Kello oli kolme. Suuria mustia pilviä oli vähitellen kohonnut taivaalle:
ne olivat jätteitä jostakin myrskystä lähiseuduilla. Tuo keltainen
taivas, nuo vaskenkarvaiset pilven riepaleet muuttivat äsken auringon
paisteessa niin hymyilevän Rocreusen laakson murhaajain luolaksi, täynnä
hirveitä haamuja. Preussiläinen upseeri oli panettanut Dominiquen salvan
taakse, lausumatta sanaakaan hänelle aikomastaan kohtalosta. Puolesta
päivästä asti oli Françoise ollut hirveimmissä sielun tuskissa. Hän ei
tahtonut lähteä pihalta, vaikka isänsä häntä pyysi. Hän odotti
ranskalaisia. Mutta hetket kuluivat, yö lähestyi ja hän kärsi sitä
enemmän kun ei kaikki voitettu aika ollenkaan muuttanut tätä hirveätä
tilaa.
Kello kolmen aikoina alkoivat preussiläiset viimeinkin tehdä
lähtövalmistuksia. Upseeri oli hetkinen sitten lukinnut itsensä
huoneesen Dominiquen kanssa, niinkuin edellisenä päivänäkin. Françoise
arvasi, että nyt oli nuoren miehen elämä tai kuolema kysymyksessä. Hän
pani kädet ristiin ja rukoili. Ukko Merlier hänen vieressään pysyi
tyynenä ja jäykkänä, niin kuin vanhan talonpojan tulee, joka ei taistele
kohtalon kamalata voimaa vastaan.
"Oi Jumalani, oi Jumalani!" mutisi Françoise. "He tappavat hänet --"
Mylläri veti hänet luokseen ja asetti istumaan polvelleen niinkuin
lapsen.
Samassa tuli upseeri ulos, seurassaan kaksi miestä, jotka taluttivat
Dominiquea.
"En koskaan, en koskaan!" huusi tämä. "Olen valmis kuolemaan."
"Ajatelkaa tarkoin", lausui upseeri. "Sen palveluksen, jonka te
kiellätte minulta, voi joku toinen tehdä meille. Minä tarjoan teille
elämän, olen jalomielinen -- kysymys on ainoastaan viedä meidät
Montredoniin metsän lävitse. Siellä löytyy kai polkuja."
Dominique ei vastannut.
"Te kiellätte siis?"
"Tappakaa minut ja lopettakaa tämä", vastasi hän.
Françoise seisoi edempänä ristissä käsin ja katsoi rukoilevasti häneen.
Tyttö unhotti kaikki, hän olisi kehoittanut Dominiquea halpaan tekoon.
Mutta isänsä tarttui hänen käsiinsä, ett'eivät preussiläiset näkisi tätä
mielettömän naisen liikettä.
"Hänellä on oikein", mutisi ukko. "Parempi on kuolla."
Sotamiehet, joitten piti toimittaa ampumisen, seisoivat paikoillaan.
Upseeri odotti, että Dominique jonakin heikkouden hetkenä myöntyisi. Hän
toivoi vielä voivansa puhuttelemalla saada hänet suostumaan. Kaikki oli
hiljaa. Kaukaa kuului kova ukkosen jylinä. Helteinen kuumuus vallitsi.
Keskellä tätä hiljaisuutta kuului äkkiä huuto: "Ranskalaiset!
Ranskalaiset!"
He olivat todellakin saapuneet. Sauvalin tiellä, metsän rinteessä, voi
eroittaa pitkän rivin punaisia housuja. Myllyssä syntyi kauhea
sekamelska. Preussiläiset sotamiehet juoksivat sinne tänne, päästäen
omituisia kurkkuääniään. Mutta yhtään laukausta ei oltu vielä ammuttu.
"Ranskalaiset! Ranskalaiset!" huudahteli Françoise ja löi käsiään
yhteen.
Hän oli aivan kuin mieletön. Hän oli riistänyt itsensä isänsä sylistä,
ja hän nauroi ja viittaili käsillään. Viimeinkin he tulivat, ja he
tulivat ajoissa, koska Dominique vielä seisoi tuossa ilmielävänä!
Räikeä kiväärin laukaus jyrähti kuin ukkonen aivan hänen vieressään ja
saattoi hänen katsomaan taaksensa. Upseeri oli lausunut itsekseen:
"Ennen kaikkea muuta tulee meidän tehdä loppu tästä asiasta --."
Hän työnsi itse Dominiquen erään vajan seinän viereen ja komensi
laukaisemaan. Kun Françoise kääntyi katsomaan, makasi Dominique maassa,
rinta kahdentoista kuulan lävistämänä.
Françoise ei itkenyt, hän seisoi vaan ja tuijotti kuin mielipuoli.
Hänen silmänsä jäykistyivät; hän meni vajan luo ja istuutui muutaman
askeleen päähän ruumiista. Hän katsoi sitä, teki silloin tällöin
lapsellisen kädenliikkeen, jonka merkitystä ei ollut helppo ymmärtää.
Preussiläiset olivat ottaneet ukko Merlier'n panttivangiksi.
Kiivas taistelu syntyi. Upseeri oli joutuun sijoittanut miehensä kunkin
paikoilleen, huomaten että peräytyminen olisi sama kuin antaa hakata
itsensä maahan. Parempi oli sitten myydä henkensä niin kalliista kuin
suinkin. Nyt olivat preussiläiset myllyn puolustajina, ranskalaiset sen
hätyyttäjinä. Äärettömän kiivas kiväärituli alkoi. Puolen tuntia kesti
sitä taukoamatta. Sitten kuului jyleä pamaus ja kanuunan kuula katkaisi
paksun oksan satavuotisesta jalavasta. Ranskalaisilla oli tykkiä.
Patteriasta, joka oli asetettu sen kaivoksen reunalle, jossa Dominique
oli ollut piilossa, ammuttiin pitkin Rocreusen suurta maantietä.
Taistelu ei nyt voinut kauvan kestää.
Voi, sitä mylly-raukkaa! Kanuunankuulat lävistivät sitä kaikkialta.
Puolet kattoa riistettiin pois. Kaksi seinää sortui. Varsinkin Morellen
puolella oli hävitys kauhea. Häilyvistä seinistä irtaantuneet muratit
riippuivat repaleina; virta vei mukanaan kaikellaisia pirstaleita, ja
eräästä aukosta näkyi Françoisen kammari sänkyneen, jonka valkoiset
esiriput olivat kiinni vedetyt. Kaksi kanuunankuulaa perättäin sattui
vanhaan myllyn pyörään, joka päästi viimeisen, valittavan huokauksen,
siivet menivät virran mukana, runko romahti kasaan. Rattoisan myllyn
sielu jätti siten maallisen majansa.
Nyt ryhtyivät ranskalaiset väkirynnäkköön. Syntyi vimmattu taistelu
lyönti-aseilla. Ruosteenkarvaisen taivaan katsellessa täyttyi laakso,
ikään kuin murhaajaluola kuolleilla. Laajat niityt tulivat kamoittavan
näköisiksi suurine, yksinäisine puineen ja korkeine poppeleineen, jotka
reunustivat niitä varjoillaan. Metsät oikealla ja vasemmalla olivat
sirkusmuurien näköisiä, joiden sisällä taistelevat telmäsivät; lähteiden
ja purojen lorina kuului hiljaiselta nyyhkimiseltä; koko seutu oli aivan
kuin hirvittävän kauhistuksen vallassa.
Françoise istui liikkumatta vajan luona, kyyristyneenä Dominiquen
ruumiin viereen. Ukko Merlier oli äsken saanut surmansa pyssyn kuulasta.
Nyt olivat preussiläiset lannistetut, mylly paloi, ja ranskalainen
kapteeni tunkeutui ensimmäisenä pihalle. Sodan alusta alkain oli tämä
hänen ensimmäinen voittonsa. Hän olikin hyvin kiihkoissaan, hän oikaisi
korkeata vartaloaan ja nauroi miellyttävintä voittajan naurua.
Huomattuaan Françoisen istumassa keskellä myllyn savuavia raunioita,
isänsä ja puolisonsa ruumiitten välissä tylsästi tirkistelevänä eteensä,
kohotti hän kohteliaasti hänelle miekkaansa ja huusi:
"Voitto! Voitto!"