Talvi.
Tammikuussa on usein kolkkoja, sydäntä jähmetyttäviä aamuja. Kun sinä
päivänä heräsin, ahdisti minua kummallinen levottomuus. Yöllä oli ilma
muuttunut suojaiseksi, ja kun kynnykseltä katsoin seutua, oli se
äärettömän, harmaan, likaisen, rikkinäisen ryysyn näköinen.
Sumu-esirippu esti ilman rantaa näkymästä. Tässä sumussa kohottivat
tammikujan puut synkkinä mustia käsivarsiaan, aivan kuin rivi tonttuja
ollen vahtina tuolle usmakuilulle, joka näkyi niitten takana. Maa oli
kuoppaista, täynnä vesilätäköitä, joitten ympärillä oli likaisia
lumikinoksia. Edempänä kohisi Durancen voimakas ääni.
Talvi on terveellinen ja virkistävä, taivaan ollessa kirkas ja maan
kovana. Raitis ilma nipistää korvia, ja reippaasti kävellään jäätyneillä
teillä, jotka narisevat jalkojen alla hopean heleällä äänellä. Kentät
ovat niin hienoja ja puhtaita, valkoisia lumesta, keltaisia auringon
paisteesta. Mutta minä en tiedä mitään mieltä alentavaisempaa kuin
ikävä suojasää; minä vihaan sumua, joka kosteana painaa hartioitani.
Minua väristytti nähdessäni tämän kuparinkarvaisen taivaan ja minä
kiiruhdin jälleen sisälle, päättäen etten sinä päivänä kävisi ollenkaan
ulkona pelloilla. Työnpuutetta ei ollut sisälläkään.
Jacques oli jo kauvan ollut ylhäällä. Kuulin hänen viheltävän eräässä
katoksessa, jossa hän auttoi miehiä viljasäkkien nostossa. Poika oli jo
kahdeksantoista vuotias; hän oli pitkä veitikka, jolla oli pari vahvoja
käsivarsia. Häntä ei ollut Lazare setä ollut pilaamassa, eikä hänelle
latinaa opettamassa; hän ei välittänyt pajujen alla rannalla
loikomisesta ja uneksimisesta. Jacques oli oikea talonpoika, väsymätön
työmies, joka suuttui kun minä johonkin kosketin, ja sanoi, että minä
olin vanha ja tarvitsin levätä.
Katsellessani häntä edempää, hyppäsi pieni, kevyt olento olkapäilleni,
asetti kätösensä silmilleni ja kysyi: "Arvaapas kuka?"
Minä rupesin nauramaan.
"Se on pikku Maria", vastasin minä, "jonka äitinsä on saanut juuri
puetuksi."
Tyttönen oli lähes kymmenen vuotta vanha, ja näinä kymmenenä vuotena oli
hän ollut koko talon ilona. Syntyneenä viimeiseksi ja aikana, jolloin
emme enää toivoneet lapsia saavamme, oli hän meille kaksin kerroin
rakas. Hänen häilyvä terveytensä teki hänet vielä kalliimmaksi meille.
Häntä pidettiin kuin neitiä; äitinsä tahtoi välttämättä tehdä hänestä
hienon rouvasnaisen, eikä minulla ollut rohkeutta sitä vastustamaan,
sillä pikku Maria oli niin soman näköinen kauniissa, nauhoilla
koristetuissa, silkkihameissaan.
Maria istui yhä vielä hartioillani.
"Äiti, äiti", huusi hän, "tule katsomaan, minä leikin hevoista."
Babet, joka oli tullut sisälle, hymyili. Oi, Babet rukka, kuinka
vanhoiksi me olimme tulleet! Muistan että me sinä päivänä vapisimme
väsymyksestä, ja että me surullisina katselimme toisiamme, kahden
ollessamme. Lapsemme tekivät meidät nuoriksi jälleen.
Aamiainen oli hiljainen. Meidän oli täytynyt sytyttää lamppu. Punainen
loiste antoi huoneelle surullisen näön.
"Pyh", sanoi Jacques, "parempi on, että sataa, kuin että pakkanen
palelluttaisi oliivipuumme ja viinipensaamme."
Hän koetti laskea leikkiä. Mutta hän oli yhtä levoton kuin me muutkin,
tietämättä miksi. Babet oli nähnyt pahoja unia ja kertoi niitä. Me
kuuntelimme nauru huulilla, vaan sydän totisena.
"Ilma se tekee meidät niin alakuloisiksi", sanoin minä, tyynnyttääkseni
heitä kaikkia.
"Aivan niin, ilma se on", kiiruhti Jacques myöntämään. "Minä lisään
muutamia halkoja tuleen."
Iloinen liekki leimahti, valaisten kirkkaasti huoneen seinät. Puut
paloivat räiskyen ja muuttuen pian punaisiksi hiiliksi. Me istuimme
uunin eteen; ulkona oli suojainen ilma, mutta sisällä huoneessa tippui
jääkylmää kosteutta katosta. Babet oli ottanut pikku Marian polvelleen
ja puheli hiljaa hänen kanssaan, huvitettuna tytön lapsellisista
lörpötyksistä.
"Tuletteko mukana, isä?" kysyi Jacques. "Mennään tarkastamaan kellarit
ja yliset."
Menin hänen kanssaan alas. Muutamina vuosina olimme saaneet huonoja
satoja. Kärsimme suuria tappioita; viinipensaamme ja hedelmäpuumme
olivat paleltuneet; rakeet olivat raiskanneet kauramme ja muut viljamme.
Sanoin joskus leikillä, että minä olin tullut vanhaksi, eikä onnetar,
joka on nainen, pidä vanhoista ukoista. Jacques nauroi ja vastasi että
hän oli nuori, hän, ja että hän kyllä onnetarta armastelisi.
Minä olin saapunut elämän talveen, sen kylmään vuodenaikaan. Tunsin
kyllä kuinka kaikki ympärilläni kuoli. Aina kun joku ilo katosi,
ajattelin minä Lazare setää, joka oli ollut niin tyyni kuolemaan asti;
minä koetin saada voimia hänen rakkaasta muistostaan.
Kello kolmen aikaan oli jo aivan pimeä. Me menimme alas arkitupaan.
Babet ompeli uunin nurkassa, pää kumarassa; pikku Maria istui lattialla
tulen edessä ja puki totisena nukkea. Jacques ja minä, me istuimme
Lazare sedältä perityn mahongipulpetin ääreen ja aloimme tarkastaa
tiliämme.
Ikkuna oli aivan kuin kiinni muurattu; sumu takertui ruutuihin ja
muodosti läpinäkymättömän, pimeän muurin. Tämän takana oli tuntematon
tyhjyys. Hiljaisuutta häiritsi ainoastaan ankara pauhu, kova ääni, joka
kuului pimeydestä.
Me olimme päästäneet työmiehet pois ja pitäneet luonamme ainoastaan
vanhan palvelijattaremme Margueriten. Kun kohotin päätäni ja kuuntelin,
tuntui minusta kuin olisi kartano häilynyt kuilussa. Ei ainoatakaan
ihmisääntä kuulunut ulkoa, ainoastaan kuilun jyske. Katselin vaimoani,
lapsiani ja tunsin vanhuksen raukkamaista pelkoa, ukon, joka tuntee
olevansa liian heikko suojelemaan omaisiaan tuntemattomilta vaaroilta.
Jyske tuli ankarammaksi, tuntui kuin olisi kolkutettu portille. Samassa
rupesivat hevoset tallissa kauheasti hirnumaan ja alkoi kuulua karjan
tukahutettua ammumista. Me olimme kaikki nousseet seisoalle, vaaleina
levottomuudesta. Jacques ryntäsi ovelle ja avasi sen selko seljälleen.
Samea vesivirta tulvasi sisälle ja levisi huoneesen.
Durance oli tulvillaan. Sen ääni se oli pauhannut aamusta alkaen, yhä
kasvaen. Lumi suli vuorilla, jokainen kunnas oli lähettänyt puron
enentämään virran vettä. Tiheä sumu oli estänyt meitä näkemästä sen
pikaista kasvamista. Usein oli vesi suojaisten ilmain tullessa ankaroina
talvina noussut aina ylös kartanon portille asti. Mutta koskaan ei virta
ollut noussut noin äkkiä. Avonaisesta ovesta näimme me pihan muuttuneen
järveksi. Vesi ulottui jo nilkkaamme saakka.
Babet oli nostanut ylös pikku Marian, joka itkien painoi nukkea
rintaansa vasten.
Jacques tahtoi mennä avaamaan tallin ja navetan ovia, mutta äitinsä piti
kiinni hänen vaatteistaan ja rukoili ettei hän menisi. Vesi nousi yhä.
Minä vein Babetin rappujen luo.
"Joutuin, joutuin, menkäämme ylös makuuhuoneesen"! huusin minä.
Ja minä pakoitin Jacquesin menemään edelläni ylös. Minä jäin viimeiseksi
alakerroksen. Marguerite tuli peljästyneenä alas ylisiltä, jossa hän oli
ollut. Minä panin hänen istumaan kauvimmas huoneesen Babetin viereen,
joka istui hiljaa, vaaleana ja huolellisin katsein. Me olimme asettaneet
pikku Marian sänkyyn, hän ei ollut tahtonut erota nukestaan ja nukkui
vähitellen nukki sylissä. Tämä lapsen uni lohdutti minua; kun käännyin
ja näin Babetin kuuntelevan tytön säännöllistä hengitystä, unohdin minä
vaaran, enkä enää kuullut seiniin loiskivata vettä.
Mutta me emme voineet, Jacques ja minä, olla katsomatta vaaraa vasten
silmiä. Vaara pakoitti meitä ottamaan selvää tulvan edistymisestä. Me
avasimme ikkunan selko seljälleen, kumarruimme ulos, ollen vähällä
pudota ja katselimme yöhön. Sumu oli laskeutunut vielä tiheämmälle veden
päälle ja tippui alas hienona sateena, joka sai meidät värisemään.
Epäselvä, teräsharmaa valonheijastus kaukana pimeässä oli ainoa, joka
osoitti virtaavata vesi joukkoa. Alhaalla pihalla loiskutteli vesi,
nousten pehmeissä aaltoviivoissa ylös seiniä myöten. Ja yhä vaan
kuulimme me ainoastaan Durancen vihaisen äänen ja sisään suljettujen
elukkain hätähuudot.
Eläin raukkain hirnuminen ja ammuminen oli vähällä pakahduttaa
sydämmeni. Jacques katsoi kysyvästi minuun; hän tahtoi mennä ja koettaa
pelastaa niitä. Pian muuttui niiden valitusäänet hirveiksi, ja ankarata
kolinata kuului. Härät olivat särkeneet navetan ovet rikki. Me näimme
niiden kiiruhtavan ohitsemme virran vieminä, kieriskellen mennessään. Ja
ne katosivat virran kuohuun.
Silloin vihastuin minä, tulin kuin hulluksi, häristin nyrkkiäni
Durancelle. Seisoen ikkunassa huusin minä keskellä veden pauhinata:
"Ilkiö! minä olen rakastanut sinua, sinun oli ensirakkauteni, ja nyt
varastat sinä minua, sinä saatat minun huoneeni häilymään ja ryöstät
minulta karjani. Oi kirottu, kirottu!... Sinä olet antanut minulle
Babetin, sinä olet hiljaa juossut minun niittyjeni välissä. Minä luulin
että sinä olisit hyvä äiti, minä muistan Lazare sedän pitäneen sinun
kirkkaasta vedestäsi, minä luulin olevani sinulle kiitollisuuden
velassa. Sinä oletkin vaan luonnoton, ilkeä emintimä ja minä olen
ainoastaan vihaa sinulle velkaa."
Mutta Durance tukahdutti huutoni ukkosen kaltaisella äänellään; laajana,
välinpitämättömänä vyörytteli se laineitaan elottoman esineen tyynellä
itsepäisyydellä.
Minä menin uudelleen sisälle huoneesen ja suutelin itkevää Babetia.
Pikku Maria nukkui hymy huulilla.
"Älä pelkää", sanoin minä vaimolleni. "Vesi ei voi aina kohota. Sen
täytyy kohta ruveta alenemaan jälleen... Ei ole mitään hätää."
"Niin, ei ole mitään hätää", uudisti kuumeentapaisesti Jacques. "Huone
on vakava."
Samassa Marguerite, joka peljästyneen uteliaisuudella oli lähestynyt
ikkunata, nojautui siitä ja putosi huudahtaen ulos. Minä kiiruhdin
ikkunan luo, mutta en ennättänyt estää Jacquesia hyppäämästä ulos hänen
jälkeensä. Marguerite oli tuuditellut häntä ja hän rakasti eukkorukkaa
pojan rakkaudella. Kuullessaan molempien putoamisten loiskaukset nousi
Babet peljästyneenä seisomaan kädet yhteen puristettuina. Hän seisoi
aivan kuin kivettyneenä, suu auki ja silmillään tuiottaen ikkunaan päin.
Minä istuin ikkunalaudalle, kuunnellen veden kohinaa. En tiedä kuinka
pitkän aikaa tätä kauhistavaa jännitystä kesti, kun joku huusi minua. Se
oli Jacques joka piti muurista kiinni ikkunan alla. Minä ojensin hänelle
käteni ja hän nousi ylös.
Babet painoi hänet kiivaasti rintaansa vasten. Nyt voi hän itkeä ja se
lohdutti häntä. Margueritesta ei ollut enää kysymystäkään. Jacques ei
uskaltanut sanoa meille, ettei hän ollut löytänyt häntä, ja me emme
uskaltaneet tiedustella häneltä hänen etsimisistänsä. Hän otti minut
sivulle ikkunan luo ja sanoi puoli ääneen:
"Isä, pihalla on jo yli kahden kyynärän korkealta vettä ja virta nousee
yhä. Me emme voi viipyä täällä kauvemmin."
Jacques oli oikeassa. Huoneen jatkokset ratisivat, ulkohuoneitten katot
vei virta yhden toisensa jälkeen. Ja sitten vaivasi Margueriten kuolema
meitä. Babet tarkasteli meitä kauhistuneena. Ainoastaan pikku Maria
nukkui tyynenä suuressa sängyssään, enkelinmoinen hymyily huulillaan.
Vaara suurentui joka minuutti. Vesi oli jo vähällä ulottua ikkunalautaan
saakka ja tunkeutua sisään. Tuntui kun olisi joku sotakone tärisyttänyt
huonetta ankaroilla, säännöllisillä tölmäyksillään. Virta oli tulvaava
päällemme edestäpäin. Ja me emme voineet toivoa minkäänlaista ihmisapua.
"Minuutit ovat kalliita", sanoi Jacques hätääntyneenä. "Me tulemme
haudatuiksi raunioiden alle... Etsikäämme muutamia lautoja ja tehkäämme
niistä lautta."
Hän sanoi tämän epätoivoissaan. Olisin kyllä tuhat kertaa mieluummin
ollut virralla joillakuilla kokoon sidotuilla tukeilla, kuin tässä
huoneessa, jonka katto oli vähällä pudota sisään. Mutta mistä saataisiin
tarpeelliset tukit? Kiukuissani kiskoin minä lautoja kaapeista, Jacques
löi rikki huonekaluja, me raastimme irti ikkunan luukut, kaikki puun
mitä voimme käsiimme saada. Ja kun huomasimme että oli mahdoton käyttää
noita sirpaleita, viskasimme me kiukuissamme ne keskelle huonetta,
etsien yhä uusia.
Viimeinen toivomme katosi, me huomasimme kurjuutemme ja
voimattomuutemme. Vesi nousi; Durance huusi meille kovalla äänellään.
Silloin rupesin minä nyyhkimään, otin Babetin syliini ja kutsuin
Jacquesia tulemaan luoksemme. Toivoin että kuolisimme yhteisessä
syleilyssä.
Jacques oli jälleen asettunut pitkälleen ikkunalle. Äkkiä huudahti hän:
"Isä, me olemme pelastetut!... Tule katsomaan."
Taivas oli laupias meille. Jonkun ulkohuoneen katto, jonka virta oli
irti temmaissut, oli seisahtunut ikkunan alle. Se oli usean kyynärän
pituinen ja oli tehty kovista pölkyistä ja olista, se pysyi veden päällä
ja oli oivallinen lautta. Minä asetin käteni ristiin, olisin langennut
polvilleni näille pölkyille, noille oljille.
Jacques hyppäsi katolle sidottuaan sen ensin lujasti kiinni. Hän polki
olkia koetellakseen pitikö se. Se oli luja ja me voimme rohkeasti
uskaltaa katolle.
"Oh, se kannattaa kyllä meidät kaikki", sanoi Jacques iloisena.
"Katsokaapas vaan kuinka vähän se painuu veteen! Vaikeinta on ohjata
sitä."
Hän katseli ympärilleen ja sai käsiinsä kaksi virran kuljettamaa
seivästä.
"Kas tässä on meillä airot", jatkoi hän. "Jos sinä, isä, asetut toiseen
ja minä toiseen päähän, voimme me helposti meloa lauttaa eteenpäin. Vesi
ei ole kolmea kyynärää syvempää... Joutuun, joutuun alukselle, ei ole
silmänräpäystäkään aikaa hukata!"
Babet raukkani koetti hymyillä. Hän kääri pikku Marian hiljaa shaaliin;
lapsi oli herännyt; se oli hyvin peloissaan, mutta pysyi kuitenkin
ääneti, silloin tällöin vaan syvään huoahtaen. Minä asetin tuolin
ikkunan eteen ja autoin Babetin lautalle. Pitäessäni häntä sylissäni
suutelin häntä, tuntien samalla pistävätä tuskaa; tunsin tämän suutelon
olevan viimeisen.
Vesi alkoi tunkeutua huoneesen. Jalkamme kastuivat. Minä astuin viimeksi
lautalle ja päästin sitten irti. Virta ajoi meitä suoraan muuria vasten;
lukemattomia varovaisuus keinoja ja ponnistuksia tarvittiin, ennenkuin
pääsimme kartanolta.
Vähitellen oli sumu laskeutunut. Meidän lähtiessämme oli ehkä puoliyön
aika. Tähdet olivat vielä sumun peitossa; kuu oli alhaalla
taivaanrannassa, valaisten yötä vaalean aamuruskon tavoin.
Silloin vasta huomasimme tulvan koko kauheuden. Laakso oli muuttunut
virraksi. Kunnaitten ja tammimetsän välillä vyörytteli Durance ääretöntä
pintaansa, yksinään elävänä kuolleessa luonnossa, muristen mahtavalla
äänellä ja vihassakin säilyttäen majesteetillisen muotonsa. Muutamin
paikoin näkyi puuryhmiä, tehden siten kirjavaksi vaalean vedenpinnan.
Tunsin edessämme käytävän tammet; virta ajoi meitä niiden oksia vasten,
jotka meille olivat yhtä monta karia. Lautan ympärillä uiskenteli
sirpaleita, puunpalasia, tyhjiä tynnyriä, heinätukkuja; virta kuljetti
mukanaan tekemiensä hävitysten jälkiä. Vasemmalla näimme Dourguesin
valot. Lyhtyjä liikkui ympäri synkässä yössä. Vesi ei ollut voinut
nousta kylään saakka; ainoastaan matalammat seudut olivat joutuneet
tulvan alle. Apua tulisi epäilemättäkin. Me koetimme nähdä jotakin veden
pinnan himmeässä valossa; joka silmänräpäys luulimme kuulevamme airon
lyöntiä.
Olimme lähteneet liikkeelle aivan sattuman nojaan. Heti kun lautta oli
tullut virran keskelle ja joutunut sen pyörteisiin, valtasi tuska meidät
ja me kaduimme melkein jättäneemme kartanon. Minä käännyin väliin
katselemaan taloa, joka yhä harmaana häämöitti valkeata vettä vasten.
Babet oli kyyristynyt lautan keskelle, ottanut pikku Marian polvilleen
ja painoi lapsen päätä rintaansa vasten estääkseen häntä näkemästä
kauheata virtaa; he olivat kyyristyneet yhteiseen syleilyyn ikäänkuin
pelon nytistäminä.
Jacques seisoi kauvimpana edessä, sauvoen seipäällään kaikin voimin;
silloin tällöin katsahti hän meihin ja alkoi sitten työnsä jälleen. Minä
autoin häntä, niin hyvin kuin voin, mutta meidän ponnistuksemme
saavuttaa ranta, eivät onnistuneet. Sen sijaan kuljimme me vähitellen
kauvemmas siitä, huolimatta seipäistä, joita painoimme liejuun niin että
ne olivat vähällä katketa; voima, joka näytti tulevan syvyydestä, vei
meitä yhä eteenpäin. Durance valtasi meidät vähitellen.
Me ponnistelimme vastaan, otsat hiessä; lopulta me vihastuimme ja
taistelimme virran kanssa aivan kuin olisi se ollut elävä olento, me
koetimme voittaa sitä, haavoittaa, tappaa. Se puristi meitä
jättiläiskäsivarsiinsa, ja seipäät olivat meille aseita, joita
raivoisina painoimme sen rintaan. Se mylvi, viskasi vaahtoaan
kasvoihimme, kiemurteli meidän lyönneistämme. Kiristetyin hampain
koetimme me riistää siltä voittoa. Me emme tahtoneet antaa voittaa
itseämme. Meillä oli kauhea halu murhata peto, masentaa se
nyrkiniskuilla.
Vähitellen kuljimme me alaspäin. Me olimme jo tammikujan päässä. Mustat
oksat kohosivat vedestä, piiskaten sitä valittavalla äänellä. Kuolema
odotti meitä kenties siellä jos me joutuisimme oksiin. Minä huusin
Jacquesille, että seuraisimme käytävätä ottamalla kiinni oksista. Ja
siten kuljin minä viimeisen kerran tätä käytävätä, jossa niin usein
nuoruudessani ja miehuuteni aikana olin kävellyt. Tuona hirveänä yönä,
vihlaisevan kuilun partaalla, ajattelin minä Lazare setää ja näin
elämäni ihanat hetket surullisesti hymyilevän vastaani.
Käytävän päässä voitti Durance. Meidän salkomme eivät enää ylettyneet
pohjaan. Virta veti meidät mukanaan hurjassa voiton ilossa. Ja nyt sai
se tehdä meille, mitä tahtoi. Me emme enää toivoneet. Me syöksyimme
eteenpäin hirvittävällä nopeudella. Suuria, likaisen rievun näköisiä
pilviä kulki taivaalla; kun sitten kuu peittyi, tuli synkkä pimeys. Me
vyöryimme eteenpäin ikäänkuin kaoksessa. Äärettömät, pikimustat, kalan
selkäin näköiset aallot tempasivat meitä pyörryttäen mukanaan. En nähnyt
enää Babetia enkä lapsiani. Tunsin jo olevani kuoleman kynsissä.
En tiedä, kuinka kauvan tämä hurja vauhti kesti. Äkkiä astui kuu jälleen
esille ja näköala kirkastui. Tässä valossa näin minä aivan edessämme
jotakin mustaa, joka sulki tien, ja jota vasten virta koko kiivaudellaan
meitä kuljetti. Me olimme kadotetut, me tulisimme muserretuiksi tuota
vasten.
Babet nousi ja ojensi minulle pikku Marian.
"Ota lapsi", huusi hän... "Anna minun olla, anna minun olla!"
Jacques oli jo ottanut Babetin syliinsä. Kovalla äänellä sanoi hän:
"Isä, pelasta pienokainen... Minä pelastan äitini."
Tuo musta esine oli aivan lähellä. Minä luulin tuntevani sen puuksi.
Tölmäys oli hirveä, lautta särkyi ja oljet sekä pölkyt hajosivat
vesipyörteisin.
Minä putosin, puristaen pikku Mariata lujasti rintaani vasten. Jääkylmä
vesi rohkaisi minua jälleen. Kun olin tullut veden pinnalle, panin
lapsen olalleni ja aloin vaivaloisesti uida. Jos ei pienokainen olisi
pyörtynyt, vaan olisi vastustellut, niin olisimme molemmat jääneet
syvyyden pohjaan.
Uidessani ahdisti minua kauhea tuska. Minä huusin Jacquesia, koetin
löytää häntä; mutta minä kuulin vaan Durancen kohinan, näin ainoastaan
sen vaalean pinnan. Jacques ja Babet olivat vaipuneet pohjaan. Babet oli
luultavasti tarttunut poikaansa ja vienyt hänet mukanaan kuolon
syleilyssä. Mikä hirveä tuska! Olisin tahtonut kuolla, laskeuduin
vähitellen alas löytääkseni heidät mustan veden alta. Vaan kohta kun
aalto kosketti pikku Marian kasvoja, taistelin jälleen epätoivon
voimilla, päästäkseni rannalle.
Jätin Babetin ja Jacquesin, hurjistuneena kun en saanut kuolla heidän
kanssaan ja yhä huutaen heitä käheällä äänellä. Virta viskasi minut ylös
kiville, aivan kuin jonkun noista heinätukuista, joita se jätti
jälkeensä. Kun jälleen toinnuin, otin syliini tyttäreni, joka avasi
silmänsä. Päivä valkeni. Talviyöni oli päättynyt, tuo kamala yö, joka
oli ollut osallisena vaimoni ja poikani murhassa.
Tällä hetkellä, vuosien surun jälkeen, on minulla yksi lohdutus. Minä
olen jääkylmä talvi, mutta minä tunnen kevään sydämmessäni. Lazare
sedällä oli oikein: me emme kuole koskaan. Olen elänyt nuo neljä
vuodenaikaa, ja nyt palaan kevääsen, sillä nyt alkavat rakkaalle
Marialleni jälleen nuo ijäiset ilot ja ijäiset surut.
Sisältö: