"Meitä on oleva kolme rakastamassa toinen toistamme. Oi, rakas Jean,
sinä teit oikein tarjotessasi hänelle juoda eräänä aamuna Durancen
rannalla. Minä pelkäsin Babetia, olin suuttunut häneen, ja nyt olen
mustasukkainen, sillä minä huomaan hyvin, etten minä koskaan voi
rakastaa sinua niin paljon kuin hän. "Sanokaa hänelle", kertoi hän
eilen punastuen minulle, "että jos hän antaa tappaa itsensä, niin
viskaan minä itseni jokeen sille paikalle, jossa hän antoi minulle
vettä."
"Herran tähden, säästä henkeäsi! Löytyy asioita, joita minä en voi
ymmärtää, mutta sen tunnen, että onni odottaa sinua täällä. Minä kutsun
jo Babetia tyttärekseni; minä näen hänet sinun kainalossasi kirkossa ja
minä itse siunaan teidän liittonne. Minä tahdon, että se on oleva minun
viimeinen messuni.
"Babet on nyt pitkä, kaunis tyttö. Hänestä on sinulle oleva apua
töissäsi..."
Kiväärituli oli poistunut. Minä itkin suloisia kyyneleitä. Kanuunain
pyöräin välissä makaavat sotilaat päästivät koristen raukeita
valitushuutoja. Näin yhden niistä ponnistelevan päästäkseen vapaaksi
samoin haavoitetusta toveristaan, joka painoi hänen rintaansa; ja kun
tämä valittaen rehki vastaan, työnsi sotamies hänen tylysti pois
päältään, niin että toinen tuskasta ulisten kieri ales rinnettä myöten.
Hänen valitushuudostaan nousi ruumiskasoista ikäänkuin hiljainen hyminä.
Laskeuvan auringon säteet olivat punaisen keltaisia. Taivas oli vaalean
sininen. Luin setäni kirjeen loppuun.
"Tahdoin vaan", kirjoitti hän edelleen, "kertoa sinulle meistä ja pyytää
sinua tekemään meidät onnellisiksi tulemalla kotiin niin pian kuin
mahdollista. Ja silloin rupean minä itkemään ja sopertamaan ikäänkuin
olisin tullut uudestaan lapseksi. Toivo, Jean raukkani, minä rukoilen
puolestasi ja Jumala on hyvä.
"Vastaa minulle heti, määrää, jos mahdollista, päivä jolloin palaat. Me
luemme viikot, Babet ja minä. Me tapaamme kohta; toivotaan!"
Päivä, jolloin palaan!... Minä suutelin nyyhkien kirjettä ja luulin
hetkisen suutelevani Babetia ja setääni. En koskaan saisi varmaankaan
enää nähdä heitä. Minä kuolen kuin koira täällä pölyssä lyijyraskaan
auringon paahtamana. Tällä autiolla kentällä, keskellä kaikkia noita
kuolon korahduksia, täytyi minun sanoa jäähyväiset rakkailleni. Suhiseva
hiljaisuus kuului korvissani, minä katselin valkeata, veritahraista
maata, joka autiona, harmaana ulottui silmän kantamiin asti. Minä
kerroin itsekseni, "minun täytyy kuolla", suljin silmäni ja kuvittelin
mielessäni Babetia ja Lazare setää.
En tiedä kuinka kauvan olin tässä, jonkunlaisessa tuskallisessa
tainnostilassa. Sydämmeni kärsi yhtä paljon kuin ruumiinikin. Kuumat
kyyneleet virtasivat hiljaa poskiani myöten. Keskellä kuumehoureitani
kuulin valittavan lapsen äänen tapaista korinata. Väliin heräsin ja
tuijotin kummastellen taivasta kohti.
Viimein huomasin että herra de Montrevert siinä niin köristi maatessaan
muutaman askeleen päässä minusta. Minä olin pitänyt häntä kuolleena. Hän
makasi levitetyin käsin, kasvot maata vasten. Tämä mies oli ollut hyvä
minua kohtaan; minä arvelin, etten voisi antaa hänen kuolla siten,
kasvot maata vasten, ja aloin hiljaa ryömiä hänen luokseen.
Kaksi ruumista oli meidän välillämme. Ajattelin ensin ryömiä näitten
kuolleitten ylitse matkaa lyhentääkseni, mutta en uskaltanut. Hinasin
itseäni eteenpäin polvillani, auttaen toisella kädellä. Saavuttuani
överstin luo hengitin keveämmin; tuntui kuin olisin ollut vähemmän
yksinäni, me saisimme kuolla yhdessä, ja tämä kuolema ei enää
peloittanut minua kun oli toinen jakamassa sitä kanssani.
Minä tahdoin, että hän näkisi auringon, ja käänsin sentähden hänet
ympäri niin hiljaa kuin voin. Kun auringon säteet koskettivat hänen
kasvojaan, hengitti hän kiivaasti ja avasi silmänsä. Kumartuneena hänen
ylitsensä koetin hymyillä hänelle. Hänen silmäluomensa sulkeutuivat
jälleen; hänen vapisevista huulistaan huomasin hänen tuntevan kipua.
"Tekö se olette, Gourdon", sanoi hän lopulta heikolla äänellä, "onko
tappelu voitettu?"
"Minä luulen sen, översti", vastasin minä.
Hän oli silmänräpäyksen vaiti. Sitten avasi hän silmänsä ja katsoi
minuun.
"Mihin teitä on haavoitettu?" kysyi hän.
"Olkapäähän... Ja te, översti?"
"Luulen kyynärpääni olevan muserretun. Muistelen että sama kuula meidät
molemmat näin ruhjoi, poikani."
Hän ponnisteli päästäkseen istualle.
"Kas niin", sanoi hän äkkinäisellä iloisuudella, "tähän emme jää koko
yöksi makaamaan!"
Ette usko kuinka paljon voimaa ja toivoa tämä rohkea ilomielisyys
minulle antoi. Olin kokonaan toisella tuulella nyt, kun meitä oli kaksi
kuolemata vastaan taistelemassa.
"Odottakaa", minä huudahdin, "minä sidon käsivartenne nenäliinallani ja
sitten koetamme kantaa toinen toistamme lähimmälle sitomapaikalle."
"Aivan niin, poikani... Älä sido aivan kovasti... Nyt ottakaamme
toisiamme kädestä ja koettakaamme nousta ylös."
Nousimme horjuen ylös. Olimme kadottaneet paljon verta; päätämme
pyörrytti, jalat väistyivät alta. Meitä olisi voinut pitää humalaisina,
kun me hoipertelimme eteenpäin, tukien, tyrkkien toisiamme, tehden
kierroksia kuolleita välttääksemme. Aurinko laski ruusunpunaisena ja
meidän jättiläisvarjomme tanssivat haaveellisesti taistelukentällä.
Siten päättyi kaunis päivä.
Översti laski leikkiä, mutta hänen huulensa vapisivat ja hänen naurunsa
oli nyyhkimisen kaltaista. Tunsin että me kohta kaatuisimme johonkin
nurkkaan, josta emme enää nousisi. Väliin huimasi meitä ja meidän täytyi
pysähtyä ja sulkea silmämme. Kaukana kentällä näkyivät haavalasaretit
pieninä harmaina pilkkuina, mustaa maata vasten.
Suuri kivi tuli eteemme, ja me kaaduimme nurin toistemme päälle. Översti
kiroili kuin pakana. Me koetimme ryömiä nelin jaloin pitämällä kiinni
pensaista. Siten jannustelimme eteenpäin satakunta kyynärää. Mutta
polvemme olivat verillä.
"Minä olen saanut kylläkseni tästä", sanoi översti, asettuen
pitkäkseen, "tulkoot hakemaan minua jos tahtovat. Nukkukaamme!"
Minulla oli vielä siksi voimaa että kohosin puoleksi ylös ja huusin
kaikin voimin. Edempänä näkyi väkeä, joka kokosi haavoitettuja; ne
kiiruhtivat paikalle ja asettivat meidät vierekkäin paarille.
"Toveri", sanoi översti, kun meitä kannettiin eteenpäin, "kuolema ei
tahdo meitä. Teitä on minun kiittäminen hengestäni ja minä maksan
velkani milloin te vaan tarvitsette minua... Antakaa minulle kätenne!"
Minä annoin käteni hänen käteensä ja niin saavuimme haavalasaretille.
Siellä oli sytytetty soihtuja; haavalääkärit leikkelivät ja sahasivat,
haavoitettujen hirveästi huutaessa; verisistä liinavaatteista nousi
iljettävä haju samalla kuin soihdut valaisivat tummanpunaisella
loisteellaan pesuvateja.
Översti kärsi urhoollisesti käsivartensa poikkisahaamisen; näin vaan
hänen huultensa vaalenevan ja hänen silmänsä himmentyvän. Kun minun
vuoroni tuli, tarkasti eräs lääkäri olkapäätäni.
"Tuon on kanuunan kuula tehnyt", sanoi hän, "kaksi sentimeetteriä
alemmas, niin teidän olkapäänne olisi ollut poissa. Nyt on vaan liha
tullut vahingoitetuksi."
Kun kysyin olkapäätäni sitovalta välskääriltä oliko haavani vaarallinen,
vastasi tämä nauraen:
"Vaarallinen! Saatte maata kolme viikkoa sängyssä saadaksenne uutta
verta, siinä kaikki."
Minä käännyin seinään päin salatakseni kyyneleitäni. Sielun silmillä
näin Babetin ja Lazare sedän ojentavan käsivarsiaan minulle. Olin
lopettanut kesäpäiväni veriset taistelut.