Vanhempi Kozeljtsov tapasi kadulla erään rykmenttinsä sotamiehen ja
lähti yhdessä hänen kanssaan suoraan viidennelle vallinsarvelle.
-- Pysytelkää muurin suojassa, teidän jalosukuisuutenne! -- sanoi
sotamies.
-- Miksikä niin?
-- On vaarallista, teidän jalosukuisuutenne: tuollapa jo lentääkin
tänne päin, -- sanoi sotamies, kuullessaan tykin kuulan viuhuvan
äänen, kun se iski kuivaan maahan kadun toisella puolella.
Kuuntelematta sotamiehen puhetta Kozeljtsov kulki reippaasti keskellä
katua.
Yhä samat kadut, samat, jopa taajemmat tulet, äänet, samat
voihkivat haavottuneet, joita tapasi tiellä, ja samat patterit,
rintavarustukset ja saartokaivannot kuin keväälläkin hänen ollessaan
Sevastopolissa; mutta kaikki tämä oli jostain syystä nyt vielä
synkempää ja sen ohessa valtavampaa; kuulan reikiä on taloissa
entistä enemmän, tulia ei näy ikkunoissa juuri ollenkaan paitsi
Kushtshinin talossa (sairashuoneessa), naisia ei tapaa ainoatakaan,
entistä tuttua huolettomuutta ei näe missään, vaan kaikkialla on
raskaan odotuksen ja väsymyksen leima.
Mutta nyt ollaan jo viimeisellä saartokaivannolla, tuolta kuuluu
P:n rykmentin sotamiehen huuto kun hän tuntee entisen komppanian
päällikkönsä, tuossa seisoo pimeässä muuriin kiinni painautuneena
kolmas pataljoona, jonka laukaukset silloin tällöin silmänräpäykseksi
valaisevat -- kuuluu hillittyä puheensorinaa ja kiväärinkalinaa.
-- Missä on rykmentinpäällikkö? -- kysyi Kozeljtsov.
-- Meriupseerien salalinnotuksessa, teidän jalosukuisuutenne! --
vastasi avulias sotamies. -- Jos suvaitsette, niin tulen saattamaan.
Kulkien saartokaivannosta toiseen sotamies saattoi Kozeljtsovin
pieneen kaivantoon. Siellä istui matruusi polttaen piippua; hänen
takanaan näkyi ovi, jonka raosta loisti tuli.
-- Saanko mennä?
-- Ilmotan heti, -- ja matruusi astui ovesta sisään. Kaksi ääntä
puheli oven takana.
-- Jos Preussi pysyy puolueettomana, -- sanoi toinen ääni: -- niin
silloin Itävaltakin...
-- Mitä Itävallasta, -- virkkoi toinen, -- kun slaavilaiset maat...
no, pyydä sisään.
Kozeljtsov ei ollut milloinkaan ollut tässä salalinnotuksessa. Se
hämmästytti häntä upeudellaan. Lattia oli parkettia, oven edessä oli
varjostin. Sänky oli kummallakin seinällä, nurkassa seisoi suuri
kultapukuinen Jumalanäidin kuva, ja sen edessä paloi ruusunpunainen
lamppu. Toisessa sängyssä nukkui täysissä pukineissaan meriupseeri,
toisessa, pöydän ääressä, jolla oli kaksi avattua viinipulloa, istui
keskenään jutellen uusi rykmentinpäällikkö ja eräs ajutantti. Vaikka
Kozeljtsov ei suinkaan ollut mikään pelkuri eikä millään tavoin
rikkonut hallitusta enempää kuin rykmentinpäällikköäkään vastaan,
joutui hän kuitenkin hämilleen tavatessaan äskeisen toverinsa,
everstin, niin kopeana tämä nousi kuulemaan hänen asiaansa.
"Kummallista, -- ajatteli Kozeljtsov, katsellen päällikköään, --
vain seitsemän viikkoa on siitä kun hän sai rykmentin ja nyt näkyy
jo koko hänen ympäristössään, puvussaan, ryhdissään ja katseessaan
rykmentinpäällikön mahti. Ei ole niinkään kauan siitä, ajatteli hän,
kun tuo sama Batrishtshev kallisti lasia meidän kanssamme, piti koko
viikon yhtä tummaa karttuunipaitaa ja söi iänikuisia lihapyöryjään
ja piirakoitaan tarjoamatta mitään kellekään. Vaan entäs nyt!
silmissäkin on sellainen kylmänkopea ilme, joka sanoo teille: vaikka
olenkin toverisi, koska olen uuden ajan rykmentinpäällikkö, niin usko
pois minua, kyllä tiedän, että antaisit puolet elämääsi saadaksesi
vain olla minun paikallani!"
-- Teidän parantumisenne on kestänyt kauan, -- virkkoi eversti
katsahtaen kylmästi Kozeljtsoviin.
-- Olen ollut sairas, eversti! vieläkään ei haava ole mennyt ihan
umpeen.
-- Sittenhän te olette turhaan tullut tänne, -- sanoi eversti,
vilkaisten epäluuloisesti upseerin täyteläiseen vartaloon. -- Te
voitte kuitenkin hoitaa virkanne?
-- Kyllä, varmasti.
-- No, sepä hauskaa. Te otatte vänrikki Zaitsevilta entisen
yhdeksännen komppanianne; saatte heti määräyksen.
-- Ymmärrän.
-- Tehkää hyvin ja käskekää mennessänne rykmentin ajutantti luokseni,
-- lopetti rykmentinpäällikkö puheensa, keveällä kumarruksella
huomauttaen, että audienssi oli loppunut.
Tullessaan salalinnotuksesta Kozeljtsov mutisi hetkisen jotain
itsekseen ja kohautti olkapäitään aivankuin hänen olisi ollut
tukala olla tai häntä olisi tuskittanut tai suututtanut jokin -- ei
rykmentinpäällikkö (siihen ei ollut syytä), vaan oma itsensä, koko
ympäristöönsä hän oli tyytymätön.