Kun Volodja oli jäänyt yksin ajatuksineen, oli hänen ensimmäinen
tunteensa sen sekavan, lohduttoman tilan pelko, joka oli vallannut
hänen sielunsa. Hän halusi nukahtaa unohtaakseen koko ympäristönsä
ja ennen kaikkea oman itsensä. Hän sammutti kynttilän, heittäytyi
vuoteelle ja peitti päänsä sinellillään päästäkseen pimeän pelosta,
joka hänellä jo lapsuudesta asti oli ollut. Mutta äkkiä johtui hänen
mieleensä ajatus, että pommi lentää, puhkaisee katon ja tappaa hänet
siihen paikkaan. Hän alkoi kuunnella; aivan hänen päänsä päällä
kuului patterinpäällikön askeleet.
"Vaan jos lentääkin -- ajatteli hän -- niin tappaa ensin nuo tuolla
ylhäällä ja sitten minut; ainakaan ei minua yksin." Tämä ajatus
rauhotti häntä hieman; hän oli vähällä nukahtaa. "Mutta mitähän
jos tänä yönä yhtäkkiä Sevastopoli vallotetaan ja ranskalaiset
tunkeutuvat tänne? Millähän minä puolustautuisin?" Hän nousi
uudelleen ylös ja rupesi kävelemään edes takaisin huoneessa.
Todellisen vaaran pelko tukahutti salaperäisen pimeän kammon.
Paitsi satulaa ja samovaaria ei huoneessa ollut mitään vankempaa
asetta. "Mikä kurja raukka minä olen, pelkuri, viheliäinen pelkuri!"
tuli hänen mieleensä taas äkkiä ja taas tunsi hän tukahuttavaa
ylenkatsetta ja inhoa omaa itseäänkin kohtaan. Hän heittäytyi
jälleen vuoteelle ja koetti olla ajattelematta mitään. Silloin
päivän vaikutelmat heräsivät ehdottomasti hänen mielikuvituksessaan,
samalla kuin taukoamaton jyminä, joka pani huoneen ainoan ikkunan
tärisemään, jälleen muistutti häntä vaarasta: hän oli näkevinään
milloin haavottuneita ja verta, milloin pommeja ja pirstaleita,
joita lentää huoneeseen, milloin sievän laupeudensisaren, joka sitoo
hänen haavojaan ja itkee hänen kuolinvuoteensa ääressä, milloin taas
äitinsä, joka saattaa häntä kihlakunnan kaupunkiin ja kiihkeästi,
kyynelsilmin rukoilee ihmeitätekevän pyhimyskuvan edessä -- ja taas
hänestä tuntui uni mahdottomalta. Mutta äkkiä ajatus kaikkivaltiaasta
Jumalasta, joka voi tehdä kaikki ja kuulla jokaisen rukouksen,
välähti kirkkaana hänen mielessään. Hän lankesi polvilleen, teki
ristinmerkin ja pani kätensä ristiin niinkuin hänelle oli lapsuudessa
opetettu rukoillessa. Se herätti hänessä kauan unohduksissa olleen
ilahuttavan lohdullisen tunteen.
"Jos on tarpeen, että kuolen, tarpeen ettei minua ole, niin tee niin,
Jumala, -- ajatteli hän, -- tee mitä pikimmin; mutta jos tarvitaan
urhoollisuutta, tarvitaan lujuutta, jota minulla ei ole, niin anna
sitä minulle, pelasta häpeästä ja häväistyksestä, jota en jaksa
kantaa, mutta opeta, mitä minun on tekeminen täyttääkseni Sinun
tahtosi."
Lapsellinen, säikähtynyt, ahdistunut sielu sai äkkiä miehuutta,
kirkastui ja näki uuden, laajan, valoisan taivaanrannan. Paljon hän
vielä ajatteli ja tunsi sinä lyhyenä hetkenä minkä tätä tunnetta
kesti. Hän nukahti pian rauhallisesti ja huolettomasti yhä jatkuvan
pommituksen jyrinään ja ikkunaruutujen helinään.
Suuri Jumala! Vain Sinä yksin olet kuullut ja tiedät ne koruttomat,
vaan kiihkeät ja epätoivoiset tietämättömyyden, sekavan katumuksen
rukoukset, rukoukset ruumiin parantamiseksi ja sielun valaisemiseksi,
jotka ovat kohonneet Sinun tykösi tältä kauhealta kuoleman paikalta
-- kenraalista alkaen, joka silmänräpäystä ennen ajatteli Yrjön
ristiä ja nyt vavistuksella tuntee Sinun läsnäolosi, halpaan
sotamieheen saakka, joka väänteleikse Nikolajevin patterin paljaalla
lattialla ja rukoilee Sinulta tulevaista, hämärästi aavistamaansa
palkintoa kaikista kärsimyksistään.