Patterin päällikön asunto, jonka vahtisotamies hänelle neuvoi, oli
pienehkö, kaksikerroksinen talo, sisäänkäytävä pihan puolelta.
Eräässä ikkunassa, joka oli paperilla paikattu, tuikki himmeä
kynttilän valo. Palvelija istui portailla ja poltti piippua. Hän
lähti ilmottamaan patterinpäällikölle Volodjan tulosta ja saattoi
hänet sisään. Huoneessa oli kahden ikkunan välissä, rikkinäisen
peilin alla pöytä täynnä kruunun papereita, muutamia tuoleja,
rautasänky puhtaine makuuvaatteineen sekä sängyn vieressä pieni matto.
Aivan ovensuussa seisoi kaunis, pitkäviiksinen mies -- vääpeli --
hukari vyöllä ja yllään sinelli, jossa riippui risti ja Unkarin
sodassa saatu mitali. Lattialla käveli edestakaisin ohut kulunut
sinelli yllä lyhyenläntä, nelikymmenvuotias esikuntaupseeri,
ajettunut poski siteessä.
-- Minulla on kunnia ilmottautua, vänrikki Kozeljtsov II:nen,
komennettu 5:een keveään patteriin, -- puhui Volodja ulkoa
opettelemansa lauseen, sisään tultuaan. Patterinpäällikkö vastasi
kuivasti hänen tervehdykseensä ja antamatta kättä pyysi istumaan.
Volodja istahti ujosti tuolille kirjotuspöydän viereen ja hypisteli
saksia, jotka olivat osuneet hänen käsiinsä. Patterinpäällikkö jatkoi
äänetönnä, kädet selän takana ja pää kumarassa kävelyään lattialla,
niinkuin ainakin se, joka koettaa muistutella jotain, vilkaisten vain
silloin tällöin saksia hypisteleviin käsiin.
Patterin päällikkö oli jotakuinkin tukeva mies, jolla oli päälaki
melkein paljas, tuuheat, suun yli riippuvat viikset ja miellyttävät
ruskeat silmät. Hänellä oli kauniit, puhtaat ja pulleat kädet ja
hyvin ulospäin kääntyneet jalat, jotka tepastelivat itsetietoisesti
ja hieman keikarimaisesti, mikä osotti, että patterin päällikkö tiesi
mikä hän oli miehiään.
-- Niin -- sanoi hän, pysähtyen vääpelin eteen: -- tykistöhevosille
täytyy huomisesta alkaen lisätä vielä puoli kappaa: muuten kovin
laihtuvat. Mitä sinä siitä tuumit?
-- Kyllä niin, lisätä saapi, teidän ylhäisyytenne! Nyt ovatkin
kaurat hiukan halvempia, -- vastasi vääpeli, seisoen asennossa,
vain liikutellen sormiaan, joita silminnähtävästi halutti auttaa
keskustelua. -- Eilen juur'ikään meidän muonitusmestarimme, Frantsuk,
kirjotti minulle kuormastosta lipun, teidän ylhäisyytenne, että
meidän varmasti pitäisi ostaa kauroja sieltä -- kuuluvat olevan
huokeita. Kuinka suvaitsette käskeä?
-- Hyvä, ostetaan: onhan hänellä rahaa. -- Ja patterin päällikkö
rupesi uudelleen kävelemään lattialla. -- Mutta missä teidän
matkatavaranne ovat? -- kysyi hän äkkiä pysähtyen Volodjan eteen.
Ajatus, että hän on pelkuri, oli siinä määrin vallannut
Volodja-poloisen, että hän jokaisessa katseessa, jokaisessa sanassa
oli huomaavinaan ylenkatsetta, kuten kurjaa pelkuria kohtaan
ainakin. Hänestä tuntui, että patterin päällikkö oli jo keksinyt
hänen salaisuutensa ja tekee hänestä pilkkaa. Hän vastasi hämillään
että tavarat ovat Grafskajassa ja että hänen veljensä oli luvannut
toimittaa ne hänelle huomenna.
Mutta everstiluutnantti ei kuunnellut loppuun saakka, vaan kysyi
vääpeliltä.
-- Mihin sijottaisimme vänrikin?
-- Vänrikinkö? -- sanoi vääpeli, ja sai Volodjan yhä enemmän
hämilleen luodessaan häneen pikaisen silmäyksen, jossa aivan kuin
näkyi kysymys: "mikä vänrikki se tuo on?" -- Kyllähän alakertaan,
teidän ylhäisyytenne, alikapteenin luo voi sijottaa hänen
jalosukuisuutensa, -- jatkoi hän, hetken tuumittuaan: -- nyt on
alikapteeni vallinsarvella, niin että hänen telttavuoteensa on
tyhjänä.
-- Eiköhän se sopisi niin toistaiseksi? -- kysyi patterinpäällikkö.
-- Luulen, että olette väsynyt, huomenna järjestämme paremmin.
Volodja nousi ja kumarsi.
-- Ettekö halua teetä? -- kysyi patterin päällikkö Volodjan tullessa
ovelle. -- Voidaan panna samovaari kiehumaan.
Volodja kumarsi ja lähti. Everstin palvelija saattoi hänet alas
tyhjään likaiseen huoneeseen, jossa oli kaikellaista romua sekä
rautasänky ilman liinavaatteita ja peittoa. Vuoteella nukkui
punapaitainen mies paksu sinelli peitteenä.
Volodja luuli häntä sotamieheksi.
-- Pjotr Nikolaitsh! -- sanoi palvelija, pudistaen nukkuvaa
olkapäästä. -- Tähän tulee vänrikki nukkumaan... Tämä on meidän
junkkarimme, -- lisäsi hän vänrikille.
-- Voi, elkää ollenkaan huoliko minusta! -- sanoi Volodja, mutta
junkkari, pitkä, vankka nuori mies, jolla oli kauniit, mutta hyvin
tyhmännäköiset kasvot, nousi vuoteelta, heitti sinellin ylleen ja
lähti näköjään vielä puolinukuksissa huoneesta.
-- Ei se mitään tee, makaan pihalla, -- mutisi hän.