Aamulla kun työmiehet saapuvat tehtaasen se onkin kylmänä, synkkänä
häviön surkeudessa. Tuolla suuren huoneen perällä seisoo kone äänetönnä
laihoine käsivarsineen, liikkumattomine pyörineen, se enentää siellä
alakuloisuutta, tuo, jonka huokuna ja jytinä ennen tavallisesti, työssä
raivoavan jättiläisen sydämmen tykynnän tavoin, elähytti koko talon.
Tehtaan isäntä astuu alas pienestä kammiostansa. Surullisella äänellä
lausuu hän työmiehillensä:
"Ystäväni, täksi päiväksi ei ole mitään työtä ..... tilauksia ei tule
enää, päin vastoin saapuu joka suunnalta peruutuksia entisistäkin, minun
täytyy jäädä tavaroineni odottamaan. Juuri tämä kuukausi, joulukuu,
johon minä luotin, tämä suurien töiden kuukausi muina vuosina, uhkaa nyt
saattaa häviöön vankimpiakin tehtaita ..... kaikki täytyy lakkauttaa."
Ja kun hän näki työmiesten katselevan toinen toistansa ikäänkuin
peljäten, mitenkä nyt kotiin olisi palattava, peljäten huomispäivän
puutetta, jatkoi hän matalalla äänellä:
"Minä en ole itsekäs oman edun katsoja, en, sen teille vannon... Minun
asemani on yhtä hirvittävä, ehkäpä hirvittävämpi kuin teidän. Kahdeksan
päivän kuluessa olen minä menettänyt viisikymmentä tuhatta markkaa. Minä
seisautin työn tänäpäivänä siitä syystä, etten enää syvemmälle häviön
kuiluun vaipuisi. Suuriin maksuihini tämän kuun 15 p. minulla ei ole
penniäkään. Te näette että puhun teille ystävänä, en teiltä mitään
salaa. Huomenna ehkä ovat jo oikeuden palvelijat täällä. Tämä ei ole
meidän vikamme, eikö niin? Me olemme taistelleet viimeiseen saakka.
Mielelläni olisin tahtonut auttaa teitä tämän huonon ajan ohitse; mutta
minä en voi, itsekin olen hävinnyt mies; ei minulla ole enään elatusta
muille antaa."
Sitten tarjosi hän heille kätensä. Työmiehet puristivat sitä sanaakaan
sanomatta. He jäivät vielä hetkiseksi paikoilleen katselemaan, kädet
nyrkissä, hyödyttömiä työkalujaan. Edellisinä aamuina jo sangen varhain
viilat vinkuivat ja vasarat tahtia paukuttelivat; mutta kaikki näkyi nyt
jo uinailevan vararikon pölyssä. On kaksikymmentä, on kolmekymmentä
perhettä, jotka saavat seuraavalla viikolla nälkää nähdä. Muutamilla
vaimoilla jotka myöskin olivat tehtaassa työskennelleet, oli kyyneleet
silmissä. Miehet tahtoivat näyttäytyä vahvemmilta. He rohkasevat naisia;
he sanovat, ett'ei Pariisin kaupungissa nälkään kuole.
Kun isäntä heidät jätti, ja he näkivät hänen poistuvan allapäin,
kahdeksan päivän surujen painamana, ehkäpä vielä suuremman
onnettomuuden uhkaamana, kuin heille tunnustanutkaan oli, vetäytyivät he
yksitellen huoneen tukahuttavasta ilmasta kähisevin kurkuin, sydän
kylmänä ikäänkuin pakenivat he jonkun kuolleen kammiosta. Kuollut on
työ, tuo suuri, käymätön kone, jonka luuranko tuossa pimeydessä on
hirvittävä.