I.

Ukko Merlier'n myllyllä elettiin suurellisesti tuona kauniina

kesä-iltana. Kartanolle oli asetettu yhteen jonoon kolme pöytää, jotka

odottivat vieraita. Koko seutu tiesi, että Merlier'n tytär Françoise

sinä päivänä piti kihlattaman Dominiquen kanssa. Dominique oli poika,

jota sanottiin laiskaksi, mutta jota naiset kolmen peninkulman laajalta

katselivat lempein silmin, niin oli hän hyvännäköinen.

Ukko Merlier'n mylly oli oikein hupaisella paikalla. Se oli keskellä

Rocreusea, juuri siinä, missä valtamaantie tekee mutkan. Kylässä on

ainoastaan yksi katu, kaksi huoneriviä, yksi tien kumpaisellakin

puolella; mutta siinä missä tie polveutuu, laajenevat niityt; suuret

puut, joita kasvaa Morelles-virran äyräillä, antavat notkolle oivallisen

varjon. Koko Lothringissa ei löydy ihanampaa seutua. Oikealla ja

vasemmalla kohoaa tiheitä metsiä, ikivanhoine puineen, pitkin tasaisesti

viettäviä mäen rinteitä, ja antavat näköpiirille viheriän kehyksen.

Etelässä avautuu tuo ihmeellisen hedelmällinen tasanko, jossa on

äärettömiin asti viheriöitsevillä pensas-aitauksilla toisistaan

erotettuja peltoja. Mutta Rocreusen paras sulo on se viileys, joka

vallitsee tuossa varjoisessa pikku sopessa kuumimpinakin heinä- ja

elokuun päivinä. Morelle tulee Gagnyn metsistä ja tuntuu kuin olisi se

saanut raittiin viileytensä niistä lehtijoukoista, joiden alatse se on

useampia penikulmia kulkenut; se tuo mukanaan metsien huminan ja niiden

kylmän ja juhlallisen varjon. Ja siellä on muutakin virkistävää:

kaikenlaista juoksevaa vettä lorisee puitten alla; joka askeleella

pulppuaa lähde esiin; kun seuraa noita kapeita polkuja, näyttää kuin

tunkeutuisi maan-alaisia järviä ylös sammaleen seasta, kuin käyttäisivät

ne pienintäkin koloa puitten juurella ja kivien välissä, laajentaakseen

kristallikirkkaiksi vesipeileiksi. Nämä purot kuiskuttelevat niin

kuuluvasti, niin monilukuisena köörinä, että ne hämmentävät

punatulkkujen kyherryksen. Luulisi olevansa loihditussa puistossa, jossa

keinotekoiset kosket kaikkialla lorisevat.

Niityt siellä alhaalla ovat kosteita. Jättiläiskastanjat luovat tummia

varjoja. Niittyjen laidassa muodostavat pitkät, humisevat poppelirivit

tiheän seinän. Kaksi käytävää, suurine vaahterineen, vie kentän poikki

ylös muinaiseen Gagnyn linnaan, joka nyt on rauniona. Tässä

alatikosteassa maa-alassa kasvaa tavattoman korkeata ruohoa. Se on

ikäänkuin jonkunlainen, syvällä kahden metsäisen harjun välissä oleva

penger, jonka nurmikkona ovat niityt ja jossa kukkasarkoja reunustaa

jättiläispuut. Kun aurinko puolenpäivän aikaan paistaa kohtisuoraan,

harventuvat varjot ja auringon paahtama ruoho nukkuu kuumuuteen, samalla

kun väriseväin puunlatvain alla vallitsee raitis viileys.

Ja siellä eläytti ukko Merlier'n mylly kolkutuksillaan osan tuota

rehevätä kasvullisuutta. Muurisavesta ja laudoista tehty rakennus näytti

olevan vanha kuin taivas. Sitä kasteli puoleksi Morelle, joka tällä

kohtaa laajenee läpikuultavaksi vesialtaaksi. Siinä oli toe, ja vesi

syöksyi muutaman meetterin korkeudelta myllyn pyörään, joka ritisi ja

ratisi kääntyessään; sen ääni oli aivan kuin vanhan uskollisen

palvelijan henkeä ahdistava yskä. Kun neuvottiin isä Merlier'tä

hankkimaan itselleen uutta myllynpyörää, ravisti hän päätään ja sanoi,

että uusi pyörä on laiskempi ja tekee huonompaa työtä; ja hän paikkasi

vanhaa kaikella mitä käsiinsä sai, tynnyrin kimmillä, ruostuneella

romuraudalla, sinkillä ja lyijyllä. Pyörä näytti siten vaan eloisammalta

eriskummallisella muodollaan, jota ruoho- ja sammalköynnökset

kaunistivat. Kun vesi sitä piiskasi hopeasuihkullaan, oli se aivan

helmien peitossa; vanhan, kummallisen rämän nähtiin pyörivän

koristettuna säteilevillä helminauhoilla.

Se osa myllystä, joka siten oli Morellen kasteltavana, oli ikivanhan,

muinais-aikaisen arkin näköinen, joka oli joutunut karille siinä. Suurin

osa asuinhuoneuksesta oli rakennettu paaluille. Vesi tunkeutui sisään

lattian alle; siellä löytyi reikiä, jotka koko seutu tunsi ankeriaista

ja suunnattoman suurista ravuista, joita sieltä saatiin. Kosken

alapuolella oli vesi peilikirkasta, ja kun ei pyörä sitä hämmentänyt

vaahdollaan, nähtiin suuria kaloja laumoittain hiljakseen uivan

eteenpäin kuin sotalaivasto. Rappeutuneet portaat johtivat alas virtaan

erään paalun vierestä, johon oli vene vitjoilla kiinnitettynä. Pyörän

yläpuolella oli puinen kalteri. Ikkunoita oli säännöttömästi siellä

täällä. Ristiin rastiin oli nurkkia, pieniä muurattuja kohtia,

lisärakennuksia, parruja ja kattoja, niin että mylly näytti vanhalta

hävinneeltä linnalta. Mutta muratit olivat kasvaneet esiin, ja

kaikenlaiset köynnöskasvit käyttivät suurimmat raot. Vallasnaiset, jotka

ohi kulkiessaan osuivat näkemään ukko Merlier'n myllyn, piirsivät sen

muistikirjaansa.

Tien puolelta oli rakennus paremmin säilynyt. Sieltä kävi kivinen

portikko pihalle, jonka oikealla ja vasemmalla sivulla liiteri ja talli

olivat. Kaivon luona oli äärettämän suuri jalava, joka peitti varjollaan

puolen pihaa. Perällä näkyi asuinrakennus, jossa oli neljä ikkunaa ja

niiden yläpuolella kyyhkyislakka. Ukko Merlier'n ainoa ylpeys oli

rappauttaa tämä talonsa etunäkö joka kymmenes vuosi. Se oli nykyään

valkoiseksi maalattu, ja se huikaisi kylästä katsojaa, kun aurinko

paistoi siihen keskellä päivää.

Ukko Merlier oli kahdenkymmenen vuoden ajan ollut Rocreusen määrinä[1].

Häntä kunnioitettiin sen omaisuuden tähden, jonka hän oli osannut

koota. Arveltiin hänellä olevan lähemmä kahdeksankymmentä tuhatta,

säästettynä penni penniltä. Kun hän oli mennyt naimisiin Madeleine

Guillardin kanssa, jolla oli mylly myötäjäisinä, oli hänellä tuskin

ollut muuta kuin terveet kädet. Mutta Madeleine ei koskaan katunut

valintaansa, niin hyvästi oli Merlier hoitanut asiat. Nyt oli hänen

vaimonsa kuollut ja hän oli tyttärensä Françoisen kanssa kahden. Hän

olisi ihan varmaan voinut huoata ja antaa myllynpyörän levätä ja

sammaloitua kokonaan, mutta hänen olisi ollut kovin ikävä ja talo olisi

tuntunut hänestä autiolta. Hän teki sen vuoksi yhä työtä, huvikseen.

Ukko Merlier oli tähän aikaan roteva ukko, pitkäkasvoinen ja totisen

näköinen, eikä koskaan nauranut, mutta oli kuitenkin oikeastaan

ilomielinen. Määriksi oli hänet valittu hänen rahojensa tähden ja myös

senvuoksi, että hän osasi olla niin arvokkaan näköinen avioliittoa

vahvistaessaan.[2]

[1] Määri on ranskalainen virkamies, joka vastaa jotenkin meidän

pormestaria. Suom. muist.

[2] Ranskassa tehdään avioliitot laillisiksi määrin edessä. Suom. muist.

Françoise Merlier oli vast'ikään täyttänyt kahdeksantoista. Häntä ei

pidetty minään seudun kaunottarena, sillä hän oli heiveräkasvuinen.

Viidentoista vanhaan asti oli hän ollut melkein ruma. Rocreusen kylässä

ei voitu käsittää, kuinka Merlier'n pariskunnan tytär, jonka vanhemmat

olivat molemmat niin tuoreet ja rehevät, näytti niin hennolta ja

kuihtuvalta. Mutta viidentoista vanhana tulivat hänen kasvonsa

sievimmiksi mitä nähdä voi, vaikka hänen ruumiinsa yhä pysyi hoikkana.

Hänellä oli mustat silmät, mutta samalla oli hänen ihonsa ihan valkea ja

punainen, suu oli aina hymyssä, kuopat poskissa, avonainen otsa, jonka

ympärillä näytti olevan alituinen auringonsädekehä. Vaikka hentoa tekoa

senseutulaiseksi, ei hän kuitenkaan ollut laiha, kaukana siitä; hänestä

kyllä näkyi, ett'ei hän ollut luotu kantamaan jauhosäkkejä, mutta

hänestä tuli aikaa myöten hyvin täyteläinen, ja lopuksi oli hän kyllä

tuleva pyöreäksi ja pulleaksi kuin kirkkoenkeli. Hänen isänsä ainainen

vaitiolo oli tehnyt hänet pikkuvanhaksi. Ollakseen muille mieliksi hän

aina nauroi. Pohjaltaan oli hän vakavaluontoinen.

Luonnollisesti liehakoivat kaikki ihmiset hänen ympärillään, enemmän

hänen rahojensa kuin hänen ulkonäkönsä vuoksi. Ja hän oli vihdoin

valinnut niin, että se suututti koko paikkakuntaa. Morelle-virran

toisella puolen asui nuori mies, jonka nimi oli Dominique Penquer. Hän

ei ollut kotoisin Rocreusesta. Kymmenen vuotta sitten oli hän tullut

Belgiasta perimään enoansa, jolla oli ollut pieni talo Gagnyn metsän

rinteessä, aivan vastapäätä myllyä, ainoastaan muutaman pyssynkannon

päässä siitä. Hän tuli myömään taloa, hän sanoi, palatakseen sitten

kotiansa. Mutta hän näytti ihastuneen seutuun, sillä hän ei lähtenyt

paikasta pois. Hänen nähtiin viljelevän peltoliuskaansa ja korjaavan

siitä hiukan kasvuksia, joilla hän eleskeli. Hän kalasti ja metsästi;

useita kertoja olivat metsänvartijat vähällä ottaa hänet kiinni ja

nostaa kanteen häntä vastaan. Tämä vapaa elämä saattoi lopuksi hänet

huonoon maineesen, sillä talonpojat eivät voineet oikein käsittää, millä

hän tuli aikaan. Hämäriä huhuja liikkui että hän olisi salametsästäjä.

Laiska oli hän kaikissa tapauksissa, sillä usein tavattiin hän makaavan

nurmella, aikoina, jolloin hänen olisi pitänyt tehdä työtä. Tölli, jossa

hän asui, metsän äärimmäisten puitten suojassa, ei ollut sekään juuri

rehellisen miehen asunnon näköinen. Akat eivät olisi ollenkaan

hämmästyneet, jos hän olisi ollut liitossa susien kanssa tuolla Gagnyn

linnan raunioilla. Nuoret tytöt uskalsivat kuitenkin joskus puolustaa

häntä, sillä hän oli erittäin pulskan näköinen, tuo salaperäinen,

solakkavartaloinen mies; hän oli pitkä kuin poppeli, sekä

valkea-ihoinen, hänellä oli vaalea tukka ja parta, joka kimalteli kuin

kulta auringon valossa. Ja eräänä kauniina päivänä selitti Françoise

ukko Merlier'lle, että hän rakasti Dominiquea ja ett'ei hän koskaan

suostu menemään naimisiin kenenkään muun kanssa.

Voitte ajatella, mikä kolaus se oli isä Merlier'lle Tapansa mukaan ei

hän sanonut mitään. Hän oli totinen niinkuin aina, mutta sisällinen ilo

ei enää loistanut hänen silmistään. Viikon aikaa oli väli kireä.

Françoisekin oli oikein totinen. Ukko Merlier ei voinut käsittää, kuinka

tuo kirottu sala-ampuja oli voinut saada hänen tyttärensä pään pyörälle.

Dominique ei ollut koskaan käynyt myllyllä. Mylläripä rupesi vahtimaan

ja näki armastelijan makaavan ruohikossa, Morellen toisella puolen, ja

olevan nukkuvinaan. Françoise voi nähdä hänet kammarinsa ikkunasta. Asia

oli selvä: he olivat rakastuneet toisiinsa luodessaan helliä silmäyksiä

toisilleen myllynpyörän päällitse.

Kahdeksan päivää kului. Françoise tuli yhä totisemmaksi ja totisemmaksi.

Ukko Merlier ei vieläkään puhunut mitään. Eräänä iltana toi hän aivan

odottamatta Dominiquen muassaan kotiin. Françoise oli juuri pöytää

kattamassa. Hän ei näyttänyt hämmästyvän, hän asetti vaan yhden lautasen

lisäksi pöydälle, mutta poskiin tuli jälleen takaisin nuo pienet kuopat

ja hymyily myöskin palasi. Aamulla oli ukko Merlier lähtenyt etsimään

Dominiquea hänen töllistään metsän rinteessä. Siellä olivat molemmat

miehet keskustelleet kokonaista kolme tuntia suljettujen ovien ja

ikkunain takana. Milloinkaan ei ole kukaan saanut tietää, mitä heillä

oli toisilleen sanottavaa. Se on vaan varma, että ukko Merlier kutsui

Dominiquea pojakseen jo silloin kuin he lähtivät sieltä. Ukko oli

varmaankin huomannut että poika, jota hän oli mennyt tapaamaan, tuo

laiskuri, joka makaili nurmella saadakseen tyttöjen päät pyörälle, oli

kunnon poika.

Koko Rocreusen kylässä tulivat kielet liikkeesen. Naiset seisoivat

porttikäytävissä ja kertoivat yhä uudelleen, kuinka hupsu ukko Merlier

oli, kun siten otti luokseen tuollaisen kuhjuksen. Hän antoi heidän

puhua mitä tahtoivat. Ehkä muisti hän omaa naimistansa. Hänelläkään ei

ollut penniäkään mennessään naimisiin Madeleinen kanssa myllyineen,

mutta se ei ollut estänyt hänestä tulemasta hyvää miestä. Muutoin

tekikin Dominique pikaisen lopun juoruista, ryhtymällä työhön, ja vielä

sellaisella vauhdilla, että koko seutu hämmästyi. Myllyrenki oli juuri

astunut sotapalvelukseen, eikä Dominique mitenkään suostunut, että joku

toinen olisi hänen sijaansa pestattu. Hän kantoi säkkiä, kyyditsi

kärryjä, taisteli vanhan pyörän kanssa, kun se juonitteli eikä tahtonut

paikastaan hievahtaa, ja kaiken sen teki hän sellaisella innolla, että

ihmiset tulivat häntä katsomaan, huvikseen. Ukko Merlier nauroi

itsekseen, niinkuin hänen tapansa oli. Hän oli hyvin ylpeä siitä, että

oli huomannut minkä arvoinen tuo poika oli. Ei mikään saa nuoria ihmisiä

niin ponnistelemaan kuin rakkaus.

Kovasta työstä huolimatta ihailivat Françoise ja Dominique toisiaan. He

tuskin puhuivat mitään, mutta he katselivat toisiaan lempeästi

hymyillen. Vielä ei ukko Merlier maininnut sanaakaan naimisesta, ja

molemmat nuoret kunnioittivat tätä vaiti-oloa, odottaen että vanhus

ilmoittaisi tahtonsa. Viimeinkin eräänä päivänä, heinäkuun

keskipaikoilla, oli hän antanut asettaa kolme pöytää pihalle, suuren

jalavan alle, ja kutsunut ystävänsä Rocreusestä tulemaan ja juomaan

lasin hänen kanssaan. Kun kartano oli täynnä väkeä ja kaikki olivat

tarttuneet laseihinsa, kohotti ukko Merlier lasinsa korkealle ja sanoi:

"Olen kutsunut teidät, saadakseni ilmoittaa, että Françoise menee

naimisiin tuon pojan kanssa pyhän Ludvigin päivänä."

Syntyipä melu ja lasien kilinä. Kaikki ihmiset nauroivat. Mutta ukko

Merlier korotti äänensä vielä kerran ja sanoi:

"Dominique, suutele morsiantasi. Se kuuluu asiaan."

Ja he suutelivat toisiaan aivan punaisina kasvoiltaan, samalla kun

läsnäolevat vieraat nauroivat vielä kovemmin. Oli erittäin juhlallista.

Juotiin pienestä tynnyristä. Myöhemmin illalla, kun ainoastaan

läheisimmät ystävät olivat jäljellä, keskusteltiin tyynemmin. Yö oli

tullut, tähtikirkas, hyvin valoisa yö. Dominique ja Françoise istuivat

vierekkäin penkillä, eivätkä puhuneet mitään. Muuan vanha talonpoika

puhui sodasta, jonka keisari oli julistanut Preussille. Kylän kaikki

nuoret miehet olivat jo lähteneet. Vielä edellisenä iltana oli

sotajoukkoja kulkenut ohitse. Siitä tulee ankara ottelu.

"Pyh!" sanoi ukko Merlier onnellisen miehen itsekkäisyydellä. "Dominique

on ulkomaalainen, hänen ei tarvitse lähteä. Ja jos preussiläiset

tulevat, on hän täällä kotona vaimoansa puolustamassa."

Ajatusta, että preussiläiset voivat tulla, pidettiin sukkelana leikkinä.

Heille annetaan hyvä selkä sauna, ja siunaaman ajassa!

"Minä olen jo nähnyt ne, minä olen jo nähnyt ne", kertoi vanha

talonpoika synkästi.

Syntyi hetken hiljaisuus. Sitten kilistettiin vielä kerran. Françoise

ja Dominique eivät olleet kuulleet mitään; he olivat hiljaa tarttuneet

toistensa käsiin penkin takana, niin ett'ei kukaan huomannut, ja tämä

teki heidät niin onnellisiksi ja tyytyväisiksi, että he istuivat siinä

aivan hiljaa ja katselivat pimeään.

Kuinka lauhkea ja ihana yö! Kylä molemmin puolin valkoista maantietä

uinaili, tyynesti kuin lapsi. Ei kuulunut muuta kuin jonkun ennen

aikojaan heränneen kukon laulu silloin tällöin. Läheisistä, suurista

metsistä virtaili lempeitä tuulahduksia, jotka vierivät yli kattojen,

kuni lempeät hyväilyt. Niityt tummine varjoineen näyttivät niin

salaperäisiltä ja totisen majesteetillisilta, samalla kuin pimeässä

lorisevat lähteet ja purot olivat ikäänkuin nukkuvan seudun raitis ja

tasainen huokuminen. Myllyn nukkuva pyörä näytti väliin uneksivan, aivan

kuin vanhat talonvahdit, jotka haukkuvat unissaan; se vinkui, se puheli

itsekseen Morellen keinuttamana, jonka leveä putous piti sointuvaa ja

kestävää ääntä kuin urkujentorvi. Milloinkaan ei ollut syvempi rauha

vallinnut onnellisemmassa maailman sopessa.