Kozeljtsov vanhempi, joka yön kuluessa oli kerinnyt voittaa
takaisin ja taas hävitä kaikki, vielä hihan käänteeseen ommellut
kultarahansakin, nukkui vielä sairaalloista, raskasta, sikeätä unta
viidennen pataljoonan puolustuskasarmissa, kun kaikui monen äänen
toistama, paljon merkitsevä huuto:
-- Hälyytys!
-- Herätkäähän, Mihail Semenitsh! rynnäkkö! -- huusi ääni.
-- Varmaan jotain koirankuria, -- virkkoi hän avaten silmänsä eikä
uskonut.
Mutta äkkiä hän näki upseerin näköjään syyttä suotta juoksevan
nurkasta toiseen, niin kalpein kasvoin, että hän ymmärsi kaikki.
Ajatus, että häntä voidaan pitää pelkurina, joka ei tahdo mennä
komppaniaansa vaaran hetkellä, sai kuohuksiin hänen mielensä. Hän
lähti kuin henkensä edestä juoksemaan komppaniaansa. Tykkituli oli
tauonnut, mutta kiväärinpauke oli kiihkeimmillään. Kuulat eivät
tulleet yksitellen vinkuen kuin kivääristä, vaan parvissa kuin
muuttolinnut lentää kohahtaen pään yli ilmassa. Koko se paikka,
missä hänen pataljoonansa eilen oli ollut, oli savun peitossa,
kuului vihaisia huutoja ja kirkunaa. Sotamiehiä, haavottuneita ja
haavottumattomia tuli häntä vastaan. Juostuaan vielä kolmisenkymmentä
askelta hän näki komppaniansa, joka seisoi kiinni painautuneena
muuriin.
-- Schwartzin redutti on vallotettu, -- sanoi nuori upseeri. --
Kaikki on menetetty.
-- Lorua, -- sanoi hän suuttuneena, tempasi tupesta pienen, tylsän,
rautaisen miekkansa ja huusi:
-- Eteenpäin, pojat! hurraa-a!
Ääni oli kirkas ja kuuluva; se innosti Kozeljtsoviakin. Hän juoksi
eteenpäin pitkin poikkivallia; noin viisikymmentä sotamiestä
juoksi huutaen hänen jälessään. Poikkivallilta hän juoksi aukealle
paikalle. Kuulia satoi kuin rakeita. Kaksi osui häneen, -- mutta
mihin ja mitä ne saivat aikaan, ruhjevamman vai haavan, sitä hän ei
kerinnyt ajattelemaan. Edessäpäin savun keskellä hän näki jo sinisiä
univormuja ja punaisia housuja ja kuuli vieraskielisiä huutoja;
muuan ranskalainen seisoi rintavarustuksella, heilutti hattuaan ja
huusi jotain. Kozeljtsov uskoi varmasti, että hän kaatuu, ja siitä
hänen rohkeutensa vain kasvoi. Hän juoksi yhä eteenpäin. Muutamat
sotamiehet pääsivät hänen edelleen; toisia sotamiehiä ilmestyi
sivultapäin ja nekin juoksivat. Siniset univormut pysyivät yhä saman
välimatkan päässä, ja juoksivat takaisin saartokaivantoihinsa; mutta
hänen jaloissaan oli haavottuneita ja kuolleita. Päästessään jo
ulommaiselle kaivannolle asti kaikki musteni Kozeljtsovin silmissä ja
hän tunsi kipua rinnassaan.
Puolituntia myöhemmin hän makasi kantopaareilla Nilolajevin kasarmin
luona, ja tiesi olevansa haavottunut, mutta ei tuntenut kipua juuri
ollenkaan; häntä halutti vain juoda jotain kylmää ja maata mukavammin.
Pieni, paksu lääkäri, jolla oli iso musta poskiparta, tuli hänen
luokseen ja päästi sinellin napit auki. Kozeljtsov katseli leukansa
yli mitä lääkäri teki hänen haavalleen, ja lääkärin kasvoja,
mutta ei tuntenut yhtään mitään kipua. Lääkäri peitti haavan
paidalla, pyyhki sormensa päällystakkinsa liepeeseen ja lähti
äänetönnä, katsomatta haavottuneeseen, toisen luo. Kozeljtsov
seurasi tajuttomasti silmillään, mitä hänen edessään tehtiin, ja
muistaessaan mitä viidennellä vallinsarvella oli tapahtunut, hän
ajatteli ihmeen iloisena, tyytyväisenä, että hän oli hyvin täyttänyt
velvollisuutensa, että hän ensi kerran koko palvelusaikanaan oli
menetellyt niin hyvin kuin oli mahdollista eikä voinut mistään
syyttää itseään. Lääkäri, joka sitoi toista haavottunutta upseeria,
sanoi jotain osottaen Kozeljtsovia, papille, punapartaiselle
miehelle, joka risti kädessä seisoi siinä lähellä.
-- Kuolenko minä? -- kysyi Kozeljtsov papilta kun tämä oli tullut
hänen luokseen.
Pappi ei vastannut, vaan luki rukouksen ja ojensi ristin
haavottuneelle.
Kuolema ei pelottanut Kozeljtsovia. Hän otti ristin voimattomiin
käsiinsä, painoi sen huulilleen ja rupesi itkemään.
-- Torjuttiinko ranskalaiset takaisin? -- kysyi hän kovaa papilta.
-- Kaikkialla on voitto meidän, -- vastasi pappi, lohduttaakseen
haavottunutta, eikä kertonut hänelle, että Malahovin kummulla liehui
jo Ranskan lippu.
-- Jumalan kiitos, -- huudahti haavottunut, tuntematta kuinka
kyyneleet vierivät pitkin hänen poskiaan.
Veli vilahti hetkeksi hänen mieleensä. "Jumala suokoon hänelle saman
onnen", ajatteli hän.