Saksalainen ylipäällikkö oli julistanut määräyksen, että jokainen
ranskalainen, joka ei kuulunut säännölliseen armeijaan ja tavattiin ase
kädessä, piti ammuttaman. Vapaajoukkojakaan ei tunnustettu sotaakäyviksi
joukoiksi. Säätämällä niin hirmuisia säännöksiä talonpojille, jotka
puolustivat talojaan ja tavaroitaan, tahtoivat saksalaiset estää väestön
yleistä aseisin tarttumista, jota he pelkäsivät.
Upseeri, pitkä, laiha, noin viisikymmenvuotias mies, piti Dominiquen
kanssa lyhyen tutkinnon. Vaikka hän puhui selvästi ranskaa oli hän
jäykkä kuin preussiläinen.
"Oletteko täältä kotoisin?"
"En, olen belgialainen."
"Minkätähden olette tarttunut aseisin? Eihän tämä kaikki teihin koske."
Dominique ei vastannut. Samassa huomasi upseeri Françoisen, joka seisoi
siinä kuunnellen, aivan vaaleana; hänen valkealla otsallaan muodosti
pieni haava punaisen viivan. Upseeri tarkasti nuoria, ensin toista
sitten toista, näkyi ymmärtävän ja lisäsi ainoastaan:
"Te ette kiellä ampuneenne?"
"Minä ampusin niin paljon kuin ennätin", vastasi Dominique tyynesti.
Tunnustus oli turha, sillä hän oli musta ruudin savusta, aivan hiessä ja
vaatteilla veritahroja, joita hänen olkapäästään tippuneet veripisarat
olivat tehneet.
"Hyvä", kertoi upseeri. "Ennen kahden tunnin kuluttua teidät ammutaan."
Françoise ei itkenyt. Hän puristi kätensä ristiin ja kohotti ne ylös
mykän epätoivon liikkeellä. Upseeri huomasi tämän. Kaksi sotamiestä
veivät Dominiquen viereiseen huoneesen, jossa heidän tuli vartioida
häntä. Tyttö lankesi istumaan tuolille, jalat eivät kantaneet häntä, hän
ei voinut itkeä, hän oli vähällä tukehtua. Upseeri katseli häntä yhä.
Lopulta kysyi hän:
"Onko tuo nuori mies teidän veljenne?"
Françoise pudisti päätään. Upseeri seisoi yhtä jäykkänä, hänen
kasvonjuonteensa eivät tulleet leppeämmiksi. Hetkisen vaitiolon jälkeen
lausui hän taas:
"Onko hän asunut kauvan näillä seuduin?"
Françoise teki myöntävän liikkeen.
"Siinä tapauksessa tuntee hän kai hyvästi ympärillä olevat metsät?"
Nyt Françoise puhui:
"Kyllä hän tuntee", sanoi hän, katsellen kummastellen upseeria.
Tämä ei sanonut enää mitään, kääntyi kantapäillään ympäri ja käski että
kylän määri tuotaisiin hänen luokseen. Françoise nousi ylös, kasvot
hieman punaisina: hän luuli ymmärtävänsä syyn upseerin kysymyksiin ja
rupesi taas hiukan toivomaan. Hän kiiruhti itse etsimään isäänsä.
Ukko Merlier oli heti ampumisen tauottua mennyt tarkastamaan pyöräänsä.
Hän jumaloitsi tytärtään, hän rakasti Dominiquea, tulevata vävyänsä,
mutta myllynpyörälläkin oli suuri sija hänen sydämmessään. Kun molemmat
lapset, niinkuin hän heitä kutsui, olivat eheinä päässeet melskeestä,
ajatteli hän kolmatta lemmikkiään, joka oli äärettömästi kärsinyt.
Kumarruksissa tarkasteli hän tuon suuren puu-luurangon haavoja
huolestuneen näköisenä. Viisi siipeä oli palasina, akseli oli kuulien
lävistämä. Hän pisti sormensa kuulain reikiin mitatakseen niiden
syvyyttä; hän mietiskeli miten hän voisi nuo vahingot korjata. Françoise
tapasi hänet työntämässä lastuja ja sammaleita koloihin.
"Isä", sanoi Françoise, "he kysyvät teitä."
Ja nyt viimeinkin hän itki, kertoessaan mitä äsken oli kuullut. Ukko
Merlier pudisti päätään. Ei ihmisiä noin vaan ammuta. Sen he saavat
nähdä. Hän meni sisälle myllyyn hiljaisen ja tyynen näköisenä, kuten
tavallisesti. Kun upseeri pyysi ruokavaroja miehilleen, vastasi ukko,
ett'eivät Rocreusen asukkaat olleet tottuneet raakaan kohteluun, ja
ett'ei heiltä saisi mitään jos väkivaltaa käytettiin. Hän otti
toimekseen kaikki, mutta sillä ehdolla, että hän sai yksinään toimia.
Upseeria näytti tuo tyyni puhe ensin närkästyttävän, sitten myöntyi hän
ukon lyhyiin, järkähtämättömiin sanoihin. Mutta kun ukko meni, huusi
upseeri hänet takaisin ja kysyi:
"Mikä on tuon metsän nimi, tuolla vastapäätä?"
"Sauvalin metsä."
"Kuinka suuri on sen pinta-ala?"
Mylläri katsoi häneen kysyvästi.
"En tiedä", vastasi hän.
Sitten hän läksi. Tunti sen jälkeen oli upseerin vaatima sota-pakkovero,
elatustarpeita ja rahaa, myllyn pihalla. Yö ennätti, Françoise tarkasti
levottomasti sotamiesten liikkeitä. Hän oleskeli yhä vielä sen huoneen
ulkopuolella, johon Dominique oli salvattu. Kello 7 aikaan joutui hän
hirveään mielenjännitykseen; hän näki upseerin menevän vangin luokse ja
kuuli heidän puhuvan korkealla äänellä noin neljänneksen tuntia.
Hetkeksi ilmaantui upseeri kynnykselle ja antoi sotamiehille saksaksi
jonkun käskyn, jota Françoise ei ymmärtänyt; mutta kun kaksitoista
miestä, kiväärit olalla, asettui riviin pihalle, vavistutti häntä, hän
luuli kuolevansa. Kaikki oli siis ohitse; Dominique tulisi ammuttavaksi.
Nuo kaksitoista miestä seisoivat siinä kymmenkunta minuuttia, Dominiquen
ääni kuului huoneesta, kiivaana, empivänä. Lopulta tuli upseeri ulos,
paiskasi oven kovasti jälkeensä kiinni ja sanoi:
"Hyvä, miettikää asiata -- minä annan teille ajatusaikaa huomiseen
aamuun aikaiseen."
Viittaamalla käski hän kaksitoistamiehisen rivin pois. Françoise seisoi
siinä ja tuijotti eteensä, hän ei tietänyt mitä ajatella. Ukko Merlier,
joka yhä vaan poltteli piippuaan, katselen vihollisjoukkoa
teeskentelemättömällä uteliaisuudella, tuli ja otti häntä käsivarresta
isällisellä lempeydellä. Hän vei Françoisen hänen huoneesensa.
"Pysy tyynenä", sanoi ukko, "koeta nukkua. Huomenna päivän noustua
saamme nähdä --"
Mennessään lukitsi hän varmuuden vuoksi Françoisen oven. Hänen
mielipiteensä oli, ett'eivät naiset kelvanneet mihinkään ja että he
pilaavat kaikki, vakaviin asioihin ryhtyessään. Mutta Françoise ei
käynyt levolle. Hän istui kauvan vuoteellaan, kuunnellen hälinää ulkona
huoneissa. Pihalle lepäämään asettuneet sotamiehet lauloivat ja
nauroivat; he söivät ja joivat luultavasti aina kello yhteentoista asti,
sillä melu ja hälinä ei lakannut hetkeksikään. Itse myllystä kuului
silloin tällöin raskaita askeleita, luultavasti muutettiin vahtia.
Kaikkein tarkimmin kuunteli Françoise kaikkia, hänen alapuolellaan
olevasta huoneesta kuuluvia ääniä. Useampia kertoja asettui hän
pitkäkseen lattialle ja kuunteli permantoa vasten. Dominique oli
salvattu juuri tuonne alas. Hän käveli luultavasti seinän ja ikkunan
väliä, sillä Françoise kuuli kauvan hänen säännöllisen astuntansa;
sitten ei kuulunut enää mitään, hän oli luultavasti istuutunut. Muukin
melu lakkasi, kaikki nukkuivat. Kun hän arveli koko talon olevan unen
helmoissa, avasi hän ikkunan niin hiljaa kuin suinkin ja nojasi
kyynärpäillään ikkunan puitteesen.
Yö oli hiljainen ja leuto. Kapea uusikuu, joka juuri alkoi laskeutua
Sauvalin metsän taakse, valaisi seutua himmeän yölampun tavoin. Suurien
puitten pitkät varjot muodostivat tummia raittoja niityillä, samalla
kuin kuun valaisema ruoho näytti pehmeältä kuin viheriä sametti. Mutta
Françoise ei ollenkaan huomannut yön salaperäistä lumousta. Hän
tarkasteli ympäristöä ja etsi silmin vahtia, joita arveli saksalaisten
asettaneen myllyn ympärille. Hän näki selvään niiden varjot pitkin
Morellea. Yksi ainoa oli myllyn etupuolella, virran toisella puolen,
erään pajun vieressä, jonka oksat ulottuivat veteen. Françoise eroitti
hänet selvään. Se oli pitkä, nuori mies, joka seisoi liikkumatta kasvot
taivasta kohti uneksivan näköisenä.
Siten tyystin tarkasteltuaan seutua, palasi hän jälleen sängylleen
istumaan. Tunnin aikaa hän siinä viipyi, syviin ajatuksiin vaipuneena.
Sitten kuunteli hän jälleen: ei hievaustakaan kuulunut koko talosta. Hän
meni takaisin ikkunan luo ja katsoi ulos, mutta kuun toinen sarvi, joka
vielä pistäysi esiin puitten takaa, oli luultavasti haitaksi hänelle,
sillä hän istui jälleen odottamaan. Viimeinkin näytti hänestä sopiva
aika tulleen. Yö oli pilkko pimeä, hän ei eroittanut enää vahtia tuolla
vastapäätä, koko seutu näytti läkkimereltä. Hän kuunteli hetkisen ja
teki sitten päätöksensä. Aivan lähellä ikkunaa oli portaat, rautakouria
lyöty seinään, jotka veivät myllyn pyörän luota ylös ullakolle ja joita
myllärit ennen käyttivät hoitaessaan eräitä pienempiä pyöriä, mutta
sittemmin, kun myllyn koneisto oli tehty yksinkertaisemmaksi, olivat
portaat aikoja sitten kadonneet tiheän muratin alle, joka peitti koko
tämän puolen myllyä.
Françoise astui rohkeasti ikkunanlaudan yli, tarttui kiinni yhteen
rautakourista ja oli ulkona. Hän alkoi kiivetä alaspäin. Hameet estivät
häntä paljon. Äkkiä irtaantui muudan kivi seinästä ja molskahti alas
Morelleen. Hän pysähtyi, ruumistaan karsi. Mutta hän huomasi sitten,
että putous alituisella kohinallaan hämmentäisi hänen kiipeämisestään
mahdollisesti syntyvän kolinan, ja laskeutui sitten rohkeammin,
tavoitellen jaloillaan murattien keskeltä porrasnappuloita. Kun hän oli
sen huoneen kohdalla, jossa Dominique oli vangittuna pysähtyi hän.
Odottamaton vaikeus oli vähällä viedä häneltä kaiken rohkeuden: tämän
huoneen ikkuna ei ollut suoraan hänen huoneensa ikkunan alla, vaan
hiukan sivulla rappusista, ja kun hän koetteli käsin, tunsi hän vaan
seinän. Täytyikö hänen kiivetä jälleen ylös ja heittää koko aikeensa?
Hänen käsivartensa väsyivät ja virran kohina tuolla alhaalla alkoi
pyörryttää häntä. Hän irroitti pieniä kalkkimuruja muurista ja viskasi
niitä Dominiquen ikkunaan. Tämä ei kuullut, luultavasti nukkui hän.
Françoise raapi ja raastoi uudelleen muuria, niin että nahka sormistaan
irtaantui. Hänen voimansa olivat lopussa, hän tunsi vaipuvansa
taaksepäin, kuin vihdoinkin Dominique avasi hiljaa ikkunan.
"Minä se olen", kuiskasi Françoise. "Sinun täytyy ottaa minut --
sukkelaan -- minä putoan."
Hän sinutteli Dominiquea ensi kerran. Dominique nojautui ulos, sai
kiinni hänestä ja nosti hänet huoneesensa. Siellä rupesi Françoise itkeä
tyrskyttämään, mutta pian hän tukehdutti nyyhkytykset, ettei kukaan
kuulisi. Sitten ponnisteli hän ankarasti tyyntyäkseen.
"Vartioidaanko teitä?" kysyi hän hiljaa.
Dominique, joka vielä oli hämmästyksissään siitä, että Françoise nyt oli
siellä, nyykäytti päätään ja viittasi oveen päin. Sen toiselta puolen
kuului kuorsaaminen; vahti oli antautunut unelle ja paneutunut
makaamaan lattialle ovea vasten, siinä uskossa ettei vanki siten pääsisi
mihinkään huoneesta.
"Teidän pitää paeta", uudisti Françoise kiivaasti. "Minä olen tullut
pyytämään teitä pakenemaan ja sanomaan teille jäähyväiset."
Mutta Dominique ei näyttänyt kuulevan häntä. Hän huudahti yhä uudelleen:
"Kuinka, tekö se todellakin olette? Oi kuinka te pelästytitte minut --
te olisitte voinut tappaa itsenne."
Hän tavoitti hänen käsiään ja suuteli niitä.
"Kuinka minä rakastan teitä, Françoise! Te olette yhtä rohkea kuin hyvä.
Minä pelkäsin vaan että saisin kuolla teitä näkemättä. Mutta te olette
täällä, ja nyt he saavat ampua minut. Kun olen saanut olla neljänneksen
tuntia teidän kanssanne, olen valmis."
Vähitellen oli hän vetänyt luokseen Françoisen, joka nojasi päänsä hänen
olkapäätään vasten. Vaara vei heidät lähemmä toisiaan. Tässä syleilyssä
unhottivat he kaikki.
"Françoise", alkoi Dominique jälleen hyväilevällä äänellä, "tänään on
pyhän Ludvigin päivä, meidän kauvan odotettu hääpäivämme. Mikään ei ole
voinut meitä eroittaa, tässähän olemme molemmat kahden kesken, me olemme
yhtyneet, niinkuin luvattukin oli -- eikö niin, näihin aikoihin
päivästähän on hääpäivämme aamu?"
"Niin, niin", sanoi Françoise, "hääpäivämme aamu."
Suutelo, jonka he vaihtoivat, melkein hurmasi heidät. Mutta äkkiä
irroitti Françoise itsensä, hirmuinen todellisuus muistui hänelle
mieleen.
"Teidän pitää paeta, teidän pitää paeta", sammalsi hän. "Meillä ei ole
minuuttiakaan aikaa kadottaa."
Kun Dominique ojensi käsiään pimeässä, ottaakseen hänet jälleen
syliinsä, sinutteli Françoise häntä uudelleen.
"Oi, minä pyydän sinua, kuule mitä sanon! Jos sinä kuolet, kuolen
minäkin. Tunnin kuluttua on jo päivä. Sinun täytyy heti lähteä."
Hän kertoi sukkelaan Dominiquelle aikeensa. Rautaportaat ulottuivat aina
myllynpyörään saakka, siitä voi hän siipiä myöten kiivetä alas veneesen,
joka oli piilotettu erääsen nurkkaan. Sitten olisi hänen helppo päästä,
yli toiselle rannalle ja paeta.
"Mutta siellä on kaiketi vahtia?" kysyi Dominique.
"Yksi ainoa, myllyn vastapäätä, ensimmäisen pajun alla."
"Jos hän huomaa minut, ja huutaa minua seisomaan?"
Françoisea kauhistutti. Hän pani Dominiquen käteen veitsen, jonka oli
tuonut mukanaan. Molemmat olivat vaiti. Sitten lausui Dominique:
"Mutta isänne, ja te itse? Ei, minä en voi paeta. Kun ei minua enään ole
täällä tappavat sotamiehet ehkä teidät. Te ette tunne heitä. He ovat
luvanneet minulle armon, jos näyttäisin heille tien Sauvalin metsän
läpi. Kun ei heillä enään ole minua, voivat he tehdä mitä tahansa."
Tyttö ei ruvennut kiistelemään. Kaikkiin Dominiquen väitöksiin vastasi
hän vaan:
"Minun tähteni -- paetkaa! Jos rakastatte minua, Dominique, niin älkää
viipykö täällä minuuttiakaan enää!"
Sitten lupasi hän mennä huoneesensa jälleen. Kukaan ei saisi tietää että
hän oli auttanut Dominiquea pakoon. Lopuksi syleili ja suuteli hän
sulhoaan tavattoman kiihkeästi, saadakseen hänet myöntymään. Dominique
oli voitettu. Hän kysyi vaan vielä:
"Vannotteko, isänne tietävän aikeestanne ja että hän neuvoo minua
pakenemaan?"
"Isäni juuri on minut lähettänyt", vastasi Françoise rohkeasti.
Hän valhetteli. Tällä hetkellä tunsi hän ainoastaan vastustamattoman,
pakoittavan tarpeen, tietää hänet olevan turvassa, päästä tuosta
hirveästä ajatuksesta, että auringon nousu olisi hänen kuolemansa
merkki. Kun Dominique vaan olisi poissa, saisivat kaikki onnettomuudet
yllättää häntä itseään, ne tuntuisivat hänestä suloisilta, kun hän vaan
saisi elää. Hänen rakkautensa itsekkäisyys vaati ennen kaikkia, että
Dominique jäisi elämään.
"Hyvä", sanoi Dominique, "minä teen niin kuin tahdotte."
Sitten he eivät enää puhelleet. Dominique avasi jälleen ikkunan. Mutta
äkkiä pelästytti heitä kolina. Ovi ritisi ja he luulivat jonkun avaavan
sitä paraikaa. Vahdintarkastaja oli luultavasti kuullut heidän äänensä.
He seisoivat siinä kiinni toisissaan, odottaen hirveässä tuskassa. Ovi
ritisi vielä kerran, vaan se ei au'ennut. He päästivät molemmat puoleksi
tukautetun huokauksen; he arvasivat, että oven takana nukkuva sotamies
vaan oli kääntynyt. Kaikki muuttui jälleen hiljaiseksi, kuorsaaminen
alkoi uudelleen.
Dominique tahtoi välttämättä, että Françoise ensin kiipeisi huoneesensa.
He syleilivät toisiaan ja ottivat mykät jäähyväiset. Sitten auttoi
Dominique häntä ottamaan kiinni portaista ja tarttui itsekkin niihin.
Mutta hän kieltäytyi astumasta nappulatakaan alemmaksi, ennenkuin hän
tiesi, että Françoise oli huoneessaan. Kun Françoise oli päässyt ylös
kammariinsa, kuiskasi hän tuskin kuuluvasti:
"Hyvästi -- minä rakastan sinua!"
Hän seisoi ikkunassaan ja koetti seurata katseellaan Dominiquea. Yö oli
vielä pilkkopimeä. Hän katseli nähdäkseen vahtia, mutta ei huomannut
sitä; ainoastaan paju näytti vähän valoisammalta keskellä pimeyttä.
Silmänräpäyksen kuuli hän rapinata, joka syntyi kun Dominique
kiivetessään kosketteli murattia. Sitten ratisi pyörä ja kuului
hiljaista loiskinaa, joka ilmaisi nuorukaisen löytäneen veneen. Heti sen
jälkeen eroitti Françoise todellakin veneen mustat piirteet Morellen
harmaalla pinnalla. Silloin oli hän pakahtua hirveästä tuskasta ja
pelosta. Joka silmänräpäys odotti hän kuulevansa vahdin huudon;
pieninkin varjosta kuuluva ääni tuntui hänestä sotamiehen kiireisiltä
askeleilta, aseitten kolinalta, ladattavan kiväärin ratinalta. Mutta
sekunnit kuluivat ja seutu oli yhä aivan hiljaisena. Dominique oli kai
saapunut toiselle rannalle. Françoise ei nähnyt enää mitään. Hiljaisuus
oli juhlallinen. Silloin kuuli hän astuntaa, käheän huudon, jonkun
kappaleen tohean putoamisen. Sitten muuttui hiljaisuus vieläkin
syvemmäksi. Hän seisoi jääkylmänä synkässä pimeydessä, ikäänkuin olisi
tuntenut kuolon kulkevan ohitsensa.