Työmies on ulkona, kadulla, käytävällä. Hän on astuskellut katukäytäviä
kahdeksan päivän ajan saamatta mitään työtä. Hän on käynyt talosta
taloon tarjoten voimaansa, tarjoten taitoansa, tarjoten lopulta itsensä
kokonaan, väliä pitämättä mihin työhön hyvänsä, vaikka kuinkakin
vastenmieliseen, kuinkakin ankaraan ja surmaavaan. Joka paikassa
paiskattiin portit hänen edessään kiinni.
Silloin tarjoutui hän työskentelemään puolesta palkasta. Ei sittenkään
portit auenneet. Hän tekisi työtä ilmaiseksikin, ettei häntä voitaisi
moittia. Tämmöinen on työnlakkautus, tämä pelottava seisaus, joka
soittaa kuolinkelloa vinttikerroksissa asuvaisille. Äkkinäinen pula on
lakkauttanut kaikki työliikkeet, ja raha, ennen liikkuva raha on
kadonnut.
Kahdeksan päivän kuluttua on kaikki raha loppunut. Työntekijä on tehnyt
viimeisen yrityksensä ja hän palaa hitaasti, tyhjin käsin, kurjuuden
masentamana. Vettä putoaa taivaasta; sinä iltana tuntuu Pariisi
ropakkoineen kamalalta. Rankkasateessa hän astuu eteenpäin siitä mitään
tietämättä, tuntematta muuta kuin nälkäänsä, seisattuen silloin tällöin,
viipyäksensä kauvemmin matkalla. Hän nojautuu Seine-virran
sillan-aituuta vasten. Pitkään kohisten juoksevat sen paisuneet vedet;
valkoinen vaahto roiskuu korkealle, kohoten sillan pilaria vastaan. Yhä
seisoo hän siinä nojaten, mahtava virta juoksee hänen alitsensa, luoden
hänelle hurjan kutsumuksen. Kuitenkin miettii hän itseksensä, että tätä
totteleminen olisi liian kurjaa, liian arkamaista ja hän lähtee
astumaan.
Sade on lakannut. Kaasuliekki leimuaa juveliseppäin puotien akkunoista.
Jos hän löisi rikki yhden ruudun, saisi hän yhdessä kourallisessa
monivuotisen leipänsä. Ravintolan pitäjien keittiöissä valkeat
sytytetään; ja valkoisten musliini-esirippujen takana hän näkee ihmisiä
syömässä. Hän jouduttaa askeliansa, hän kulkee takaisin etukaupunkiin
paistipuotien, makkarakauppiasten ja sokurileipurien ohitse, läpi koko
mässäävän Pariisin, joka loistaa nälkäisenäkin.
Kun vaimo ja pieni tyttönen aamulla itkivät, lupasi hän heille leipää
illaksi. Hän ei uskalla ennenkuin yö on saapunut, tulla heille sanomaan,
että hän on valehdellut. Eteenpäin kävellessään mietiskelee hän
itseksensä, mitenkä hänen kotona olisi paras esiintyä, mitä hänen olisi
sanottava, että he rauhoittuisivat, olisivat kärsivälliset. He eivät
kuitenkaan enää kauvemmin voi jäädä nälkää näkemään. Hän itse kyllä
kokisi, mutta vaimo ja pienokainen ovat siihen liian heikot.
Yht'äkkiä pisti hänen päähänsä ruveta kerjäämään. Mutta kun joku nainen
tai herra astui hänen ohitsensa ja kun hän aikoi ojentaa kätensä, niin
se jäykistyi, äänensä takertui kurkkuun. Hän jäi kuin naulattuna
seisomaan käytävälle, ihmiset kääntyivät takaisin luullen häntä
juopuneeksi, nähdessään hänen nälästä hurjistuneet kasvonsa.