Kevät.
Eräänä päivänä, kello viiden aikaan aamusella paistoi aurinko
rattoisasti pieneen huoneeseni, setäni Lazaren luona, joka oli
kirkkoherra Dourguesin kylässä. Muuan leveä, keltainen auringon säde
kohtasi suljettuja silmäluomiani ja herätti minut.
Kalkilla valkoiseksi rapattu kammarini, valko-puisine huonekaluineen,
oli niin iloisen ja viehättävän näköinen. Minä asetuin ikkunaan
katselemaan Durance-virtaa, joka juoksi siinä niin laajana tumman
viheriän laakson keskellä. Raittiit tuulahdukset hyväilivät kasvojani,
virran lorina ja puitten suhina tuntui kutsuvan minua.
Avasin hiljaa oveni. Ulos tullakseni täytyi minun käydä setäni huoneen
lävitse. Hiivin varpaillani eteenpäin, peljäten että paksujen anturaini
narina herättäisi tuon arvoisan vanhuksen, joka nukkui vielä hymy
huulilla. Minä vapisin, kuullessani kirkosta Angelus-kellojen äänen.
Lazare setä oli muutaman päivää seurannut minua kaikkialla, surullisen
ja huolestuneen näköisenä. Hän olisi luultavasti estänyt minua menemästä
alas joen rannalle ja paneutumasta siellä pitkäkseni rantapajujen alle
nähdäkseni edes vilahduksen pitkästä, ruskeasta Babetista, joka oli
aivan kuin uuden kevään minulle synnyttämä.
Mutta setäni nukkui sikeästi. Minulla oli hiukan omantunnon vaivoja
pettäessäni häntä ja hiipiessäni näin pakoon. Pysähdyin hetkiseksi
katselemaan hänen tyyniä kasvojaan, jotka lepo oli tehnyt vieläkin
lempeämmiksi. Liikutuksella muistin sitä päivää, jona hän tuli noutamaan
minua tuosta kylmästä, hyljätystä kodista, josta äitini ruumissaatto oli
äskettäin lähtenyt. Niin paljon lempeyttä, niin monta uhrausta, niin
monta viisasta neuvoa oli hän minulle sitten sen ajan tuhlannut! Hän oli
antanut minulle tieteensä, hyvyytensä, koko älynsä ja koko sydämmensä.
Hetkisen teki mieleni huutamaan hänelle: "Nouskaa, Lazare setä!
menkäämme yhdessä kävelylle tuonne lehtokujalle Durancen rannalla, jota
te niin rakastatte. Raitis ilma ja aamu-aurinko virkistävät teitä.
Palattua saatte nähdä mikä oivallinen ruokahalu teillä on!"
Mutta Babet, joka tulisi rannalle puettuna valkoisiin aamuvaatteisinsa
ja jota minä en sitten saisikaan nähdä! Kun setä olisi saapuvilla
täytyisi minun katsella maahan. Olisi niin hauskaa loikoa vatsallaan
pehmeässä ruohossa pajujen alla! Minua rupesi hervostuttamaan ja
hiljakseen, lyhyin askelin, pidättäen hengitystäni, saavuin ovelle.
Astuin alas rappusista ja aloin juosta kuin hullu tuona kauniina,
kirkkaana kevät aamuna.
Taivaan ranta oli aivan valkoinen, siellä täällä vaan näkyi hienon
hienoja sinisiä ja ruusunpunaisia väreitä. Vaalea aurinko loisti juuri
kuin hopealamppu, josta säteet valosateena levisivät Durance virtaan.
Ja leveä, pehmeä virta oikoilihe laiskana punaisella hiekalla laakson
toisesta päästä toiseen, aivan kuin sula metallijuova. Lännessä näkyi
jono mataloita, hammasmaisia kunnaita sinipunaisina vasten vaaleata
taivasta.
Kymmenen vuotta olin asunut tässä syrjäisessä maailman nurkassa. Kuinka
monta kertaa Lazare setä oli odottanut minua latinan tunnille! Tuo
kunnon vanhus tahtoi tehdä minusta oppineen miehen. Ukon odottaessa
kuljeskelin minä Durancen toisella puolen, etsiskelin harakan pesiä tai
löysin jonkun vuoren kukkulan, jolle en vielä ollut kiivennyt. Kun tulin
kotiin sain nuhteita kovasti, latina oli unohtunut, setä parka torui
minua kun olin repinyt rikki housuni ja häntä kauhistutti nähdessään
joskus ihonkin alta olevan rikki. Laakso oli minun omani, minun
yksinään; minä olin valloittanut sen jaloillani, minä olin sen oikea
omistaja ystävyyden oikeudella. Ja tämä pieni osa virrasta, nämä kaksi
penikulmaa Durancea, kuinka minä niitä rakastin, kuinka hyvin me
ymmärsimme toisiamme! Minä tunsin rakkaan virtani kaikki oikut, sen
vihan puuskat, sen hymyilyt, sen eri muodot kunakin päivän hetkenä.
Kun mainittuna aamuna tulin alas rannalle, oli vesi melkein häikäisevän
valkoinen ja kirkas. Koskaan ennen en ollut nähnyt sitä niin iloisen
näköisenä. Minä hiivin nopeasti ales pajujen alle erääsen avonaiseen
paikkaan, jossa aurinko paistoi tummalle ruoholle. Siellä laskeusin
pitkäkseen vatsalleni, kuunnellen tarkasti ja katsellen oksien välistä
polulle, jota myöten Babetin piti tulla.
"Lazare setä varmaankin nukkuu sikeästi!" ajattelin minä.
Ja minä oikaisin itseni koko pituudelleni nurmelle. Aurinko lämmitti
selkääni kuumilla säteillään, samalla kun rintani pysyi aivan viileänä
tuoreessa ruohossa.
Oletteko milloinkaan katsellut ruohostoon aivan läheltä, silmät kiinni
ruohon korsissa? Babetia odottaessani tarkastelin minä erästä
ruohomätästä, joka oli pieni maailma itsekseen. Siellä löytyi katuja,
kujia, toria, kokonaisia kaupunkia. Syvimmällä eroitin minä ainoastaan
tumman varjon, jossa edellisen kevään lehdet suruissaan mätänivät; siitä
kohosi hienoja korsia tuhansissa somissa mutkissa ja koukuissa
muodostaen heikkoja pylväsriviä, kirkkoja ja aarniometsiä. Minä näin
kaksi laihaa hyönteistä kävelevän edestakaisin tuossa sekasotkussa; ne
raukat olivat varmaankin eksyneet, sillä ne kiiruhtivat pylväskäytävästä
toiseen, kadulta kadulle, huolestuneen ja peljästyneen näköisinä.
Samassa katsoin ylös ja näin edempänä polulla Babetin valkoisen hameen
esiintyvän vasten tummaa maanpintaa. Minä tunsin hänen harmaan,
sinikukkaisen karttuuni hameensa. Minä ryömin syvemmälle ruohoon ja
tunsin sydämmeni tykkivän kovasti maata vasten, niin kovasti, että se
melkein kohotti minua ylös joka tykytyksellä. Rintaani poltti nyt, en
enää tuntenut kasteen viileätä tuoreutta.
Tyttö lähestyi nopeasti. Hänen hameensa häilyivät pitkin maata niin
somasti, niin ihastuttavasti. Minä näin hänen alhaalta koko
pituudessaan, kaikessa onnellisessa suloudessaan. Hän ei tietänyt minun
loikovan pajujen alla; hän käveli iloisena eteenpäin, hän juoksi
huolimatta tuulesta, joka kohotti hiukan yhtä hänen hameensa liuskaa.
Minä eroitin hänen sukkelaan teputtelevat jalkansa ja käteni suuruisen
liuskan hänen valkeista sukistaan, ja minä punastuin suloisesti, vaan
samalla tuskallisesti hämmästyneenä.
Silloin en nähnyt enää mitään, en Durancea, en pajuja, en kirkasta
taivasta. Mitä huolin minä nyt laaksosta! Se ei ollut enää minun hyvä
ystäväni, minä olin aivan kylmä sen suruille ja sen iloille. Mitä huolin
minä enää entisistä tovereistani, kivistä ja puista tuolla kunnailla.
Virta saisi vallan kernaasti juosta tiehensä, jos tahtoisi, minä en sitä
olisi surrut.
Ja kevät, mitä välitin minä keväästä? Jos se olisi kadonnut ja vienyt
mukanaan selkääni paahtavan auringon, kirkkaine sateineen, viheriät
lehdot ja koko tuon kauniin kevät aamun, niin olisin sittenkin
ihastuneena jäänyt katselemaan Babetia, kun hän häilyvin hamein juoksi
alas tietä myöten. Sillä Babet oli sydämmessäni ottanut laakson sijan,
Babet oli kevät. Minä en ollut koskaan puhutellut häntä. Me punastuimme
molemmat tavatessamme toisiamme kirkossa. Olisin voinut vannoa että hän
kammoksui minua.
Hän jutteli nyt muutaman minuutin pesijättärien kanssa. Hänen
herttainen naurunsa tunkeutui minun luokseni saakka, sekoitettuna
Durance virran mahtavan äänen kanssa. Sitten kumartui hän ottaakseen
hiukan vettä käteensä; mutta rantaäyräs oli korkea, Babet oli vähällä
luistaa jokeen ja hänen täytyi pitää ruohosta kiinni.
Minua väristytti. Nousin äkkiä ylös ja juoksin epäilemättä, punastumatta
tytön luokse. Hän katsoi minuun peljästyneenä, mutta hymyili sitten.
Minä kumarruin alas ja olin vähällä pudota, mutta onnistuin kuitenkin,
puristamalla sormeni kovasti yhteen, saamaan oikean käteni vettä täynnä.
Sitten ojensin Babetille tämän uudenaikaisen astian ja tarjosin hänelle
juoda.
Pesijättäret nauroivat. Hämillään ei Babet uskaltanut juoda, vaan käänsi
epäillen päänsä puoleksi pois. Vihdoin teki hän ratkaisevan päätöksen ja
läheni huulillaan sormieni päitä; mutta hän oli viivytellyt liian
kauvan, vesi oli juossut pois. Hän rupesi nauramaan. Hän tuli jälleen
lapseksi ja minä huomasin että hän piti minua pilanansa.
Olin kovasti hämilläni. Kumarruin uudelleen. Tällä kertaa otin vettä
molempiin käsiini ja kiiruhdin viemään niitä Babetin huulille. Hän joi
ja minä tunsin hänen aran suutelonsa nousevan käsivarsiani myöten aina
rintaani asti, täyttävän sen lämmöllä.
"Setä varmaankin nukkuu makeasti!" sanoin hiljaa itsekseni.
Samassa huomasin mustan varjon vieressäni, ja kun käännyin ympäri, näin
Lazare sedän itse seisovan muutaman askeleen päässä ja katselevan
Babetia ja minua huolestuneen näköisenä. Hänen kaapunsa näytti aivan
valkoiselta auringon paisteessa ja hänen katseensa oli niin moittiva
että minun teki mieleni itkemään.
Babet peljästyi kovasti. Hän punastui ja kiiruhti pois mutisten:
"Kiitoksia, Jean herra, paljon kiitoksia."
Minä pyyhin kastuneita käsiäni ja seisoin hämilläni ja liikkumatonna
Lazare sedän edessä.
Tuo kunnon ukko seisoi siinä käsivarret ristissä ja katseli Babetia,
joka juoksi polkua myöten pois, taaksensa katsomatta. Kun hän oli
kadonnut pensas-aidan taakse, loi setä silmänsä minuun ja minä huomasin
surullisen hymyn hänen ystävällisillä kasvoillaan.
"Jean", sanoi hän, "menkäämme suureen lehtokäytävään. Aamiainen ei ole
vielä valmis, meillä on vielä puolituntia aikaa." Hän alkoi käydä
eteenpäin tavallisilla, hiukan raskailla askelillaan, väistäen kasteista
ruohoa. Hänen kauhtanansa laahasi jälestä hiekalla ja kahisi joka
liikkeellä, minkä hän teki. Hänellä oli rukouskirja kainalossa, mutta
hän oli unohtanut aamulukunsa ja käveli pää kumarassa, ajatuksissaan ja
sanaakaan sanomatta. Hänen äänettömyytensä lannisti minut aivan. Hän oli
muutoin tavallisesti puhelias. Joka askeleella tulin minä
levottomammaksi. Hän oli varmaankin nähnyt kun minä annoin Babetille
vettä juoda. Ja mikä näky, suuri Jumala! Nuori tyttö, joka nauraen ja
punastuen suuteli minun sormieni päitä, ja minä, seisoen varpaillani
kädet ojennettuina, hiukan kumartuneena ikäänkuin syleilläkseni häntä.
Nyt vasta näytti tekoni minusta hirveän uskaliaalta. Koko
häveliäisyyteni ja arkuuteni palasi jälleen. Minä ihmettelin kuinka olin
uskaltanut antaa suudella sormiani sillä tavoin.
Ja Lazare setä, joka ei puhunut sanaakaan, vaan joka yhä käveli vitkaan
edelläni, luomatta ainoatakaan silmäystä rakkaihin, vanhoihin puihinsa!
Hän valmisti varmaankin rangaistussaarnaa minulle. Hän vei minut suureen
lehtokäytävään ainoastaan saadakseen oikein torua minua. Se ei suinkaan
loppuisi vähemmässä kuin tunnissa, aamiainen jäähtyisi, enkä minä
pääsisikään palaamaan rannalle uinailemaan noista herttaisista
palohaavoista, joita Babetin huulet olivat käsiini jättäneet.
Me olimme suuressa lehtokujassa. Tämä oli pitkä sekä leveä, ja kulki
pitkin joen rantaa; kahden puolen käytävää kasvoi suunnattomia tammia,
haljenneine runkoineen ja laajalle levinneine oksineen. Hieno ruoho oli
ikäänkuin mattona puitten alla ja aurinko, joka paistoi oksien lävitse,
kutoi kultakirjailuja tälle matolle. Kaikkialla ympärillä näkyi vaalean
viheriäisiä niittyjä.
Kääntymättä, käyntiään muuttamatta, käveli setä lehtokujan päähän asti.
Siellä hän pysähtyi ja minä pysyttelin hänen vieressään, käsittäen että
tuo peljätty hetki nyt oli tullut. Joki teki tässä äkkinäisen mutkan;
eräs matala muuri muodosti lehtokujan tällä kohden jonkunlaiseksi
penkereeksi. Tästä varjoisasta paikasta voi nähdä kauvas valoisaan
laaksoon. Maisema laajeni edessämme useita penikulmia avaralle. Aurinko
kohosi ylemmä taivaalle; aamuiset hopeasäteet muuttuivat kultavirroiksi;
taivaanranta, pitkin mataloita kunnaita, oli sokaisevan kirkas, koko
laakso oli ikäänkuin tulipalon hohteen valaisema.
Hetkisen vaiti oltua kääntyi Lazare setä minuun.
"Hyvä Jumala, nyt se alkaa!" ajattelin minä ja painoin pääni alas.
Laajalla käden liikkeellä osoitti setä minulle laaksoa ja lausui sitten,
itseään oikaisten, hitaasti:
"Katso, Jean, tämä on kevät. Maa riemuitsee, poikani, ja minä olen
tuonut sinut tänne, tämän valoisan kentän luo näyttääkseni sinulle uuden
vuodenajan ensi hymyilyn. Katso, mikä loisto, mikä suloisuus! Maisemasta
kohoaa vienoja tuoksuja, jotka elähyttäväin tuulahdusten tavoin koskevat
kasvojamme."
Hän vaikeni ja näytti unelmiin vaipuneelta. Minä katsahdin kummastuneena
ylös ja aloin hengittää keveämmin. Tuohan ei kuulunut ollenkaan
rangaistussaarnalta.
"Nyt on kaunis aamu", jatkoi hän, "nuorison aamu. Sinun kahdeksantoista
ikävuottasi viihtyvät niin hyvin tuossa vihannuudessa, joka on
korkeintaan kahdeksantoista päivää vanha. Kaikki on loistavata ja
tuoksuavaa, eikö niin? Laakso näyttää sinusta maailman suloisimmalta
paikalta, joki on siellä antaakseen sinulle viileyttä, puut
lainatakseen sinulle varjojaan, koko maisema puhuakseen sinulle
lemmestä, yksin taivaskin valaistakseen tuota näköalaa, johon sinä luot
toivon ja kaipauksen kysyviä katseita. Kevät on sinun ikäisiäsi
nuorukaisia varten. Se opettaa kuinka teidän tulee tarjota nuorille
tytöille juoda."
Pääni painui uudelleen alas. Lazare setä oli siis kuitenkin nähnyt
minut.
"Minun kaltaiseni vanhus", jatkoi hän, "tietää kovaksi onneksi, mitä
kevään suloudesta on ajatteleminen. Minä, Jean raukkani, rakastan
Durance virtaa sentähden että se kostuttaa noita niittyjä, ja sentähden
että koko laakson elämä, riippuu siitä. Minä rakastan noita nuoria
lehtiä sentähden että ne ennustavat kesän ja syksyn hedelmiä. Minä
rakastan, tuota taivasta sentähden että se on hyvä meitä kohtaan,
sentähden että sen lämpö jouduttaa maan hedelmällisyyttä. Minä olen
aikonut kaikessa tapauksessa puhua sinulle tästä joskus; mielestäni on
paras tehdä se nyt, tänä aamuhetkenä. Kevät itse opettaa sinulle sen.
Maa on suuri työhuone, jossa ei koskaan pidetä vapaata maanantaita.
Katso tuota kukkaa jalkaimme juuressa; sinä huomaat ainoastaan sen hyvän
lemun, minä huomaan siinä työn; se täyttää tarkoituksensa synnyttämällä
osansa uudesta elämästä, pienen mustan siemenen, joka työskentelee
vuorostaan taas ensi keväänä. Ja nyt, katso tätä laajaa näköalaa. Kaikki
tämä on ainoastaan uudestaan synnyttämisen iloa. Maisema hymyilee
sentähden että se uudelleen aloittaa ikuista työtään. Kuuletko kuinka
kiivaasti se hengittää kiireessä toimessaan? Lehdet huokaavat, kukat
kiiruhtavat, vilja kasvaa yhä korkeammaksi; kaikki kasvit, kaikki ruohot
kilpailevat siitä ken nopeimmin valmistuisi; elähyttävä vesi, joki, on
apuna yhteisessä työssä, ja nuoren, taivaalle kohoavan auringon
tehtävänä on levittää iloa työntekijäin ijäiseen toimeen."
Tässä setä pakoitti minut katsomaan häntä kasvoihin. Hän lopetti
seuraavasti: "Jean, sinä kuulet mitä ystäväsi kevät sinulle sanoo. Se on
nuoruus, mutta se valmistaa miehuuden ikää; sen kirkas hymyily on
ainoastaan työn iloa. Kesä on tuleva voimakas, syksy rikas, sillä kevät
laulelee paraikaa, rohkeasti tehtävätään täyttäessään."
Minä tulin hyvin hämilleni. Ymmärsin Lazare sedän tarkoituksen. Hän piti
minulle sittenkin rangaistussaarnan, jossa hän suoraan sanoi minulle,
että minä olin laiskuri ja että työnteon aika jo oli tullut.
Setä näkyi olevan yhtä hämillään kuin minäkin. Hetkisen epäiltyään sanoi
hän hiukan tavoitellen. "Jean, sinä olet tehnyt väärin kun et ole
kertonut minulle kaikkea... Koska sinä rakastat Babetia ja Babet
rakastaa sinua..."
"Babet rakastaa minua!" huudahdin minä.
Setä näytti tyytymättömältä.
"No, anna minun puhua loppuun asti. Minä en tarvitse mitään uutta
tunnustusta... Hän on itse tunnustanut sen minulle."
"Hän on tunnustanut sen! Hän on tunnustanut sen!" Ja minä lankesin
kiivaasti Lazare sedän kaulaan.
"Oi, mikä onni!" lisäsin minä. "En ole koskaan puhunut hänen kanssaan,
sen vakuutan... Hän on kertonut sen teille ripissä, eikö niin?... En
koskaan olisi uskaltanut kysyä häneltä jos hän rakastaa minua, en
koskaan olisi saanut sitä tietää... Oi, kuinka kiitän teitä!"
Lazare setä punastui kovasti. Hän huomasi olleensa varomaton. Hän oli
luullut ettei tämä ollut ensimmäinen kohtaukseni tytön kanssa, ja siten
antoi hän minulle varmuuden siitä, jota en ollut vielä uskaltanut
toivoakaan. Nyt oli hän vaiti, ja minä sen sijaan puhuin taukoamatta.
"Minä ymmärrän kaikki", jatkoin minä. "Teillä on oikein, minun pitää
tehdä työtä voittaakseni Babetin. Mutta te saatte nähdä kuinka vankka
minusta tulee... Oi, kuinka te olette hyvä, Lazare setä, ja kuinka hyvin
te puhutte! Minä kuulen kevään puheen; minäkin tahdon saada voimakkaan
kesän, rikkaan syksyn. Kuinka tässä on kaunista, tästä näkyy koko
laakso; minä olen yhtä nuori kuin se, minä tunnen itsessäni nuoruuden,
joka tahtoo saada toimittaa tehtäväänsä..."
Setä tyynnytti minua.
"Hyvä, hyvä, Jean", sanoi hän. "Olen kauvan toivonut saavani tehdä
sinusta papin, ja ainoastaan sen vuoksi olen tahtonut opettaa sinulle
kaikki, mitä tiedän. Mutta se minkä aamulla rannalla näin, pakoittaa
minut ainiaaksi luopumaan rakkaimmasta unelmastani. Taivas määrää
kohtaloistamme. Sinun tulee rakastaa Jumalaa toisella tavoin... Sinä et
voi enää jäädä tänne meidän kyläämme, ja minä tahdon ett'et palaa tänne
ennenkuin ijän ja työn vakaannuttamana. Olen valinnut sinulle
kirjanpainajan toimen; tietosi ovat sinulle siinä apuna. Eräs ystäväni,
kirjanpainaja Grenoblessa, odottaa sinua ensi maanantaina."
Eräs ajatus saattoi minut äkkiä levottomaksi.
"Ja, saanko palattuani naida Babetin?" kysyin minä. Setä hymyili hieman
ja vastasi vältellen.
"Kaikki muu riippuu taivaan tahdosta."
"Te olette taivas, ja minä luotan teidän hyvyyteenne. Oi, setä, tehkää
niin, ettei Babet unohda minua. Minä teen työtä häntä varten."
Silloin osoitti Lazare setä uudelleen laaksoa, jota kuumat, kultaiset
säteet yhä enemmän valaisivat.
"Kas siellä on toivo", sanoi hän. "Älä ole niin vanha kuin minä, Jean.
Unohda minun saarnani, ole niinkuin tämä seutu. Se ei ajattele syksyä,
se hymyilee vaan hetken ilosta ja tekee työtä huolettomana, rohkeana. Se
toivoo."
Ja me palasimme hiljakseen pappilaan, kävellen nyt jo kuivassa ruohossa
ja puhellen liikutettuina läheisestä erostamme. Aamiainen oli kylmä,
niinkuin olin arvannut, mutta siitä en minä välittänyt. Kyyneleet
tulivat silmiini joka kerta kun katsahdin Lazare setää. Ja Babetia
muistellessani tykki sydämmeni niin että olin tukehtua.
Minä en muista, mitä tein lopun päivää. Luulen että menin loikomaan
pajujeni alle rannalla. Sedällä oli oikein, maa teki työtä. Kun asetin
korvani maata vasten, luulin kuulevani alituista jyskettä. Loikoilin
ruohossa aina iltaan asti, uneksien työteliäästä elämästä Babetin ja
Lazare sedän kanssa. Maan voimakas nuoruus tunkeusi rintaani, jota
nojasin yhteistä äitiämme vastaan ja minä kuvittelin tuntikausia
mielessäni olevani yksi noista vankoista pajuista ympärilläni.
Päivällisillä en voinut syödä mitään. Setä ymmärsi luultavasti, mitä
ajatuksia mielessäni liikkui, sillä hän ei ollut huomaavinaankaan huonoa
ruokahaluani. Heti pöydästä noustuani kiiruhdin jälleen ulos raitista
ilmaa hengittämään.
Raitis tuuli kohosi virrasta, jonka kumea ääni kuului kauvas. Taivas
loisti himmeänä. Laakso oli varjojen peittämä ikäänkuin tyyni,
läpinäkyvä, ääretön meri. Ilmassa kuului epämääräisiä ääniä,
jonkunlaista kiihkoisata värinää, ikäänkuin suurten siipien voimakasta
lyöntiä. Väkevät tuoksut sekaantuivat ruohon raittiisen hajuun.
Olin lähtenyt ulos tavatakseni Babetia; minä tiesin että hän meni joka
ilta pappilaan ja asetuin odottamaan häntä pensas-aidan taakse. En ollut
enää ujo niinkuin aamulla; pidin aivan luonnollisena odottaa häntä
siinä, kun hän kerran rakasti minua ja kun minun piti kertoa hänelle
matkastani.
Nähdessäni hänen vaalean pukunsa tuona valoisana iltana, hiivin minä
kuulumattomin askelin esille. Sitten kuiskasin hiljaa:
"Babet, Babet, minä olen täällä."
Hän ei ensin tuntenut minua ja vavahti säikähtyneenä. Mutta tunnettuaan
minut, näytti hän, minun ihmeekseni, vieläkin peljästyneemmältä.
"Tekö se olette, Jean herra?" sanoi hän. "Mitä teette täällä? Mitä
tahdotte?"
Olin aivan lähellä häntä ja tartuin hänen käteensä.
"Rakastattehan te minua, eikö niin?"
"Minä! kuka on teille sen sanonut?"
"Lazare setä."
Babet tuli hämilleen. Hänen kätensä alkoi vapista minun kädessäni. Hän
aikoi paeta, vaan minä tartuin hänen toiseenkin käteensä. Me seisoimme
vastakkain eräässä pensas-aidan syvennyksessä, ja minä tunsin Babetin
lämpimän, läähättävän hengityksen kasvoillani. Ympärillämme vallitsi yön
viileys ja väräjävä hiljaisuus.
"Minä en tiedä", sopersi tyttö, "sitä en ole koskaan sanonut... Herra
pastori on kuullut väärin... Armahtakaa, päästäkää minut, minulla on
kiire."
"Ei, ei", sanoin minä "minä tahdon että te tiedätte minun lähtevän
huomenna matkalle, ja teidän tulee luvata aina rakastaa minua."
"Te matkustatte huomenna!"
Oi, kuinka suloiselta tämä huudahtus sointui korvissani, ja kuinka
hellästi Babet sen lausui! Luulen vieläkin kuulevani hänen äänensä,
täynnä surua ja rakkautta.
"Näette kyllä", huudahdin minä vuorostani, "että Lazare setä on puhunut
totta. Sitäpaitsi ei hän valehtele koskaan. Te rakastatte minua, te
rakastatte minua, Babet! Teidän huulenne uskoivat sen aivan hiljaa
aamulla minun sormilleni."
Me istuuduimme pensas-aidan viereen. Muistissani on säilynyt tämä
ensimmäinen rakkauden keskusteluni, puhtaassa viattomuudessaan. Babet
kuunteli minua kuin pieni sisar. Hän ei enää peljännyt, vaan uskoi
minulle rakkautensa historian. Ja sitten tuli juhlallisia valoja,
teeskentelemättömiä tunnustuksia, tulevaisuuden tuumia loppumattomiin
asti. Hän vannoi ettei koskaan menisi naimisiin kenenkään muun kanssa
kuin minun; minä vannoin ansaitsevani hänen kätensä työlläni ja
rakkaudellani. Aidan takana lauloi sirkka kehoittavaa lauluaan, ja koko
hämärässä kuiskaileva laakso kuunteli ilolla meidän lemmen puheitamme.
Me erosimme, unhottaen syleillä toisiamme.
Kun jälleen palasin pieneen huoneeseni, tuntui minusta, kuin olisin
lähtenyt sieltä ainakin jo vuosi takaperin. Tämä niin lyhyt päivä tuntui
minusta ikuiselta onnellisuudessaan. Se oli minun kevät päiväni,
suloisin, tuoksurikkain elämässäni, päivä, jonka muisto vielä tänäänkin
on ikäänkuin etäinen, surumielinen kaiku nuoruuteni keväästä.