Mutta se onni ei ollut suotu Volodjalle. Hän kuunteli paraillaan
satua, jota Vasin hänelle kertoi, kun huudettiin: "Ranskalaiset
tulevat!" Veri syöksähti yhtäkkiä Volodjan sydämeen ja hän tunsi
kuinka hänen poskensa kylmenivät ja kalpenivat. Hetken aikaa hän
pysyi hievahtamatta paikallaan; vaan kun hän katsahti ympärilleen,
näki hän sotamiesten aivan rauhallisesti napittavan sinellejään ja
kömpivän toinen toisensa perään ulos, -- kuulipa vielä erään --
arvatenkin Meljnikovin -- sanovan leikillisesti:
-- Kestitään niitä suolalla ja leivällä, pojat!
Volodja kömpi suojakaivannosta yhdessä Vlangin kanssa, joka ei jäänyt
hänestä askeltakaan jälkeen, ja juoksi patterille. Tykkituli oli
kokonaan tauonnut kummallakin puolella. Hänen rohkeuttaan kiihotti
vähemmin sotamiesten tyyneys kuin junkkarin surkea, peittelemätön
pelkuruus. "Voisinkohan minä olla tuollainen?" -- ajatteli hän ja
juoksi iloisesti rintavarustukselle, missä hänen mörssärinsä olivat.
Hän näki selvään, kuinka ranskalaiset juoksivat suoraan häntä
kohti aukeata kenttää pitkin ja kuinka niitä joukoittain, pistimet
välkkyen auringon valossa, liikkui lähimmissä saartokaivannoissa.
Pieni, harteva, zuavin univormuun puettu mies juoksi miekka kädessä
muiden edellä, hyppien yli kuoppien. "Ampukaa kartesseilla!" huusi
Volodja, juosten ampumapenkereeltä; mutta sotamiehet olivat jo
pitäneet siitä huolen, ja ammuttujen kartessien metallisointuinen
ääni kuului viuhuen hänen päänsä päällä ensin toisesta, sitten
toisesta mörssäristä. "Ensimäinen, toinen!" -- komensi Volodja,
juosten mörssäriltä toiselle, kokonaan unohtaen vaaran. Sivultapäin,
aivan läheltä kuului meikäläisen suojelusväen kiväärien rätinää ja
kiihkeitä huutoja.
Äkkiä kuului vasemmalla läpitunkeva, monen äänen toistama
epätoivoinen huuto: "kiertävät! kiertävät!" Volodja katsoi sinne
päin, mistä huuto kuului. Parikymmentä ranskalaista näkyi heidän
takanaan. Muuan näistä, mustapartainen, kaunis mies, juoksi muiden
edellä, mutta pysähtyi kymmenen askeleen päähän patterista ja ampui
suoraan Volodjaa ja juoksi sitten hänen luoksensa. Volodja seisoi
silmänräpäyksen kuin kivettyneenä, uskomatta silmiään. Kun hän
oli tointunut ja katsahti ympärilleen, näkyi rintavarustuksella
sinisiä univormuja; jopa kaksi ranskalaista oli kymmenen askeleen
päässä naulaamassa tykkiä. Paitsi Meljnikovia, jonka kiväärinkuula
oli tappanut hänen viereensä, ja Vlangia, joka oli siepannut
sytyttimenvarren ja syöksyi eteenpäin kasvoillaan raivokas ilme,
silmät päässä pyörien. "Seuratkaa minua, Vladimir Semenitsh!
seuratkaa minua!" -- huusi Vlang epätoivoisella äänellä, huitoen
sytyttimen varrella ranskalaisia, jotka olivat tulleet takaapäin.
Raivokas junkkari sai heidät ymmälle. Ensimäistä vastaantulevaa
hän iski päähän, jolloin toiset tahtomattaan pysähtyivät, vaan
Vlang, yhä vilkuen taakseen ja huutaen epätoivoisesti: "seuratkaa
minua, Vladimir Semenovitsh! mitä te seisotte! Juoskaa!" syöksyi
saartokaivantoon, jossa meikäläisten jalkaväki oli pitkänään maassa,
ampuen ranskalaisia. Hän loikkasi saartokaivantoon, vaan kurottautui
samassa taas katsomaan mitä hänen jumaloimansa vänrikki teki.
Sinelliin puettu möhkäle virui pitkin pituuttaan sillä paikalla,
missä Volodja oli seisonut, ja koko paikka oli täynnä ranskalaisia,
jotka ampuivat meikäläisiä.