Tykkien jyske jatkui entisellä voimallaan, mutta Katariinan katu,
jota pitkin Volodja vaiteliaan Nikolajevin seuraamana kulki, oli
autio ja hiljainen. Pimeässä häämötti vain leveä katu, suuret
talot valkeine, monin paikoin luhistuneine seinineen ja kivinen
katukäytävä, jota hän kulki; silloin tällöin tuli vastaan sotamiehiä
ja upseereja. Tullessaan amiraliteettitalon vasemmalle puolelle, hän
näki kirkkaan muurin takana palavan tulen valossa pitkin katuviertä
istutetut akaasiat vihreine tukineen ja surkastuneine, pölyisine
lehtineen. Hän kuuli selvään omat sekä takanaan kulkevan raskaasti
hengittävän Nikolajevin askeleet. Hän ei ajatellut mitään: sievä
laupeudensisar, Martsovin jalka sukassa liikkuville varpaineen,
pimeä, pommit ja kuoleman eri muodot risteilivät sekavina hänen
mielikuvituksessaan. Koko hänen nuorta herkkää sieluaan painoi
ja ahdisti yksinäisyyden tunto ja yleinen välinpitämättömyys
vaaranalaisesta kohtalosta. "Kaadun, saan kitua, kärsiä, eikä kukaan
minua itke!" Ja kaikki tuo sen tarmokkaan ja uhrautuvan sankarielämän
sijaan, josta hän oli niin ilmielävästi uneksinut. Pommit räjähtivät
ja viuhuivat yhä lähempänä, Nikolajev huokasi yhä useammin,
keskeyttämättä äänettömyyttä. Kuljettuaan Korabeljnajaan vievän
sillan yli, hän näki kuinka jokin vinhuen lensi aivan hänen lähellään
merenlahteen, sekunniksi valaisi purppuranpunaisella hohteella
orvokinsiniset laineet, katosi ja vettä roiskien kohosi taas näkyviin.
-- Kas kun ei sammunut! -- sanoi Nikolajev käheästi.
-- Niin -- vastasi Volodja tahtomattaan omituisen ohuella, surkealla
äänellä, joka häntä itseään hämmästytti.
He kohtasivat paareilla lepääviä haavottuneita ja taas rykmentin
vallikoppakuormia; Korabeljnajassa tuli eräs rykmentti vastaan;
ratsumiehiä ajoi heidän ohitseen. Jokunen niistä oli kasakkaupseeri.
Hän ratsasti täyttä karkua, mutta pysähytti Volodjan nähtyään
hevosensa hänen viereensä, katsoi häntä tarkasti kasvoihin, kääntyi
ja ajaa karahutti tiehensä lyöden hevostaan ruoskalla. "Yksin,
yksin; kaikille on aivan yhdentekevä, onko minua olemassa vai eikö",
ajatteli nuorukainen, ja häntä halutti todenteolla itkeä.
Noustuaan mäelle korkean valkean muurin ohi hän tuli kadulle,
jonka varrella oli rikkiammuttuja, pieniä hökkeleitä, joita pommit
lakkaamatta valaisivat. Juopunut, repaleisiin puettu nainen, joka
tuli eräästä sivuportista merimiehen seurassa, törmäsi häntä vastaan.
-- Niinpä, jos hän on kunnon mies -- mutisi akka, -- pardon, teidän
jalosukuisuutenne upseeri.
Poikaparan sydäntä rupesi yhä enemmän ahdistamaan; mustalla
taivaanrannalla välähtelivät salamat yhä taajemmin ja taajemmin ja
yhä useammin viuhuivat ja räjähtelivät pommit hänen ympärillään.
Nikolajev huokasi ja alkoi puhua Volodjan mielestä pelästyneen
hiljaisella äänellä.
-- Kylläpä olikin kiire lähtemään. Lähteä vain piti ja lähteä.
Mokomaankin paikkaan vielä kiire.
-- No mitäs sitten, kun veli oli jo terve, -- vastasi Volodja,
toivoen keskustelun edes karkottavan tuon kauhean tunteen, joka hänet
oli vallannut.
-- Terve! Millaista se terveys on, kun on ihan kipeä! Senkin, joka
on vallan terve, on paljon parempi maata sairashuoneessa tällaisina
aikoina. Kovinkohan on täällä lysti? Jalka tai käsi murskaksi, ei
muuta! Pian se onnettomuus sattuu! Eihän meillä täällä kaupungissa
sellaista ole kuin vallinsarvella, vaan kylläpä on täälläkin hirmua.
Ennenkuin uskallat vallinsarvelle mennä -- saat lukea kaikki
rukoukset. Katsoppas petoa kun aivan vierestä lentää paukahti --
lisäsi hän, kääntäen Volodjan huomion lähellä surisevaan pommin
pirstaleeseen. -- Sellaista se on, -- jatkoi Nikolajev -- on käsketty
saattamaan teidän jalosukuisuutenne. Meidän asiamme on tietenkin
totella käskyä: mitä käsketään se pitää tehdä; vaan nyt jäivät
ajopelit sen muutaman sotamiehen huostaan ja myttykin on sitomatta...
Mene sinne, mene tänne; mutta jos omaisuudesta hukkuu jotain, niin
Nikolajev saa siitä vastata.
Kuljettuaan vielä muutaman askeleen he tulivat torille. Nikolajev oli
ääneti ja huokaili.
-- Kas tuolla on teidän tykistönne, teidän jalosukuisuutenne! --
sanoi hän äkkiä: -- kysykää vahtisotamieheltä, hän neuvoo.
Ja kun Volodja oli kulkenut muutaman askeleen, ei hän enää kuullut
takanaan Nikolajevin huokauksia.
Hän tunsi äkkiä olevansa kokonaan lopullisesti yksin. Tämä
yksinäisyyden tunto, kuoleman uhka silmäin edessä, kuten hänestä
tuntui, painoi raskaana, kylmänä kivenä hänen sydäntään. Hän pysähtyi
keskelle toria, katseli ympärilleen huomaisiko häntä kukaan, tarttui
päähänsä ja puhui ja ajatteli kauhulla: "Hyvä Jumala, olenkohan
todellakin pelkuri, viheliäinen, kurja pelkuri... tällaistako onkin
kuolema isänmaan, tsaarin puolesta, josta vielä äsken niin suurella
nautinnolla uneksin. Ei, minä olen onneton, kurja olento." Ja
todellinen epätoivon tunne sydämessään ja vapautuneena äskeisestä
lumouksestaan, Volodja kysyi vahtisotamieheltä patterin päällikön
asuntoa ja lähti menemään osotettuun suuntaan.