Päivän valjetessa syntyi ääntä ja hälinää myllyssä. Ukko Merlier kävi
avaamassa Françoisen oven. Tyttö meni alas pihalle, vaaleana, vaan hyvin
tyynenä. Siellä ei hän kuitenkaan voinut olla tuntematta väristystä,
nähdessään preussiläisen sotamiehen ruumiin maassa, kaivon luo levitetyn
sinellin päällä.
Ympärillä viittoivat ja huusivat sotamiehet hirveästi. Useat heistä
häristivät nyrkillään kylään päin. Upseeri oli kutsuttanut ukko
Merlier'n, kylän määrinä paikalle.
"Tässä", sanoi hän vihan tukehduttamalla äänellä, "on yksi meikäläinen,
joka löydettiin murhattuna joen rannalta. Meidän täytyy ankarasti
rangaista murhaaja esimerkiksi muille, ja minä luotan teihin, että te
autatte meitä murhaajan etsimisessä."
"Minä teen kaikki mitä vaaditte", vastasi mylläri tavallisella
tyyneydellään, "mutta se ei ole mikään helppo asia."
Upseeri kumartui alas ja veti syrjään kuolleen haavaa peittävän
sinellin liepeen. Silloin paljastui hirveä haava. Vahti oli saanut iskun
kurkkuunsa ja ase oli jäänyt haavaan. Se oli mustapäinen kyökkipuukko.
"Tarkastakaa tätä veistä", sanoi upseeri ukko Merlier'lle, "ehkä se voi
auttaa meitä etsimisessä."
Ukko säpsähti. Mutta hän tointui heti ja vastasi, ilman että yksikään
jänne hänen kasvoillaan värähti:
"Sellaisia veitsiä on kaikilla ihmisillä näillä seuduin. Mies oli ehkä
väsynyt tappeluihin ja teki itse lopun elämästään. Sellaista on ennenkin
nähty."
"Vaiti!" huusi upseeri hurjistuneena. "En tiedä mikä estää minua
pistämästä tulta kylän kaikkiin nurkkiin."
Onneksi esti viha häntä huomaamasta Françoisen mielenliikutusta. Tytön
oli täytynyt istua kivipenkille kaivon luona. Tahtomattaankin täytyi
hänen katsella tuota ruumista, joka loikoi pitkällään maassa, melkein
hänen jalkainsa juuressa. Se oli pitkä, kaunis, nuori mies, joka oli
Dominiquen näköinen, vaalea tukkainen ja sini silmäinen. Tämä
yhdennäköisyys liikutti häntä sydämmen syvyyteen saakka. Hän ajatteli,
että kuollut ehkä oli jättänyt tuonne alas Saksanmaalle rakastettunsa,
joka nyt itkisi. Hän tunsi veitsensä sotamiehen kurkussa. Hän oli miehen
murhannut.
Upseeri puheli juuri kauheista toimenpiteistä Rocreusen kylää vastaan
kun muutamia sotamiehiä riensi hänen luokseen. Oli vast'ikään huomattu
Dominiquen pako. Tämä nosti vielä enemmän hälinää. Upseeri meni
huoneesen, katsoi ulos avonaisesta ikkunasta, ymmärsi miten oli
tapahtunut ja tuli takaisin hirveästi kiukuissaan.
Ukko Merlier näytti hyvin tyytymättömältä Dominiquen pakoon.
"Hupsu!" mutisi hän. "Turmelee kaikki tyyni."
Françoise, joka kuunteli häntä, kävi levottomaksi. Hänen isänsä ei
ollenkaan epäillyt hänen olleen Dominiquen apuna. Ukko ravisti päätään
ja sanoi puoliääneen:
"Kas nyt on meidän asemamme kaunis!"
"Tuo lurjus se oli! Tuo lurjus se oli!" huusi upseeri. "Hän on paennut
metsään. Mutta teidän täytyy hankkia hänet takaisin jälleen, muutoin saa
siitä kylä kärsiä!"
Sitten kääntyi hän mylläriin päin ja sanoi:
"Antakaapas kuulua, te luultavasti tiedätte missä hän on piilossa?"
Ukko Merlier naurahti hiljakseen omalla tavallaan ja osoitti laajoja
metsäisiä harjuja.
"Kuinka voitte uskoa löytävänne ihmistä tuolta?" sanoi hän.
"Oh, siellä löytyy kai piilopaikkoja, jotka te tunnette. Te saatte
kymmenen miestä. Näyttäkää niille tie."
"Aivan mielelläni. Mutta me tarvitsemme kahdeksan päivää
kuljeskellaksemme läpi ympäristön metsät."
Ukon tyyneys saattoi upseerin hurjistumaan. Hän ymmärsi tuollaisen
jahdin naurettavaksi. Silloin huomasi hän penkillä Françoisen,
vaaleana, vapisevana. Tytön tuskastuneet, pelonalaiset kasvot herättivät
hänen epäluuloaan. Hän vaikeni hetkisen ja tarkasti vuoroin mylläriä ja
Françoisea tutkivin katsein.
"Eikö tuo mies ole teidän tyttärenne rakastaja?" kysyi hän lopuksi
vanhukselta jyrkästi.
Ukko Merlier tuli sinisen valkoiseksi ja näytti melkein kuin aikoisi hän
rynnätä upseerin päälle ja kuristaa hänet. Hän oikaisi itseään eikä
vastannut. Françoise peitti kasvonsa käsillään.
"Niin se on", jatkoi preussiläinen. "Te, tahi teidän tyttärenne olette
auttaneet häntä pakenemaan. Te olette osallisia hänen rikokseensa.
Viimeisen kerran kysyn teiltä: tahdotteko hankkia hänet jälleen tänne?"
Mylläri ei vastannut. Hän kääntyi pois ja katseli muualle,
välinpitämättömän näköisenä, ikään kuin eivät upseerin sanat olisi häntä
koskeneetkaan. Tämä saattoi upseerin vihan kiehumaan.
"Hyvä", sanoi hän, "te tulette ammuttavaksi hänen sijastaan."
Ja hän komensi taasen esille sen osaston, jonka piti ottaa osaa
ampumiseen. Ukko Merlier oli tyyni. Hän kohotti tuskin olkapäitään; koko
tapaus oli hänestä ilettävä. Luultavasti ei hän uskonut että miestä
ammuttaisiin noin vaan ilman mitään. Kun sotamiehet olivat paikoillaan,
sanoi hän tyynesti:
"Tässä näyttää olevankin tosi kysymyksessä? No niin, kernaasti minun
puolestani. Jos teidän välttämättä täytyy joku ampua, niin voitte
yhtähyvin ampua minut kuin jonkun muunkin."
Mutta Françoise nousi ylös melkein mieletönnä kauhistuksesta.
"Armoa, hyvä herra!" läähätti hän. "Älkää tehkö isälleni mitään pahaa!
Tappakaa minut hänen asemestaan! Minä autoin Dominiquen pakenemaan. Minä
yksin olen syyllinen."
"Vait, lapsi!" huudahti ukko Merlier. "Miksi valehtelet? Hän on ollut
koko yön huoneesensa suljettuna hyvä herra. Hän valehtelee, minä
vakuutan sen teille."
"Ei, minä en valhettele", toisti tyttö kiivaasti. "Minä kiipesin alas
ikkunasta ja viekottelin Dominiquen pakenemaan. Se on totta, se
ainoastaan on totta."
Ukko kävi hyvin vaaleaksi. Hän huomasi selvään Françoisen silmistä,
ett'ei tämä valhetellut, ja tuo kertomus kauhistutti häntä. Oi, niitä
lapsia rakkaushoureineen, miten ne voivat pilata kaikki! Hän vihastui ja
huusi upseerille:
"Hän on hullu, älkää kuunnelko häntä. Hän kertoo teille tuhmuuksia. No
niin, nyt ne riittävät jo."
Françoise tahtoi vielä kerran väittää vastaan. Hän lankesi polvilleen ja
puristi kätensä ristiin. Upseeri katsoi aivan tyynenä tuota surullista
taistelua.
"Minä pidän kai isänne", sanoi hän lopuksi, "koska minulla ei ole tuota
toista enää. Koettakaa etsiä toinen, niin pääsee isänne vapaaksi."
Hetkisen katseli Françoise häntä tuijottaen; upseerin ehdotus
kauhistutti tyttöä.
"Tämä on hirveätä", mutisi hän. "Mistä luulette minun voivan löytää
Dominiquen nyt enää? Hän on poissa, en tiedä niissä."
"Valitkaa! Hän tai isänne."
"Oi Jumalani, *onko* minulla mitään vaalia? Jos tietäisinkin missä
Dominique on, en voisi valita. Te muserratte sydämmeni; tahtoisin
mieluummin kuolla heti. Niin, se olisi pian tehty -- tappakaa minut,
minä pyydän, tappakaa minut!"
Tuo epätoivo ja nuo kyyneleet tekivät lopulta upseerin kärsimättömäksi.
Hän huusi:
"Kas niin, nyt piisaa! Tahdon olla jalomielinen ja antaa teille kaksi
tuntia aikaa. Ellei rakastajanne ole täällä kahden tunnin kuluttua, saa
isänne kärsiä hänen edestään."
Hän antoi viedä ukko Merlier'n samaan huoneesen, jossa Dominique oli
ollut vangittuna. Vanhus pyysi tupakkaa ja alkoi tupakoida. Hänen
tyyneillä kasvoillaan ei näkynyt vähintäkään mielenliikutusta. Mutta kun
hän jäi kahden piippunsa kanssa, valahti kaksi suurta kyynel-pisaraa
hiljakseen alas hänen poskiaan myöten. Kuinka hänen rakas lapsiraukkansa
sai kärsiä!
Françoise jäi seisomaan pihalle. Preussiläisiä sotamiehiä kulki nauraen
ohitse. Muutamat niistä laskettelivat hänestä pilkka- ja ivasanoja,
joita hän ei ymmärtänyt. Hän katseli ovea, jonka taakse isänsä oli äsken
kadonnut. Hitaasti vei hän käden otsalleen, ikäänkuin estääkseen sen
pakahtumista.
Upseeri pyörähti ympäri kantapäillään ja sanoi:
"Teillä on kaksi tuntia aikaa. Koettakaa käyttää niitä hyväksenne."
Hänellä oli kaksi tuntia aikaa. Nuo sanat suhisivat hänen korvissaan.
Koneentapaisesti meni hän ulos pihasta ja alkoi käydä eteenpäin,
sattuman osoittamaa suuntaa. Mihin pitäisi hänen mennä? Mitä tulisi
hänen tehdä? Hän ei koettanutkaan tehdä mitään lopullista päätöstä,
sillä hän tiesi ett'ei siitä mitään tulisi. Mutta hän tahtoi sentään
tavata Dominiquea. He keskustelisivat yhdessä mitä olisi tehtävä, ehkä
keksisivät he jonkun apukeinon. Hänen ajatuksensa olivat aivan sekasin.
Hän meni kuitenkin alas Morellen rannalle ja kävi joen poikki sulun
alapuolelta, jossa oli muutamia kiviä. Sattumalta tuli hän ensimmäisen
pajun luo, niityn reunassa. Hän kumartui ja näki verilätäkön, joka
saattoi hänet vaalenemaan. Siinä se oli tapahtunut. Ja hän seurasi
Dominiquen jälkiä ruohossa; hän oli luultavasti juossut, sillä vinoon
niityn poikki näkyi pitkien askeleiden jäljet. Toisella puolella ei
niitä enää näkynyt, mutta toisella, läheisellä niityllä luuli hän
jälleen näkevänsä ne. Metsän rinteessä katosi kaikki jäljet.
Siitä huolimatta meni Françoise metsään. Yksinäisyys lohdutti häntä. Hän
istui hetkeksi. Mutta kohta tuli hän ajatelleeksi, että aika kului, ja
hän nousi ylös. Kuinka kauvan oli kulunut siitä kuin hän lähti myllyltä?
Viisi minuuttia? Tahi puoli tuntia? Hänellä ei enää ollut käsitystä
ajasta. Dominique oli ehkä piilottautunut erääsen lehtoon, jossa he
kerran eräänä ehtoopäivänä olivat yhdessä syöneet pähkinöitä. Hän meni
lehtoon ja etsi sieltä. Yksinäinen rastas lensi ilmaan, viserrellen
lempeätä, surumielistä virttään. Sitten luuli hän, että Dominique oli
paennut erääsen kallion luolaan, jossa hän väliin loikoi väijymässä
metsän otuksia; mutta luola oli tyhjä. Turhaa oli häntä hakea. Hän ei
kuitenkaan löytäisi häntä. Vähitellen kasvoi hänen halunsa löytää
Dominique yhä suuremmaksi; hän kiiruhti askeleitaan. Äkkiä juolahti
hänen päähänsä, että Dominique oli ehkä kiivennyt puuhun. Sitten käveli
hän eteenpäin katsellen ylös, ja saadakseen tietää jos Dominique oli
lähellä, huusi hän hänen nimeään joka viidentoista tai kahdenkymmenen
askeleen päästä. Käet vastasivat. Tuulenviima, joka suhisi puitten
oksissa, sai hänet luulemaan Dominiquen olevan siinä ja kiipeävän juuri
alas. Kerran luuli hän näkevänsäkin hänet. Françoise pysähtyi; hän oli
aivan tukehtumaisillaan, ja olisi tahtonut paeta. Mitä sanoisi hän
Dominiquelle? Oliko hän tullut viemään häntä mukanaan ammuttavaksi? Oi
ei, hän ei puhuisi siitä. Hän kehoittaisi häntä pelastamaan itsensä eikä
viipymään niillä seuduin. Sitten tunsi hän kovaa tuskaa, ajatellessaan
isäänsä, joka odotti häntä. Hän lankesi itkien nurmelle ja sanoi
ääneensä:
"Jumalani, Jumalani! Miksi tulin minä tänne?"
Hän oli aivan epätoivoissaan siitä, että oli lähtenyt metsään. Hän
juoksi, ikäänkuin pelon valtaamana ja koetti päästä ulos metsästä.
Kolmasti eksyi hän ja luuli jo ett'ei hän enää koskaan osaisi myllylle,
kun hän samalla tuli eräälle niitylle aivan Rocreusen vastapäätä. Kylän
nähdessään seisahtui hän. Palaisiko hän yksinään?
Hän seisoi siinä liikkumatonna, kun joku hiljaa huusi hänen nimeään.
"Françoise! Françoise!"
Hän näki Dominiquen nostavan päätään erään kaivannon reunalta. Suuri
Jumala! Hän oli löytänyt Dominiquen! Taivas tahtoi siis hänen
kuolemaansa? Hän tukahdutti huudahtuksen ja vetäysi alas ojaan
Dominiquen luokse.
"Etsitkö minua?" kysyi Dominique.
"Etsin", vastasi Françoise. Maailma musteni hänen silmissään, hän ei
tietänyt mitä sanoi.
"Oh! Mitä on tapahtunut?"
Françoise loi silmänsä alas ja mutisi:
"Ei mitään -- olin levoton; tahdoin tavata sinua."
Rauhoittuneena selitti Dominique sitten, ett'ei hän ollut tahtonut
poistua kauvaksi. Hän pelkäsi heidän puolestaan. Preussiläiset, nuo
lurjukset, voivat kostaa naisille ja ukoille. Kaikki oli siis hyvin,
kaikkityyni? Hän lisäsi nauraen:
"Häät lykkäytyvät kahdeksan päivää, siinä koko asia."
Mutta kun Françoise seisoi siinä aivan kuin halvattuna, tuli Dominique
jälleen totiseksi.
"Mikä sinua vaivaa? Sinä salaat minulta jotakin."
"Ei, minä vannon, ett'en sitä tee. Minulla ei ollut mitään erityistä
asiata sinulle."
Dominique suuteli Françoisea ja sanoi, ett'ei ollut viisasta heidän
kumpaisenkaan tähden, että he puhelivat kauvemmin. Hän aikoi nousta
ylös, mennäkseen takaisin metsään. Françoise pidätti häntä. Tyttö
vapisi.
"Ei, odota, tekisit ehkä paraiten jos jäisit tähän. Kukaan ei etsi
sinua, sinulla ei ole mitään peljättävää."
"Françoise, sinä salaat minulta jotakin", uudisti Dominique.
Françoise vakuutti jälleen, ett'ei hän salannut mitään häneltä. Hänestä
tuntui vaan paremmalta tietäessään Dominiquen olevan läheisyydessään.
Hän änkytti muitakin syitä. Hän näytti Dominiquesta niin kummalliselta,
että tämä nyt olisi itse kieltäytynyt menemästä pois. Muutoin arveli hän
ranskalaisten sotamiesten palaavan. Sauvalin puolella oli nähty
sotajoukkoja.
"Oi, jospa ne kiiruhtaisivat, jospa ne olisivat täällä niin pian kuin
mahdollista!" mutisi Françoise tuskallisesti.
Samassa löi kello yksitoista Rocreusen kirkon tornissa. Lyönnit
kaikuivat selvään ja kuuluvasti. Françoise nousi pelästyneenä ylös;
kaksi tuntia oli kulunut siitä kuin hän lähti myllyltä.
"Jos me tarvitsemme sinua", sanoi hän nopeasti, "niin menen minä ylös
huoneeseni ja viittaan nenäliinalla."
Hän kiiruhti pois ja Dominique jäi hyvin levottomana kaivannon reunalle
pitkäkseen, katselemaan myllylle päin. Kun Françoise oli kylään tulossa,
kohtasi hän erään vanhan kerjäläisen, ukko Bontemps'in, joka tunsi
seudun kaikki ihmiset. Tämä tervehti tyttöä; hän oli äsken nähnyt
myllärin preussiläisten keskellä; sitten jatkoi ukko matkaansa tehden
ristinmerkin ja mutisten itsekseen katkonaisia lauseita.
"Nuo kaksi tuntia ovat kuluneet", sanoi upseeri, kun Françoise saapui
pihalle.
Ukko Merlier istui penkillä kaivon vieressä, yhä poltellen. Françoise
rukoili, itki ja lankesi polvilleen vielä kerran. Hän tahtoi voittaa
aikaa. Toivo ranskalaisten palaamisesta oli kasvanut hänessä ja
valittaessaan luuli hän kuulevansa armeijan tahdinmukaisen marssin
edempää. Oi jos ne tulisivat, jos ne vapauttaisivat heidät kaikki!
"Oi, hyvä herra, yksi tunti, vielä yksi tunti -- voittehan lahjoittaa
meille yhden tunnin!"
Mutta upseeri oli taipumaton. Hän käski kaksi miestä ottamaan tytön
kiinni ja viemään pois, että voitaisiin rauhassa ryhtyä vanhuksen
mestaamiseen. Françoise taisteli sydämmessään hirveätä taistelua. Hän ei
voinut antaa heidän noin murhata isäänsä. Ei, ei, ennen kuolisi hän itse
Dominiquen kanssa, ja hän aikoi juuri kiiruhtaa kammariinsa, kun
Dominique itse astui pihalle.
Upseeri ja sotamiehet päästivät riemuhuudon. Mutta Dominique astui
tyynenä, melkein ankaran näköisenä Françoisen luo, aivan kuin ei muita
olisi ollutkaan saapuvilla.
"Se oli pahasti", sanoi hän. "Miksi ette ilmoittaneet minulle kuinka
asia oli? Nyt sain tietää kaikki ukko Bontemps'iltä. Tässä nyt kumminkin
olen."