Kasarmin suuressa salissa oli suunnattoman paljon väkeä: meri-,
tykistö- ja jalkaväkiupseereja. Toiset nukkuivat, toiset istuivat
puhellen keskenään laatikoilla ja linnotustykkien laveteilla,
toiset, jotka muodostivat suurimman ja meluisimman ryhmän, istuivat
holvin takana kahdella lattialle levitetyllä huopa viitalla, joivat
portteria ja pelasivat korttia.
-- Ahaa! Kozeljtsov, Kozeljtsov! hyvä että tulit, hyvä!... Miten on
haavasi laita? -- kuului eri tahoilta. -- Täälläkin huomasi, että
hänestä pidettiin ja iloittiin hänen tulostaan.
Kozeljtsov löi kättä tuttaviensa kanssa ja liittyi meluavaan
joukkoon, jonka muutamat korttia pelaavat upseerit muodostivat.
Näidenkin joukossa oli hänen tuttaviaan. Kaunis, laiha, tummaverinen
upseeri, jolla oli pitkä, ohut nenä ja suuret poskipartaan ulottuvat
viikset, piti pankkia ja jakoi kortteja valkeilla ohuilla sormillaan,
sormessa suuri vaakunalla varustettu kultasormus. Hän jakoi kortteja
huolimattomasti, nähtävästi jostain kiihtyneenä, -- tahtoen vain
näyttää levolliselta. Hänen oikealla puolellaan loikoi kyynäspäihinsä
nojaten harmaapäinen majuri, joka teeskennellyn tyynesti pani
peliin puoli ruplaa ja maksoi sen paikalla. Vasemmalla puolella oli
kyykkysillään, kasvot hikisinä kaunis upseeri, joka väkinäisesti
hymyillen laski leikkiä. Joka kerta kun hän oli hävinnyt, liikutti
hän lakkaamatta toista kättään tyhjässä housuntaskussa. Hän käytti
rahan asemesta isoa pelimarkkaa, kun hänellä ei nähtävästi enää
ollut puhdasta rahaa, mikä suututti varsinkin kaunista, tummaveristä
upseeria. Lattialla käveli edestakaisin, suuri tukku pankkiseteleitä
kädessä, kaljupäinen, suunnattoman suurinenäinen ja leveäsuinen,
laiha ja kalpea upseeri, joka pani puhdasta rahaa peliin ja voitti
aina.
Kozeljtsov tyhjensi lasin viinaa ja istui pelaajien viereen.
-- Tehkääpäs tekin joku panos, Mihail Semenitsh, -- sanoi
pankinpitäjä: -- arvelen teidän tuoneen kosolta rahaa tullessanne.
-- Mistäpä minulla rahoja olisi! päinvastoin, viimeisetkin panin
menemään kaupungissa.
-- Kuinka! etteköhän vain liene paisuttanut kukkaroanne
Simferopolissa jonkun kustannuksella.
-- Toden totta, hyvin vähän, -- sanoi Kozeljtsov, mutta halusi
nähtävästi, ettei häntä uskottaisi, päästi takkinsa napit auki ja
otti vanhat kortit käteensä.
-- Jospa häntä koettaisi: miksei piru miestä auta, tekeehän sääskikin
joskus kepposia. Täytyy vain ensin ottaa rohkaisuryyppy.
Ja lyhyessä ajassa, kun hän oli juonut vielä toisen lasin viinaa ja
muutaman lasin portteria, hän hävisi viimeiset kolme ruplaansa.
Pienen hikoilevan upseerin häviöksi merkittiin puolitoistasataa
ruplaa.
-- Ei näy vetelevän, -- virkkoi hän, järjestäen uusia korttejaan.
-- Suvaitkaapa hommata rahat tänne, -- sanoi pankinpitäjä katsoen
häneen ja taukosi hetkeksi jakamasta kortteja.
-- Toimitan ne huomenna, jos suvaitsette, sanoi hikinen upseeri
nousten ja innokkaasti kaivaen kädellään tyhjää taskuaan.
-- Hm! -- mutisi pankinpitäjä, ja kiukkuisesti viskellen oikeaan
ja vasempaan jakoi kortit. -- Vaan ei se tämä tällainen kelpaa, --
sanoi hän ja pani pois kortit: -- minä olen saanut kyllikseni. Ei
tämä tällainen kelpaa, Zahar Ivanitsh, -- lisäsi hän: -- me pelaamme
puhtaalla rahalla emmekä velaksi.
-- Mitä, ettekö usko minua? Sepä naurettavaa, totta tosiaan.
-- Keneltä minä saan rahat? mutisi majuri, joka oli voittanut
kahdeksan ruplan verran. -- Olen pannut peliin yli kaksikymmentä
ruplaa, nyt olen voittanut enkä saa mitään.
-- Mistä minä maksan? -- sanoi pankinpitäjä: -- kun pöydällä ei ole
rahaa.
-- Siitä minä en välitä! -- huusi majuri nousten istualtaan -- minä
pelaan teidän kanssanne enkä hänen.
-- Hikinen upseeri tulistui äkkiä.
-- Olenhan sanonut, että maksan huomenna: kuinka rohkenette puhua
minulle hävyttömyyksiä?
--. Minä sanon, mitä tahdon! eihän tuolla tavalla kukaan tee! --
kiljasi majuri.
-- Riittää jo, Feodor Feodorovitsh! -- huusivat kaikki koettaen
hillitä majuria.
Mutta päättäkäämme jo kohtaus ja antakaamme esiripun laskea. Huomenna
tai tänään kenties jokainen noista ihmisistä menee iloisesti ja
ylpeästi kuolemaan ja kuolee miehuullisesti ja tyynesti, mutta
elämän ainoana lohdutuksena noissa epäinhimillisissä oloissa, jotka
kauhistuttavat kylmintäkin mielikuvitusta ja joista ei ole mitään
toivoa pelastua -- ainoa lohdutus on unohtaminen ja tietoisuuden
hävittäminen. Syvällä jokaisen sielussa piilee se jalouden kipinä,
joka tekee hänestä sankarin, mutta kipinä väsyy palamaan yhtä
kirkkaasti -- koittaa silloin kohtalokas hetki, se leimahtaa
ilmiliekkiin ja valaisee suuria tekoja.