Noin kymmenen minuutin kuluttua olivat sotamiehet jo tulleet
rohkeammiksi ja rupesivat puhelemaan keskenään. Lähimmä tulta ja
upseerin vuodetta olivat ylempiarvoiset sijottuneet: -- kaksi
tykistöaliupseeria -- toinen vanha harmaapäinen, jolla oli kaikki
mitalit ja kunniamerkit paitsi Yrjönristiä; toinen -- nuori
kantonisti,[36] joka poltti omatekoisia paperosseja. Rumpali, kuten
ainakin, piti velvollisuutenaan palvella upseeria. Heitä lähinnä
olivat jefreitterit ja kunniamerkin saaneet sotamiehet, ja tuonne
varjoon lähelle sisäänkäytävää olivat _alhaisarvoiset_ asettuneet.
Heidän joukossaan se puhe alkoikin. Aiheen siihen antoi melu, joka
syntyi, kun eräs mies syöksyi salalinnotukseen.
-- No veliseni, eikö kadulla ollut hyvä olla? vai eivätkö tytöt laula
tarpeeksi iloisesti? kysyi muuan.
-- Sellaisia outoja lauluja laulavat, etten ole moisia milloinkaan
kuullut kotikylässäni, -- sanoi nauraen salalinnotukseen syöksynyt
sotamies.
-- Ei se Vasin pidä pommeista, ei pidä! -- virkkoi muuan
aristokraattien nurkasta.
-- Kun tarvis tulee, niin on toinen asia! -- vastasi verkalleen
Vasin, jonka puhuessa kaikki muut vaikenivat.
-- Kahdentenakymmenentenäneljäntenä ainakin ammuttiin kuin miehet,
vaan mitäs moittimista siinä on? Jos turhanpäiten kaatuu, ei siitä
päällystö meikäläisille kiitosta lue.
Näille Vasinin sanoille rupesivat kaikki nauramaan.
-- Mutta Meljnikov, se istuu kai yhä pihalla, -- sanoi joku.
-- Käskekääpäs se Meljnikov tänne, -- lisäsi vanha aliupseeri: --
muuten tappavat hänetkin syyttä suotta.
-- Mikä mies se Meljnikov on? -- kysyi Volodja.
-- Muuan meikäläisistä, teidän jalosukuisuutenne, aika pölkkypää. Hän
ei pelkää mitään ja nytkin kävelee yhä pihalla. Suvaitkaapa katsella
häntä: hän on aivan _karhun_ näköinen.
-- Hän osaa noituakin, -- kuului Vasinin verkkainen ääni toisesta
nurkasta.
Meljnikov tuli salalinnotukseen. Hän oli paksu (mikä on perin
harvinaista sotamiehissä), punatukkainen ja punakka mies, jolla oli
suunnattoman kupera otsa ja ulkonevat kirkkaansiniset silmät.
-- No pelkäätkö sinä pommeja? -- kysyi Volodja.
-- Miksikäs pommeja pelkäisin! -- vastasi Meljnikov, kohauttaen
olkapäitään ja kynsien korvallistaan: -- ei minua pommit tapa, tiedän
sen.
-- Sinä kai tahtoisit elellä täällä?
-- Tietenkin tahtoisin. Hauskahan täällä on olla! -- sanoi hän ja
rupesi äkkiä täyttä kurkkua nauramaan.
-- No sitten täytyy sinun päästä hyökkäykseen! tahdotko, niin puhun
kenraalille? -- kysyi Volodja, vaikkei tuntenut täällä ainoatakaan
kenraalia.
-- Miksikä ei! tahdon kyllä.
Ja Meljnikov piiloutui toisten taakse.
-- Ruvetaanpa pelaamaan "nenää",[37] pojat. Kellä on kortit? --
kuului hän kiirehtivän.
Ja pian ruvettiinkin pelaamaan peränurkassa, -- sieltä
kuului läimäyksiä nenälle, naurua ja sättimisiä. Volodja joi
teetä samovaarista, jonka rumpali oli hänelle toimittanut,
kestitsi aliupseereja, laski leikkiä, jutteli heidän kanssaan,
toivoen voittavansa miesten suosion, ja oli hyvin tyytyväinen
kunnioituksesta, jota hänelle osotettiin. Sotamiehetkin, jotka
huomasivat, että heidän herransa oli vaatimaton ihminen, rupesivat
puhelemaan vilkkaammin. Joku kertoi, että Sevastopolin piiritys
pian päättyy, sillä eräs luotettava laivastosotamies oli kertonut,
kuinka Konstantin, tsaarin veli, on "amerikkalaisen" laivaston kanssa
tulossa heidän avukseen ja että pian tehdään sopimus, ettei saa ampua
kahteen viikkoon, vaan levähdetään, ja jos joku ampuu, niin saa
maksaa seitsemänkymmentäviisi kopeekkaa sakkoa joka laukaukselta.
Vasin, joka, kuten Volodja kerkisi huomaamaan, oli pieni mies
suurine hyväluontoisine silmineen ja poskipartoineen, kertoi
ensin yleisen äänettömyyden vallitessa ja sitten toisten nauraa
hohottaessa, kuinka alussa oli oltu iloisia, hänen tultuaan lomaa
viettämään, vaan kuinka isä sitten oli ruvennut häntä toimittamaan
työhön ja metsäherraluutnantti oli lähettänyt hevosella hakemaan
hänen vaimoaan luokseen. Kaikki tuo huvitti kovin Volodjaa. Hän ei
tuntenut vähintäkään pelkoa eikä tyytymättömyyttä salalinnotuksessa
vallitsevan ahdingon ja raskaan ilman vuoksi, vaan hänen oli
erinomaisen hauska ja miellyttävä olla.
Useat sotamiehistä jo kuorsasivat. Vlang oli myöskin heittäytynyt
lattialle pitkäkseen, ja vanha aliupseeri oli jo levittänyt
sinellinsä ja rukouksia mutisten tehnyt ristinmerkin ennen
maatapanoaan, kun Volodjan päähän pälkähti lähteä ulos katsomaan mitä
pihalla tehtiin.
-- Siirtäkää jalkojanne! -- huusivat sotamiehet toiset toisilleen,
heti kun hän nousi, ja jalat vetäytyivät syrjään antaen hänelle tietä.
Vlang, joka näytti nukkuvan, kohotti äkkiä päätään ja tarttui
Volodjan sinellin liepeeseen.
-- Elkäähän, elkää menkö, kuinka saatatte, -- rupesi hän puhumaan
itkunsekaisella, kiihkeällä äänellä: -- te ette vielä tiedä, kuinka
siellä lakkaamatta putoilee tykin kuulia; parempi pysyä täällä.
Mutta Vlangin rukouksista välittämättä Volodja ryömi ulos
salalinnotuksesta ja istahti kynnykselle, jolla jo ennestään istui
Meljnikov.
Ilma tuntui puhtaalta ja raikkaalta -- erittäinkin salalinnotuksesta
tultua, -- yö oli kirkas ja hiljainen. Laukausten jyminän lomassa
kuului rattaiden kolinaa, joilla kuljetettiin vallikoppia, ja
ruutikellarissa työskentelevien miesten puhetta. Korkealla heidän
yläpuolellaan kaareutui tähtitaivas, jolle ristiin rastiin kiitävät
pommit piirtelivät tulijuovia; vasemmalla, kyynärän päässä oli
toiseen salalinnotukseen johtava pieni aukko, josta näkyi siellä
asustavien matruusien jalkoja ja selkiä ja kuului heidän ääniään;
edessäpäin näkyi ruutikellarin kumpu, jonka ohitse vilahti miesten
kuukistuneita vartaloita. Kummun huipulla, jonka ympärillä kuulat ja
pommit lakkaamatta vinkuivat, häämötti korkea, mustaan päällystakkiin
puettu haahmo kädet taskussa, tallaten jaloillaan maata, jota
toiset sinne säkeissä kantoivat. Usein lensi ja räjähti pommi aivan
kellarin lähellä. Maata kantavat sotamiehet kumartuivat ja väistyivät
syrjään. Musta haahmo yksin ei liikahtanut, vaan polki tyynesti maata
jaloillaan ja pysyi samassa asennossa yhä paikallaan.
-- Kuka tuo musta haahmo on? -- kysyi Volodja Meljnikovilta.
-- En tiedä, menen katsomaan.
-- Elä mene: ei tarvitse.
Mutta Meljnikov ei kuunnellut, vaan nousi ja lähti mustan miehen luo
ja seisoi kauan yhtä tyynesti ja liikahtamatta hänen vieressään.
-- Se on ruutikellarin vahti, teidän jalosukuisuutenne! -- sanoi
hän takaisin tultuaan. -- Pommi puhkaisi kellarin katon, niin että
jalkaväen täytyy kantaa maata täytteeksi.
Välistä näyttivät pommit lentävän suoraan kohti salalinnotuksen
ovea. Silloin Volodja kyyristyi nurkan taa, vaan kurottautui
taas pian katsomaan lentääkö sinne vielä toisiakin. Vaikka Vlang
salalinnotuksesta moneen kertaan hartaasti pyysi Volodjaa palaamaan,
istui hän kolmisen tuntia kynnyksellä ja tunsi aivankuin nautintoa
kiusatessaan sallimusta ja tähystellessään pommien lentoa. Ennenkuin
ilta oli loppuun kulunut, tiesi hän mistä ja kuinka monella tykillä
vihollinen ampui ja minne sen laukaukset osuivat.