sänkyyn. Se kirkui lakkaamatta ja sen kirkuna tuntui
meistä taivaalliselta soitannolta. Minä istuuduin sängyn laidalle, setä
suureen nojatuoliin, ja Babet makasi väsyneenä ja hiljaa sängyssä
peitettynä leukaan saakka, katsellen meitä hymyilevin katsein.
Ikkuna oli avoinna. Rypäleitten haju tunkeusi huoneesen herttaisen
syyspäivän lauhkean ilman mukana. Kuului viinityömiesten astuminen,
rattaitten tärinä, piiskan läiskäyksiä ja silloin tällöin jonkun pihan
poikki käyvän piian kimakkaääninen laulu. Kaikki nuo äänet lieventyivät
täällä ylhäällä, tässä rauhaisessa huoneessa, jossa Babetin nyyhkimisten
kaiku vielä väreili. Ikkunasta oli laaja näköala seudun yli. Me näimme
koko tammikujan; kauvempana luikerteli Durance kuni valkoinen
silkkinauha lehtien kullan ja purppuran välissä, ja tämän pienen
maailman nurkan yläpuolella kohosi vaalea, sinisen punertava taivas.
Tässä tyyneydessä; viiniammeista nousevain höyryjen kyllästyttäminä,
puhelimme me kolme, Babet, Lazare setä ja minä, katsellen rakasta
vastasyntynyttä.
"Lazare setä", sanoi Babet, "minkä nimen antaisitte te lapselle?"
"Jeanin äidin nimi oli Jacqueline", vastasi setä, "minä ristisin lapsen
Jacquesiksi."
"Jacques, Jacques", kertoili Babet. "Niin, se on kaunis nimi... Ja
sanokaapa minkä teemme pikku miehestä; papin tai sotamiehen, herran tai
talonpojan?"
Minä rupesin nauramaan.
"Sitä on meillä kyllä aikaa vielä ajatella", sanoin minä.
"Eipä niinkään", väitti Babet puoleksi suuttuneena, "hän tulee pian
suureksi. Katsoppas kuinka vankka hän on. Hänen silmänsä puhuvat jo."
Lazare setä oli samaa mieltä kuin vaimoni. Hän lausui totisena:
"Älkää tehkö hänestä pappia eikä sotamiestä, ellei pojalla ole jotakin
erityistä taipumusta... Tehdä hänestä herra, se sietää
ajattelemista..."
Babet katsoi minuun huolestuneen näköisenä. Hän ei ollut vähääkään ylpeä
omasta puolestaan, mutta niinkuin kaikki äidit, olisi hän tahtonut olla
nöyrä pojallensa ja ylpeillä hänestä. Olisin voinut vannoa, että hän
näki poikansa jo tuomarina tai lääkärinä. Minä suutelin häntä ja sanoin
lempeästi:
"Minä toivon lapsemme jäävän tänne rakkaasen laaksoomme. Jonakuna
päivänä löytää hän Durancen rannalta jonkun kuusitoistavuotiaan Babetin
ja tarjoaa hänelle kädestään juoda. Muistappas ystäväni... Maa on tehnyt
meidät onnellisiksi, poikamme tulkoon talonpojaksi niinkuin mekin,
onnelliseksi kuten mekin."
Babet vuorostaan suuteli minua liikutettuna. Hän katsoi ulos ikkunasta
puita ja jokea, niittyjä ja taivasta ja sanoi sitten hymyillen:
"Sinä olet oikeassa, Jean. Tämä seutu on ollut hyvä meille, se on oleva
sitä pikku Jacquesillemmekin... Lazare setä, teistä tulee maanviljelijän
risti-isä."
Lazare setä nyökäytti myöntävästi päätään väsyneen ja ystävällisen
näköisenä. Olin katsellut häntä jonkun aikaa ja minä näin hänen silmänsä
himmenevän ja huulensa vaalenevan. Hän istui taaksepäin nojautuneena
nojatuolissa, kasvot avonaiseen ikkunaan päin. Valkeat kätensä nojasivat
polvia vasten ja hän katseli taivasta kohti ihastuneen näköisenä. Minä
tulin levottomaksi.
"Oletteko sairas, Lazare setä?" kysyin minä. "Mikä teillä on?...
Vastatkaa, Herran tähden!"
Hän kohotti hitaasti toista kättään ikäänkuin pyytäen minua puhumaan
hiljemmin, sitten antoi hän sen pudota alas jälleen ja sanoi heikolla
äänellä:
"Minä olen lähellä loppuani. Minun iässäni tappaa onni... Älkää nostako
mitään melua. Minusta tuntuu kuin olisi ruumiini keventynyt; en tunne
enää käsiäni enkä jalkojani."
Babet kohosi peljästyneenä ylös ja katseli Lazare setää. Minä laskeusin
polvilleni hänen eteensä, katsellen häntä tuskallisesti. Hän hymyili.
"Älkää peljästykö", sanoi hän. "En tunne mitään kipua; suloinen tyyneys
on vallannut minut, minä luulen tulevani nukkumaan hiljaa ja syvästi...
Tuoni tuli noutamaan minua aivan äkkiä, ja minä kiitän Jumalaa. Oi, Jean
poikani, minä juoksin liian kovasti alas mäkeä, tulin liian iloiseksi
lapsesta."
Ja kun me, ymmärtäen kaikki, rupesimme itkemään, jatkoi Lazare setä,
silmiänsä taivaalta kääntämättä:
"Älkää häiritkö iloani, minä pyydän teitä. Jospa tietäisitte kuinka
onnellinen olen saadessani ainiaaksi nukkua tässä nojatuolissa! En ole
koskaan uskaltanut edes uneksia niin suloista kuolemata. Kaikki, mitä
rakastan, on tässä vieressäni... Ja katsokaa kuinka sininen taivas!
Jumala lähettää minulle kauniin ehtoon."
Aurinko laski tammikujan taakse. Sen vinot säteet kutoivat kultaisia
mattoja puitten alle, jotka saivat vanhan vasken kaltaisia värin
vivahduksia. Kauvempana hämmentyi maisema epämääräiseen kirkkauteen.
Lazare setä kävi yhä heikommaksi, samalla kuin surullinen liikutuksemme
teki meidät hiljaisiksi, laskeuvan auringon katsellessa sisälle
avonaisesta ikkunasta. Hän sammui hiljakseen, niinkuin nuo kevyet
valonsiinteet, jotka hälvenivät korkealle puitten oksiin.
"Oi, rakas laaksoni!" mutisi hän, "sinä otat hellät jäähyväiset minulta.
Minua peloitti kuolla talvella, kun sinä olet aivan musta."
Me pidätimme kyyneleitämme, emme tahtoneet häiritä tätä juhlallista
hetkeä. Babet rukoili hiljaa. Lapsi kirkasi vähän väliin.
Lazare setä kuuli alkavassa kuolon horroksessaan lapsen huudahtukset.
Hän koetti kääntyä Babetiin päin ja sanoi, yhä hymyillen:
"Olen saanut nähdä lapsen, nyt kuolen onnellisena."
Sitten katseli hän vaaleata taivasta, kellertävää maisemaa, antoi päänsä
painua alas ja huokasi hiljaa. Hänen ruumiinsa ei värähtänytkään, hän
kuoli hiljaa, niinkuin nukutaan.
Sellainen rauha oli vallinnut meidät, että me jäimme mykiksi, ilman
kyyneleittä. Me tunsimme ainoastaan hiljaista kaipausta nähdessämme
tuollaisen yksinkertaisuuden kuolemassa. Hämärä tuli; Lazare sedän
jäähyväiset olivat jättäneet meihin samallaisen lohdutuksen kuin
jäähyväiset auringolta, joka illalla kuolee, syntyäkseen uudelleen
aamulla.
Sellainen oli syyspäiväni, joka antoi minulle pojan, ja joka rauhaisessa
iltahämärässä otti minulta Lazare sedän.