Määrälleen kuukausi sen jälkeen, illalla ennen pyhän Ludvigin juhlaa,
oli Rocreuse kokonaan pelon ja kauhistuksen vallassa. Preussiläiset
olivat voittaneet keisarin ja lähenivät nopeasti kylää. Jo viikon ajan
olivat maantietä kulkevat ihmiset ennustaneet preussiläisten tuloa: "He
ovat Lormièressa -- he ovat Novelles'ssa"; ja kun Rocreusessa kuultiin
heidän niin nopeaan lähestyvän, luultiin joka aamu heidän astuvan esiin
Gagnyn metsästä. Mutta he eivät tulleet, ja se vaikutti vielä enemmän
levottomuutta. Aivan varmaan ryntäävät he kylään yöllä ja tappavat
kaikki sen asukkaat.
Edellisenä yönä, vähää ennen päivän nousua oltiin kylässä levottomia.
Asukkaat olivat heränneet kuullessaan mies-askelten kovan jyminän
maantieltä. Naiset laskeutuivat jo polvilleen ja tekivät ristinmerkin;
mutta kun raotettiin varovasti ikkunan luukkuja, tunnettiin tutut
punaiset housut. Se olikin eräs ranskalainen komppania. Kapteeni oli
heti kysynyt määriä ja jäänyt myllylle, keskusteltuaan ukko Merlier'n
kanssa.
Aurinko nousi kirkkaana sinä päivänä. Puolenpäivän aikaan oli tuleva
lämmin. Kirkas valo väreili yli metsän, mutta niityille nousi valkeata
sumua. Kylä heräsi viileänä aamuhetkenä, somana ja vireänä, ja koko
seutu jokineen ja lähteineen oli ihastuttava kuin kasteen kostuttama
kukkakimppu. Mutta kaunis ilma ei tehnyt ketään iloiseksi. Oltiin nähty
kapteenin kävelevän myllyn ympärillä, katselevan läheisiä huoneita,
menevän Morellen toiselle puolelle ja sieltä tarkastavan seutua
kiikarilla. Ukko Merlier, joka seurasi häntä, näytti antavan selityksiä.
Sitten oli kapteeni sijoittanut sotamiehiä muurien ja puitten taakse
kaikkiin koloihin ja kolkkiin. Pääjoukko oli asettunut myllyn pihalle.
He aikoivat siis tapella? Kun ukko Merlier palasi, kysyttiin häneltä.
Hän nyykäytti hiljaa päätään, sanaakaan sanomatta. Niin, aijottiin
tapella.
Françoise ja Dominique seisoivat ulkona pihalla ja katsoivat häneen
kysyvästi. Lopuksi otti hän piipun suustaan ja sanoi vaan:
"Voi, lapsi-raukat, teidän huomisista häistänne ei tule mitään."
Dominiquella oli huulet kovasti yhteen puristetut ja otsalla vihan
ryppy, hän ojensi väliin vartaloaan ja katseli lakkaamatta Gagnyn
metsään, ikäänkuin olisi hän tahtonut nähdä preussiläisten tulevan.
Françoise oli hyvin vaalea ja totinen, hän tuli ja meni ja hankki
sotamiehille mitä nämä tarvitsivat. He keittivät soppaansa yhdessä pihan
kulmassa ja laskivat leikkiä ruokaa odottaessaan.
Kapteeni näytti ihastuneelta. Hän oli tarkastanut joenpuoliset huoneet
ja myllärin suuren salin. Nyt istui hän kaivon luona ja puhui ukko
Merlier'n kanssa.
"Teillä on tässä oikea linnoitus", sanoi hän. "Me voimme puolustaa tässä
itseämme iltaan asti. Roistot ovat viivytelleet tiellä, heidän pitäisi
jo olla täällä."
Mylläri oli totinen. Hänestä tuntui kuin näkisi hän myllynsä soihtuna
palavan. Mutta hän ei valittanut, sitä piti hän hyödyttömänä. Hän sanoi
vaan:
"Meidän pitäisi piilottaa vene pyörän taakse. Siellä on kolo, johon se
mahtuu. Se voi olla tarpeen."
Kapteeni antoi käskyn. Hän oli kaunis mies, tuo kapteeni, noin
neljänkymmenen vuotias, suurikasvuinen ja miellyttävän näköinen. Hän
näytti Françoisea ja Dominiquea mielellään katselevan. Hän tarkasteli
heitä aivan kuin olisi unohtanut tulevan taistelun. Hän seurasi
silmillään Françoisea, ja hänen kasvoistaan näki selvään että tyttö oli
hänestä ihastuttava. Sitten kääntyi hän Dominiqueen ja kysäsi äkkiä:
"Sinä et siis ole armeijassa, poikaseni?"
"Minä olen ulkomaalainen", vastasi nuori mies.
Kapteenia tuntui tämä vastaus vaan puoleksi tyydyttävän. Hän iski silmää
ja hymyili. Oli hupaisempi olla Françoisen luona kuin kanuunain. Kun
Dominique huomasi hänen hymyilevän, sanoi hän:
"Minä olen ulkomaalainen, mutta minä ammun kuulalla omenan viidensadan
meetterin päästä. Metsästyspyssyni on tuolla takananne."
"Te tulette sitä tarvitsemaan", vastasi kapteeni kuivasti.
Françoise oli lähestynyt, hieman vapisten. Välittämättä läsnäolevista
ihmisistä puristi Dominique hänen käsiään, jotka Françoise ojensi häntä
kohti, ikäänkuin asettuakseen hänen suojeluksensa alle. Kapteeni
naurahti vielä kerran, mutta ei sanonut enää sanaakaan. Hän istui
miettivin katsein paikoillaan, miekka jalkain välissä; hän näytti
uneksivan.
Kello oli jo kymmenen. Kuumuus tuli yhä ankarammaksi. Kaikkialla
vallitsi helteinen hiljaisuus. Pihalla olivat sotamiehet alkaneet syödä
soppaansa liiterin varjossa. Ei vähintäkään ääntä kuulunut kylästä,
jonka asukkaat olivat sisältä salvanneet huoneittensa ovet ja ikkunat.
Yksinään maantielle jätetty koira ulvoi. Metsistä ja läheisiltä
niityiltä, jotka olivat nääntyä kuumuudesta, kuului ikäänkuin etäinen,
pitkäveteinen laulu, se oli tuulen suhinata puitten latvoissa ja
ruohossa. Käki kukkui. Sitten muuttui hiljaisuus vielä syvemmäksi.
Tässä nukahtaneessa ilmassa pamahti äkkiä laukaus. Kapteeni nousi
sukkelaan ylös, ja sotamiehet jättivät vielä puoleksi täysinäiset
soppalautasensa. Muutamien sekuntien kuluttua oli jokainen paikoillaan,
mylly oli täynnä sotamiehiä. Mutta kapteeni, joka oli mennyt ulos
maantielle, ei nähnyt mitään; oikealla sekä vasemmalla oli maantie
tyhjänä, valkoisena. Uusi laukaus kuului, ja vielä ei mitään näkynyt, ei
varjoakaan. Mutta kun hän kääntyi, näki hän Gagnyn metsässä päin hienon
savujuovan, joka kiemurteli esille kahden puun välistä. Metsä oli yhtä
synkkänä ja hiljaisena.
"Ne lurjukset ovat tunkeutuneet metsään", jupisi hän. "He tietävät
meidän olevan täällä."
Nyt alkoi yhä vilkkaampi tuli, myllyn ympäri vahdiksi asetettujen
ranskalaisten sotamiesten, ja puitten takana piilottelevain
preussiläisten välillä. Kuulat vinkuivat yli Morellen, tekemättä
kummallekkaan puolueelle mitään vahinkoa. Ampuminen oli epätasaista ja
laukauksia lähti kaikista pensaista. Yhä vieläkään ei näkynyt muuta kuin
valkea savu, jota tuuli hiljalleen kuljetti eteenpäin. Tätä kesti lähes
kaksi tuntia. Upseeri hyräili välinpitämättömän näköisenä. Françoise ja
Dominique, jotka olivat jääneet pihalle, nousivat varpailleen ja
tähystivät erään matalan muurin ylitse. Heitä huvitti varsinkin katsella
erästä pientä, sotamiestä, joka oli asetettu vartijaksi Morellen
äyräälle, erään vanhan veneenrungon taakse; hän loikoi mahallaan,
tähysti vakoillen viholliseen päin, ampui laukauksensa ja liukui sitten
alas erääsen ojaan, vähän taempana, uudestaan lataamaan pyssyään. Hänen
liikkeensä olivat niin hupaisia, niin viekkaita ja notkeita, ett'ei
voinut olla hymyilemättä häntä katsellessa. Hän näki luultavasti
preussiläisen pään, sillä hän nousi äkkiä ylös ja asetti pyssyn
poskelleen, mutta ennenkuin hän oli ampunut, huudahti hän, pyörähti
ympäri ja vieri alas ojaan, jossa hänen jalkansa vielä hetkisen
puistuttavasti vavahtelivat, niinkuin päättömän kananpojan jalat. Pikku
sotamies oli saanut kuulan keskelle rintaansa. Hän oli ensimmäinen
kuollut. Vaistontapaisesti tarttui Françoise Dominiquen käteen ja
pusersi sitä kiihkeästi.
"Elkää seisoko siellä", sanoi kapteeni. "Kuulat tulevat tänne saakka."
Oli todellakin räiskähtänyt vanhassa jalavassa, ja oksa pudota ropsahti
alas. Mutta nuoret eivät liikahtaneet paikaltaan, hetken jännitys oli
ikäänkuin naulannut heidät maahan. Metsän rinteessä oli muuan
preussiläinen äkkiä horjahtanut esiin puun takaa, aivan kuin teaatterin
kulissista, huitonut käsillään ilmaan ja kaatunut taaksepäin. Sitten ei
liikkunut enää mikään, molemmat kuolleet näyttivät auringonpaisteessa
nukkuvilta, yhtään elävätä olentoa ei näkynyt. Laukauksetkin lakkasivat
pamahtelemasta. Morelle yksinään jatkoi hiljaista kuiskutustaan.
Ukko Merlier katsoi kapteeniin hämmästyneen näköisenä, ikäänkuin
kysyäkseen häneltä oliko vaara jo ohitse.
"Nyt tulee pahin", mutisi tämä. "Varokaa itseänne. Elkää seisoko siinä."
Hän ei ollut vielä loppuun puhunut, kun jo hirveä yhteislaukaus jyrähti.
Suuri jalava tuli aivan kuin niitetyksi, lehtiä liiteli tuiskuna
ilmassa. Preussiläiset olivat onneksi ampuneet liian ylös. Dominique
talutti, melkein kantoi pois Françoisen. Ukko Merlier seurasi heitä,
huutaen:
"Kätkeytykää pieneen kellariin, siellä on vahvat muurit."
Mutta he eivät kuulleet häntä, he menivät suureen saliin, jossa
kymmenkunta sotamiestä odotti hiljaa, suljettujen ikkunanluukkujen
takana, kurkistellen raoista. Pihalle oli jäänyt vaan kapteeni
kumarruksiin matalan muurin taakse, hurjan kivääritulen yhä kestäessä.
Hänen ulkopuolelle vahdiksi asettamansa sotamiehet peräytyivät
ainoastaan askel askeleelta. He vetäytyivät kuitenkin yksitellen
sisälle, ryömien käsin ja jaloin; vihollinen oli ajanut heidät pois
piilopaikoistaan. He koettivat voittaa aikaa eivätkä näyttäneet
itseään, ett'eivät preussiläiset tietäisi kuinka suuri voima heillä oli
vastassaan. Vieläkin tunti kului. Eräs kersantti tuli ilmoittamaan, että
ulkona oli enää ainoastaan kaksi tai kolme miestä. Upseeri katsoi
kelloaan ja mutisi:
"Puoli kolme; -- meidän täytyy siis kestää neljä tuntia."
Hän antoi sulkea suuren pihaportin ja sitten varustauduttiin ankaraan
vastarintaan. Kun preussiläiset olivat Morellen toisella puolen, ei
hyökkäystä tarvinnut heti peljätä. Silta tosin löytyi kahden
kilomeetterin päässä, mutta he eivät luultavasti tietäneet sitä
löytyvänkään ja tuskin oli luultava että he koettaisivat kaalatakkaan
joen poikki. Upseeri antoi siis vaan vartioida maantietä. Siltä puolen
oli vaara lähestyvä.
Kiväärituli oli tauonnut. Mylly näytti kovassa päivänpaahteessa aivan
kuolleelta. Ainoakaan ikkunanluukku ei ollut auki, vähintäkään ääntä ei
kuulunut sisältä. Mutta vähitellen alkoi preussiläisiä ilmaantua Gagnyn
metsän rinteelle. He kurottivat esille päitään ja tulivat rohkeammiksi.
Useat sotamiehet myllyssä nostivat kiväärin silmälle, tähdätäkseen,
mutta kapteeni huusi:
"Ei, ei, odottakaa! Antaa heidän tulla lähemmäksi."
Preussiläiset olivat hyvin varovaisia, ja katselivat epäilevin silmin
myllyä. Tuo vanha, äänetön ja synkkä rauniontapainen rakennus
murattiköynnöksineen teki heidät levottomiksi. He tulivat kuitenkin
lähemmäksi. Kun noin viisikymmentä heistä oli tullut lakealle myllyn
edustalla, sanoi upseeri:
"Laukaiskaa!"
Räjähdys kuului, yksityisiä laukauksia tuli perästä. Françoise, jota
vapistutti, piti ehdottomasti kädet korvillaan. Dominique seisoi
sotamiesten takana, kiihkeällä tarkkuudella seuraten näitten tointa. Kun
savu oli hiukan haihtunut, nähtiin kolme preussiläistä seljällään
keskellä niittyä. Muut olivat heittäytyneet pajujen ja poppelien taakse.
Sitten alkoi piiritys.
Enemmän kuin tunnin ajan lenteli kuulia myllyn läpi. Ne piiskasivat
raesateen tavoin vanhaa muuria. Kun ne sattuivat kiveen, kuultiin niiden
litistyvän ja putoavan veteen. Puuhun tunkeutuivat ne sisään tuhisevalla
äänellä. Välistä ilmaisi vinkuva ääni luodin sattuneen pyörään.
Sotamiehet myllyssä säästivät laukauksiaan, he ampuivat vaan silloin kun
voivat tähdätä. Silloin tällöin katsoi kapteeni kelloaan. Kun muuan
kuula rikkoi yhden ikkunaluukun ja tunkeutui kattoon, mutisi hän:
"Kello on neljä. Me emme mitenkään voi kestää."
Vähitellen alkoi mylly todellakin horjua tuon kauhean kivääritulen
edessä. Yksi ikkunanluukku putosi alas veteen läpiammuttuna kuin pitsi
ja sen sijaan täytyi panna matrassi. Ukko Merlier antautui vähän väliin
vaaranalaiseksi tarkastaessaan niitä vahingoita, joita hänen
myllynpyöräraukkansa sai kärsiä; sen kitinä kävi kovin hänen
sydämmelleen. Tällä kertaa sai pyörä loppunsa, hän ei koskaan voisi sitä
enää korjata. Dominique oli rukoillut ja pyytänyt Françoisea vetäytymään
pois, mutta tämä tahtoi olla hänen luonaan; hän istuutui erään suuren
tammikaapin taakse, joka suojeli häntä. Yksi kuula sattui kuitenkin
kaappiin, jonka sivut kumeasti kajahtivat. Silloin asettui Dominique
Françoisen eteen. Hän ei ollut vielä ampunut, hän piti pyssyä kädessään,
sillä hän ei ollut päässyt ikkunain luo, jotka olivat täynnä sotamiehiä.
Joka laukauksella tärisi permanto.
"Varokaa!" huusi kapteeni yht'äkkiä.
Hän oli äsken nähnyt jotakin mustaa tulevan metsästä. Heti alkoi hirveä
yksittäis-ampuminen. Tuntui kuin olisi hirmumyrsky huonetta
tärisyttänyt. Vielä yksi ikkunanluukku romahti alas ja ammottavasta
ikkunan aukosta tunkeutuivat kuulat sisälle. Kaksi sotamiestä vaipui
lattialle. Toinen ei liikahtanutkaan enää; hänet vieritettiin sivulle
seinän viereen, sillä hän oli tiellä. Toinen makasi ja väänteli itseään
ja rukoili että hänet tapettaisiin; mutta kukaan ei häntä kuunnellut;
kuulat vinkuivat yhä korvissa ja jokainen koetti suojella itseään ja
löytää sopivan paikan, josta voisi ampua. Kolmas sotamies tuli
haavoitetuksi; tämä ei päästänyt vähintäkään ääntä; hän vaipui lattialle
erään pöydän viereen jäykästi tuijottavin silmin. Kun Françoise näki
kaikki nuo kuolleet, työnsi hän vaistontapaisesti pois tuolin ja
istuutui lattialle seinän viereen; hän luuli siinä olevansa vähemmän
vaarassa. Sillä aikaa oli etsitty kaikki talon matrassit ja niillä
puoleksi täytetty ikkuna. Sali alkoi olla täynnä sirpaleita
rikkoontuneista aseista, rikkiammutuista huonekaluista.
"Kello on viisi", sanoi kapteeni. "Nyt miehiä kysytään. He aikovat tulla
joen yli."
Samassa päästi Françoise huudon. Kivestä ponnahtanut luoti oli
pyyhkäissyt hänen otsaansa. Siitä sirisi muutama pisara verta. Dominique
katseli häntä, sen jälkeen meni hän ikkunaan, ampui ensimmäisen
laukauksensa ja ampueli sitte yhtämittaa. Hän latasi, ampui,
välittämättä mitä hänen ympärillään tapahtui; silloin tällöin hän
katseli Françoiseen, siinä kaikki. Muuten hän ei pitänyt kiirettä, vaan
tähtäsi tarkkaan. Preussiläiset hiipivät esiin pitkin poppeliriviä ja
koettivat mennä Morellen yli, niinkuin kapteeni oli arvannut; mutta heti
kun joku heistä uskalsi tulla näkyviin, kaatui hän, Dominiquen pyssyn
luoti päässä. Kapteeni ihastui, huomattuaan tämän. Hän ei ollut sitä
odottanut. Hän kiitti nuorta miestä ja sanoi, että hän olisi onnellinen,
jos hänellä olisi monta sellaista pyssymiestä. Dominique ei sitä
kuunnellut. Luoti liipasi hänen olkapäätään, toinen haavoitti hänen
jalkaansa. Ja yhä hän ampui.
Kaksi taas kaatui. Matrassit olivat repaleina eivätkä voineet enää
peittää ikkunoita. Vielä yksi luotituisku ja mylly näytti tulevan pois
lakaistuksi. Asema ei ollut enää tukeva. Mutta upseeri sanoi vaan:
"Pitäkää paikkanne -- vielä puoli tuntia!"
Nyt hän laski minuutitkin. Hän oli esimiehelleen luvannut pidättää
vihollista siellä iltaan asti, eikä hän tahtonut taantua askeltakaan
ennen sitä aikaa, jolloin hän oli päättänyt peräytyä. Hän pysyi yhtä
ystävällisenä ja hymyili Françoiselle, häntä rauhoittaakseen. Itse oli
hän ottanut kiväärin eräältä kaatuneelta sotamieheltä ja ampui sillä
laukauksen toisensa jälkeen.
Nyt ei ollut enää kuin kahdeksan sotamiestä salissa. Preussiläisiä näkyi
joukottain Morellen toisella puolen, ja selvää oli, että he millä
hetkellä hyvänsä voivat mennä virran yli. Vielä kului muutamia
minuuttia. Kapteeni itsepintaisesti ei tahtonut antaa peräymiskäskyä,
kun eräs kersantti tuli juosten ja sanoi:
"He ovat tiellä, he aikovat käydä meidän kimppuumme takaapäin."
Preussiläiset olivat luultavasti löytäneet sillan. Kapteeni veti
kellonsa esiin.
"Viisi minuuttia vielä!" sanoi hän. "He eivät voi ehtiä tänne viidessä
minuutissa."
Kun kello löi kuusi, suostui hän vihdoin antamaan miestensä mennä ulos
pikku ovesta, joka vei kapealle käytävälle. Sieltä heittäytyivät he
erääsen kaivantoon ja pääsivät onnellisesti Sauvalin metsään. Kapteeni
tervehti ennen lähtöään kohteliaasti ukko Merlier'tä ja pyysi anteeksi;
hän lisäsi:
"Pitäkää heitä hyvällä tuulella; me tulemme takaisin."
Dominique oli jäänyt yksin saliin. Hän ampui aina vaan; oli niinkuin hän
ei olisi kuullut eikä nähnyt. Hän tiesi vaan täytyvänsä puolustaa
Françoisea. Sotamiehet olivat lähteneet eikä hän tiennyt siitä mitään.
Hän tähtäsi ja tappoi miehen joka laukauksella. Äkkiä syntyi kauhea
melu. Preussiläiset olivat juuri tunkeutuneet pihaan takaapäin. Hän
ampui viimeisen laukauksen, sitten syöksyivät he häneen käsiksi, hänen
pyssynsä vielä sauhutessa.
Neljä miestä piteli häntä. Toiset rähisivät hänen ympärillään ilkeätä
mongerrosta. He olivat kuristaa hänet heti paikalla. Françoise oli
rukoillen heittäytynyt väliin. Mutta eräs upseeri tuli sisään ja
tuotatti vangin eteensä. Vaihdettuaan muutamia sanoja saksaksi
sotamiesten kanssa kääntyi hän Dominiqueen ja sanoi tuimasti hyvin
hyvällä ranskankielellä:
"Ennen kahden tunnin kuluttua teidät ammutaan."