Olematta oikeastaan alakuloinen Volodja tunsi kuitenkin ikäänkuin
ahdistavaa mielenraskautta ajaessaan yön jo tullen suurelle
merenlahden yli vievälle sillalle. Kaikki mitä hän oli saanut
nähdä ja kuulla oli niin erilaista verrattuna entisiin vielä
tuoreessa muistossa oleviin vaikutelmiin: suuri valoisa tutkintosali
parkettilattioineen, toverien nauru ja iloiset reippaat äänet, uusi
univormu, rakastettu tsaari, jota hän seitsemän vuoden kuluessa
oli tottunut näkemään ja joka hyvästellessä kyyneleet silmissä oli
kutsunut heitä lapsikseen -- kaikki tuo, mitä hän oli nähnyt, oli
aivan toista kuin hänen kauniit, rusohohteiset, ylevät unelmansa.
-- Kas niin, nyt ollaan perillä! -- sanoi vanhempi veli, hypäten
rattailta heidän saapuessaan Mihailovin patterille. -- Jos meidät
lasketaan sillan yli, lähdemme heti Nikolajevin kasarmeille! Sinä
jäät sinne aamuun asti, mutta minä menen rykmenttiini -- tiedustelen,
missä on sinun patterisi, ja huomenna tulen sinua noutamaan.
-- Miksi niin? mennään mieluummin yhdessä, -- sanoi Volodja. --
Lähden kanssasi vallinsarvelle. Onhan se yhdentekevä: täytyy tottua.
Jos sinä menet, voin minäkin lähteä.
-- On parempi, ettet mene.
-- Ei, sallithan: saan ainakin tietää kuinka...
-- Minun neuvoni on, ettet mene, vaan tee kuten tahdot...
Taivas oli pilvetön, mutta tumma. Tähdet ja lakkaamatta lentelevien
pommien ja laukausten tulet loistivat kirkkaasti synkässä yössä.
Patterin suuret valkeat rakennukset ja sillan pää häämöttivät
pimeästä. Jokaikinen silmänräpäys tärähyttivät ilmaa tykin laukaukset
ja räjähdykset, nopeasti seuraten toinen toistaan tai yhtaikaa, yhä
voimakkaammin ja säännöllisemmin jymähtäen. Keskellä tätä jyrinää
kuului ikäänkuin säestyksenä merenlahden kumea ärjyntä. Tuuli puhalsi
mereltä, tuoden raakaa ilmaa tullessaan. Veljekset tulivat sillalle.
Joku nostoväkeen kuuluva sotamies kolahutti heitä kömpelösti
kiväärillä käteen ja huusi:
-- Kuka siellä?
-- Sotamies.
-- On kielletty päästämästä!
-- Kuinka niin? meidän täytyy päästä.
-- Kysykää upseerilta.
Upseeri, joka torkkui ankkurilla istuen, nousi ylös ja käski päästää
menemään.
-- Sinne pääsee, vaan takaisin ei. Mihin tuppaatte kaikki yhtaikaa!
-- huusi hän tarkottaen rykmentin korkeita vallikoppakuormia, joita
ahtautui sillalle.
Päästyään ensimäiselle ponttoonille veljekset kohtasivat sotamiehiä,
jotka kovalla äänellä puhellen tulivat sieltä.
-- Kun hän vain saa varusrahat, niin on hänellä kyllä selvät tilit --
se on varma.
-- Hei pojat -- sanoi toinen ääni: -- kun pääset Severnajan puolelle,
niin siellä taas maailma valkenee, Jumal'auta; toinen elämä
kerrassaan.
-- Puhut joutavia! -- sanoi edellinen: -- joku päivä sitten lensi
tuohon pommi, kirottu: kahdelta matruusilta ruhjoi jalat, niin että...
Veljekset menivät ensimäisen ponttoonin yli, ja pysähtyivät
kuormarattaiden ohi menoa odottamaan toiselle ponttoonille, joka
paikkapaikoin oli veden alla. Tuuli, joka kentällä oli tuntunut
heikolta, oli täällä kova ja puuskainen; silta keinui, ja tukkeja
vastaan jyskien ja ankkureita ja köysiä repien huuhtoivat laineet
siltalautoja. Oikealla kohisi synkän uhkaavana yhä musteneva
meri, jonka ääretön tasainen musta viiva erotti tähtikirkkaasta
sinisen harmaasta taivaanrannasta; jossain kaukana loistivat
vihollislaivaston tulet; vasemmalla häämötti meikäläisen sotalaivan
hämärät ääriviivat, aaltojen loiskiessa sen laitoja vasten; näkyi
höyrylaiva, joka täyttä vauhtia ja jyskien tuli Severnajasta päin.
Laivan vieressä räjähtävä pommi valaisi hetkeksi korkealle pinottuja
vallikoppia kannella, komentosillalla seisovaa kahta miestä ja
laivan halkomia vihertäviä laineita, jotka valkeana vaahtona
murtuivat keulaa vasten. Sillan reunalla istui jalat vedessä eräs
mies paitasillaan ja korjasi ponttoonia. Edessäpäin, Sevastopolin
yläpuolella, kiitivät yhä samat tulet ja yhä kovemmin ja kovemmin
jymisten kuuluivat nuo kauhistavat äänet. Merestä syöksyvä aalto
huuhtoi sillan oikeata puolta ja kasteli Volodjan jalat; kaksi
sotamiestä, jalat loiskuen vedessä, kulki heidän ohitsensa. Äkkiä
kuului pamaus, jokin valaisi sillan edestäpäin, sillalla kulkevat
kuormarattaat ratsumiehineen, ja pommin pirstaleet putosivat vaahtoa
pärskähyttäen vinkuen veteen.
-- Kas, Mihail Semenitsh! sanoi ratsumies, pysäyttäen hevosensa
vanhemman Kozeljtsovin eteen: -- no, oletteko jo ihan toipunut?
-- Kuten näette. Minne teillä on matka?
-- Severnajaan, hakemaan patrooneja: olen nyt, nähkääs, rykmentin
ajutantti... odotamme rynnäkköä joka hetki.
-- Mutta missä Martsov on?
-- Eilen jalka ruhjoutui... kaupungissa, omassa huoneessaan nukkui...
Kuinka, tunnetteko hänet?
-- Onko totta, että rykmenttini on viidennellä?
-- On, tuli M:n rykmentin sijaan. Poiketkaa sitomispaikalle: siellä
on meikäläisiä -- neuvovat kyllä teitä.
-- No entäs asuntoni Morskajalla, onko se vielä pystyssä?
-- Voi miekkonen! pommit ovat sen jo aikaa sitten hajottaneet. Ette
tunne enää Sevastopolia: naisia ei sieluakaan, ei ravintoloita, ei
musiikkia; eilen lähti viimeinen saattue. Kauhean ikäväksi on nyt
käynyt... Hyvästi!
Ja upseeri lähti ravia ajaen edelleen.
Volodjan valtasi äkkiä hirveä pelko: hän kuvitteli, että tykinkuula
tai pommin pirstale nyt heti lentää ja iskee häntä suoraan päähän.
Tuntui kuin synkkä pimeys ja kaikki nuo äänet, varsinkin aaltojen
äkeä loiskina olisi sanonut hänelle, ettei hänen pidä mennä edemmäs,
ettei häntä täällä odota mikään hyvä, että hänen jalkansa eivät
koskaan enää tallaa maata tuolla puolen merenlahden -- että hänen
pitää kääntyä heti takaisin ja juosta minkä jaksaa jonnekin, kauas
pois tästä kauheasta kuoleman paikasta. "Mutta lienee jo myöhäistä
kääntyä takaisin, kohtaloni on jo ratkaistu", ajatteli hän,
säikähtyen, osaksi tästä ajatuksesta, osaksi siitä, että vesi tunki
saappaisiin ja kastoi hänen jalkansa.
Volodja huokasi syvään ja siirtyi hieman veljensä luota.
"Hyvä Jumala! kaadunkohan minä -- minä? Hyvä Jumala, armahda minua!"
sanoi hän kuiskaten ja teki ristinmerkin.
-- No, mennään, Volodja! -- sanoi vanhempi veli, kun kuormarattaat
olivat ajaneet sillalle. -- Näitkö pommin?
Sillalla veljekset kohtasivat rattaita, joissa oli haavottuneita
ja vallikoppia sekä huonekalukuorman, jota ajoi nainen. Toisella
puolella ei kukaan heitä pidättänyt.
Vaistomaisesti seuraten Nikolajevin patterin muuria ja ääneti
kuunnellen päittensä päällä räjähteleviä pommeja ja putoilevien
pirstaleiden viuhinaa, veljekset tulivat vihdoin sille paikalle
patteria, missä oli pyhimyksen kuva. Täällä he saivat tietää,
että viides, kevyt patteri, johon Volodja oli määrätty, oli
Korabeljnajassa, ja päättivät vaarasta huolimatta yhdessä mennä
yöksi vanhemman veljen asuntoon viidennelle vallinsarvelle ja sieltä
huomenna patterille. Käännyttyään erääseen käytävään ja harpattuaan
pitkin patterin muuria loikovien sotamiesten yli, he tulivat vihdoin
sitomispaikalle.