Syksy.
Lähes viisitoista vuotta on kulunut siitä kun menin naimisiin Babetin
kanssa, Lazare sedän pienessä kirkossa. Me olimme etsineet onnea
rakkaassa laaksossamme. Minusta oli tullut maanviljelijä; ensimmäinen
armaani, Durance, oli nyt minulle hyvänä äitinä, jota näytti huvittavan
tehdä peltoni lihaviksi ja hedelmällisiksi. Vähitellen, käyttämällä
uusia maanviljelystapoja, tulin minä yhdeksi seudun rikkaimmista
maan-omistajista.
Vaimoni vanhempain kuoltua ostimme me tammikujan ja virran rannalla
olevat niityt. Tälle kohdalle olin rakentanut yksinkertaisen asunnon,
jota meidän pian täytyi laajentaa; joka vuosi osasin minä laajentaa
tilaamme jollakin viereisellä kedolla, ja meidän latomme olivat liian
ahtaat satoa säilyttämään.
Nämä viisitoista ensimmäistä vuotta olivat yksinkertaisia ja onnellisia.
Ne kuluivat hiljaisessa ilossa, ja ne ovat jättäneet mieleeni ainoastaan
epämääräisen muiston tyynestä ja häiritsemättömästä onnesta. Lazare
setä oli toteuttanut unelmansa vetäytymällä meidän luoksemme. Hän oli
niin vanha ettei hän enää voinut lukea rukouskirjaansa edes joka aamu;
väliin kaipasi hän rakasta kirkkoaan, mutta silloin lohdutti hän itseään
käymällä nuoren papin luona, joka oli tullut hänen sijaansa. Auringon
noustessa tuli hän tavallisesti alas pienestä huoneestaan ja seurasi
usein minua ympäri pelloilla, nauttien tuoreesta vihannuudesta ja saaden
uutta nuoruutta terveellisessä maailmassa.
Yksi ainoa suru sai meidät joskus huokaamaan. Keskellä kaikkea, meitä
ympäröivää hedelmällisyyttä pysyi Babet hedelmättömänä. Vaikka meitä oli
kolme toisiamme rakastamassa, tuntui olomme välistä meistä liian
yksinäiseltä; me olisimme tahtoneet nähdä keskellämme valkopäisen
olennon, joka olisi hyväillyt ja kiusannut meitä? Lazare setä pelkäsi
hirveästi kuolevansa näkemättä minun lapsiani. Hän oli tullut lapseksi
uudestaan ja hän suri sitä, ettei Babet antanut hänelle leikkitoveria.
Sinä päivänä, jolloin vaimoni epäillen uskoi meille, että meitä ehkä
pian tulisi olemaan neljä, näin rakkaan setäni tulevan aivan vaaleaksi
ja voivan tuskin kyyneleitään pidättää. Hän syleili meitä, rupesi jo
ajattelemaan kastetta ja puhui lapsesta kuin olisi se ollut kolmen tai
neljän vuoden vanha.
Kuukaudet kuluivat hiljaisessa onnessa. Me puhelimme hiljaa toistemme
kanssa, odottaen mitä olisi tuleva. Minä en enää rakastanut Babetia,
minä jumaloitsin häntä ristissä käsin, minä jumaloitsin häntä kahden
puolesta, hänen itsensä ja pienokaisen.
Tuo suuri päivä lähestyi. Minä olin noutanut Grenoblesta kätilön, joka
sitten jäikin taloon. Setä oli hirveässä tuskassa; hän ei ymmärtänyt
mitään sellaisista asioista, hän meni niinkin pitkälle, että kertoi
minulle hiljaa tehneensä väärin kun oli ruvennut papiksi, ja olevansa
hyvin pahoillaan siitä ettei ollut lääkäri.
Kello kuuden aikaan eräänä syyskuun aamuna menin minä vielä nukkuvan,
rakkaan Babetini huoneesen. Hänen hymyilevät kasvonsa lepäsivät
rauhallisesti valkoisella tyynyllä. Minä kumarruin, hengitystäni
pidättäen, alas hänen puoleensa. Taivas oli runsaasti siunannut minua
hyvyydellä. Minä ajattelin äkkiä tuota kesäpäivää, jolloin makasin
koristen kentällä, ja samalla tunsin ympärilläni sitä hupaisuutta ja
hiljaista onnea, jota työ antaa. Hyvä vaimoni makasi ruusunpunaisena
suuressa sängyssään, ja koko huone muistutti minua meidän
viisitoistavuotisesta rakkaudestamme.
Suutelin hiljaa Babetin huulia. Hän avasi silmänsä ja hymyili minulle
mitään sanomatta. Minua halutti kovasti ottaa hänet syliini ja pusertaa
rintaani vasten; mutta pitkään aikaan olin tuskin uskaltanut puristaa
hänen kättään, niin heikolta ja ylenluonnolliselta hän minusta näytti.