Kotona pienokainen ei nukukaan. Tyttönen on herännyt, hän haaveksii,
edessänsä kynttilän pätkä, joka yhdellä pöydän kulmalla sammumistansa
tekee. Eikä käsittää voi, mitä hirvittävää ja sydäntä särkevää ilmaantuu
tämän seitsen-vuotisen olennon kasvoissa, jotka ovat vakavat ja
surkastuneet kuin täysi-kasvuisen naisen kasvot.
Hän on istuutunut arkun kannelle, joka on hänen makuupaikkansa. Hänen
alastomat jalkansa riippuvat vapisten; hänen nuken kaltaiset kätensä
kokoavat suonenvedon tapaisesti rintansa suojaksi niitä riekaleita,
joita hänellä on verhonansa. Siellä tuntee hän omituisen polton, tulen,
jonka hän tahtoisi sammuttaa. Hän uneksii.
Ei milloinkaan ole hänellä ollut mitään leikkikaluja. Hän ei voi käydä
kouluakaan, sillä hänellä ei ole jalkineita. Hän muistelee mitenkä
äitinsä hänet pienempänä vei auringon paisteesen. Mutta siitä on pitkä
aika. Heidän täytyi muuttaa; ja tuntuupa hänestä ikäänkuin senjälkeen
joku kylmä vihuri talossa aina riehuisi. Sitten hän ei enää ole ollut
tyytyväinen; aina on hän kärsinyt nälkää.
Tämä asia, jota haaveksimaan hän on vaipunut, on liian syvällinen hänen
käsittääksensä. Koko maailmako siis on nälässä? Hän on kuitenkin
koettanut siihen tottua, mutta ei ole voinut. Hän arveli olevansa siksi
liian pieni, täytyy kai olla suuri voidaksensa sitä kärsiä. Epäilemättä
hänen äitinsä tietää tämän asian, jota lapsilta salataan. Jos hän
uskaltaisi, kysyisi hän äidiltänsä, kuka meidät on tänne maailmaan
saattanut ainoastaan nälkää näkemään.
Heidän luonansa on niin ikävä! Hän katselee akkunaa, jossa lakana
häilyi, paljaita seiniä, jalattomia huonekaluja, kaikkea sitä kurjuutta
vinttikerroksessa, jonka työnlakkautus oli toivottomaksi saattanut.
Tietämättömyydessään luuli hän uneksineensa lämpöisistä huoneista,
kauniine, loistavine esineineen; hän sulki silmänsä tätä uudestaan
nähdäksensä; ja kynttilän valo hänen heikontuneiden silmäluomiensa
läpitse tuntui kirkkaalta kullan hohteelta, johon hänen teki mieli
tunkeutua. Mutta tuuli vinkui ja ikkunasta kävi niin kova ilman henki,
että häntä äkisti rupesi yskittämään. Hänen silmänsä vuotivat
kyyneleitä.
Ennen muinoin hän pelkäsi kun hänet aivan yksinään jätettiin, nyt hän
siitä ei tiedä enää, hänelle on kaikki yhden tekevää. Kun ei sitten
eilisen ole mitään syöty, arvelee hän äitinsä menneen leipää hakemaan.
Ja tämä ajatus häntä hurmaa. Sitten hän leikkelisi leipänsä aivan
pieniin palasiin ja ottaisi niistä vitkalleen yhden kerrallaan. Hän
leikittelisikin leipänsä kanssa.
Äiti tuli kotiin, isä sulki oven. Pienokainen katseli suuresti
kummastellen heidän molempain käsiin. Ja kun eivät he hetkisen kuluessa
sanaakaan lausuneet, kertoi hän valittavalla äänellä:
-- "Minun on nälkä, minun on nälkä."
Isä vaipui, pää käsien välissä, pimeään nurkkaan, siihen hän jäi
murtuneena, olkapäät vavahdellen ankarain, äänettömäin nyyhkimisien
vaikutuksesta. Kyyneliään tukahuttaen alkoi äiti nukuttaa lastansa, hän
peitteli sitä kaikilla vaatteilla, mitä tuvassa oli, käski lapsen
olemaan viisaan ja nukkumaan. Mutta lapsi, jonka hampaat vilusta
helisivät ja joka tuntee tulen rinnassansa ankarammin polttavan, muuttuu
sangen uskaliaaksi. Hän tarttuu äitinsä kaulaan, kysyy sitten hiljaa:
-- "Sano, äiti, miksi meillä oikeastaan on nälkä?"
Neljä päivää Jean Gourdonin elämästä.