Kun he astuivat ensimäiseen huoneeseen, jossa ylt'ympäri sijotetuilla
telttavuoteilla makasi haavottuneita, ja joka oli täynnä
kamalan inhottavaa sairaalan löyhkää, tuli heitä vastaan kaksi
laupeudensisarta.
Toinen naisista, joka oli noin viisikymmen-vuotias, mustasilmäinen ja
ankarannäköinen, kantoi sylissään siteitä ja liinannukkaa ja antoi
käskyjä perässään tulevalle nuorelle pojalle, välskärille. Toinen
oli hyvin sievä, parinkymmenen vuoden ikäinen vaaleatukkainen tyttö,
jonka kalpeat, vienot kasvot katselivat niin herttaisen avuttomasti
valkean päähineen alta. Kädet esiliinan taskuissa hän kulki vanhemman
rinnalla ja näytti ikäänkuin pelkäävän, että toinen hänet jättäisi.
Kozeljtsov kääntyi heidän puoleensa kysyen, tiesivätkö he missä
Martsov on, jonka jalka eilen oli ruhjoutunut.
-- Hän on kai P:n rykmentistä? kysyi vanhempi. -- Onko hän teidän
sukulaisenne?
-- Ei, vaan toverini.
-- Saattakaa te heitä, -- sanoi hän nuorelle sisarelle ranskaksi: --
tänne näin -- ja astui itse välskärin kanssa haavottuneen luo.
-- Mennään... mitä sinä katselet! -- sanoi Kozeljtsov Volodjalle,
joka kohotetuin kulmin, kärsivä ilme kasvoilla, tuijotti
haavottuneihin, voimatta irrottaa heistä katsettaan. -- Mennään.
Volodja lähti veljensä mukana, mutta katseli yhä ympärilleen ja
toisti lakkaamatta:
-- Voi hyvä Jumala! Voi hyvä Jumala!
-- Hän ei varmaankaan ole kauan ollut täällä, -- virkkoi sisar
Kozeljtsoville, osottaen Volodjaa, joka voihkien ja huokaillen astui
heidän perässään pitkin käytävää.
-- Vastikään on tullut.
Sievä sisar katsahti Volodjaan ja rupesi äkkiä itkemään. "Hyvä
Jumala, hyvä Jumala! milloin tämä kaikki loppuu!" sanoi hän
epätoivoisella äänellä. He tulivat upseerien telttaan. Martsov makasi
selällään, kyynäspäitä myöten paljaat suoniset käsivarret päänsä
alla, ja hänen keltaisilla kasvoillaan oli sellainen ilme kuin sillä
joka hammasta purren koettaa tukahuttaa tuskan huutonsa. Terve jalka
pistihe näkyviin peitteen alta, ja vaikka sukka oli jalassa, niin
näkyi kuinka varpaat suonenvedon tapaisesti vavahtelivat.
-- No, miten on laitanne? -- kysyi sisar, kohottaen ohuilla,
hennoilla käsillään -- sormessa Volodja huomasi kultasormuksen --
hänen hieman kaljua päätään, ja korjasi vuodetta. -- Toverinne
tulivat teitä tervehtimään.
-- Tuskia on tietysti -- sanoi hän kiukkuisesti. -- Antaa olla, nyt
on hyvä, -- varpaat sukassa liikkuivat entistä nopeammin. -- Päivää!
Mikä on nimenne? Suokaa anteeksi... -- virkkoi hän Kozeljtsoville.
-- Ah, niin! anteeksi! täällä kaikki unohtuu, -- sanoi hän, kun tämä
oli sanonut nimensä. -- Mehän olemme asuneet yhdessä, -- lisäsi hän,
vähääkään ilostumatta ja katseli kysyvästi Volodjaa.
-- Tämä on veljeni, on juuri tullut Pietarista.
-- Hm! No nythän minäkin olen palvellut itselleni täyden eläkkeen
-- sanoi hän, otsa rypyssä. -- Voi, kuinka tuskallista!... Parempi
olisi, että loppu tulisi mitä pikimmin.
Hän tempasi jalkansa koukkuun ja yhä nopeammin liikuttaen varpaitaan
peitti kasvonsa käsillään.
-- Hänet täytyy jättää rauhaan, -- kuiskasi sisar kyynelsilmin: --
hänen tilansa on hyvin huono.
Jo Severnajassa veljekset olivat päättäneet mennä viidennelle
vallinsarvelle; mutta lähdettyään Nikolajevin patterilta he ikäänkuin
yhteisestä sopimuksesta, etteivät antaudu turhanpäiten vaaraan, vaan
virkkamatta mitään toisilleen, päättivät mennä kumpikin taholleen.
-- En tiedä mutta osaatko sinne, Volodja, -- sanoi vanhempi. -- Vaan
voihan Nikolajev saattaa sinut Korabeljnajaan, minä menen yksin ja
tulen huomenna luoksesi.
Muuta ei puhuttu tällä veljesten viimeisellä hyvästijättöhetkellä.