Vlang oli perin tyytyväinen määräykseen, kiiruhti reippaasti
valmistautumaan ja tuli pukeuduttuaan auttamaan Volodjaa ja kehotti
häntä kaikin mokomin ottamaan mukaan sekä telttasängyn, turkit ja
"Isänmaallisen aikakirjan" vanhoja numeroita että väkiviinakeittiön,
ja muuta aivan tarpeetonta tavaraa. Kapteeni neuvoi Volodjaa aluksi
lukemaan "Ohjeista"[35] mörssäreillä ampumista koskevan kohdan ja
varsinkin kopioimaan siinä olevat taulukot. Volodja ryhtyikin samassa
työhön ja huomasi hämmästyksekseen ja ilokseen, ettei vaaran pelko ja
varsinkaan ajatus että hän on pelkuri, enää läheskään huolestuttanut
häntä samassa määrin kuin edellisenä iltana. Siihen oli osaksi syynä
päivän vaikutelmat ja puuhat, osaksi ja ennenkaikkea se, ettei pelko
enempää kuin mikään muukaan voimakas tunne voi kauan jatkua samalla
kiihkeydellä. Hän oli, sanalla sanoen, jo kerinnyt tyyntyä. Seitsemän
tienoissa, auringon parhaillaan piiloutuessa Nikolajevin kasarmin
taakse, vääpeli tuli hänen luokseen ja ilmotti, että miehet odottavat
valmiina.
-- Minä annoin _Vlangalle_ luettelon, suvaitkaa kysyä häneltä, teidän
jalosukuisuutenne! -- sanoi hän.
Parikymmentä tykkisotamiestä seisoi hukarit vyöllä ilman mitään
tarvekaluja, talon nurkalla. Volodja ja junkkari lähtivät heidän
luokseen. "Pitäisiköhän heille pienen puheen vai sanoisiko vaan
yksinkertaisesti: päivää, pojat! vai enkö virkkaisi mitään?"
mietiskeli hän itsekseen. "Niin, miksikä en sanoisi: päivää, pojat!
sehän kyllä sopii." Ja reippaasti hän huusi sointuvalla äänellään:
"Päivää, pojat." Sotamiehet vastasivat iloisesti: nuori, raikas
ääni sointui miellyttävänä jokaisen korvissa. Volodja käveli
ripeästi sotamiesten edellä, ja vaikka hänen sydäntänsä kolkutti
aivan kuin hän olisi henkensä edestä juossut muutamia virstoja, oli
hänen käyntinsä kevyttä ja kasvonsa iloiset. Heidän lähestyessään
parhaillaan Malahovin kumpua ja noustessaan mäelle hän huomasi,
että Vlang, joka ei ollut jäänyt askeltakaan jälkeen ja joka kotona
oli näyttänyt niin urhoolliselta, väistyi nyt ehtimiseen syrjään ja
taivutti päätään, ikäänkuin taajaan ympärillä viuhuvat pommit ja
tykinkuulat olisivat lentäneet kaikki suoraan häntä kohti. Muutamat
sotamiehet tekivät samalla tavalla ja yleensä heidän kasvonsa
ilmaisivat vaikkei juuri pelkoakaan, niin kumminkin levottomuutta.
Tuo kaikki lopullisesti rauhotti ja rohkaisi Volodjaa.
"Kas niin, nyt minäkin olen Malahovin kummulla, jonka olen kuvitellut
tuhat kertaa kauheammaksi! Ja minä uskallan olla kumartelematta
tykinkuulille, ja pelkäänkin paljoa vähemmän kuin toiset! Enhän
minä siis olekaan pelkuri", ajatteli hän perin tyytyväisenä ja
riemastuneena.
Kuitenkin järkytti tätä tunnetta pian näky, joka hänet hämärissä
yllätti, kun hän etsi Kornilovskin patterilla vallinsarven
päällikköä. Rintavarustuksen vieressä neljä matruusia heilutti
käsistä ja jaloista miehen puolialastonta, veristä ruumista,
heittääkseen sen rintavarustuksen yli. (Toisena pommituspäivänä
ei vallinsarvilla muutamin paikoin keritty korjata ruumiita, vaan
heitettiin ne kuoppiin, jotteivät olisi tiellä pattereilla.)
Volodja seisoi hetkisen tyrmistyneenä, näki kuinka ruumis putosi
rintavarustuksen katolle ja vieri sitten sieltä kaivantoon; mutta
onneksi kohtasi hänet samassa vallinsarven päällikkö, antoi käskyt
ja toimitti oppaan saattamaan heitä patterille ja miehistölle
määrättyyn salalinnotukseen. Emme kerro, kuinka paljon vaaroja,
pettymyksiä sankarimme vielä sai kokea samana iltana; kuinka hän
sellaisen, kaikinpuolin tarkan ja järjestetyn ammunnan asemesta kuin
oli nähnyt Volkovin kentällä ja toivoi täälläkin näkevänsä, löysi
kaksi rikkinäistä mörssäriä, toisen suu tykinkuulan ruhjomana, toinen
rikkiammutun tykkisillan pirstaleilla, kuinka hänen ei onnistunut
aamulla saada työmiehiä korjaamaan siltaa, kuinka ei ainoakaan
ruutilatinki ollut sen painoinen kuin "Ohjeissa" oli määrätty, kuinka
kaksi sotamiestä hänen komennuskunnastaan haavottui, ja kuinka hän
parikymmentä kertaa oli ollut lähellä kuolemaa. Onneksi oli hänen
avukseen määrätty jättiläiskasvuinen merimies, laivastokonstaapeli,
joka piirityksen alusta alkaen oli ollut mörssärimiehenä ja sai
hänet nyt vakuutetuksi siitä että mörssärit saattoivat vielä toimia
sekä kuljetti häntä yöllä lyhty kädessä vallinsarvella, aivankuin
omassa puutarhassaan, luvaten laittaa kaikki kuntoon huomiseksi.
Salalinnotus, johon opas hänet saattoi, oli kiviseen maaperään
kaivettu, kahden kuutiosylen suuruinen pitkulainen kuoppa, ja
peitetty kyynärän pituisilla tammipölkyillä. Siihen hän sijottui
kaikkine sotamiehineen. Tuskin oli Vlang nähnyt salalinnotuksen
matalan, kyynärän korkuisen oven, kun hän syöksyi sinne suin päin
ensimäisenä, ollen vähällä loukkautua kiviseen lattiaan, piiloutui
nurkkaan eikä lähtenyt sieltä enää minnekään. Vaan sitten kun kaikki
sotamiehet olivat asettuneet pitkin seinän vieriä lattialle, muutamat
polttaen piippua, levitti Volodja vuoteensa nurkkaan, sytytti
kynttilän ja poltettuaan paperossin, pani telttasänkyynsä maata.
Salalinnotuksen yläpuolella kuului taukoamatonta ammuntaa, mutta
verrattain hiljaa lukuunottamatta erästä tykkiä aivan vieressä, joka
pani jyrinällään salalinnotuksen tärisemään. Itse salalinnotuksessa
oli hiljaista; vain sotamiehet, vieroksuen vielä uutta upseeria,
puhelivat välisti keskenään, milloin pyytäen antamaan tilaa, milloin
tulta piippuunsa; rotta nakerteli jossain kivien välissä, ja Vlang,
joka ei vielä ollut täysin tointunut vaan katseli arasti ympärilleen,
päästi silloin tällöin syvän huokauksen. Tuossa täyteen sullotussa,
hiljaisessa sopukassa, jota valaisi vain yksi ainoa kynttilä, Volodja
tunsi vuoteellaan viruen samallaista hyvän tunnetta kuin ennen
lapsena piilosilla ollessaan, kun hän oli ryöminyt kaappiin tai äidin
hameen alle ja siellä hengitystään pidättäen kuunteli, peläten pimeää
ja samalla riemuiten jostain. Hänen oli hieman tukala, mutta hauska
olla.