Vlang löysi patterinsa toiselta puolustuslinjalta. Kahdestakymmenestä
mörssäripatterilla olleesta sotamiehestä pääsi hengissä vain
kahdeksan. Yhdeksän aikaan illalla Vlang oli pattereineen
höyrylaivalla, joka oli täpötäynnä sotamiehiä, tykkejä, hevosia
ja haavottuneita matkalla Severnajaan. Ammunta oli kaikkialla
vaiennut. Tähdet tuikkivat nyt niinkuin viime yönäkin kirkkaina
taivaalla; kova tuuli pani meren aaltoilemaan. Ensimäisellä ja
toisella vallinsarvella leimahteli salamoita maan pinnalla;
räjähdykset tärisyttivät ilmaa ja valaisivat ympärillään olevia
mustia, kammottavan näköisiä esineitä ja kiviä, joita lenteli
ilmaan. Telakoiden luona paloi jotain ja punaiset liekit kuvastuivat
veteen. Siltaa, joka oli täynnä väkeä, valaisi tuli Nikolajevin
patterilta. Suuri liekki näytti palavan veden pinnan yläpuolella
kaukaisella Aleksanterin patterin niemekkeellä, valaisten yläpuolella
riippuvia savupilviä, ja nyt samaten kuin eilen tuikki merellä
vihollislaivaston tyynet, julkeat, kaukaiset tulet. Navakka tuuli
pani merenlahden aaltoilemaan. Tulipalojen kajastuksessa näkyi
uppoavien meikäläisten sotalaivojen mastot, jotka hitaasti painuivat
yhä alemma mereen. Puhetta ei kuulunut laivan kannelta: vain höyryn
ja jakaantuvan veden säännöllisessä kohinassa kuului kuinka hevoset
korskuivat ja tömistivät jalkojaan kannella, kuului kapteenin
komentosanat ja haavottuneiden voihkinaa. Vlang, joka ei ollut
syönyt koko päivässä, otti taskustaan leivänpalan ja rupesi sitä
pureksimaan, vaan äkkiä muistaen Volodjan, purskahti itkemään niin
kovaa, että vieressä olevat sotamiehet sen kuulivat.
-- Kas tuota meidän Vlangaa kun syö ja itkee yht'aikaa, -- sanoi
Vasin.
-- Jopa ihmettä! -- sanoi toinen.
-- Katsohan, kun ovat pistäneet meidän kasarmimmekin tuleen, --
jatkoi hän huoaten, -- ja kuinka paljon meidän poikia siellä on
kaatunut; ja aivan ilmaiseksi joutui ranskalaisille.
-- Päästiin toki itse hengissä, kiitos siitä Herralle, -- sanoi Vasin.
-- Se on häpeä kuitenkin.
-- Mikä häpeä? Tokkopa tuo siellä kauankaan herrastelee. Vielä vai!
Varro, kun meikäläiset ottavat sen takaisin. Vaikka surma onkin
meidän poikia syönyt, niin jos keisari käskee -- takaisin otetaan,
niin totta kuin Jumala elää. Luuletko meikäläisten sen niin jättävän?
Vielä vai! Siinä on sulle paljaat muurit; varustuksetkin räjähyttivät
kaikki ilmaan... Elä huoli. Lippunsa on pystyttänyt kummulle, vaan
kaupunkiin ei ole pistänyt nenäänsä. Varrohan, -- vielä se tehdään
lopputili. -- Varro vain, -- lopetti hän kääntyen puheessaan
ranskalaisten puoleen.
-- Tietenkin tehdään! -- sanoi toinen vakaumuksella.
Sevastopolin vallinsarvilla, joilla niin monta kuukautta oli kiehunut
hämmästyttävän tarmokas elämä, jotka niin monta kuukautta olivat
nähneet kuoleman vapauttavan sankarin toisensa perään, jotka niin
monta kuukautta olivat herättäneet pelkoa, vihaa ja vihdoin ihailua
vihollisissa, -- Sevastopolin vallinsarvilla ei missään ollut enää
ketään. Kaikki oli kuollutta, autiota, hirmuista, mutta ei hiljaista:
yhä vielä jatkui hävitys. Äskeisten räjähdysten mylleröimällä ja
hajottamalla maalla ajelehti kaikkialla turmeltuneita lavetteja,
joiden alle oli murskautunut venäläisten ja vihollisten ruumiita,
raskaita, ainiaaksi vaienneita malmitykkejä, jotka pelottava
voima oli viskannut kuoppiin ja puoleksi haudannut maahan,
pommeja, tykinkuulia, taas ruumiita, kuoppia, hirrenpirstaleita
salalinnotuksesta ja taas äänettömiä ruumiita harmaissa ja sinisissä
sinelleissä. Tuon tuostakin vielä kaikki vavahti ja valkeni
räjähdysten synkässä valossa, jotka yhä tärisyttivät ilmaa.
Viholliset näkivät, että jotain käsittämätöntä oli tekeillä
uhkaavassa Sevastopolissa. Räjähdykset ja vallinsarvilla vallitseva
kuolonhiljaisuus sai heidät vapisemaan; mutta päivän ankaran tyynen
vastarinnan herpaisemina he eivät vielä rohjenneet uskoa, että heidän
järkkymätön vihollisensa oli kadonnut, ja äänetönnä; hievahtamatta,
vavistuksella he odottivat synkeän yön loppua.
Sevastopolin sotajoukko, kuin meri myrskyisenä, synkkänä yönä,
kuohuen ja paisuen, levottomasti värjyen valtavassa suuruudessaan,
liikkui halki sankan pimeyden verkalleen keinuen yli merenlahden
rakennetun sillan Severnajaan päin pois siltä paikalta, mihin se
jätti niin monta urhoollista veljeä, -- paikalta, jonka se oli
kyllästänyt verellään, -- paikalta, jota se oli yksitoista kuukautta
puolustanut kahta vertaa voimakkaampaa vihollista vastaan, mutta
jonka se nyt oli käsketty luovuttamaan ilman taistelua.
Käsittämättömän raskaalta tuntui tämä käsky jokaisesta venäläisestä.
Toinen tunne oli takaa-ajon pelko. Ihmiset tunsivat olevansa
suojattomia heti kun he olivat lähteneet noilta paikoilta, missä
he olivat tottuneet taistelemaan, ja kokoontuivat huolissaan
pimeässä ankaran tuulen huojuttaman sillan päähän. Pistimet kalisten
toisiinsa, kasaantuivat rykmentit, laivojen miehistöt ja nostoväki
yhteen, jalan kulkevat pakkautuivat eteenpäin, ratsastavat upseerit
tunkivat käskyjä vieden joukkojen halki, kaupungin asukkaat ja
tavaroita kantavat tensikat, joita ei laskettu menemään, itkivät
ja rukoilivat; pois kiirehtien kulki tykistöpyörät kolisten
merenlahdelle päin. Huolimatta kaikenlaisesta häärinästä ja
puuhasta eli itsesäilytyksen vaisto ja halu mitä pikimmin päästä
tältä kauhealta kuoleman paikalta jokaisen sielussa. Se oli
kuolettavasti haavottuneella sotamiehellä, joka viruu viidensadan
samoin haavottuneen joukossa Pavlovskin kivisellä rantalaiturilla
ja rukoilee Jumalalta kuolemaa; se nostoväen sotamiehellä, joka
viimeisillä voimillaan työntää syrjään taajaa joukkoa tehdäkseen
tietä ohiajavalle kenraalille; se kenraalilla, joka tarmokkaasti
valvoo ylimenoa ja hillitsee hätäileviä sotamiehiä, se matruusilla,
joka on joutunut marssivan pataljoonan keskelle ja on puoliksi
tukehtunut vyöryvän joukon puristuksesta, se haavottuneella
upseerilla, jota neljä sotamiestä kantoi paareilla ja joka
väentungoksen pysäyttämänä on laskettu maahan Nikolajevin patterin
luona, se tykistösotamiehellä, joka on kuusitoista vuotta palvellut
tykkinsä ääressä ja päällikön hänelle käsittämättömästä käskystä
työntää tykkiä toverinsa avulla jyrkältä rannalta merenlahteen, se
laivastolaisilla, jotka juuri ovat lyöneet kansiaukot laivoissa
auki ja reippaasti soutavat suurilla veneillään pois niiden luota.
Päästyään sillan toiselle puolelle melkein jokainen sotamies otti
lakin päästään ja teki ristinmerkin. Mutta tätä tunnetta seurasi
toinen, raskas, kalvava ja syvempi, joka oli kuin katumusta,
häpeää ja kiukkua. Katsahtaessaan taakseen Severnajasta hyljättyyn
Sevastopoliin, melkein jokainen sotamies huokasi sanoin kuvaamaton
katkeruus sydämessään ja pui nyrkkiä viholliselle.
Viiteselitykset:
[1] Yhteen aikaan ei Pietarissa muusta puhuttukaan.
[2] Uskokaa pois, hyvät herrat, tänä yönä saadaan kuumaa.
[3] Sanokaapas minulle, tapahtuuko tänä yönä varmasti jotakin?
[4] Mikä komea näky!
[5] Meidän soturimme olivat turkkilaisten kanssa tapellessaan
niin tottuneet tähän vihollisten huutoon, että kertoivat nyt
ranskalaistenkin huutavan "Allah!"
[6] Te olette haavottunut?
[7] Pyydän anteeksi, olen kuollut.
[8] Joko linnoitus on vallattu?
[9] Ei vielä.
[10] Jos päivä olisi valjennut puolen tuntia myöhemmin, olisimme
vallanneet väijymäpaikat.
[11] En tahdo vastata kieltävästi, hyvä herra, etten pahoittaisi
mieltänne.
[12] Minkätähden tässä on tämä linnunkuva?
[13] Koska se on erään kaartinrykmentin patruunakotelo, joka kantaa
keisarillista kotkaa.
[14] Oletteko siitä rykmentistä.
[15] Anteeksi, herra, kuudennesta linjarykmentistä?
[16] Entäs mistä tämä on ostettu?
[17] Balaclavasta, herra! Se on luonnollisesti palmupuuta.
[18] Ihastuttava.
[19] Jos tahdotte säilyttää sen muistona tästä kohtauksesta, niin
olen teille kiitollinen.
[20] Tupakka on hyvää turkkilaista tupakkaa; onko teillä toisilla
venäläistä tupakkaa, onko se hyvää?
[21] Ranskalainen ei hyvää, hyvästi, herra!
[22] Nuo pahuksen ryssät eivät juuri ole kohteliaita.
[23] Millekäs täällä nauretaan?
[24] Kaunis kaapu.
[25] Älä lähde rivistäsi, paikoillenne, jumaliste!
[26] Kreivi Sazonovista, jonka olen hyvin tuntenut.
[27] Hän on muuan niitä todellisia venäläisiä kreivejä, joita niin
suuresti rakastamme.
[28] Olen tuntenut erään Sazonovin, mutta hänessä ei minun
tietääkseni ole mitään kreivillistä, -- pieni, suunnilleen teidän
ikäisenne tumma mies.
[29] Se on hän, herra, juuri hän. Oi, kuinka tahtoisin tavata
tuon rakkaan kreivin. Jos näette hänet, pyydän teitä viemään
tervehdykseni. Olen kapteeni Latour.
[30] Eikö ole kauhistuttavaa meidän surkea työmme. Viime yönä oli
kuumaa, eikö totta?
[31] Oh, hyvä herra, se on hirmuista! Mutta minkälaisia veitikoita
teidän sotilaanne ovatkaan, minkälaisia veitikoita! On ilo taistella
sellaisten kanssa.
[32] Täytyypä tunnustaa, etteivät teikäläisetkään anna itseään
nenästä vetää.
[33] Ensimäinen kyytiasema Sevastopolista lähtien.
[34] Monessa linjarykmentissä upseerit kutsuvat, puoli-ivallisesti ja
puolileikillisesti, sotamiehiä _moskovaksi_ tai vielä _valoksi_.
[35] Ohjeita tykistöupseereille, julkaissut Bezak.
[36] Kantonisteiksi sanottiin orjuuden aikoina sotamiesten poikia,
jotka lain mukaan myöskin kuuluivat sotaväkeen. Suom. huom.
[37] Eräs korttipelin laji, jossa häviölle joutunutta lyötiin
korteilla nenälle. Suoment. huom.