Työmiehen vaimo astuu auringon laskiessa portin kynnykselle jättäen
pienoisensa ylös nukkumaan. Vaimo on aivan laihtunut; hän on puettu
karttuunihameesen. Hampaansa tärisevät hänen seistessään tuossa kadulla
kylmässä tuulessa.
Hänellä ei ole kotona enää mitään, kaikki on hän kantanut
panttilaitokseen. Kahdeksan työtöntä päivää riittävät kyllä tyhjentämään
talon. Eilen myi hän verkakauppiaalle viimeisen kourallisen villoja
päänalusestaan; nyt on jo alustakin myyty, ei ole enää jälellä kuin
lakana. Sen hän on ripustanut akkunan eteen, estääkseen ilman henkeä
sisälle pääsemästä, sillä pienokaisella oli kova hinku.
Miehellensä mitään ilmoittamatta on hänkin puuhannut puolestansa. Mutta
työnseisautus on ankarammin kohdannut vaimoja kuin miehiä. Porteille on
keräytynyt onnettomia vaimoja, joiden hän kuulee kaiken yötä siinä
nyyhkivän. Hän kohtasi erään käytävän kulmassa yhden nojallaan
seisomassa; toinen on kuollut; toinen taas tietymättömiin kadonnut.
Onneksi on hänellä hyvä mies, puoliso, joka ei ole juoppo. Heiltä ei
mukavuuksiakaan puuttuisi, jollei tuollaiset työttömät ajat olisi
saattanut heitä puille paljaille. Hänellä ei enään ole luottamusta
missään: hän on velkaa leipurille, maustekauppiaalle, hedelmäin
myyjälle, eikä hän enään uskalla edes heidän puotiensa ohitse kulkea.
Jälkeen puolisen lähti hän sisarensa luokse lainatakseen häneltä
parikymmentä penniä; mutta hän tapasi täälläkin sellaisen surkeuden,
että hän sanaakaan sanomatta purskahti itkemään, ja sitten he
kumpainenkin, sisarensa ja hän, yhdessä itkivät pitkän ajan. Lähtiessään
vihdoin, lupasi hän sisarellensa toimittaa kappaleen leipää, jos hänen
miehensä jotakin muassaan toisi.
Mutta miestä ei kuulu. Vettä sataa ja hän pakenee portin suojaan; suuret
vesipisarat räiskyvät hänen jaloissaan; veden vihma tunkeutuu hänen
ohukaisen hameensa läpitse. Silloin valtaa hänet kärsimättömyys; hän
lähtee rankkasateesta huolimatta kulkemaan. Hän menee ihan kadun päähän,
nähdäkseen eikö jo tulisi se, jota hän odotti, ehkä tuolla etäällä
viertotiellä. Ja kun hän palaa, on hän läpimärkä. Käsillään pyyhkii hän
hiuksiansa, koettaen niitä kuivata. Kärsivällisesti rupee hän vielä
odottamaan ja lyhyet kuumeen väreet käyvät läpitse hänen ruumiinsa.
Edestakaisin kulkevat ihmiset tuuppivat häntä kyynärpäillään. Hän
tekeytyy niin pieneksi kuin mahdollista, ettei olisi kenenkään tiellä.
Häntä katsotaan tarkoin silmiin; hänen hengityksensä on kuuma, hänen
kurkkuansa kirveltää. Koko Pariisi epäilee häntä, katu ropakkoineen, sen
kirkkaat valot, eteenpäin pyörivät vaunut, kaikki näyttävät takertuvan
häneen ja tahtovan heittää hänet katu-ojaan. Hänen on nälkä, hän on
jokaisen tiellä. Tuossa vastapäätä on leipuripuoti ja hän ajattelee
pienokaistansa, joka nukkuu kotona.
Vihdoin kun puolisonsa viimeinkin ilmestyy, vetelehtien raukkamaisesti
rakennuksia pitkin, hän syöksyy äkkiä tämän eteen, luo häneen
tuskallisen silmäyksen.
"Oletko saanut mitään!" songertaa hän.
Mies mitään vastaamatta, painaa päänsä alas. Vaimo silloin ensiksi läksi
liikkeelle, kasvoillansa kuoleman kalpeus.