Kesä.
Herätessäni sinä päivänä noin kello kolmen aikaan aamulla, makasin
kovalla maalla, väsymyksen runtelemana ja kasvot hiessä. Kuuma ja raskas
heinäkuun yö painoi rintaani.
Ympärillä nukkuivat toverini päällystakkeihinsa kääriytyneinä; he olivat
ikäänkuin mustia pilkkuja harmaalla maalla, ja koko tuo synkkä kenttä
huokui; luulin kuulevani nukkuvan ihmisjoukon voimakkaan hengityksen.
Epäselviä ääniä, hevosten hirnumista, aseitten kalinata, kuului
väräjävässä hiljaisuudessa.
Puoliyön aikaan oli armeija pysähtynyt ja me olimme saaneet käskyn käydä
maata ja nukkua. Kolme päivää olimme marssineet, auringon polttamina,
pölyn sokaisemina. Vihollinen oli vihdoinkin edessämme tuolla
kukkuloilla, taivaanrannalla. Päivän valjetessa piti ratkaiseva tappelu
tapahtuman.
Olin aivan uuvuksissa. Kolme tuntia olin maannut aivan kuin
muserrettuna, hengittämättä, uneksimatta. Liiallinen väsymys oli
herättänyt minut. Nyt, maatessani selälläni, silmät avoinna, ajattelin,
katsellen yöhön, tuota tappelua, tuota murhaamista, jota nouseva aurinko
tulisi valaisemaan. Enemmän kuin kuusi vuotta olin jokaisessa tappelussa
ensi laukauksella sanonut jäähyväiset rakkaille omaisilleni, Babetille
ja Lazare sedälle. Ja nyt, tuskin kuukausi ennen vapaudustani
sotapalveluksesta, täytyi minun sanoa vielä kerran jäähyväiset ja tällä
kertaa kenties ijäksi!
Sitten ajatukseni lieventyivät. Suljetuin silmin näin Babetin ja Lazare
sedän. Kuinka kauvan sitte jo oli kun heitä viimeksi syleilin! Muistin
sen päivän, jolloin erosimme; setä itki köyhyyttään, joka pakoitti hänet
antamaan minun matkustaa sillä tavoin, ja Babet vannoi minulle illalla,
odottavansa minua, ei koskaan rakastavansa muita kuin minua. Minun oli
täytynyt jättää kaikki, isäntäni Grenoblessa, ystäväni Dourguesissa.
Pitkien väliaikain jälkeen sain muutamia kirjeitä, joista näin että
minua yhä vielä rakastettiin, että onni odotti minua rakkaassa
laaksossani. Ja minun täytyi tapella, piti antaa tappaa itseni!
Minä rupesin uneksimaan kotiin tulosta. Minä näin vanhan setä raukkani
ojentavan kynnykseltä vapisevia käsiään minua vastaan, ja hänen takanaan
seisoi Babet punastuen, itkien ja nauraen. Minä riensin heidän syliinsä,
syleilin heitä, sopertaen...
Äkkiä rummun pärinä saattoi minut takaisin hirmuiseen todellisuuteen.
Päivä oli valjennut, harmaa tasanko oli aamusumun peitossa. Kentälle
tuli elämää, kaikkialla näkyi epäselviä haamuja. Yhä kasvava melu ja
hälinä täytti ilman; kuului rummun räminätä, hevoskavioitten kopinata,
tykistön vaunujen jyrinätä, komentosanoja. Sota kohosi uhkaavana
keskellä minun suloisia unelmiani.
Nousin vaivaloisesti ylös; tuntui kuin olisivat kaikki luut ruumiissani
olleen muserrettuja ja kuin olisi pääni ollut vähällä haljeta. Kokosin
joutuun mieheni; olin näet saavuttanut kersantin arvon. Saimme heti
käskyn marssia vasemmalle sivustalle ja miehittää eräs kunnas, joka
vallitsi kenttää.
Juuri kun olimme lähtemässä liikkeelle, tuli vaunumestari juosten
paikalle ja huusi: "Kirje kersantti Gourdonille!"
Hän antoi minulle ryppyisen, likaisen kirjeen, jota oli ehkä viikon
päivät kuljetettu ympäriinsä postilaitoksen nahkalaukuissa. Minulla ei
ollut aikaa muuta vilkaista kirjeesen kuin sen verran että tunsin Lazare
sedän käsialan.
"Eteenpäin, mars!" huusi päällikkö.
Ja marssia minun täytyi. Muutaman sekunnin pidin kirjeraukkaa kädessäni
ja ahmin sitä silmilläni; se poltti kättäni ja minä olisin tahtonut
antaa kaikki maailmassa saadakseni istua alas, lukea sen ja itkeä oikein
helpoituksekseni. Mutta minun täytyi pistää se povelleni, lähinnä
sydäntäni.
En milloinkaan ennen ollut tuntenut sellaista tuskaa. Lohduttaakseni
itseäni muistelin sedän usein minulle kertomia sanoja; minä olin elämäni
kesässä, se oli tulisen taistelun aika, ja minun täytyi rohkeasti tehdä
velvollisuuteni, jos tahdoin saada rauhallisen ja satorikkaan syksyn.
Mutta nämä järkisyyt tekivät minut vielä toivottamammaksi; minulle
onnesta puhumaan saapunut kirje poltti sydäntäni, joka kapinallisesti
nousi sodan hulluutta vastaan. Ja minä en saannut edes lukea sitä! Minä
tulisin ehkä kuolemaan tietämättä, mitä se sisälsi, kuulematta viimeisen
kerran Lazare sedän ystävällisiä sanoja.
Me olimme saapuneet kunnaalle. Meidän piti siellä odottaa käskyä koska
meidän tulisi rynnätä esiin. Mukavampaa taistelukenttää toinen toistensa
murhaamiseen olisi ollut vaikea valita. Usean penikulman laajalle
ulottui tuo ääretön kenttä aivan alastomana, ilman ainoatakaan puuta,
ilman yhtäkään rakennusta. Muutama pensas-aita ja lehto muodostivat
harvoja pilkkuja valkoisella maalla. Koskaan sen jälkeen en ole nähnyt
sellaista seutua; pölymeri, vaaleata maata, joka oli sieltä täältä
haljennut, näyttäen ruskeita sisuksiaan. Enkä koskaan sen jälkeen ole
nähnyt niin polttavan kirkasta taivasta, niin kaunista ja kuumaa
heinäkuun päivää; kello kahdeksan aikaan poltti kuumentunut ilma jo
kasvojamme. Oi, kuinka kaunis aamu, ja kuinka autio kenttä, jolla
murhata ja tulla murhatuksi!
Jo kauvan oli kuulunut kivääritulen epäsäännöllistä rätinää, jota säesti
kanuunain karkea ääni. Vihollisemme, valkopukuiset itävaltalaiset,
olivat jättäneet ylängöt ja kentällä näkyi pitkiä miesriviä, jotka
näyttivät minusta pienten itikkain suuruisilta. Kenttä näytti
suhisevalta muurahaispesältä. Savupilvet peittivät tappelukentän.
Väliin harvenivat nämä pilvet, ja silloin näin sotamiehiä, jotka
pakenivat silmittömästi säikähtyneinä. Väliin näytti kuin olisi
kauhistuksen sähkövirta kuljettanut pois miehiä, väliin taas häpeän ja
rohkeuden purkaukset ajoivat heitä kuulasateesen.
Minä en voinut kuulla haavoitettujen huutoja enkä nähdä veren
vuotamista. Minä eroitin kuolleet vaan mustina pisteinä, jotka jäivät
pataljoonain jälkeen. Minä rupesin uteliaana tarkastamaan joukkojen
liikkeitä, suutuksissani savulle, joka peitti minulta enemmän kuin
puolen tappelukenttää; minua huvitti tavallaan itsekkäästi, tietäessäni
olevani turvassa, sillä aikaa kun toisia ympärilläni tapettiin.
Noin kello yhdeksän aikaan saimme me käskyn lähteä esille. Me marssimme
hyvässä tahdissa ales kukkulalta ja käännyimme keskustaa kohti, joka
alkoi peräytyä. Askeleittemme säännöllinen poljenta tuntui minusta
onnettomuutta ennustavalta. Urhoollisimmatkin meistä läähättivät,
kalpeina ja kuihtuneina. Olen itsekseni luvannut sanoa totuuden.
Ensimmäisten kuulain vinkuessa pysähtyi pataljoona äkkiä, sen teki mieli
pakenemaan.
"Eteenpäin, eteenpäin!" huusivat päälliköt.
Mutta me seisoimme kuin naulatut paikoillamme, kumartaen päätämme kuulan
vinkuessa korvissamme. Tämä liike on vaistomainen; ellei häveliäisyys
olisi minua pidättänyt, olisin viskautunut vatsalleni pölyyn.
Edessämme oli ikäänkuin tiheä savu-esirippu, jonka lävitse emme
uskaltaneet tunkeutua. Salamat risteilivät toisiaan tässä savupilvessä.
Ja yhä seisoimme me vielä vapisten, paikalta liikkumatta. Mutta kuulat
tulivat yhä lähemmä; sotamiehet alkoivat valittaen vaipua maahan.
Päälliköt huusivat yhä kovemmin: "Eteenpäin, eteenpäin!"
Takimmaiset rivit, joita he työnsivät eteenpäin, pakoittivat meidät
käymään. Silloin teimme me suljetuin silmin uuden hyökkäyksen ja
tunkeuduimme savun sisään.
Raivoisa vimma valtasi meidät. Kun komennettiin: "Seis!" voimme me
tuskin pysähtyä. Kohta kun seisoo paikallaan, palaa pelko, ja tekee
mieli juoksemaan tiehensä. Kiväärituli alkoi. Me ampusimme eteemme
tähtäämättä; me saimme jonkunlaista lohdutusta kuulain lähettämisestä
tuonne savuun. Muistan ampuneeni laukaukseni koneellisesti,
yhteenpuristetuin huulin ja tuijottavin silmin; en enää peljännyt,
sillä, totta puhuakseni, en tietänyt enää olinko vielä hengissä tai en.
Ainoa ajatus, joka vielä oli jäljellä aivoissani, oli se, että minun
piti ampua siksi kunnes kaikki oli lopussa. Vasemman puoleinen toverini
sai kuulan keskelle kasvojansa ja kaatui päälleni; minä työnsin raa'asti
hänet pois luotani, pyyhkien poskeani, jonka hän oli verennyt. Sitten
aloin uudelleen ampua.
Muistan myöskin nähneeni överstimme, herra de Montrevertin, istuvan
suorana ja liikkumattomana hevosensa seljässä ja tyynesti tarkastelevan
vihollisen liikkeitä. Tämä mies näytti minusta jättiläiseltä. Hänellä
ei ollut pyssyä, jolla olisi huvitellut, ja hänen rintansa kohosi
peittämätönnä meitä ylempänä. Aika ajoin katsahti hän alas meihin ja
huusi karkealla äänellä:
"Sulkekaa rivit, sulkekaa rivit!"
Me suljimme rivit, kuni peljästyneet lampaat, polkien kuolleita,
tylsistyneinä, yhä vaan ampuen. Tähän asti oli vihollinen ampunut
ainoastaan kivääreillä; nyt kuului kumea jymähdys, ja kanuunan kuula
tappoi meiltä viisi miestä. Joku patteria, joka luultavasti oli aivan
meidän edessämme, vaan jota me emme voineet nähdä, oli alkanut ampua.
Kuulat putosivat alas meidän keskellemme melkein samaan paikkaan aina ja
tekivät siihen verisen kolon, jota me lakkaamatta täytimme järjettömän
eläimen itsepäisyydellä.
"Sulkekaa rivit, sulkekaa rivit!" kertoi översti kylmästi.
Me syötimme kanuunille ihmislihaa. Joka sotamiehen kaatuessa otin minä
askeleen lähemmä kuolemaa, lähestyin sitä paikkaa, jossa kuulat kolkosti
vinkuivat, musertaen miehiä, joiden vuoro oli tullut kuolemaan. Ruumiita
kokoontui tälle kohdalle ja pian sattuivat kuulat ainoastaan veriseen
lihakasaan; repaleisia jäseniä lenteli ympäri ilmassa jokaisella
kanuunan laukauksella. Me emme voineet enää sulkea riviä.
Sotamiehet ulvoivat, yksin päällikötkin yhtyivät siihen.
"Pajonettiin, pajonettiin!"
Kuulasateessa juoksi pataljoona hurjasti kanuunia kohti. Savu-esirippu
revittiin rikki; eräällä kummulla näimme me vihollisen patterin punaiset
liekit, siellä kun se jakeli tulta meille kaikista ammottavista
suistaan. Mutta rynnäkkö oli tehty ja kuulat pysähdyttivät ainoastaan
kuolleita.
Minä juoksin översti Montrevertin vieressä, jonka hevonen oli tullut
tapetuksi, ja joka taisteli kuin pelkkä sotamies. Äkkiä tunsin kuin
olisin saanut ukkosen iskun; tuntui kuin olisi rintani auennut ja
olkapääni reväisty pois. Kiivas ilmanveto verhosi kasvojani.
Ja minä kaaduin. Översti vaipui viereeni. Minä tunsin kuoleman
lähestyvän, minä ajattelin rakkaitani kotona ja menin tainnoksiin,
etsiessäni voimattomalla kädelläni Lazare sedän kirjettä.
Kun jälleen toinnuin, makasin kyljelläni pölyssä. Syvä horrostila oli
vallannut minut. Avonaisin silmin tirkistelin minä eteeni mitään
näkemättä; minusta tuntui kuin ei olisi minulla enää mitään jäseniä,
kuin olisivat aivoni tyhjät. Minä en tuntenut kärsimystä, sillä elämä
tuntui paenneen ruumiistani.
Liikkumattoman auringon säteet polttivat sulan lyijyn tavoin kasvojani.
Minä en sitä tuntenut. Vähitellen palasi elämä; jäseneni keventyivät,
ainoastaan olkapääni tuntui ikäänkuin äärettömän painon alla
muserretulta. Silloin koetin haavoitetun eläimen aistilla kohota
istualleni; tuskan huudahtus pääsi suustani ja minä putosin raskaasti
jälleen maahan.
Mutta minä elin nyt, minä näin, minä ymmärsin. Kenttä oli alaston ja
tyhjä, kirkkaan auringon paisteen valaisema. Se näytti niin autiolta
taivaan polttavassa valossa, kasottain ruumiita loikoi kuumuudessa, ja
nuokkuvat puut näyttivät samallaisilta kuin muutkin kuolleet, jotka
kentällä kuivuivat. Ei tuulen löyhkäystäkään tuntunut. Kauhistava
hiljaisuus vallitsi ruumiskasain luona; väliin häiritsivät kuitenkin
epäselvät, vapisevat valitusäänet tätä hiljaisuutta. Kauvempana
ylängöillä, taivaanrannassa, näkyi keveitä savupilviä, jotka olivat
ainoat harmaat pilkut koko kirkkaansinisellä taivaalla. Murhaamista
jatkettiin ylängöillä.
Arvelin, että me olimme voittajia, ja tunsin itsekästä huvia
ajatellessani, että voisin rauhassa kuolla tällä autiolla tasangolla.
Ympärilläni oli maa mustaa. Kun kohotin päätäni, näin muutaman kyynärän
päässä vihollisen patterin, jota vastaan me olimme rynnänneet.
Käsikahakka oli ollut hirveä; rikki leikellyt, runnellut ruumiit
peittivät kummun; verta oli vuotanut niin runsaasti että maata peittävä
pöly näytti punaiselta matolta. Ruumiitten yläpuolella kohosi kanuunain
mustat kidat. Minua väristytti kuunnellessani näitten kanuunain kamalata
hiljaisuutta.
Vähitellen, lukemattomilla varovaisuuden keinoilla onnistuin asettua
vatsalleni. Nojasin pääni suurta, verellä tahrattua kiveä vastaan ja
vedin povestani esille Lazare sedän kirjeen. Asetin sen silmieni eteen;
kyyneleet estivät minua lukemasta.
Aurinko poltti selkääni, kirpeä veren haju tarttui kurkkuuni. Tunsin
tuon kauhistavan tasangon ympäröivän itseäni, kuolleitten kankeus
kangisti minutkin. Sydän raukkani itki, kuoleman helteisessä, ilkeältä
löyhkäävässä hiljaisuudessa. Lazare setä kirjoitti:
"Rakas lapseni!"
"Olen kuullut että sota on julistettu, mutta toivon sinun saavan eron
ennen sotaretken alkamista. Joka aamu rukoilen Jumalaa varjelemaan sinua
näistä uusista vaaroista; hän kyllä kuulee minua ja sallii sinun kerran
sulkea minun silmäni.
"Oi, Jean parkani, minä tulen vanhaksi ja tarvitsen sinun käsivarttasi.
Sinun lähdettyäsi olen aina kaivannut viereltäni sinun nuoruuttasi joka
teki minut jälleen kaksikymmenvuotiaaksi. Muistatko meidän kävelyitämme
tammikujassa? Nyt en minä enää uskalla mennä sinne; olen yksinäni,
pelkään. Durance itkee. Tule pian lohduttamaan minua, rauhoittamaan
levottomuuttani..."
Nyyhkytykset olivat vähällä tukehduttaa minut, en voinut jatkaa
lukemista. Samalla kuului sydäntä viileksivä huuto muutamia askeleita
minusta; näin erään sotamiehen äkkiä nousevan ylös vääristynein kasvoin,
hän ojensi tuskissaan käsivarsiaan ylös ja vaipui jälleen alas maahan,
jossa hän kiemurteli hirveissä puistatuksissa; sitten hän ei enää
liikahtanutkaan.
"Minä asetan toivoni Jumalaan", jatkoi setä, "hän on johtava sinut
terveenä ja raittiina takaisin Dourguesiin, ja me alotamme uudestaan
suloista elämätämme. Salli minun haaveksia ääneen ja kertoa sinulle
tulevaisuuden tuumiani.
"Sinä et enää lähde Grenobleen, vaan jäät minun luokseni; minä teen
lapseni maanmieheksi, talonpojaksi, joka iloisesti työskennellen elää
maanviljelyksestä.
"Ja minä vetäydyn sinun talollesi. Minun vapisevat käteni eivät kohta
enää voi pidellä öylätti astiaa. En pyydä taivaalta kuin kaksi vuotta
sellaista elämää. Ne ovat palkintona siitä vähästä hyvästä, mitä olen
aikaansaanut. Sinä kuljetat minua joskus ympäri rakkaassa laaksossamme,
jossa jokainen kallio, jokainen pensas muistuttaa minua sinun
nuoruudestasi, jota olen niin rakastanut..."
Minun täytyi taas pysähtyä. Tunsin niin kovaa tuskaa olkapäässäni, että
olin vähällä mennä uudelleen tainnoksiin. Hirveä levottomuus vaivasi
minua, minusta tuntui kiväärituli lähenevän, ja minä ajattelin kauhulla,
että armeijamme peräytyisi ja että se paetessaan polkisi minut
kuoliaaksi. Mutta yhä näin vaan keveitten savupilvien häilyvän
kunnailla.