Ennenkuin meni upseeriensa luo, lähti Kozeljtsov tervehtimään
komppaniaansa ja katsomaan mihin se oli asettunut. Vallikopista
tehdyt rintavarustukset, saartokaivantojen muodot, tykit, joita hän
sivuutti, vieläpä pirstaleet ja pommit, joihin hän kompasteli, kaikki
tuo, laukausten leimausten lakkaamattomassa valossa, oli hänelle
hyvin tuttua; kaikki se oli elävästi painunut hänen muistiinsa
kolme kuukautta takaperin niinä parina viikkona, jotka hän missään
liikkumatta oli viettänyt tällä samalla vallinsarvella. Vaikka näissä
muistoissa oli paljon kauheata, niin menneisyyden hurmaus aivan kuin
kiehtoi hänen mielensä ja tyytyväisenä, ikäänkuin täällä vietetyt
pari viikkoa olisivat olleet miellyttävää aikaa, hän näki taas tutut
paikat ja esineet. Komppania oli sijottunut puolustusmuuria vasten
kuudennen vallinsarven puolelle.
Kozeljtsov meni pitkään, sisäänkäytävän puolelta aivan avonaiseen
salalinnotukseen, jossa yhdeksännen komppanian sanottiin olevan.
Koko salalinnotuksessa oli tuskin paikkaa mihin astua: se oli
sisäänkäytävää myöten täpö täynnä sotamiehiä. Hänen toisella
puolellaan paloi vino talikynttilä, jota makaava sotamies piteli
toisen tavaillessa kirjaa. Kynttilän ympärillä, pahalta löyhkäävästä
puolihämärästä kohosi päitä, ahmien kuunnellen lukijaa. Kirja oli
aapinen. Tultuaan salalinnotukseen Kozeljtsov kuuli seuraavaa:
"Ru-ko-us teks-tin jälkeen. Kiitän Sinua Luo-ja..."
-- Niistäkäähän kynttilää! -- sanoi eräs ääni.
-- Mainio kirja. -- Jumala... minun... -- jatkoi lukija.
Kun Kozeljtsov kysyi vääpeliä, vaikeni lukija, sotamiehet rupesivat
liikkumaan, yskivät, niistivät nenäänsä, kuten ainakin äänettömyyden
jälkeen, vääpeli nuttuaan napittaen nousi lukijaa ympäröivästä
ryhmästä, ja harpaten yli sotamiesten jalkojen, joille ei ollut
missään tilaa, tuli upseerin luo.
-- Terve, veliseni! Tämäkö se on meidän komppania?
-- Terveyttä toivotan! terve tuloa, teidän jalosukuisuutenne --
vastasi vääpeli, iloisesti ja ystävällisesti katsoen Kozeljtsoviin.
-- Kuinka on terveyden laita, oletteko jo toipunut, teidän
jalosukuisuutenne? No Jumalan kiitos. Kovin olemmekin teitä
ikävöineet.
Huomasi heti, että komppania piti Kozeljtsovista.
Syvältä salalinnotuksesta kuului ääniä: "vanha komppanianpäällikkö
on tullut, se joka tuli haavotetuksi. Kozeljtsov Mihail Semenitsh",
j.n.e.; vieläpä jotkut tunkeutuivat hänen luokseenkin, rumpali tuli
kädestä tervehtimään.
-- Päivää Obantshuk! -- sanoi Kozeljtsov: -- yhä elossa ja eheänä? --
Hyvää päivää, pojat! -- sanoi hän sitten ääntään korottaen.
-- Terveyttä toivotamme!--jyrähti salalinnotuksessa.
-- Mitä kuuluu, pojat?
-- Huonosti on asiat, teidän jalosukuisuutenne: ranskalainen on
voiton päällä, kovin pitää meitä kovalla vallitustensa takaa, mutta
avoimelle kentälle ei vain tule.
-- Ehkä nyt minun onnellani, jos Jumala suo, tulevat vielä
kentällekin, pojat! -- sanoi Kozeljtsov -- enhän minä ensi kertaa
teidän kanssanne tuleen lähde: annetaan taas selkään niille.
-- Ahkeruus on ilomme, teidän jalosukuisuutenne! sanoivat jotkut
äänet.
-- Näes kun on rohkea -- virkkoi taas ääni.
-- Rohkea kuin pahuus! -- sanoi rumpali hiljaa, mutta kuitenkin
niin kovaa, että kaikki kuulivat, toiselle sotamiehelle aivan kuin
komppanianpäällikön sanojen vahvistukseksi ja osottaakseen, ettei se
ollut mitään kerskailua eikä valetta.
Sotamiesten luota Kozeljtsov lähti puolustuskasarmille
upseeritoveriensa luo.